Part 2

Tiedustelin äsken puhelimella hänen vointiaan. Käännettä ei ole tapahtunut, kuume on kova ja sairas hourii. – Jumalani! Kuinka äkkiä tämä hirveä onnettomuus tapahtui. Keskellä herttaisinta kevättä. Muistan nuo aamut, hänen aamunsa. Minä tunsin hänen askeleensa portaissa, kuulin ovikellon helähtävän ja huomasin käsieni vapisevan lukkoa avatessani. Silloin en sitä vielä varmasti tietänyt, mutta nyt sen tiedän, miksi vapisivat käteni, miksi värähteli sydämeni. En muista miten me tervehdimme, mutta hänen silmiään etsivät silmäni ja niistä luin minä äänettömät sanat: Kuinka minä olen sinua ikävöinyt! Kuinka pitkiä ovat olleet yön tunnit aamua odotellessa! –

Me keskustelemme kaikenmoisista näköjään vähäpätöisistä asioista. Minä tiedustelen kuinka hän on nukkunut; ohi mennen vain olen sitä kysyvinäni, vaikka se olikin minulle hyvin tärkeätä, koska olin alkanut tehdä sen merkillisen havainnon, että valvoimme aina samaan aikaan. Toinen ajatuksillaan herätti toisen. Olisin niin hirveän mielelläni kertonut hänelle noista merkillisistä huomioistani, mutta pidättäydyin kumminkin siitä; tuntui kuin samalla ilmaisisin jotakin, jonka _täytyy_ pysyä salassa. Mutta tuossa valvontakohdassa olin ehtinyt kehittyä jo niin pitkälle, että tarkalleen tiesin milloin hän valvoo ja kysyin ainoastaan saadakseni tiedoilleni vahvistusta. Olen kuullut herkkäsieluisista ihmisistä, jotka vaihtavat ajatuksia rakkaittensa kanssa tuhansien penikulmien päästä. Me varmaan voisimme niin tehdä, voisimme, jos tahtoisimme, alottaa kokeilut tietoisesti molemmin puolin. Mutta se voisi olla vaarallista, sillä tunnenpa aatosteni muutenkin liiaksi kietoutuvan hänen ympärilleen. – – Niin ajattelin, mutta vaara varmaankin on ohi, tuskinpa koskaan enää saan häntä nähdä.

* * * * *

Kiitos Korkeimman! Käänne on tapahtunut, toipuminen alkaa. Oi, en osaa selittää ihmeellistä, ihanaa tunnetta, joka täyttää sieluni. Hän paranee, minä saan hänet takaisin – – ei, vaan minä saan hänet vielä nähdä, siinäkin on jo kylliksi.

* * * * *

Lepään riippumatossa suurten koivujen välissä ja katselen meren tasaista aaltoilua. Valkohohteisina välähtelevät lokkien siivet auringon valossa ja etäällä näkyy muutamia kalastajaveneitä, jotka pullistunein purjein liukuvat nopeasti edeten ulapalle, kunnes katoavat saarien ja riuttojen taakse näkyvistäni häviten. Mutta minun katseeni on kiinteästi tähdättynä tuonne, missä meri ja taivas etäisyydessä toisiinsa yhtyvät, ja sydämessäni värisee suloinen levottomuus odottaessani milloin Oton moottorivene ilmestyisi pienenä pilkkuna näkyviini. Otto ei tule tällä kerralla yksin, vaan tuo mukanaan _hänet_. Täällä on raitis voimakas ilma, tänne oli Otto pyytänyt häntä viikoksi pariksi vahvistumaan. Tänään on hänen määrä tulla, itse hän tulostaan minulle puhelimella ilmoitti. Saatoin tuskin vastata, niin hurjasti löi sydämeni kuullessani hänen äänensä. Mitenkä käynee, kun näen hänet nyt ensikerran paranemisensa jälkeen. Kuinka minä jaksan kätkeä ja peittää kuumat tunteeni. – – – Kuinka minua hävettää tällainen lapsellisuus. Olenhan neljännelläkymmenellä, olen naimisissa ja mittaiseni poika on vierelläni. Hullu minä varmaankin olen! – Kumminkin on asianlaita niin, enkä toisin soisi olevankaan, sillä rikkaaksi on tämä aika muuttanut elämäni, ajatusteni maailman, ja se se on, joka on _omani_. Se seuraa minua, minne tahansa kulkenenkin, ja luo sisältöä tähän muuten niin tylsistyttävään jokapäiväisyyteen. Niin, sinä vieras, samalla niin tuttu ja rakas, et aavista miten paljon minulle annoit, herättäessäsi henkiin kauvan nukkuneen tunne-elämäni.

Jo näkyy vene! Tuolta se kaukaa lähenee, kasvaen pienestä pisteestä, yhä suureten ja selviten. Kuuluu pehmoisena tykytyksenä moottorin potkut, kuin sykkivän sydämen lyönnit. On kuin lähenisi elämäni onni! – Unelmia, harhakuvia, – mutta tyhjää on elämäni ilman niitä. –

* * * * *

Oi sitä valtavaa tunnetta, joka täyttää olemukseni, oi tätä riemua ja tuskaa! On Juhannusaatto, mutta työstä ja kiireestä huolimatta minun täytyy purkaa tunteeni paperille, muuten en jaksa. – Hän on kalpea ja väsynyt, vaan entistään kauniimpi. Tuo hymy, tuo kasvojen lempeä hyväntahtoinen ilme ja katse, tuo katse, jota en sanoillani kykene kuvaamaan, joka viihdyttää ja elähyttää sieluani, se on minulle kaikista rakkain. Mielessäni on koko ajan pyörinyt kysymys, onko hän tietänyt, onko hän hituisen verrankaan aavistanut miten paljon olen häntä ajatellut, miten monta yön hiljaista tuntia kulutin häntä muistellen. Luulenpa melkein että hänen on _täytynyt_ se tuntea. – –

Kun vene saapui rantaan näin hänen silmillään etsivän jotakin ja kun minä astuin näkyviin, näin heikon punerruksen kohoavan hänen kasvoilleen. Niin lämpimästi hän puristi kättäni ja katsoi silmiini kuin... ei, en tahdo uskotella itselleni mitään. –

* * * * *

– Juhannus-ilta, ihmeellinen juhannus-ilta! Tahdon loihtia sen eteeni vielä, tahdon sen uudelleen nyt, jotta saisin sen tunnelmista edes heikon kajastuksen sinun lehdillesi, pikku vihkoseni. –

Tuuli on tyyntynyt. Meri välkkyy tyynenä monin värivivahduksin ja kaukaiset saaret näyttävät kelluvan veden päällä. Taivas hohtaa, vesi hohtaa, on kuin ijankaikkinen valkeus syleilisi katoovaisuuden maailmaa. Airon veto särkee hetkeksi veden kiiltävän kalvon ja hohtavina helminä pirahtelevat pisarat, upoten jälleen meren äärettömään, vilpoiseen helmaan. En tiedä mitä tapahtuu ympärilläni. En tiedä mitä he puhuvat, puhuvatko ollenkaan. Näen vain taivaan ja meren yhteen sulautuvan häikäisevän valon ja _hänen_ silmiensä loisteen.

Ilta kuluu, lähemmäksi vedenrajaa painuu päivän tulinen pallo. Meri välkkyy ja säteilee yhä hehkuvammin, kuin palaisi sen povessa ikuinen lempi. Kuluu muutama minuutti, jo näyttää koskettavan kaari herkästi värisevää pintaa – – yhä alemmaksi painuu ja jo kokonaan kätkeytyy kaipauksesta vavahtelevan meren syliin. Hohtaa taivas, hohtaa ulappa tyyntä, ihmeellistä juhannusyön valoa, joka on kuin täyttyneen toiveen tuottama onni.

Me astelemme polkua pitkin kotia, kaikin kolmin. Minä käyn edellä, he tulevat yksitellen jälessä. Otto viimeisenä. Samoja teitä kulkevat aatokset meidän kahden, sen tiedän, mutta hämmästyn hiukan kun hän lausuu: "Tuntuu kuin olisin nähnyt ensimäisen juhannukseni" – aivan samoin olin minäkin ajatellut. Koko loppuyön tunsin miten hänen katseensa oli luonani ja heti kun vaivuin kevyeeseen uneen kuulin hänen kuiskaavan "Anja". Minä tunsin miten hän tuskassa heittelehti vuoteellaan, kuinka hän nousi ja käveli edestakaisin lattialla, painautuen jälleen tilalleen. Rakkaus herättää sielussani sisäisen näkemiskyvyn, jonka olemassa oloa tuskin olen ennen tietänyt. Minä tiesin yöllisen taistelusi ja painoin kasvoni vasten tyynyä, tukahduttaakseni esiin pyrkivän valituksen, meidän yhteisen tuskamme synnyttämän.

* * * * *

On ihmeen ihana päivä tänäänkin, ilma sellainen, jota minä eniten rakastan. Aurinko on kätkeytynyt ohueen pilveen, leuto tuulenhenkäys saa tuskin veden kalvon värähtämään. Sen särkee ainoastaan joku pikkukalanen, joka hopeanvärisenä välähtäen tavottaa tyynen pinnan yllä kisailevia hyönteisiä.

Me istumme nurmikolla, hän ja minä. Paavo ongiskelee veneessä. Me sidomme arpaheiniä, mutta asiata emme toisillemme sano. Se onnistuu joskus häneltä, joskus minulta. Tiedän, miksi hän sitoo heiniä – ja luulenpa hänenkin arvaavan mitä minä kyselen, mutta juuri se, että se pidetään niin salassa, antaa sille vielä suuremman viehätyksen. Se on kuin satua, jonka todenperäisyyttä puoleksi uskoo, puoleksi epäilee.

Miten iloista ja huoletonta on meillä nyt. Kuinka rikas on jokainen päivä, jonka me kolmin vietämme täällä. Emme malta nukkuakaan; myöhään yöllä panemme levolle, aamulla aikaiseen alotamme päivän. Olemme itaria jokaisesta hetkestä, joka täytyy menneisyyteen luovuttaa.

Panen kaulaani onnistuneen arpakokeen, käteni putoavat helmaan ja katseeni kohdistuu siintävään etäisyyteen. Äänetön huokaus pusertuu rinnastani. Oi elämä, miten paljon minulle annoit, millä olen ansainnut nämä onnen hetket!

Silmäni ovat kyynelissä, minä koetan niitä salata, mutta tunnen kädelläni hänen kätensä suloisen kosketuksen.

– Minä taas uneksin, sanon hänelle kuin vastaukseksi sanattomaan kysymykseen. – Minä kuvittelen, että tuon meitä ympäröivän uneliaan meren takana ei ole muuta kuin siintävää ilmaa, että kaikki rajoittuu tähän, ettei ole mitään muuta kuin tämä saari, että...

Siihen pysähdyn. En tahtonut sanoa, kuten ajattelin, että meidän ei tarvitse koskaan mennä täältä pois.

Mutta hän jatkoi puoleksi kuiskaten kuin itseksensä puhuen – "että meidän on hyvä, kun saamme olla yhdessä." –

– Mitä te sanoitte? –

– Mitä lienenkään sanonut, sanon sen sitte toiste, virkkoi hän hymyillen.

Oh, enkö minä sitä olisi kuullut! Mutta minut valtasi äkkiä halu kuulla se uudelleen ja vielä lisää, murtaa auki tuo salattu kätkö... oi, ei sillä tavalla! Olet oikeassa ystävä, satumaassa asuu aina pehmoinen hämärä.

Hän piteli kättäni yhä. Minun pitäisi vetää se pois, mutta en saata. Kumma raukeus herpaisee olemustani. Miten se juovuttaa tuo ilma ja läheisen apilaspellon tuoksu. Näen silmät, joiden pohjassa palaa kätketty lempi.

Jännitän hermoni, ponnahdan ylös ja lähden reippaasti astelemaan rantaan.

– Paavo, ota meidät veneeseesi, soudamme Kalliosaareen, setä ei ole vielä käynyt siellä.

Otan airot, soudan rajusti kaikin voimin. Minun täytyy koota tarmoni, minun täytyy olla voimakas, ellen ole, kuka tietää kuinka käy.

Matka reipastuttaa. Me puhelemme jo vilkkaasti ja rannassa kiveltä kivelle hypellen ilakoimme kuin lapset. Nyt on meidän noustava kalliolle. Rinne on jyrkkä ja hän ojentaa kätensä auttaakseen minua. Huomautan että hän, joka on hiljan sairastanut, pikemmin tarvitsisi apua.

– No sitte voitte te auttaa minua.

Käsikädessä me kiipeemme ylös, Paavo juoksee edellämme ja ennättää perille ennen meitä. Lokit ja tiirat kirkuvat päämme päällä, ollen levottomina pesistään. Ne eivät tiedä, että ihmiset, joiden sielussa asuu suuri onni, eivät vahingoita pienintäkään elävää olentoa.

* * * * *

On raitis syyskesän aamu. Hän on mennyt. Mutta usein kumminkin tuntuu kuin olisi hän läheisyydessäni kulkiessani näitä rakkaiksi käyneitä polkuja, joihin jokaiseen liittyy joku muisto hänestä. Toisinaan tunnen niin selvästi hänen ajatuksensa, että tapaan itseni puolittain keskustelemassa hänen kanssaan. – – – Minä kävelen yksinäni pitkät matkat autiolla rannalla, jossa voimakas läntinen ulappa puhaltelee ja selältä syöksyvät kohisten vaahtopäiset aallot, laimeten ja murtuen vasten valkeata hietikkoa; on kuin olisi hän kanssani, astelisi vierelläni.

Jos jollekin tämmöistä kertoisin, luultaisiin varmaan, että laitani ei ole oikein. Oli miten oli, mutta parempi minun on nyt, kuin koskaan ennen. Huomasin miten tunne-elämäni uudistus vaikutti suuresti ruumiini voimiinkin. Semmoinen keveys ja joustavuus jäsenissäni! Eräänä aamuna sanoikin Paavo: "Äiti, miten sinä olet äkkiä nuortunut ja kaunistunut, kuinka sinun silmäsi loistavat!" Katsahdin peiliin, jonka hän käteeni kiidätti, ja huomasin, että kasvoni enemmän muistuttivat sitä nuorta tyttöä, joka vuosia sitte istui B. & Kumppanin konttorissa ja tilaisuuden sattuessa teki pikkukepposia tovereilleen, kuin kalpeata, hiljaista Anja-rouvaa.

Muistoni palautuu tuohon entiseen työpaikkaani, konttorihuoneeseen, jossa pulpettini sijaitsi ikkunan lähellä ja kadun toisella puolen oli suuri rauta- ja konekauppa. Muistan miten muutamana päivänä ikkunani ohitse kulki samaisen kaupan uusi apulainen, sinisilmäinen, valkotukkainen, maalaiselta näyttävä nuorukainen. Satuin vilkaisemaan ulos ja hän milt'ei pysähtyi minut nähdessään. Sen huomasi myös toverini, jonka kanssa sitte yhdessä pidimme iloa tuon pikkutapahtuman johdosta. Mutta siitä pitäen en päässyt Ottoa näkemästä. Hän oli päättänyt saada minut omakseen ja ajoi tahtonsa täytäntöön koko suunnattomalla itsepintaisuudellaan. Kuinka se sitte kävikin? Hänen tahtonsa oli voimakkaampi kuin minun: eräänä päivänä me olimme kihloissa ja vähän senjälkeen naimisissa. Olin alkanut uskoa, että rakastin Ottoa olihan hän minulle niin hyvä, parempi kuin kukaan muu. Kaikki meni hyvin ja jonkun aikaa kuvittelin olevani onnellinen, koska oikeata onnea en silloin vielä ollut kokenut. – Nyt vasta sen tunnen ja nyt olen jo sidottu.

Otto parkakin! Säälin häntä. Olisin suonut hänelle vaimon, joka olisi kuulunut hänelle kokonaan, ruumiineen, sieluineen, jakamattomana. Koetanhan minä pitää tuon lupauksen, jonka kerran lapsellisuudessani annoin, niin vaikealta kuin se tuntuneekin, koetan täyttää velvollisuudet, jotka olen ottanut, niin raskailta kuin ne toisinaan näyttävätkin, mutta _sieluni on vapaa_. Ei sido sitä lupaukset, ei valta, ei sido sitä oma tahtonikaan, ainoastaan _rakkaus_ sen tekee. Siksi on niinkuin on ja siihen täytyy minun tyytyä. Toiselle kuuluu sieluni, toiselle ruumiini. Mutta ei aina ole tuo tyytyminen ja alistuminen yhtä helppoa. Päivin, kun tahdollani hallitsen ajatusteni kulkua, jaksan säilyttää tunteeni jotakuinkin intohimottomina ja viileinä, mutta öillä nousevat ne kätköistään ja tekevät tuskaisiksi nuo hiljaiset hetket. Kerrankin näin unta, että hän sulki minut syliinsä. Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja kuuntelin hänen sydämensä sykintää. Ihana onni värisytti olemustani ja herätessänikin tunsin vielä huulillani hänen suudelmiensa sulon. Nousin vuoteeltani, kävelin huoneesta toiseen sisässäni polttava tuska. Tunsin silloin, että tämä ei enää olekaan mitään lasten leikkiä, että tunteeni ovat vakavat ja syvät. Ne _saattavat_ vetää minut mukaansa, kuten väkevä pyörre, ellen ponnistele kaikella voimallani vastaan.

Enkä sittenkään tiedä kuinka käy.

* * * * *

Kaupungissamme on toimeenpantu iltamat työttömien hyväksi. Ohjelma on loppuun suoritettu ja soittokunta on juuri alottanut ensimäisen valssin. Pehmeät aaltoilevat säveleet värisyttävät ilmaa, hivelevät sydäntä, kutsuen esiin kätköissään uinuvan kaipaukseni. – Oi, kuinka minä nytkin kärsin! – Tuolta ulkoa paksu, syksyinen pimeys ammottaa vastaani ikkunasta, niellen täältä sisältä tulvivan voimakkaan valovirran. Tuo pimeys on kuin sisässäni asuva ikävä, pohjaton ja lohduton, johon ei sähkölamppujen huikaiseva valaistus pysty.

Soiton seasta erotan tutun äänen, joka saa minut vavahtamaan. – – – En, ole huomaavinani mitään, minun täytyy koota voimiani, ennenkuin tervehdin häntä ensikerran pitkän eron jälkeen. Kuinka tämä oli odottamatonta! Luulin hänen olleen matkoilla. En nytkään jälestäpäin tiedä mitä hän sanoi minulle, vielä vähemmin sitä mitä minä vastasin, näin vain hänen silmänsä, joista luin nyt, kuten keväälläkin: "Kuinka minä olen sinua ikävöinyt!" Enkä minä muuta kuunnellut enkä ajatellut kuin sitä. Hän puhelee vielä hetken Otolle, joka seisoo vierelläni ja sitte tunnen minä miten hänen käsivartensa kevyesti kiertyy ympärilleni ja me sukellamme pyörivien parien joukkoon.

On kuin sydämeni seisahtuisi. Tunnen miten kasvoni kalpenevat, mutta soitto korvissani kiihtyy ja minun jalkani ovat kevyemmät kuin milloinkaan ennen. On kuin säveleet meitä kannattaisivat, nostaisivat, kohottaisivat yhä korkeammalle. Kristallikruunujen valo tulvii yhä voimakkaammin. – – Ne eivät enää olekaan sähkövaloja. Keskikesän, Juhannus-illan aurinko tekee laskuaan. Me hengitämme sävelissä värisevää valoa ja tunnemme toistemme olemuksista uhkuvan rakkauden lämmön. Ylemmäksi, ylemmäksi pois, kauvas pettymysten, erehdysten karkeasta piiristä, kauvas, korkealle, missä hallitsee ääretön sopusointu, jossa valaisee ikuinen rakkaus. – – –

Mielessäni väikkyi kauvan tuo autuaallinen tunne ja minä heräsin todellisuuteen vasta yöllä vuoteessani. Sade pieksää vihaisesti ikkunanruutuja ja sisään kurkistelee paksu syksyinen pimeys. Kuulen Oton hengityksestä, että hänen unensa ei ole syvä. Kätken kasvoni tyynyyn, jotta nyyhkytykseni eivät häntä herättäisi.

* * * * *

Päivä menee, toinen tulee, kohta on käsillä joulukin. – Aina, yhäti on tilani sama, vaikka ajat vaihtuvat. Elän yksin hänelle. Hän on aamulla aatokseni ensimäinen, illalla viimeinen, eikä päivisin kulu ainoatakaan minuuttia etten häntä muistaisi. Hänelle omistan jokaisen hetkeni, joka hengenvetoni. Toisinaan tuottaa se tuskaa, niin polttavaa että se tekee minut ruumiillisestikin sairaaksi, joskus taas olen niin äärimmäisen onnellinen, että luulisin voivani tehdä onnelliseksi koko ympäristöni, jos vaan saattaisin jakaa toisten kanssa. Silloin en kaipaa mitään, olen tyytyväinen siihen, että hän vain _on olemassa_ ja että minä saan rakastaa, hiljaisuudessa, kenenkään tietämättä. Mutta joskus mieleni on rauhallinen ja viileä. Silloin saatan hieman pysähtyä miettimään tilaisuutta, johon olen joutunut. Olisin oikeastaan mieluummin sen tekemättä, sillä näen nyt selvästi sen mahtavan voiman, joka elämääni hallitsee ja antaa sen kohtalon käteen. Ei mikään voi sitä enää tehdä tyhjäksi, vaikka toisinaan vakuuttelen itselleni, ettei se ole mitään, ei yhtään mitään muuta kuin joukko tunnelmia ja mielikuvia, joita itse itselleni olen luonut, ilman syytä tai näkyväistä aihetta, niin että jos minä itse tuon kokoomuksen sären, on se silloin tyyten hävinnyt. Eihän sen olemassa oloa edes kukaan tietänyt.

Minun, yksin minunhan se oli omaisuuttani. Minulla on valta rutistaa kasaan koko salainen satumaailmani, itsehän olen sen luojakin. Tarvitaan vain kylmää järkeä ja tahdonlujuutta, että _saakin_ sen tehdä, sillä se ottaa kipeätä, hyvin kipeätä, sen tiedän. – Näin toisinaan itselleni vakuuttelen, mutta en kumminkaan oikein vakavasti koskaan saata uskoa sen niin olevan. Enhän minä ole mitenkään _toivonut_ tai _etsinyt_ mitään sellaista, se on tullut äkkiä, odottamatta eteeni ja jo ensi näkemältä tuntui minusta kuin olisin häntä aina odottanut, kuin olisi kevät sieluuni saapunut, kuin hänen rinnallaan vasta olisin itsenikin tuntenut, kuin koko elämä ilman häntä olisi kylmä ja iloton – ja kumminkin olen näin kauvan elänyt ilman häntä ja usein tuntenut olevani onnellinenkin. Merkillistä! Olen ennen kuvitellut olevani järkevä, nyt olen siitäkin luopunut. Tunteeni, jotka uinuvat tänään, heräävät kenties jo huomenna kahta voimakkaampina, ja minun järkipahaiseni, samoinkuin tahdonvoimanikin saattavat milloin tahansa joutua voimattomiksi niiden edessä. Olen ennen kummeksunut niitä, jotka avioliitossakin ollessaan tekevät rikkomuksia, nyt en enää ihmettele ketään, nyt ymmärrän kaikkia, niitäkin, jotka ovat itseäni heikommat. Tunnen minäkin toisinaan niin kiihkeän halun omistaa hänet, että pelolla itseltäni kysyn, kuinka minun kävisi jos joutuisin koetukselle. – –

Toisinaan on minulla tunne samanlaatuinen kuin ennen pikkutyttösenä, kun olin laskemassa alas korkeata mäkeä: hirvitti katsoa alas, sydäntä vihlasi puoleksi ilo, puoleksi pelko, mennä täytyi, pysähtyä ei saattanut, kävi kuinka kävi. Joskus kävi onnellisesti, toisinaan taas kupsahdin kuperkeikkaa. Niin silloin, mitenkähän nyt? – –.

Entä hän? Ei sanallakaan ole meidän kesken koskaan mainittu _siitä_, on aivan kuin ei sitä olisikaan ja kumminkin se _on_, tuo salainen yhteiselämä sielujemme välillä. Tiedän hänenkin kärsivän ja se on minulle raskaampaa kuin oma tuskani. Kun hän kävi meillä viimeksi, olivat hänen kasvonsa tavallista kalpeammat ja silmäluomensa turvonneet. Tämä teki hänet silmissäni vieläkin rakastettavammaksi.

– En ole nukkunut koko yönä, vasta aamulla hiukan torkahdin, kenties tunnin verran, hän sanoi. Työkään ei huvita, turhaan olen yrittänyt aina uudelleen ja uudelleen alottaa. Olen palauttanut oppilaitani tunnin toisensa jälkeen, enkä tiedä, milloin tästä taas saavuttaisi tasapainonsa.

Näin hän puheli, ja minä kyselin visusti itseltäni: olenko minä syyllinen? Mutta rehellinen vastaukseni on vieläkin: en. En koskaan ole hänen tielleen asettunut, en ainoatakaan askelta ole ottanut häntä saavuttaakseni. Ainoastaan aatoksissani, silloin kun kaipaukseni ja ikäväni on käynyt liian raskaaksi, olen häntä kutsunut. Ehkä minun ei sitäkään olisi pitänyt tehdä, mutta kuka estää linnun lennon vapaan taivaan alla, kuka salpaa ajatuksen salamannopean kulun kahden ihmisen välillä, joita rakkaus toisiinsa vastustamattomasti sitoo?

* * * * *

Joulu! Se oli ja meni. Ihmeellinen joulu se oli, elämäni tähänastisista ihanin, kenties myöskin tuskaisin.

Meillä oli muutamia vieraita. Otto tahtoo aina kutsua kodittomia, tuttujamme luoksemme joulu-illaksi; nyt oli hän entisten lisäksi pyytänyt hänetkin. Olen laulanut tavallisesti vieraillemme illan ratoksi ja niin nytkin kävivät ahdistamaan minua pyynnöillään. Kuinka vaikeata se nyt olikaan, kun pelkäsin hänen arvosteluaan. Turhaan he olisivat saaneetkin minua pyydellä, ellei Otto olisi lähettänyt tuota kummeksivaa kysyvää katsetta. Minä alotin ja ensin tuntui kuin olisin ollut gramofooni, mutta vähitellen aloin unohtaa itseni ja ympärillä olijani, paitsi yhtä, ison palmun varjossa istuvaa yksinäistä ihmistä. Hänelle minä lauloin tunteeni hellät, lauloin sieluni pohjalla kauvan kyteneen kaipauksen. Tunsin kyyneleen vierivän pitkin poskeani, sydämeni surun valuvan ulos sävelissä. Muut sitä ihmettelivät – hän minua ymmärsi, sen tunsin.

Säveleet aukaisevat sisäisen maailmani ovet, ja minun sieluni haastelee hänelle. Tule, ystäväni, tule ja katso, mitkä aarteet olen sinulle koonnut, kaiken, mikä minussa on hienointa ja ylevintä, on sinun, mikä on kauneinta ja puhtainta, se sinulle on varattu.

Oudoksun ääneni sointua, kuuntelen sitä kuten jonkun toisen laulua; minä itse olen muualla, korkeammalla, mutta minä hallitsen tuota toista, jota käytän välineenä tunteitteni tulkitsemiseen. Tunnen hänet lähelläni, sillä minun on lämmin ja hyvä, kuten kesäilloin kun lämmin tuulonen hivelee poskiani ja levittää kukkien tuoksua ympärilleni. – – – Hän on luonani, koska minusta tuntuu kuin lapsena, kun painoin pääni äitini pehmeälle povelle. – – Pysy luonani, kaivattuni, unelmieni lemmitty, sillä tuntuu kuin tulisi yö. Me kaksi yhdessä emme pimeätä kammo, vaan käsikädessä siihen astumme ja aamun tuloa odotellen unien maat vaellamme. – – – Näin harhaili aatos, lauluni vaikeni ja minä poistuin hiljaa huoneesta, tulin omaan kamariini, jota kirkas kuutamo valaisi.

Olin huomannut hänen katseensa salista lähtiessäni. Se oli lujasti minuun kiinnitetty, tuo ihmeellinen, lempeä, puoleksi pyytävä, puoleksi vaativa, joka sanoo: "minunhan sinä olet."

Painan kasvoni vasten kylmää ikkunaruutua ja katselen huurteeseen kääriytyneitä puita tuolla alhaalla. Saadapa yhden ainoan kerran painaa rintaani vasten tuo pää ja silittää keveällä kädellä noita pehmeitä suortuvia. Hetken näin, silmänräpäyksen verran omistaa se onni, jonka kohtalo eteeni toi, vaan jonka se samalla niin armottomasti kieltää. Oi, eikö yksi silmänräpäys autuutta ole enempi kuin monta harmaata arkivuotta? Minä pyydän, elämä, älä ole julma, älä ankarasti tuomitse, jos... Oh, mitä minä ajattelen! Tämä on heikkoutta. Ei, minä olen luja ja pidän päätökseni säilyttää rakkauteni pyhänä, käsin koskemattomana sielujen yhteytenä.

Vieraani ovat poistuneet. Otto lähti heitä saattelemaan ja minä järjestelen sillä aikaa huoneissa. Sammutan valot ja pysähdyn suuren palmun viereen, josta hän hetki sitten lähti. Kuutamossa kiiltelevät kasvin rehevät lehdet ja minusta tuntuu kuin olisi hän vieläkin jossakin lähelläni.

Kuinka minä häntä ikävöin! En ole koskaan luullut että näin saattaa rakastaa! –

Kasvot käsiini kätkettyinä istun hetken. Kuulen oven avautuvan ja tunnen, että joku lähenee minua kuulumattomin askelin. – – Oliko se hän, olisiko hän kääntynyt takaisin kenties hakemaan jotain, jonka unohti lähtiessään... En uskalla katsoa, mutta _tiedän_, että hän se on. Se ei ollutkaan siis kuvittelua tai uneksimista tällä kertaa...