Part 3

Pidän kasvoni yhä peitossa, tunnen miten hän polvistuu viereeni ja painaa päänsä helmaani. Minä katselen häntä silmiin, joiden laajenneista teristä loistaa vastaani koko hänen rikkaan sielunsa henkevyys ja rakkaus niin suuri, että minua värisyttää siihen suoraan katsoessani. Äkkinäinen rajaton riemuntunne valahtaa ylitseni. Onni, tuo kaivattu, uneksittu, ikävöity, jonka olemassaolon ainoastaan aavistellen olin tuntenut, on tullut. Ei muuta kuin avaat sylisi ja otat! – – Hetki autuas, miten hurmaat minut ihanuudellasi, ei mikään muu maailmassa merkitse mitään tämän rinnalla! Hän on minun, minun! – – Lasken käteni noille tummille suortuville, kun samassa vetäydyn takaisin. Olenhan sidottu, olen toisen oma. Riistän auki ympärilleni kietoutuneet kädet. Ote ei ollutkaan luja, vaan kevyt ja hellä. Alas vaipuivat käsivarret ja kokoon lyyhistyneenä näin hänen jäävän paikoilleen, minun vetäytyessäni omaan huoneeseeni. – – Velvollisuus, äidin ja vaimon velvollisuudet, mitä minun onkaan täytynyt teille uhrata?

Heittäydyn vuoteelleni tuskasta puoleksi turtuneena. Kuulen hänen äänensä toisinaan kuin kaukaa, toisinaan taas kuin läheltäni, kuin sisästäni kuuluvat nuo sanat: "Anja, kuinka kauvan me saatamme tätä kestää?" – – En varmaan tiedä ajatteliko hän ne, vai lausuiko ääneen – hänen sanojaan ne vaan ovat. Kuinka kauvan, oi Jumalani, kuinka kauvan tosiaan jaksan minä tätä kestää!

Kuulen oven sulkeutuvan – kuuntelen hänen askeleitaan, jotka hitaasti ja raskaasti etenevät autiossa käytävässä. – – Oi, kuinka sydäntäni repii tuo tuska. Hän menee luotani! Kenties ei ymmärtänytkään minua. – – – Velvollisuus! Olen minäkin lapsellinen ja ennakkoluuloihin kytketty. Mikä on sitte tuo velvollisuus, joka kenties ainiaaksi sulki minulta sylin, jota niin äärettömästi olen ikävöinyt? Onko tuo lupaus, tuo elinkautinen sitoumus, jonka kerran lapsellisessa ajattelemattomuudessani annoin, ennenkuin vielä sisästäni olin löytänyt todellista itseäni, onko se kyllin pätevä pidättämään minut siinä missä olen, kun tuskissani vuodet ja kenties vuosikymmenet äänettömästi vaikeroin sen syleilyssä, joka tuon lupauksen nojalla ruumiini omistaa? Onko, vaikka sieluni, henkeni, ajatukseni, kaikki mitä minussa on puhtainta ja pyhintä, kuuluu toiselle? – – Entä hän? Miltä tuntuu hänestä tietäessään toisen omistavan sen, jonka tietää kuuluvan hänelle itselleen, kun hän levittää käsivartensa ja tavoittaa tyhjyyttä, sen sijaan että sulkisi siihen rakastamansa olennon? Onko tämä oikeutta? Eikö minulla ole, ollenkaan velvollisuuksia häntä kohtaan ja itseäni? Eikö meillä, eikö minulla ole oikeutta ottaa osaani elämältä, eikö edes olemassaoloni hinnalla? Mitä on elämä tämänlaatuinen, ainaisten kieltäymysten tuska? Olenko minä ehkä vain veltto, tahdoton raukka, jolta puuttuu voimaa katkaisemaan yhdellä vedolla ne siteet, jotka ovat onnemme esteenä? Minä tahdon olla itsenäinen, tahdon ottaa kohtaloni omiin käsiini ja näyttää, että siihen vielä kykenen. Riennän hänen jälkeensä, pyydän tänne takaisin ja selitän kaiken suoraan ja avoimesti. Mitä hän ajattelikaan minusta äsken, kun hänet luotani työnsin, kun kumminkin olen niin selvästi näyttänyt hänestä pitäväni, ainakin silmäni ovat sen sanoneet! Minun täytyy tämä korjata! Mutta – jalkani ovat niin voimattomat, että tunnen yleväni mahdoton paikaltani lähtemään. En minä voi häntä saavuttaa, en ainakaan nyt, se täytyy jättää toistaiseksi.

Minä suunnittelen ajatuksissani suunnitelmani valmiiksi, miten minä kokoan pienen omaisuuteni, otan vain sen, minkä välttämättömästi tarvitsen, en yhtään enempää. Matkustan kauvaksi jonnekin, kenties R:ään tätieni luo, sillä päivääkään en voi viipyä täällä, sen jälkeen kuin olen Otolle sanottavani sanonut. Itse pidän huolen toimeentulostani, kenenkään apua en tarvitse, kunhan vain olen vapaa. Hänelle en virka mitään toimenpiteistäni, ainoastaan sen sanon, että en ole ollut kevyt enkä epävarma tunteistani, että olen ollut sitä mitä olen näyttänyt olevani. En odota häneltä mitään, ei minulla ole mitään vaatimuksia, tahdon vain olla häiritsemättä ja jakamattomasti omistaa itseni hänelle, jolle sydämeni kuuluu. Jos hän minua rakastaa, kuten minä häntä, etsii hän minua, ottaa selville olinpaikkani ja luokseni kiiruhtaa. Mutta ellei hän sitä tee, vietän hiljaisuudessa yksinäiset päiväni, muistellen rakastettuani, unteni ystävää ja kuulun sittenkin hänelle. –

Niin minä, entä sitte täällä kotona minun mentyäni? Otto tulee työstään ja hiukan kummeksuu miten täällä on niin outoa. Hän kulkee huoneesta huoneeseen – tyhjää! – "Anja, Anja! Minne ihmeeseen hän on mennyt, hiukan tavatonta tähän aikaan." –

Palvelustyttö kutsuu päivälliselle. "Rouva on matkustanut". – "Matkustanut, miten? – Kuule tyttö, ei tänään ole aprillipäivä". Hän ei ota uskoakseen, hänen on yleensä hyvin vaikeata uskoa mitään ikävää olevan tulossa, kaikkein vähimmän sitä, että hänen vaimonsa – niin – hänen Anjansa, jonka hän on omistanut toistakymmentä vuotta, joka kärsi murisematta puutetta hänen rinnallaan noina tukalina ensimäisinä vuosina, olisi nyt, kun kaikki oli saatu parhaaseen kuntoon – lähtenyt. Hullutuksia! Hän istuu pöytänsä ääreen, on lukevinaan sanomalehteä, mutta ajatuksissaan jatkaa äskeiseen tapaan. "Missä hän oikeastaan on? Mitä tämmöinen piilosilla olo merkitsee, miksi hän ei tule päivälliselle?" Hän ei tahdo uskoa mitään erikoista tapahtuneen, mutta jossakin sisimmässään kumminkin tuntee kumman levottomuuden, joka pahana aavistuksena kuiskaa, että onnettomuus todella on nyt tullut, nyt, jolloin hän sitä vähimmän odotti. Silloin huomaa hän pöydällä kirjeen, jonka olen jättänyt ja jossa parhaani mukaan selitän syyn lähtööni. Hän repii sen auki, lukee rivin riviltä, lukee loppuun, alkaa alusta. Ei ymmärrä sen sisällyksestä mitään, sen vain käsittää että vaimonsa on rakastunut toiseen, jättänyt hänet, mutta mistä syystä? Olenko minä koskaan ollut hänelle paha, tai tyly? Eikö hän saanut täällä hallita ja tehdä kuten itse halusi, eikö hän saanut pukea itsensä mielensä mukaisesti ja minä pidin huolta siitä, että riitti? Enkö minä hänen, heidän hyväkseen ole työskennellyt itseäni armahtamatta, kuluttanut voimiani ja hermostoani? Nyt alan olla väsynyt ja tämmöinen on loppu. – "Rakastaa toista!" – Hän nauraa luonnottomasti ja säikähtäen kuulee oman äänensä oudon kai'un. Paavo tulee koulusta, rientää säikähtäneenä isänsä luo. – "Isä, mikä sinun on, olet kumman näköinen! – Missä äiti on, – äiti!"

– Älä huuda äitiä, hän on mennyt pois, jättänyt meidät. –

– Mitä sinä sanoit? Äitikö jättänyt sinut, minutkin, ei ikinä! Mutta sinä olet niin kummallinen, isä, sanohan toki, mikä sinun on? – Hän purskahtaa itkuun. Otto katselee hetken tuota luonnollista, lievittävää lapsen itkua. Kätkee sitte kasvonsa käsiinsä ja nyyhkii niin, että leveät hartiat tutisevat –.

* * * * *

Minä en saata, minä en ikinä voi tehdä sitä. Miksi murtaisin heidän elämänsä? Jos jonkun täytyy sortua, niin mieluummin silloin sorrun itse. Minustahan se on alkuisin, tämä. Vaikka en olekaan syyllinen, ainakaan omasta mielestäni, on tämä onnettomuus kumminkin aijottu minulle, minullehan se on tullut, onnikin, joka ei suinkaan ole ollut vähäinen. – Niin, elämä, nyt vaadit sinä maksun lahjoistasi. Ota se, tässä olen, tee minulle mitä tahdot, ota kaikki, – rakkauteni sittenkin säilytän.

Mutta täytyykö minun oman olemukseni hinnalla maksaa vain tunteeni tuottama onni, enkö minä edes kertaakaan saa sulkea syliini häntä, jota rakastan enempi kuin kaikkea muuta koko elämässä? Enkö koskaan saa kiertää käsivarsiani hänen kaulaansa ja kertoa miten kallis hän minulle on? Näinkö minun täytyy hiljaiseen ikävääni kuihtua, menehtyä niin, ettei yksikään ihminen, ei edes _hän_ tiedä mikä minut mursi. Olisiko liikaa, jos vain kerran, yhden ainoan kerran, lyhyen hetken vain, saisin tuntea, mitä on rakkaus, mitä on onni? – ja sitte, sitte käyköön kuinka tahansa.

Päätäni polttaa kuin kuumeessa, tunnen rinnassani viiltelevää kipua, tuskaisaa lemmenjanoa.

Hetket kuluvat minun taistellessani intohimoni kanssa, ja tuntuu kuin sen voima asteittain heikkenisi, talttuisi, tyyntyisi vähitellen, kuin väsähtäisi se omaan riehuntaansa ja palamalla omaa voimaansa kuluttaisi.

Aamu valkenee kohta. Jouluaamu! Rauhaa ja sovintoa soittavat kirkkojen kellot. Sitähän etsin minäkin, sovintoa, sopusointua oman itseni kanssa.

* * * * *

Taaskin kevät! – Vuosi on kulunut, yksi ainoa vuosi vaan, vaikka tuntuu kuin siihen sisältyisi kokonainen ajanjakso. – Rikas, ihmeellinen vuosi, jota en olisi vaihtanut kymmeneen edelliseen. Vasta nyt tulin tuntemaan elämän, tuon pyhän salaperäisen, joka levittää eteemme rikkautensa, jakelee lahjansa juuri silloin, kun vähimmin niitä osaamme odottaa. Kiitän sinua osastani; vaikkakin suru ja kaiho ovat jokapäiväisinä vierainani olleet, on kumminkin sisimmässäni ainainen, salainen onni asustanut.

En ole nähnyt häntä kertaakaan tuon illan jälkeen, enkä ole toivonutkaan nähdäkseni, sillä se vain uudistaisi molemminpuolisen tuskan. Sitäpaitsi ei minun tarvitse muuta kuin ummistaa silmäni, ja sieluni kätköstä kirkastuu kuva: kalpeita kasvoja, tummia suortuvia valaisee kuu, mutta silmistä loistaa sisäinen valo. Tunnen helmaani painuvan pään, tunnen ympärilleni käsivarsien kietoutuvan – se on hän, minun onneni, minun unelmani, minun sydämeni kaivattu, joka kerran oli minun, sen lyhyen hetken vain, – sekunnin, kenties pari. Ehkä on hän jo unohtanutkin sen, mutta hän _oli minun_ kumminkin kerran.

Onko tämäkin kenties väärin, että näin ajattelen? Olen mietiskellyt sitä. Olen tehnyt tiliä, käynyt oikeutta oman itseni kanssa. Olen koettanut poistaa ennakkoluuloja, jotka estävät sisäisen oikeuden tunnon saamasta äänensä kuuluville. Missä määrin olen onnistunut löytämään totuutta, en varmuudella voi sanoa; sen vain olen huomannut, että etsimällä, mietiskelemällä voi saada totuuden äänen yhä kuuluvammaksi ja että ymmärrys harjoituksen kautta yhä paremmin kykenee sitä tajuamaan.

Miksi ihmiset solmivat siteitä, jotka heitä puristavat, miksi he vapaaehtoisesti tekevät lupauksia, jotka ovat pakotetut rikkomaan? Mies ja nainen lupautuvat rakastamaan toinen toistaan kautta elämän, vaikka saattaa olla niin, että eivät edes tunne mitä rakkaus onkaan, ovat vain mieltyneet toisiinsa. Vasta jälkeenpäin he ehkä rakkauden löytävät, mutta se on silloin myöhäistä, lupaus sitoo, jos he nimittäin tahtovat olla rehellisiä, muussa tapauksessa he taas pettävät toisiaan.

* * * * *

Herra Miettinen käy meillä toisinaan; olen huomannut, että Otto pitää hänestä enemmän kuin muista työtovereistaan. Tänään jäimme kahdenkesken, kun Otto lähti junalle saattamaan joitakin tuttujaan ja pyysi häntä odottamaan kunnes palaisi asemalta. Keskustelimme kaikenmoisista asioista, kunnes puhe kääntyi Aini-rouvaan, joka seurustelee erään nuoren ylioppilaan kanssa. Miettinen otti hurskaasti paheksivan ilmeen ja alotti:

– On sentään kerrassaan sopimatonta, suorastaan häpeällistä naimisissa olevan naisen vielä ajatella muita.

– Entä naimattoman miehen ajatella naimisissa olevaa naista? kysyin, katsoen tutkivasti häntä silmiin, sillä tiedän hänellä kerran olleen samantapaisen seikkailun. Hän punehtui, huomasi minun tietävän enemmän kuin oli luullut ja koetti tekeytyä välinpitämättömäksi vastatessaan:

– Niin, hoitakoon kukin asiansa ja tietäköön itse velvollisuutensa.

– Aivan samaa sanon minäkin, virkahdin. – Te sanoitte, ettei saa ajatella muita. Tarkoititteko, ettei saa rakastaa ketään muuta kuin sitä miestä, johon on kerran vihkiytynyt, vai miten?

– Niin, sitä nyt ainakin _pidetään_ sopimattomana ja jos minulla olisi vaimo, en tahtoisi jakaa...

Olisin taas halunnut sanoa suuni puhtaaksi. Kielelläni pyörivät sanat: "mutta suotte sangen mielellänne, että jonkun toisen vaimo kiintyy teihin". Sain kumminkin niellyksi nuo sanat ja katsellen alas Marian puistoon jatkoin rauhallisemmin:

– Kuulkaa, herra Miettinen, ajatus on vapaa, rakkaus on vapaa. Se tulee kutsumatta, kysymättä. Ei se käskien lähde, eikä pakolla jää.

Olimme hetken ääneti. Miettinen siirtyi toiseen ikkunaan ja katseli hänkin alas puistoon.

– Katsokaahan minun koivuani, sanoin hänelle, kuinka se kurkottaa nuorista silmukoista punertavat latvansa kohti akkunaani kuin tietäisi, että minä olen sen omistanut. Te saatatte sanoa, että minulla ei ole oikeutta siihen, että se ei ole minun, vaan _kaupungin_, kuten puistokin. Olette tavallaan oikeassa. Eihän minulla ole oikeutta hakata sitä maahan. Mutta kukaan ei kieltäne minun siitä iloitsemasta kesin talvin, aamuin illoin sitä katselemasta. Toivon sen menestyvän, kasvavan korkeaksi, muita uljaammaksi. On niitä, jotka uskovat kasvien tuntevan, jos heitä rakastetaan. Kenpä tietää vaikka koivukin minun rakkauteni tuntisi, sillä palasen sielustani sille annan, osan henkeni voimasta; siksi se kenties menestyy paremmin kuin muut. Eikö tämä koivu tavallaan ole minun?

Hän ei vastannut ja minä jatkoin: Rakastaa saa mitä ja ketä tahansa, jos ei mitään pyydä _takaisin_. Kun luopuu kaikesta _omistusoikeudesta_, vastarakkauden tavoittelusta, ei koskaan rakastettunsa tielle asetu, ei hänen läheisyyteensä pyri, vaan hiljaa, kenenkään tietämättä häntä siunaa, hyvillä ajatuksilla ja toivomuksilla häntä elämäänsä valaisee, jos kerran velvollisuudet, joista äsken mainitsitte, estävät häntä olemasta hänelle kaikki. – No, mitä arvelette, eikö sillä tavalla saa rakastaa?

– Hm, Teillä on aina oma filosofianne. Senjälkeen oli hän vaitelias ja tuntui helpotukselta, kun Otto tuli takaisin.

* * * * *

Minun pitäisi oikeastaan tulla enemmän tekemisiin _ihmisten_ kanssa. Kun näin tavallisessa jokapäiväisessä elämässä joutuu kosketukseen heidän kanssaan, näyttävät he yhtäläisiltä kaikki, kuten kekonsa ympärillä hääräilevät muurahaiset: kukin pitää huolta omastaan, kukin hakee omaa etuansa ja siinä ahertavat kaikki, joskus pikkumaisina ja pahansuovinakin toinen toisilleen. Mutta kun menet syvemmälle, kun pääset milloin kurkistamaan ihmistä hänen sisimpäänsä, löydät sieltä vasta hänen oikean – itsensä, joka on kuin rakastettava, rakkautta kaipaava lapsi, ja sinä tunnet häntä kohtaan hellyyttä ja myötätuntoa. – Kunpa aina osaisi etsiä ja löytää ihmisestä tuon sisimmän, tuon todellisen ja pysyvän, sen hyvän ja jumalaisen, joka kautta aikojen säilyy, kun kuona päältä häviää.

Jouduin tänään sattumalta pistäytymään Sauramolla. Vaikka en ollutkaan tuttu rouvalle, pyysi hän minut sisälle, kenties siksi, että hänen miehensä on Oton tuttuja. Rouva Sauramo ei mitenkään herätä mielenkiintoa ulkoasullaan, niin rikkaan kauppiaan rouva kuin onkin, ollen peräti vaatimaton. Hänen kasvonsa eivät ole juuri kauniit, mutta herttaiset, ja silmissä on lapsellinen, kaihomielinen katse, aivan samanlainen kuin hänen nuorimmalla pojallaankin, tuolla seitsemännellä kiharapäällä, joka on hiljaisempi muita ja pysyttelee aina äidin lähettyvillä. Ihmeellisen hienopiirteiset, enkelimäiset kasvot tuolla kaksivuotiaalla lapsella.

Olimme istuneet tuokion jutellen kaikenlaista, kun rouva äkkiä kysyy:

– Ovatko aviopuolisot aina toisilleen luodut?

Syntyi hiljaisuus. Sade rapisteli ikkunoita, taivaalla purjehtivat raskaat pilvet kuten syksyllä.

– Sitä olen joskus itsekin miettinyt, vastasin.

– Onkohan Jumala aikonutkin niin? jatkoi hän, että onni _ei saa_ olla täydellinen, koska me muuten ehkä unohtaisimme Hänet?

– Olen koettanut antaa kaiken, olen toisinaan antanut melkein enemmänkin. Mitään en ole itselleni säästänyt, sen tietää yksin hän. Olen tukahuttanut povessani tuon äänen, joka hiljaa nyyhkyttää pimeinä öinä, jolloin hän ja nuo seitsemän nukkuvat. Minun mieheni on minulle hyvä, liiankin hyvä, ja niinä olen rakastanut häntä niin paljon ja vieläkin rakastan. Vaan sitä sisäistä ymmärtämystä minä kaipaan. Tahtoisin antaa hänelle senkin, mikä minussa on hienointa ja kauneinta, sielunikin hänelle antaisin, mutta hän ei voi sitä ottaa vastaan, siksi että en löydä kieltä, en löydä sanoja, joita hän ymmärtäisi. Muistan kerran keväällä, kun olimme huvilassa. Oli ihana päivä, juuri juhannuksen seutuvilla. Tunteeni olivat perin herkät ja minä ajattelin häntä koko päivän. – Nyt minä sen _arvaan_, nyt minä sen paljastan, annan hänen nähtäväkseen kaiken mitä olen tuntenut, ja panen hänet ymmärtämään, miten suuresti minä häntä rakastan. – Näin ajattelin ja sovittelin sanojani, jotka aijoin hänelle lausua.

Valoisana kesäyönä me sitte lepäsimme kumpikin vuoteellamme, mutta käsikädessä, katse katseessa ja minusta tuntui, että nyt me ymmärrämme... Minä puhuin päivälliset ajatukseni, puhuin niin hyvin kuin taisin, mutta kun olin lopettanut ja odotin mitä hän nyt minulle sanoisi, virkkoi hän vain:

– Mamma, kuule, suljitko sinä sen varastohuoneen oven oikein kunnollisesti? Se lukko pettää helposti – – – Mutta mamma, mamma, mikä sinulle tuli, mitä sinä itket? Mitä, hyvänen aika, oletko sairas, vai olisinko minä jotenkin sinua loukannut?

Silloin näin, että me emme koskaan toisiamme täydellisesti ymmärrä.

Kuulin kerran rukoushuoneella erään neidin soittavan jonkun sävellyksen nimeltä "Koti". Painoin pääni alas ja annoin sävelien luoda eteeni kuvan: Ilta hämärtyy. Tuli loimuaa takassa ja sen loisteessa leikkii lapsiparvi. Isä istuu nojatuolissa sanomalehteä lukien, äidiltä on sukankudin vaipunut helmaan ja hän katselee mietteissään lasten leikkiä. Mutta ikkunan luona, hämärän kätkössä, on linnunhäkki, josta joskus kuuluu hiljainen, ikävöivä piipitys. Sekin kuuluu "kotiin". – Soitto oli tauonnut, kuvakin katosi, mutta minä itkin, itkin itseni väsyksiin sitä vangittua lintuparkaa. Vain harvoin, harvoin saan kuulla musiikkia – voi, kuinka minä ikävöin vapautta ja säveliä! Onko se syntiä? – Minä tunnen toisen maailman, kauniin ja valoisan, jossa kaikki muuttuu ihanaksi ja hyväksi. Mutta se on suljettu; kaksi on voimaa, jotka aukovat sinne pääsyn – musiikki ja rakkaus. Rakkaus on minussa niin heikentynyt, mutta säveleet, oi! Jos puhun siitä jotain hänelle, saan saman vastauksen: Se on kiusaajan ääni sekin. Jumala odottaa meiltä vain sitä, että tunnollisesti teemme tehtävämme. – On kuin en uskaltaisi uskoa toisin, on kuin rikkoisin sillä häntä vastaan. Voi, kunpa kerran pääsisin selvyyteen, kunpa kerran ilmestyisi eteeni ihminen, joka uskaltaisi vakuuttaa, että ääni, joka sisimmässäni puhuu, on oikeassa. Silloin olisin minäkin voimakas.

* * * * *

Hän vaikeni ja katseensa tähyili levottomana ulos. Näin hänessä hänen sisimmän itsensä. Näin myös noissa piirteissä mahdollisuuden tarmokkaaseen päättäväisyyteen, jos kerran tulisi tarvis ratkaista. – – Kuinka kävisi, jos tulisi joku, joka rohkenisi avata häkin ja päästää vangitun lintuparan vapauteen. – Mutta sitte ne seitsemän pientä, itkevää lasta! – Voi elämää! –

Kyynelsilmin kiitin häntä luottamuksesta ja lähdin ulos sateisen illan hämärtyessä.

* * * * *

Mikähän minun oikein on? On kuin jokin minua öin päivin ahdistelisi, enkä voi tarkoin sanoa, onko tuo tuska ruumiillista vai sielullista, kenties kumpaistakin. Ottokin sen on huomannut ja vaatii minua käymään lääkärillä. Mitä se hyödyttäisi? Ei lääkäri kumminkaan tiedä tautini syytä ja jos tietäisikin, ei kuitenkaan kykenisi auttamaan.

Otto ja minä olemme olleet taas hiukan lähempänä toisiamme viime viikkoina. Olen lähestynyt häntä kuten ystävää, kuten hyvää isoa veljeä. Suruissani sen olen tehnyt, sillä kaipaukseni on nykyisin taas aivan sietämätön. Otto parka! Paljon on hän minun tähteni kärsinyt, kylmyyttä ja laiminlyöntiä liian paljon. Kuinka me ihmiset täällä haavoitamme toinen toistamme! – Ja minäkin, joka pyrin ymmärtämään ja rakastamaan ihmisiä, osoittamaan myötätuntoa kärsiville ja antamaan apuani onnettomille, haavoitan joka päivä sitä, joka on minua lähinnä. Enemmän ymmärtämystä ja myötätuntoa korvaamaan sitä, jota minun tulisi antaa, vaan jota en voi.

Usein yksin ollessani kuulen sanat: "Anja, kuinka kauvan me voimme tätä kestää?" Minä vääntelen käsiäni kuin ruumiillista kipua tuntien. Kuinka armotonta tämä sentään on! – Niin, rakkaimpani, _minä_ en ainakaan tätä enää kauvan voi kestää!

Jotain on minussa kuin särkynyt, kuin kantaisin rinnassani haavaa, joka ei ota kasvaakseen umpeen. Toisinaan on kivun tunne vähäinen, joskus taas kova ja tuskallinen. En kumminkaan tahtoisi siitä päästä. Se on myöskin onneni ja salainen riemuni. Se on kallis omaisuuteni, ainoa rikkauteni, yksin minun omani. Minkä muualla muita varten teen, mutta unelmien utuiset kuvat kudon yksin itseäni varten.

* * * * *

Tunnen taas eläväni, minä herään kuin unesta aamusella pitkän yön jälkeen.

Hän on luonani todellisena, ilmielävänä! Saan katsoa häntä silmiin, saan kuulla hänen äänensä. Huone on puolihämärä, vaan uunissa loimuava tuli heittää punerruksen hänen kasvoilleen ja käsilleen. Keskustelumme kulkee entiseen tapaan, vain puoleksi lausumme ajatuksemme. Ei ole tarpeellista tuhlata sanoja, näin on parempi. Puhe kääntyy kuin itsestään pois tavallisista asioista ja siirtyy aloille, joista vain harvoin puhellaan, ajatusten vaihdosta sanattomasti, kyvyistä nähdä ja tuntea mitä aistimet eivät havaitse!

Niin me istuimme, en tiedä kuinka kauvan, sillä aika kadottaa mittansa silloin kun me olemme yhdessä, – tunti kaksi vierähtää kuin lyhyt hetkinen.

– Aikaa on kenties kulunut paljonkin, minun pitää lähteä ehkä taaskin matkoille, mutta olenpa missä tahansa, jos lähetätte minulle milloin ystävällisen ajatuksen, tunnen sen, – hän lausui, tarttui käteeni, piti sitä hetken omassaan, kosketti kevyesti huulillaan ja lähti. Vielä ovelta kääntyi hän ja loi minuun katseen, niin syvän ja suruisen, poistuen sitten kumarana kuin raskaan taakan alle taipuneena. Oli kuin olisi jäänyt jokin sanomatta, se, joka oli tärkein, niin, me emme kumpikaan saattaneet sitä sanoa.

* * * * *

Kärsiikö hän yhtäpaljon kuin minä, ehkä enemmän, kenties vähemmän. – Voi sinua kirjaseni, tuskieni, riemujeni tallettaja! Kyynelin olen lehtesi kastellut, hänelle saat sinä kenties kerran kertoa miten suuresti minä rakastin. Hänelle kerro, sitte kun minä olen mennyt, – ehkä piankin tai kenties vuosien kuluttua, mutta minusta tuntuu, että se lähenee.

Niin, elämä, tee kanssani mitä tahdot, yhtä minä vaan pyydän, yhtä rukoilen, _älä särje unelmaani!_ Suo minun pitää _se_, vaikka kaiken muun ottaisit!

On hetkiä, jolloin tuo toinenkin ääni sielussani taas pääsee kuuluville: – Sinä raukka, joka pyydät, kutsut kuolemaa katkomaan siteitä, joita itse et kykene aukaisemaan, sinä heikko ihminen, etkö tiedä, että vainajat varjojen maassa kadehtivat punaisen veren lämpöä! –

Tukin korvani tuolle äänelle, en tohdi sitä kuunnella. Minä riennän ulos, etsin ihmisiä, joiden kanssa voisin puhua. – Jumalani! – auta minua, pelasta, selvitä, että voisin olla kenellekään vääryyttä tekemättä.

* * * * *

Ensi lumi! – En voi vastustaa haluani, minun täytyy ulos. Päätän ajaa junalla muutamalle lähiasemalle. Seison vaununsillalla ja katselen pikaisesti muuttunutta ympäristöä. Eilen kesä ja nyt jo puhdas valkoinen lumi peittää vielä vihreän maan. Mieleni on kumman kevyt, on kuin tuo vasta satanut lumi olisi tuonut helpoituksen, puhdistanut, keventänyt, käärinyt peittoonsa kaiken ahdistavan ja painostavan. – Päivä paistaa niin kirkkaasti selkeältä syyskuun taivaalta. Silmiäni huikaisee valkea maa. Tuolta katolta pyrähtää lentoon lumivalkea kyyhkynen. Kuin vapautunut sielu liitelee se siintävässä ilmassa valkohohtoisin siivin. – Juna kiitää eteenpäin, mustina viivoina näyttävät ratakiskot juoksevan pitkin valkoista maata. Metsässä kulkee kuin hiljainen, kuiske puusta puuhun. Tämä on vain leikkiä, ei vielä ole talvi, eikä kohta tulekaan, eihän toki! Ei vielä ole routa kovettanut maan kamaraa ja aurinko lekottaa lämpimänä kuin kesällä konsanaan. Nuoret solakat koivut lepattavat keltaisen vihreitä lehtiään ja tummat totiset kuuset ojentelevat tuoreutuneita lehviään kuin hymyillen mielihyvissään: on niin ihanaa elää!