Part 5

Mutta yöllä olen minä täydellisesti oma itseni. Se mikä päivällä on vain heikko tuntemus, on yöllä täysi todellisuus. Kun aistimieni toiminta lakkaa ja henkeni sukeltaa kaikkeuteen, silloin seisoo edessäni hän, ilmielävänä, kauniina ja nuorekkaana. Yhdessä kuljemme outoja teitä. Hän kuljettaa minua kautta ihanimpien maisemien, mitä milloinkaan olen nähnyt ja vielä herätessänikin tunnen yöllisen onneni heijastuksen.

* * * * *

Ruumiini on väsynyt. Tunnen rinnassani omituisen täyttävän tunteen, joka toisinaan haittaa kovasti hengitystäni. Oton pyynnöstä annoin lääkärin tutkia itseäni. "Sydän kasvaa. Se on jo puolta suurempi kuin pitäisi. Välttäkää kaikin mokomin mielenliikutuksia y.m." – – Niin, minä ymmärrän ja alan varustautua matkalle.

Otto kulkee hiljaisena, alla päin. Hän suree. Minun täytyy puhua hänelle pian – voimani heikkenevät. Ei ole helppoa alottaa, pelkään, että hänen on vaikeata ymmärtää.

Se on nyt tehty, tahi minun ei tarvinnutkaan, sillä heti kun alotin teki hän torjuvan liikkeen.

– Tiedän kaikki, olen lukenut sen kasvoistasi. En ole puhunut mitään, en ole tahtonut sekaantua ollenkaan, vaan annoin asiain mennä omaa menoaan. Toivon, etten ole sinua häirinnyt.

Niin hän puhui, hyvä, kunnon ystäväni. Paljon on varmaan sinullakin ollut yksinäisyydessä kestettävänä; sen sinulle tulevaisuus korvatkoon. Toivon, että löydät omasi sinäkin, jonka saat vapaasti omistaa. Oi, ihanaa on kuulua sille, jota rakastaa, kuulua kokonaan ja esteettömästi. – Niin, elämä, eikö sinun ole sääli minua... ei, minä en valita. – Kuinka sitä saattaa olla itsekäs, aina ne omat pyyteet tulevat esille. Ei, kaikki on hyvin niinkuin on. Tyydyn tahtoosi, Isä.

* * * * *

Sopusointu kodissamme kasvaa sitä mukaa kuin aika lyhenee. On kuin kaikki hiljenisi, tyyntyisi ja asettuisi ennen suuren ratkaisun tuloa. Minä koetan toisinaan olla hilpeä karkoittaakseni miesten kasvoilta tuon raskaan surumielisyyden, mutta se ei oikein ota onnistuakseen; siksi tuntuu kuin meillä nykyisin hallitseisi tuo määrätty tunnelma, on kuin kukin meistä olisi siihen viritetty, siksi me ehkä ymmärrämmekin toisemme paremmin kuin koskaan ennen.

* * * * *

Voimani yhä heikkenevät, mutta minä voin vielä jonkunverran liikuskella ulkona. Kun Otto on liikkeessä ja Paavo koulussa, kävelen yksinäni kaupungilla. Tunnen kummallista irtaantumista kaikesta. Olen kuin matkustaja, joka on kauvan oleskellut vieraalla paikkakunnalla, on usein ikävöinyt kotiaan ja nyt tietää lähtöhetken olevan lähellä. Hän tulee asemalle, katsoo kelloa ja on puoleksi tyytyväinen, että juna viivästyy. Rakkaaksi on ehtinyt käydä tämäkin paikka. Katse kulkee verkalleen taaksepäin sinne, mistä hän tuli. Tuossa kerran tuskitellen kuljin, pimeys piiritti, rankkasade pieksi kasvojani ja vihuri reuhtoi vaatteitani. Tässä umpihankea kahlasin, tietä etsien, enkä tietänyt, että sitä myöten juuri kuljin. Mutta paistoi se aurinkokin toisinaan. Oli ihania kesäisiä päiviä, oli kukkia tienvarsilla ja lintujen laulua ilmassa. Paljon oli hyvää täälläkin, ei kuitenkaan niin, että jäädä haluaisin, – ei, vaan kiitän hyvästä, jonka sain. Kello lyö toisen, kolmannen kerran. Hän silmäilee hyvästellen seutua vielä kerran. Juna viheltää ja syöksyy pois. Kotiin, kotiin! Oi kiiruhda, riennä! Kaiho kasvaa, kuluneen eronajan ikävä polttaa! Hän ei muistele enää sitä, mikä jää, vaan autuaasta odotuksesta väristen vuottaa hetkeä sulkeutuakseen rakastettunsa syliin.

* * * * *

Niin äkkiä saattaa kaikki muuttua! Muistelen itseäni kolmisen vuotta takaperin, miten raskasta olisi silloin ollut elämästä luopua. Tunsinhan minä silloinkin näkymättömän maailman olemassa olon, mutta niin vieraana ja kaukaisena sitä pidin. Aste asteelta se sitten läheni ja nyt on kuin suurin osa minusta jo kuuluisikin sinne. Kaikki siteet ovat irtautuneet. Olen valmis muuttamaan kutsun saatuani.

Olen iloinen, että tautini on enimmäkseen tuskaton; tuo täyttävä, tukehduttava tunne ei tunnu aina, vaikkakin se päivä päivältä tulee voimakkaammaksi. Koetan tuskan aikanakin pysyä tyynenä ja ajatella, että minä _itse_ en kärsi, ainoastaan ruumiini, jonka täytyy riutua ennenkuin pääsen vapauteen. On paljon helpompi _siten_. Olen nähnyt muita, jotka ovat käyneet tämän saman tien. Muistan setävainajaani, joka kärsi hirveitä tuskia tautinsa tähden. Eräänä vapunpäivänä menin hänen luokseen reippaana ja elämänhalua uhkuvana. Asetin pöydälle tuomani kukkavihon ja kysyin miten yö oli kulunut. Hän katsoi minuun melkein villisti ja kivun vääristämillä kasvoillaan oli katkera hymy. "Tuskaa, tuskaa, samanlaisia ovat yöt, yhtäläisiä päivät. Onko kenenkään tarvinnut kärsiä niinkuin minun. Eikö tämä elämä ole kurjan kurjaa?"

Mitä vastasin minä, jolle elämä oli valoisa ja toiveita täynnä? Loin silmäni maahan kuin häveten, että olin ollut iloinen, vaikka tiesin hänen niin kärsivän. Siihen loppui silloin minun vappuiloni. Ukko rukka. Hän kärsi silloin, nyt on minun vuoroni ja pahin on kai vielä edessä. Kunhan vain voisin olla valituksillani häiritsemättä muiden onnea.

* * * * *

Hiljaa lepattaa vielä sammuva liekki. Voi kuinka toisinaan kouristaa tuota sydän parkaani – mutta varmaankin se loppuu pian. Joskus on kuin olisin jo erilläni tästä sairaasta ruumiistani ja minusta tuntuu kuin katselisin sivustapäin sen kamppailua, näen miten huulet sinettyvät ja kasvoille heruu kylmä hiki. Kohta katkeaa yhdistävä lanka ja alkaa vapaus.

Kuinka minä heitä hyvästellessäni siunaan rakasta pikkupoikaani ja hyvää, kunnollista Ottoani. Kuinka minä olen heidän puolestaan rukoillut näinä unettomina tuskan öinä. Olen hyvästellyt jok'ikisen esineen tässä kodissa, jota kerran niin valoisin toivein perustimme. Joka kappaleella on historiansa. Yksitellen me vähin varoin niitä hankimme ja joka kapineesta erikseen iloitsimme. Muistini on kirkastunut ja minä katselen elämääni alusta loppuun, selailen sitä kuin kirjaa ja alleviivaan huomattavampia paikkoja.

* * * * *

Jää hyvästi sinäkin, pikku kirjaseni, jonka lehdet niin usein kyynelin kastelin. Olit yksinäisen sieluni ystävä, suruni säilyttäjä, tuskieni huojentaja, kunnes kuorma keveni. En enää tunne sen painoa. Vielä on kapea pimeä sola, mutta sen lävitse jo pilkoittaa ikuinen valkeus. Jo hiljenee mainen humu ja ikuisuuksien pyhä, hiljainen soitto kaikuu korviini, kuin kaukaisen meren kohina, kuin äitini kehtolaulu – kuin ystävän kutsuva kuiske. – – Näen hämärässä ikkunakomerossa lintuhäkin. Hiilos liedessä sammuu, muut sikeimmässä unessaan nukkuvat... Jo pilkoittaa päivän ensi säde. Kuuluu liverrys niin kumman kaihoisa... Häkki avautuu, heikko ilonhuudahdus tunkeutuu kauvan ahdistetusta rinnasta ja pikkulintu parka on – vapaa.