Part 3

— Tässä on hyvin opettavainen kirja siinä suhteessa, — sanoi silloin Anita ja osoitti romaaniaan. — Sinun pitäisi se lukea.

— Minä välitän hyvin vähän romaaneista, — lausui Eino, — eikä minulla ole paljon aikaa lukemiseen. Todellisuus, elämä itse on useimmiten romaania ihmeellisempi, ihanampi.

— Sinäpä sen sanoit, — ihastui Anita, — nyt sanoit aivan oikein. Ja meidän on tämä todellisuus elettävä — kaikkien, kun siihen kerran tilaisuus tarjoutuu.

— Minä tarkoitan luontoa, — sitä minä rakastan intohimoisesti, — jatkoi Eino.

Anita käänsi päänsä toisaanne pettyneenä. Hetkisen kuluttua hän lausui:

— Tyhmää, äänetöntä, sielutonta luontoa! Kuinka voi rakastaa intohimoisesti sitä, joka ei vastaa intohimoisesti toisen rakkauteen? — kysyi Anita ihmeissään ja huoahtaen.

— Minä voin, — puolusti itseään Eino, — sillä se on puhdasta rakkautta.

— Se ei ole rakkautta ollenkaan, se on vain ihailua. Ei puhuta sitten siitä, — lopetti äkkiä Anita.

Mutta itsekseen hän vieläkin ajatteli:

— Kyllä minä sinut joskus opetan.

Hän alkoi valittaa asentoaan, hänen jalkansa väsyi:

— Auta minua edes istumaan vähän korkeammalle, — sanoi hän ojentaen kätensä Einolle.

Tämä nousi, kumartui Anitaa kohti ja tahtoi auttaa häntä, käsivarresta. Mutta tapansa mukaan Anita heitti käsivartensa Einon kaulaan kohottautuakseen.

Samassa hän näki miehensä seisovan huoneen ovella:

— Tulee kuin varas yöllä, — lausui Anita säpsähtäen ja huomasi Einon punastuvan.

Tohtori hihitti vain tavallista hiljaista nauruaan ja astui kattelemaan Einoa, joka oli vähän hämillään.

— Eino hoitaa täällä sinun tehtäviäsi, — huomautti Anita vapaasti.

— Terve tuloa, — sanoi Osmo Einolle. — Sehän on hauskaa, niin minä pääsen siitä rasituksesta, — hihitti hän. Ja Einokin nauroi sille leikinlaskulle.

Mutta Anita pani nuo sanat melkein pahakseen eikä osannut muuta sanoa kuin:

— Kuule, Eino, pane tuo merkille ja paina hyvin mieleesi. Osmo antaa sinulle vapaat kädet.

— Puoskaroida, — lisäsi tohtori muistaen Anitan hänen lääkärin ammatistaan käyttämiä sanoja.

Mutta tuossa vihjauksessa oli samalla niin paljon salaista ilkeyttä, että Anita katsoi parhaaksi olla vaiti. Hän punastui vastoin tavallisuutta, sillä hän ymmärsi, että kärki oli tähdätty häneen eikä Einoon, eikä hän pystynyt puolustautumaan. Jos aviopuolisot olisivat olleet kahden kesken, niin Osmo varmasti olisi saanut kuulla kunniansa.

Onneksi soi samalla puhelin vastaanottohuoneessa ja tohtori poistui sinne.

Siinä kuulet, Eino, mitä kaikkea minun on kärsittävä, — huoahti Anita väräjöivällä äänellä. — Jospa sinä uusi, herttainen ystävämme, voisit, — ei, tahtoisit, aioin sanoa, — tahtoisit lohduttaa minua.

Eino oli kovin hämillään. Hän ei tietänyt oikein mitä sanoa. Melkein kangertaen tulivat sanat hänen suustaan.

— Hyvänen aika, Anita! Teen mitä voin.

— Sinä voit kaikki. — Ja näin sanoessaan loi Anita intohimoisen katseen Einoon, joka sitä melkein pelästyi. —

Hän oli kuullut puhuttavan vampyyreista, verenimijöistä, hillittömistä naisista, joissa on pahaa verta, ja jotka väkisinkin kietovat miehet pauloihinsa, pakoittavat heidät alistumaan tahtoonsa. Oliko siis Anita semmoinen? Nyt ainakin näytti siltä. Ja ennenkuin hän ehti ajatella ajatuksensa loppuun, hypähti Anita ylös, kiepsahti hänen kaulaansa ja suuteli häntä nopeasti kuiskaten samalla:

— Toisen kerran saat kuulla kaikki.

Tohtori oli lopettamaisillaan puhelinkeskustelunsa. Anita liikkasi jälleen leposohvalleen, ja Eino seisoi kuin puulla päähän lyötynä paikallaan katsellen levottomana ympärilleen.

Osmo palasi takaisin.

— Eino odottaa saadakseen sanoa sinulle hyvästi, — lausui Anita miehensä sisääntultua, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Niin, — sanoi vain Eino ja melkein kiirehti ulos. Hän pelkäsi pahinta. Hän luuli, että Anita saisi aikaan jotakin, mikä rikkoisi heidän hyvät välinsä. Kiusallaankin saattoi Anita näyttää miehelleen, että hän uskalsi vaikka mitä.

Paljon oli näin selvinnyt Einolle. Varsinkin tohtorin ja hänen vaimonsa välit. Mutta kaikesta tästä ei hän uskaltanut puhua Lyylille mitään. Ei ainakaan toistaiseksi.

Mutta kuitenkin tuntui hänestä kuin Anita olisi lumonnut hänet, noitunut hänet. Kotiin astuessaan valtasi hänet vähitellen tunne, ettei hän tuosta painajaisesta pääsisi. Se alkoi vetää häntä puoleensa, häntä, joka ei koskaan ennen ollut sellaisissa seikkailuissa ollut.

Miks'ei? ajatteli hän ensin, mutta muisti vaimonsa; hänen kävi sääli Lyyliä, joka oli niin puhdas, tahraton, uskollinen hänelle. Mutta miten päästä irti kaikesta? Yksi keino saattoi vain olla. Jos Anita kerran saisi tahtonsa läpi, niin silloin tulisi varmasti rauha heidän välilleen. Tuollainen riihaton luonne ehkä ei tarvinnut muuta. Ja kuka sen tietää, ehkä se jo loppuu tähänkin. Ehkä se oli vain rajumyrskyn puuska, joka talttui samalla kun oli alkanut. Oli odotettava, katsottava, mitä aika toi mukanaan.

Ja hän rauhoittui jo kun oli palannut asemalle ja ryhtyi puuhaamaan heidän pienessä puutarhassaan. Hänen vaimonsa ei ollut vielä tullut kotiin kaupungista, mutta omat kotiolot haihduttivat hänen mielestään vähitellen kaikki sen päivän tapahtumat, jotka tuntuivat todellakin jonkinlaiselta omituiselta unelta, harhakuvalta, varsinkin kun hän muisti, minkä hyvän, ehjän vaikutelman heidän ensimmäinen tutustumisensa Sorjolan perheeseen oli häneen ja hänen vaimoonsa tehnyt. Molemmat he olivat olleet kovin iloisia silloin, semminkin Lyyli, joka juuri kaipasi seuraelämää ja jonka hyväksi hän oli uhrautunut hakiessaan tälle asemalle. Mutta nyt oli hänellä tämmöinen salaisuus sydämellään, josta hän ei tahtonut vaimolleen hiiskua sanaakaan, ettei loukkaisi häntä, rikkoisi kaikkea, etupäässä sitä onnea, joka edelleen vielä heidän kesken, heidän talossaan niin kauniina vallitsi.

Kun Lyyli sitten palasi kaupungista, oli Eino tavattoman iloinen, aivan kuin hän ei olisi vaimoaan pitkään aikaan nähnyt. Lyyli melkein ihmetteli, että hänen Einonsa oli noin iloinen saadessaan hänet takaisin. Siksipä hän kysyi:

— Mitä hauskaa tohtorilta? Hauskaa ei Eino kuitenkaan sanonut tietävänsä. Kaikki oli muka ennallaan. Anita vain leposohvalla, sen sijaan että edellisenä päivänä oli ollut vuoteessa. Mutta kun Lyyli tiedusteli Anitan mielialaa, niin ei Einon auttanut muu kuin lyhyesti viitata rouvan hermostuneisuuteen, josta Lyylikin nyt myönsi olevansa selvillä eilisen käyntinsä jälkeen. Mutta kumpikaan ei tiedustellut toiselta yksityisseikkoja, kun kumpaisellakin oli omat salaisuutensa tohtorin rouvaan nähden. Eino ei malttanut kuitenkaan olla mainitsematta tohtorin pisteleviä vihjauksia. Ja he olivat edelleen varmoja siitä, että jotakin kieroa oli noiden aviopuolisoiden väleissä, jotka syrjästä katsojasta näyttivät nuhteettomilta.

— Kuka tietää, minkälaista elämää Anita oli ennen naimisiin menoaan viettänyt, — arveli Lyyli.

— Hm! — sanoi vain siihen Eino, joka itsekseen oli miettinyt samaa asiaa.

— Ehkäpä Osmon silmät olivat auenneet vasta hänen naimisiin mentyään, — lausui Lyyli vielä hetken kuluttua.

Mutta siihen heidän keskustelunsa päättyi. Itsekseen he jatkoivat kuitenkin arvelujaan, mutta salaperäiseksi jäi heille vielä Sorjolan perhe.

VIII

Parannuttuaan Anita, oli väsymätön keksimään uusia huvituksia. Paitsi alituisia matkoja kaupunkiin Lyylin ja hänen miehensä tai jommankumman seurassa hän löysi puuhaa heille heidän omalla paikkakunnallaan. Hän oli näet siellä johtava henkilö, sikäläisen elämän kaikki kaikessa, sen sielu. Hän olikin siksi puheenjohtajana kaikissa yhdistyksissä ja seuroissa. Luonnollista oli siis, että hän veti mukaansa nyt myöskin Lyylin ja, mihin voi, tämän miehen.

Oli tullut elokuu. Siihen aikaan tapasi V.P.K. panna toimeen suuret arpajaiset iltaman ohessa, jolloin m.m. esitettiin joku näytelmäkappale ja tanssittiin. Tähän tilaisuuteen oli keksittävä ohjelmaa.

Arpajaispuolen johdon ja hoidon jätti Anita Lyylille, joka käytännöllisenä talous- ja käsityöihmisenä oli siihen toimeen hänen mielestään sopivin. Lyyli sai nyt häärätä sen seudun muitten rouvien ja neitosten parissa, hän, joka juuri oli vilkkaampaa seuraa kaivannut heidän entisellä asemallaan. Vieläpä hän piti kunnianaan saada olla ikäänkuin johtavassa asemassa hänkin, vaikkakin Anitan apulaisena. Hän ei heti tullut ajatelleeksi, kuinka ovelasti Anita oli asiat järjestänyt, ennenkuin sitten huomasi, että hänet tavallaan olikin syrjäytetty, hänen huomionsa käännetty toisaanne.

Iltamaohjelman valmistamisen otti Anita näet kokonaan omiin käsiinsä. Ja koska hänen miehensä, suuritöisen ammattinsa tähden, ei koskaan ollut mukana tämmöisissä askareissa, niin sai kuin saikin Anita Einon mukaansa, eritoten näytelmän esittämiseen, tämä kun oli tullut lausuneeksi olleensa ennen joskus seuranäytelmissä mukana. Vaikka mies alussa vähän vastustelikin, hänen täytyi lopulta taipua, kun ei sopinut kieltäytyäkään paikkakunnalle hiljattain muuttaneena, tämä kun olisi voitu tulkita jonkinlaiseksi ylpeydeksi. Lisäksi hän omasta puolestaankin halusi tulla tunnetuksi ja saavuttaa kuntalaisten suosion.

Sitten heräsi kysymys, mikä näytelmä oli otettava esitettäväksi V.P.K:n iltamassa. Anita ja Eino kävivät yhdessä työhön käsiksi. Edellinen oli johtava sielu taaskin, hän kun oli paljon nähnyt ja paljon lukenutkin. Niinpä he yhdessä tarkastelivat pikkunäytelmiä, ja punnitsivat näyttelijäkykyjään. Mutta tehtävä oli vaikea.

Yht'äkkiä välähti ajatus Anitan aivoissa. Hän tahtoi saada esitettäväksi sellaisen kappaleen, jossa Eino olisi hänelle osien mukaan sopiva vastanäyttelijä. Hän halusi hartaasti, että hänen suhteensa Einoon siinäkin tilaisuudessa edistyisi ja vahvistuisi. Samalla piti myöskin yleisön edessä Einon sydämen salaisuuden paljastua tälle itselleenkin. Heidän väliensä piti näin kiristyä ja edistyä. Niiden paulojen, jotka hän oli uhrinsa ympäri saanut heitetyksi, piti yhä enemmän lujittua, niin ettei minkäänlaiseen perääntymiseen enää olisi mahdollisuutta. Ja Anita tunsi omassa sydämessään tämmöisen asiantilan välttämättömäksi. Hänkään ei tahtonut eikä voinut enää otettaan hellittää, sitä otetta, jonka hän heti alusta alkaen oli toisesta saanut. He olivat molemmat joutuneet kaltevalle pinnalle, jota myöten vyöryivät kuin pyöreä kivi, yhä alemmaksi minkään esteen voimatta enää heitä pysähdyttää.

Eino ehdotti huvinäytelmää sopivaksi sekä heidän omaan esityskykyynsä että myöskin itse tilaisuuteen ja yleisön makuun. Mutta siinä teki Anita tenän. Asia oli otettava vakavalta kannalta. Hänen vastanäyttelijänsä — siksi piti Einon tulla, — oli sisäisesti alistuttava; hänet oli nöyryytettävä ja hän oli nöyrtyvä. Hänen tuli purkaa rakkautensa Anitalle tulisella kiihkolla, jopa siinä määrin intohimoisesti, että oli valmis pistämään tikarin rintaansa, vaipumaan hänen eteensä polvilleen, kuolemaan hänen jalkojensa juureen.

— Minä tiedän kappaleen, josta muutama kohtaus sopisi meille molemmille mainiosti, — selitti Anita. Kappale tosin sinänsä on aivan liian vaikea, mutta eihän yleisömme täällä voi meiltä liikoja vaatiakaan, ja arvostelusta, siitä, mitä ihmiset sanovat, välitämme viis. Pääasiahan on, että arpajaiset onnistuvat. — Näytelmän sankari on rakkautta kaipaava, sankaritarta rajusti tavoitteleva nuorukainen, tämä taas tunteitaan salaava, mutta siitä huolimatta häneen rakastunut nainen, joka kärsii, kärsii äärettömästi toivottomassa, ylitsepääsemättömien esteitten ympäröimässä asemassaan. Mutta lopulta nainen saattaa kuitenkin osoittaa, minkä uhrauksen hän suuren rakkautensa tähden tekee ja voi tehdä lempensä esineelle.

Tuli hetkisen äänettömyys. Anita katsoi Einoon, joka loi silmänsä poispäin.

— Meidän tulee olla varovaisia, — sanoi Eino kotvan kuluttua. — Emme saa antaa aihetta ihmisten juoruihin. Luulen jo muutenkin, että meihin katsotaan pitkään, meitä ruvetaan epäilemään.

— Pyh! Itse tiedät, ettei ihmisillä ole vähintäkään syytä epäilyksiin. Minä puolestani en välitä koskaan kenestäkään mitään.

— Mutta minä kyllä, — vastasi Eino.

— Eihän ihmisillä ole muuta tekemistä kuin juoruta ja valehdella, panetella ja mustata lähimmäisiään. Sehän on heidän jokapäiväinen leipänsä, — jatkoi Anita melkein vihaisesti.

— Minulla ei ole vielä noin surullista kokemusta, — puolustihe Eino.

— Mutta minulla on. Ja se pitää paikkansa, — tuli jälleen nopeasti Anitan suusta. — Kuka tietää, ehkä sinäkin vielä saat sen kokea.

— Mahdollista, — vastasi Eino. — Mutta tarkoittamaasi osaa minä en voi näytellä.

— Se on ikävä, sanoi Anita, kaksimielinen ajatus päässään. — Mutta olen varma, että sen joskus vielä opit, — vihjasi hän samaan suuntaan Einon kuitenkaan huomaamatta tarkoitusta.

— Ajatellaan muuta, toista kappaletta, — esitti Eino. — Jos nyt kerran pitää olla semmoinen rakkausnäytelmä, — huvinäytelmä olisi minun mielestäni ollut parempi — niin otetaan Märtta Lejonhufvud. Se on sievä pikku näytelmä, jonka olen kerran nähnyt. Jos siihen kykenee saamaan tunnelmaa, niin se voi olla mielenkiintoinen. Mutta sitäkään ei ole helppo esittää. Sitäpaitsi siinäkin on rakkauden tunnustus, semmoinen, joka, loppuu siten, että nuori Svante Sture heittäytyy polvilleen kuningatar Margaretan eteen ja aikoo pistää tikarin rintaansa. Mutta samalla tulee kuningas Kustaa Vaasa sisään, ja Margareta, Svante Sturen nuoruuden lemmitty, jonka kuningas, Sturen ollessa poissa Lübeckissä, on nainut, pelastaa Sturen ja tilanteen ilmoittamalla, että Sture pyytääkin hänen sisartaan Märtta Lejonhufvudia puolisokseen. — Minä tietysti esittäisin kuninkaan osan, jo senkin vuoksi, että olen pitkä mies niinkuin Kustaa Vaasa kuuluu olleen — lopetti Eino.

Siitä syntyi kinaa. Romanttisen aiheen vuoksi Anita hyväksyi näytelmän, mutta Einon oli näyteltävä rakastajan osaa. Hänellä oli muka tiedossa toinen kookas mies kuninkaaksi. Ja vaikka Eino edelleen viittasi pahojen kielten mahdollisiin vertailuihin kappaleen henkilöiden ja heidän välillään, niin ei Anita enää antanut perään.

— Joutavaa arkuutta, — sanoi hän Einolle. — Me näyttelemme sen kappaleen, se on päätetty. — Sinä lankeat polvillesi minun eteeni yleisön nähden, siinä kaikki, mitä haluan. Sinä olet sydämessäsi minun, vaikka pakosta luovutankin sinut toiselle.

Siinä oli jälleen salainen viittaus hänen omiin tarkoituksiinsa, jotka Eino nyt ymmärsi varsin hyvin.

IX

Arpajais- ja iltamavalmistusten aikana sai Anita melkein joka päivä olla Einon läheisyydessä. Eikä hän laskenut käsistään ainoatakaan tilaisuutta vetää vastanäyttelijää lähemmäksi itseään. Ja siinä hän vähitellen onnistuikin. Hän osasi niin hurmata Einon, että tämä alkoi kiintyä Anitaan kaikesta sisällisestä taistelustaan huolimatta. Eikä hän lopulta huolinut, mitä pahat kielet saattoivat juoruta, varsinkaan koska ei hänen vaimonsa eikä tohtorin puolelta mitään huomautuksia heihin kohdistunut.

Anita tunsi pääsevänsä voitolle.

Arpajaiset onnistuivat hyvin ja näytelmä oli herättänyt huomiota. Margaretan hillitty, sydämeen kätketty rakkaus Svantea kohtaan tuli oivallisesti tulkituksi Anitan puolelta, ja Eino osasi purkaa intohimoista lempeään Margaretaa kohtaan niin, että hän sai täydellisesti yleisön hyväksymisen. Mutta varsinkin Anita oli tyytyväinen Einon esitykseen ja kappaleeseenkin, sillä tässä oli hän itse passiivinen puoli ja Eino hyökkäävä, juuri niin kuin hän halusi, että kaiken piti olla heidän omassa keskinäisessä suhteessaan. Anita aivan riemuitsi tästä asian lopullisesta käänteestä. Ja juoruista hän todellakin välitti viis.

Niitä alkoi kuitenkin tuon palokunnan juhlan jälkeen liikkua yhä enemmän. Kävi yhä ilmeisemmäksi ihmisten silmissä, että tohtorinrouva Sorjola ja asemapäällikkö Kostia olivat rakastuneet toisiinsa. Heidät nähtiin alituisesti yhdessä, enimmäkseen kahden kesken, välistä myöskin rouva Kostian seurassa, mutta ei koskaan tohtorin — mitä pidettiin luonnollisena, koska Sorjola aina oli kovin kiinni työssään. Mutta etenkin herätti huomiota ja kummastusta, että asemapäällikön rouva pysytteli kotona, kun nuo kaksi kävivät kaupungissa. Lisäksi kummastutti se, että näiden kahden matkat tapahtuivat aivan julkisesti, rouva Kostian tieten ja nähden. Ihmeteltiin, oliko hän niin välinpitämätön miehestään vai luottiko häneen niin, ettei epäillyt mitään. Ja enimmäkseen näkyi rouva Kostia nyt sulkeutuvan kotiinsa. Ennen hän oli liikkunut paljon ulkosalla, mutta nyt häntä tuskin näki heidän omassa puistossaankaan. Vain heidän salinsa uutimien takaa huomasi toisinaan hänen kasvonsa, ja silloin oli ikkunalaudalla pienen pieni, valkoinen silkkivillakoira, jota hän hellästi hyväili ja silitteli. Rouva kai oli hankkinut sen itselleen ratoksi ja — ystäväksi.

Toiset jo säälittelivät asemapäällikön herttaista rouvaa, johon kaikki, jotka hänet vain olivat nähneet, olivat kovin ihastuneet.

Tohtorin rouvasta taas olivat mielipiteet toisenlaiset ja sääli kääntyi hänen miehensä puolelle. Yleisesti tiedettiin, että tohtori antoi vaimonsa tehdä, mitä tämä halusi. Näyttipä kuin hän yhä edelleen olisi ollut rouvaansa melkein silmittömästi rakastunut, sillä alituisesti hän tyydytti tämän vaatimuksia. Uutta ja komeata jos missä muodossa tilasi hän rouvalleen ulko- ja kotimaasta. Ja vaikka läheiset tuttavat kuulivatkin tohtorin laskevan omituista pisteliästä leikkiä vaimonsa kanssa, niin eivät he kuitenkaan epäilleet, ettei tohtori rouvaansa rakastanut. Oltiinpa aivan varmat siitä, että hän oli ehdottomasti uskollinen vaimolleen. Heidän suhteensa oli semmoinen, ettei kukaan kyennyt sitä oikein selittämään. Tohtori Sorjola oli "hyvin omituinen mies", siinä kaikki, mitä hänestä, voitiin sanoa.

Ihmissydän on pohjaton kuilu, mutta välistä sekin aukeaa.

X

Oli jo tullut syyskuu.

Teatterit olivat aloittaneet näytäntökautensa, koulut toimintansa. Ihmisiä kuhisi kaduilla. Helsinkiä lähellä olevista huvilayhdyskunnista siirtyi asukkaita tavaroineen talviasuntoihinsa. Illat pimenivät syyssateiden säestäminä.

Eräänä iltana olivat Anita ja Eino Kostia, niinkuin nyt jo usein tapahtui, kahden matkustaneet kaupunkiin — huvittelemaan.

Lyyli istui yksin kotona käsityönsä ääressä, pikku Ressu sylissään. Koiran suuret, mustat silmät olivat kiinni ja se makasi kauniissa asennossa turpa toisella etukäpälällä, toinen korva höröllään aivan kuin se olisi kuunnellut jotakin. Kuunteliko se ehkä emäntänsä, sydämentykintää vai miettikö se, mitä hänkin mietti:

— Miksi isäntä oli poissa? Missä hän oli? Mitä teki?

Lyyli oli siitä omituinen luonne hänkin, ettei hän koskaan tahtonut kenellekään ilmaista surujaan. Ennen kärsi vaikka kuinka paljon, mutta niillä ei hän tahtonut ketään loukata, ei ketään huolestuttaa. Nytkin hän kärsi, kärsi itsekseen niin, että kyyneleet virtanaan valuivat poskia pitkin.

Ressu ei niitä ymmärtänyt, mutta kun se katsahti ylös kyynelten tipahdellessa sen päälle, sai se suudelman emännältään päälaelleen. Siitä se heilautti kiitokseksi häntäänsä ja painoi taas turpansa käpälälleen.

Mutta sitten se yht'äkkiä murahti. Eteisestä kuului askeleita. Lyyli luuli jonkun asemamiehen tulevan, mutta kun ovelle kolkutettiin ja hän huusi "sisään!", niin näkikin hän Osmo Sorjolan tulevan sisään. Ressu tunsi hänet ja juoksi iloisesti vastaan. Ja Lyylikin ilostui kovin tohtorin tulosta. Se oli ylen harvinaista — siihen aikaan päivästä ja niissä oloissa.

Käteltyään Lyyliä tohtori katsahti häntä silmiin ja sanoi:

— Täällä on, näen mä, ikkunat märät.

Lyyli ymmärsi Osmon leikilliset sanat, jotka merkitsivät, että hän oli itkenyt, ja käänsi naurahtaen kyyneleiset kasvonsa pois.

— Mistä syystä nyt? — kysäsi Osmo istuutuessaan sohvan nurkkaan.

Lyyli ei ensin vastannut, oli melkein ruveta uudelleen itkemään, mutta hillitsi itseään ja lausui:

— Minä muistelin täällä, näin syksyn iltana, oloamme siellä sisämaassa. Varsinkin muistui mieleeni eräs ihana kevätaamu, jota en unhoita koskaan, en koskaan! Se oli se aamu, jolloin kehoitin Einoa hakemaan tänne asemapäälliköksi.

— Kaduttaako siis? — kysyi Osmo.

— Minä olin kovin lapsellinen. En ymmärtänyt, kuinka silloin todellakin olimme siihen paikkaan kiintyneet, varsinkin Eino, joka on suuri luonnonpalvoja, kun taas minä, hupsu, etsin parempaa ihmisseuraa.

— M-hhm! — hymähti Osmo vain siihen.

— Ei suinkaan niin, että sitä olisi väärin ymmärrettävä, — koetti Lyyli parannella sanojaan. — Sen parempia ystäviä kuin täällä olisimme tuskin missään saaneet.

— No, no! — lausui taas Osmo.

— Ja minä en epäile sanoessani, että juuri sinä, Osmo, olet niistä kaikkein paras, — jatkoi Lyyli.

— Lääkärin oikeudella minä kiellän puhumasta taudistani, — tokaisi taas Osmo väliin.

— En puhu sitten sen enempää, mutta olen tyytyväinen, että olen saanut sen kuitenkin sanotuksi! — Saanko minä tässä parsia Einon sukkia sinun läsnäollessasi? — kysyi Lyyli sitten yhteen jatkoon ja istuutui likemmäksi valoa.

— Niinkuin, Lyyli, tiedät, niin ummistan aina silmäni kaikilta ihmisten edesottamisilta, varsinkin heidän heikkouksiltaan. Nyt en tarkoita sukkien parsintaa, vaan Einon sukkia, jotka parhaiten tuntevat kaikki hänen edesottamisensa.

Lyylin täytyi oikein makeasti nauraa Osmon hauskalle leikinlaskulle. Ja Osmo itsekin hihitti lyhyesti kommalleen.

Mutta tohtorin sanoissa piili jotakin, joka sai

Lyylin arvelemaan, että Osmo tähtäsi määrättyyn seikkaan, josta hän tahtoi päästä selville. Olipa Lyyli melkein varma siitä, että Osmo oli näin odottamatta tullut hänen luokseen, nyt juuri Anitan ja Einon ollessa yhdessä huvittelemassa, nähdäkseen, mitä Lyyli tästä asiasta arveli ja tiesikö ehkä enemmän kuin hän itse. Tilanne tuntui siis omituiselta. Ja kun Lyyli siihen saakka ei ollut Osmolle koskaan epäilyksistään pikkuistakaan hiiskunut yhtä vähän kuin Anitalle ja miehelleen, niin saattoi tämä tuntua Osmosta hyvin kummalliselta. Saattoipa Osmo luulla, että kaikki tapahtui Lyylin suostumuksellakin, sillä aivan sokeahan ei Lyyli kuitenkaan voinut olla.

Kun Lyyli sitten illan kuluessa näki, ettei Osmokaan häneltä mitään suoraan kysynyt eikä tämän enempää kajonnut tuohon arkaan kysymykseen, niin olivat he molemmat vaiti aivan kuin keskinäisestä salaisesta sopimuksesta. Osmo varmasti hienotunteisuudestakin oli vaiti, kun tullessaan näki Lyylin itkeneen ja varmasti päätti, että Lyyli juuri tuosta syystä itki. Osmo siis Lyylin mielestä käsitti, että hän suri tuon ikävän asian johdosta. Osmo itsekin, vaimonsa vuoksi, olisi voinut ottaa tuon asian puheeksi, mutta sitä hän ei tehnyt. Molemmat syrjäyttivät tämän kysymyksen, vaikka se raskaana lepäsikin heidän sydämellään.

Perästäpäin Lyylistä tämä vaikeneminen tuntui hyvin rumalta. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut noiden kahden toisen rikostoveri. Mutta siihen rikokseen, niin lohdutti hän itseään, osallistui siis myöskin Anitan mies. Miks'ei tämä nuhdellut ja oikaissut vaimoaan? Ehkä hän oli varmempi tuosta rikoksesta kuin Lyyli, joka sittenkin vielä uskoi hyvää miehestään, ei ajatellut kaikkein pahimman tapahtuneen eikä juuri siitä syystä tahtonut tuoda koko kysymystä julkisuuteen, se kun kentiesi olisi voinut vain pahentaa asiaa, jos se vielä oli viattomammalla asteella. Niin Lyyli kaikesta huolimatta sittenkin toivoi. Ja juuri siitä hän kovin kärsi, että tämä kysymys oli niin pulmallinen.

Mutta nyt hän toivoi Osmon kautta saavansa enemmän valaistusta, vaikka hyvin tunsikin tohtorin tavattoman vaiteliaisuuden ja umpimielisyyden. Osmohan oli juuri vihjaissut, että hän aina "ummisti silmänsä ihmisten edesottamisilta ja heikkouksilta". Tekipä hänen melkein mieli suoraan kysyä Osmolta, mitä tämä sillä oikein tarkoitti, mutta kun Einon sukat ja heidän yhteinen naurunsa sekoitti asian, niin sekin tilaisuus meni käyttämättä ohi. Ehkäpä Osmo tahallaan sillä lailla hämmensi asian, arveli Lyyli.

Tohtori istui sinä iltana kauan Lyylin luona, sillä hän arvasi, ettei kukaan heitä tulisi häiritsemään. Lyyli keitti teetä ja toi myöskin konjakkikarahvin pöytään, hän kun tiesi, että Osmo kerman sijasta mielellään käytti sitruunaa ja konjakkia. Ja kun Osmo pian kävi puheliaammaksi, niin sukeutui heille hauska yhdessäolo. Osmo oli muutenkin monesti ilmaissut, että hän antoi suurta arvoa Lyylille. Olipa välistä puhellut koko lailla luottavasti Lyylin kanssa, aivan toisenlaiseen sävyyn kuin vaimonsa kanssa, ja niin kävi nytkin.