Part 2

— Mutta Eino osaa varmasti? — kääntyi Anita tämän puoleen ovelasti kyllä ensin käytettyään hänen vaimoaan sisäisten aivoitustensa väliasteena.

— Huonosti, huonosti, — vastasi asemapäällikkö. — Nuorempana kyllä opettelin ja osasin vähän.

— Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa, päätteli Anita. — Me siis lähdemme yhdessä ratsastamaan. Se on päätetty.

— Se on päätetty, — hihitti jälleen tohtori humoristisesti ja painoi kämmenensä pöytään.

— Minkä Anita päättää, se on tapahtuva. Hieman hämillään kääntyi Anita silloin Lyylin puoleen, huomattuaan käyttäytyneensä hiukan epähienosti, ja kysyi:

— Ei suinkaan Lyyli pane vastaan?

— Hyvänen aika! Einohan saa tehdä, mitä tahtoo, — hämmentyi nyt Lyyli, varsinkin kun tuli lisänneeksi: — Eihän siinä mitään pahaa ole.

Anitan diplomaattinen taito selvitti tilanteen. Hän rupesi puhumaan ratsustaan, satulastaan ja amatsoni puvustaan, joka oli ollut pitkän aikaa käyttämättä syystä, ettei hänellä ollut ketään hauskaa toveria ratsastusmatkoilleen. Ensiksikään ei Osmo rakastanut ratsastusta ja toiseksi ei hänellä ollut aikaakaan, kun aina oli toimessa, milloin kotona, milloin pitkillä matkoillaan sairaiden luo. Välistä niihin kului toinen puoli päivää. Eikä yölläkään aina saanut rauhassa nukkua. Kummako sitten, että hän oli noin laiha.

— Lääkäri on olevinaan, eikä osaa itseään sen paremmin hoitaa.

Jälleen remahti tämän johdosta nauru, johon tohtori itse otti osaa kuivalla hihityksellään.

— Sinussapa onkin minulla tarpeeksi hoitamista, — tuli lause Osmon suusta, — mutta kun hän huomasi vaimonsa punastuvan, hän lisäsi kohteliaasti: — Ja siitä hoidosta minulla on pelkkää kunniaa.

Tähän leikinlaskuun vierailu päättyi. Tohtoria pyydettiin puhelimeen, hänen oli lähdettävä kotiin. Anitakaan ei jäänyt, vaan seurasi mukana. Hyvästeltäessä hän sanoi Einolle:

— Olet siis valmis lähtemään kanssani ratsastamaan, kun minä pyydän?

Einon ei auttanut muu kuin myöntyä, vaikka hän ei siihen ollut erittäin halukas. Ikäänkuin jotakin virhettä silitelläkseen lisäsi silloin Lyyli:

— Tietysti Eino tulee mielellään. Ainahan hän voi täällä järjestää virka-aikansa sen mukaan.

Ja tohtori lähti rouvineen. Lyyli ja Eino katselivat jonkin aikaa toisiinsa. He olivat päässeet näkemään vähän enemmän uusien tuttaviensa elämää, aavistamaan heidän sisäistä, sielullista elämäänsä. Oli mielenkiintoista saada nähdä sitä vieläkin enemmän.

V

Harva se päivä, etteivät nämä uudet ystävykset sen jälkeen tavanneet toisiansa, — mikä olikin luonnollista, kun rautatieasema oli paikkakunnan keskus, sen sydän, josta ja jonne elämä virtasi.

Eräänä päivänä nähtiin siellä Anita ratsunsa selässä kauniissa mustassa amatsonipuvussa, joka somisti häntä tavattomasti. Hän odotti Eino Kostiaa, jolle hän itse oli hankkinut ratsun. Mies oli kyllä vastahakoisesti luvannut lähteä ratsastamaan, mutta nyt hän oli aivan ihastunut, kun näki Anitan. Siinä oli jotakin harvinaista nähtävää ja hänen itserakkauttaan mairitteli se, että tohtorin kaunis rouva tahtoi ratsastaa hänen seurassaan. Mutta ihastunut oli myöskin Anita, kun näki Einon ratsun selässä. Tämän komea ryhti veti katsojien silmät puoleensa, ja kun pari laski ratsut ravaamaan tietä pitkin, niin kääntyivät kaikki katsomaan heidän jälkeensä. Pian he kuitenkin katosivat tieltä nousevaan pölypilveen.

Anita ajoi järvelle päin, sinne, josta hän oli puhunut. Siellä oli hänen lempipaikkansa, joka hänen oli näytettävä Einolle. Ja sen hän teki sitä mieluummin, kun kuuli, että Eino ihaili luontoa enemmän kuin mitään muuta.

Kun he olivat saapuneet tuolle "pienelle alppimaisemalle", niin esitti Anita, että heidän oli laskeuduttava alas hevosen selästä lepäämään, sillä heidän oli tullut vari, ja kuusikossa oli vilpoinen istua ja katsella auringon paisteessa päilyvää tyyntä, kirkasta järveä.

Niinpä hyppäsikin Eino ensiksi maahan ja sitoi ratsunsa puuhun kiinni. Senjälkeen riensi hän Anitan luo auttamaan häntä pois satulasta. Anita kokosi pitkän hameensa laahuksen toiselle käsivarrelleen, laski toisen käsivartensa Einon kaulaan ja heittäytyi rentonaan hänen povelleen ja sitten maahan seisomaan. Eino tunsi Anitan kuuman hengityksen poskellaan ja huomasi, ettei Anita pitkään aikaan hellittänyt käsivarttaan hänen kaulastaan. Mutta Anitan ratsu alkoi rimpuilla, ja Einon oli se sidottava toiseen puuhun.

Kun se oli tehty, esitti Anita, että heidän oli noustava maantieltä ylemmäksi rinteelle, sinne, missä näkyi iso sammaltunut kivi. Sen kupeelta oli paras näköala järvelle karsittujen puitten välitse avautuvaa kujannetta pitkin. Ja Anita tarttui Einon käsivarteen, nojaten siihen, Einon auttaessa häntä nousemaan mäkeä ylös.

Mutta muutaman askeleen perästä Anita horjahti. Hän oli astunut jollakin lailla vinosti, niin että toinen jalka oli nyrjähtänyt. Hän pääsi kuitenkin omin voimin ja Einoon nojaten ylös osoittamalleen paikalle. Sinne he kävivät istumaan. Siinä oli paksu vihreä sammalikko kuin luotu loikomista varten, ja siitä saattoi pitkälläänkin nähdä järvelle. Kuusen oksat loivat varjoisan katoksen, ja oksien lomitse siinsi korkea, sininen taivas. Pikkulinnuilla lienee ollut lepohetki siihen aikaan päivästä, kun ei paljon sirkutusta kuulunut, mutta orava hyppeli vikkelästi oksalta toiselle karisuttaen aina välistä kuivia rikkoja maahan. Harmaita, vanhan parran tapaisia hetaleita riippui puitten kyljissä, ja keltaisen ruskahtavaa pihkaa tihkui kuusenrungoista. Ilma oli ihana hengittää. Anita oli heittäytynyt selälleen kädet pään alle, ja Eino loikoi kyljellään poltellen savuketta.

Yht'äkkiä lensi järveltä päin kaksi varista, jotka alkoivat rumasti vaakkua nähtyään kahden ihmislapsen loikovan heidän asuinsijojensa läheisyydessä.

— Hyi, kuinka pelästyttivät! — huudahti Anita ja kiepsahti istualleen, mutta alkoi samassa luisua sammalikkoa myöten alemmaksi rinnettä. Eino tarttui hänen käteensä ja koetti auttaa häntä entiselle paikalle, mutta Anita nyrpisti kasvojaan ja sanoi, että hän tunsi kipua vasemmassa nilkassa, jonka äsken oli nyrjähyttänyt.

— Ehkäpä sitten lähdemme heti kotiin? — esitti Eino.

— Emme ihan vielä, — vastasi Anita. — Tahdon kotvasen levähtää. Saanko panna pääni polvellesi, niin ei minun tarvitse pitää käsivarsiani pääni alla?

— Luonnollisesti, — vastasi Eino.

Melkein odottamatta tätä suostumusta oli Anita laskenut päänsä Einon polvelle saaden samalla kiinni hänen kädestään, jonka painoi huulilleen.

— Kiitos, — kuiskasi Anita.

— Hyvänen aika, — pääsi Einon huulilta, aivan kuin hän olisi hävennyt, että nainen suuteli hänen kättään.

Puhe ei ottanut sujuakseen. Oli kuin olisi jotakin kireätä tullut heidän välilleen, vaikka Anita silloin tällöin loi ihastuneen katseen Einoon, ikäänkuin ihmetellen hänen kylmää suhtautumistaan. Toinen taas puolestaan ajatteli: "Mitähän Lyyli sanoisi, jos tämän näkisi? Ja tohtori? Hän varmaan vain nauraa hihittäisi tapansa mukaan".

Anita huoahti:

— Ei, kyllä meidän täytyy sittenkin lähteä. Osmo saa panna kylmän kääreen nilkkani ympäri.

Eino oli heti valmis. Ja hän auttoi Anitaa alas mäkeä tämän melkein riippuessa hänen käsivarressaan.

— Etkö jaksaisi kantaa minua? — sanoi Anita. — Koskee niin astuessani.

— Koetan.

Ja loppumatkan alas hevosien luo Eino todellakin kantoi Anitaa tämän lujasti kierrettyä käsivartensa Einon kaulaan. Näytti kuin Anitasta olisi ollut nautinto riippua siinä silmät puoliummessa, kuin nukkumaisillaan.

Kun he olivat tulleet ratsujensa luo, kysyi Eino:

— Mutta ehkä minun pitäisi käydä hakemassa auto? Tuskinpa voit nyt enää ratsastaa kotiin.

Anita vakuutti kuitenkin voivansa, käyköön kuinka tahansa. Ja Eino auttoi hänet satulaan pannen toisen kämmenensä Anitan jalan alle ja tukien häntä toisella kädellään. Satulaan päästyään Anita huo'ahti:

— Tämä lysti on siis lopussa!

— Valitettavasti se päättyi näin ikävästi, — myönsi Eino ja hyppäsi ratsunsa selkään.

Paluumatka kävi nopeasti. Eino ajoi aivankuin hän olisi ajanut jotakin pahaa pakoon, ja hänestä tuntui kuin Anita olisi ollut häneen tyytymätön. Mutta hänhän tiesi, että oli ollut hyvin kohtelias Anitalle, tehnyt kaikki, mitä tämä vaati. Samalla hän tunsi kuitenkin, että Anita osoitti häntä kohtaan melkein liiallista suosiota. Ja Eino tuskin salasikaan itseltään, että tohtorin rouva oli häneen kovin mieltynyt. Tämmöistä aivan kouraantuntuvaa rakkauden ilmaisemista ei hän ollut vielä koskaan elämässään kokenut. Mutta missäpä hän siellä sisämaassa olisi joutunut tekemisiin tämmöisen suurenmaailman naisen kanssa, joka ehkä odotti häneltä heti taipuvaisuutta, sanoisiko, yritteliäisyyttä lemmenseikkailuissa. Ehkäpä Anita suorastaan piti häntä tyhmänä hölmönä. Mutta Anitahan tunsi hänen vaimonsa, ja että hän rakasti Lyyliään, sen saattoi Anita nyt hyvin nähdä. Tästä oli Eino ylpeä sekä omasta että Lyylin puolesta. Hän oli aivan erinomaisella tuulella saapuessaan kotiin ja kertoi kaikki vaimolleen mitään salaamatta.

Yhdessä he sitten pahoittelivat Anitalle sattunutta onnettomuutta, mutta toivoivat hänen pian parantuvan.

VI

Kun Anita Einon saattamana tuli ratsastusretkeltään kotiin, oli hänen miehensä poissa sairaskäynnillä. Einon lähtiessä. Anita sanoi:

— Osmo saa hieroa nilkkaani, kun tulee kotiin, — jos niin tarvitaan. Minä panen toistaiseksi kylmän kääreen jalkaan ja käyn vuoteeseen. Käykää nyt kuitenkin minua katsomassa, ettei minulle tule kovin ikävä.

Seuraavana päivänä tulikin jo Lyyli. Anita oli edelleen vuoteessa ja luki Guy de Maupassantin romaania "Bel-Ami" [Armas ystäväni].

— Tämän kirjailijan seurassa ei kuole ikävään, — hän sanoi ja vastasi sitten Lyylin kysymykseen kuinka hän voi:

— Kun tiedustelin Osmolta, joko minä kohtakin saan luumätää jalkaani ja kuolen, niin ajatteles, mitä se lurjus vastasi?

— No?

— "Ei rikkaruoho koskaan maailmasta katoa".

— Leikillään hän sen vain... — lohdutti Lyyli hymyillen. — Ei siis pitänyt nyrjähdystä vaarallisena.

— Nauraa hihitti vain ilkeästi, — jatkoi Anita, — ja määräsi minut olemaan viikon päivät vuoteessa.

— Pianhan se viikko kuluu. Me käymme joka päivä sinua tervehtimässä, Eino ja minä, — tyynnytti Lyyli.

— Teidän pitää käydä molempien, — ilostui Anita. — Sinulla on niin rakastettava mies, Lyyli. Meidän oli kovin hauska eilen. Elän vain muistoissa.

— Eino kertoi minulle. Hän valitti sinulle sattunutta onnettomuutta, — lausui Lyyli vuoroonsa.

— Niinkö? Ihanko totta? Hän siis tunsi ainakin myötätuntoa, ehkäpä sääliä minua kohtaan? — kyseli Anita melkein hermostuneesti.

— Tietenkin. Sehän on luonnollista, — vastasi Lyyli ihmetellen. — Miksi sinä noin kysyit?

— Niin, niin. Einohan on niin herttainen mies. Minä pidän hänestä paljon, paljon.

— Minä pidän myöskin kovin paljon Osmosta, — lausui Lyyli vastakohteliaisuudeksi.

Näytti kuin Anita olisi nyrpistänyt nenäänsä kääntäessään päätään seinään päin. Mutta heti hän käänsi takaisin kasvonsa Lyyliä kohti ja jatkoi:

— Minä olin niin iloinen eilen, kun sain ratsastaa. Täällä ei ole ketään, jonka seurassa oikein viihtyisi. Täällä on kuolettavan ikävä. Siksipä olenkin niin tyytyväinen, kun te muutitte tänne. Nyt voi elää toivossa.

Lyyli ihan hämmästyi.

— Hyvänen aika, Anita, — sanoi hän. — Mitä sinulta puuttuu? Sinullahan on kaikki, mitä maailma voi tarjota: kaunis, rikas koti, kunnollinen, työteliäs mies, kaksi herttaista lasta, joiden hyväksi voit elää, eikä huvituksia sinulta puutu, vaikka matkustaisit ulkomaille, milloin sinua vain haluttaa.

— Mutta minä olen sairas, — tokaisi Anita Lyylin suureksi ihmeeksi.

— Mikäs sinua sitten vaivaa? — kysyi tämä arkaillen aivan kuin olisi odottanut jotakin suurta salaisuutta.

— Minua vaivaa _spleen_, — sanoi Anita. Lyyli oli vaiti kuin kysymysmerkki. Ja kun hän ei kysynyt sen enempää, niin Anita jatkoi: — Englantilaisilla on tämä oma sanansa tuolle taudille. Se on sielun tauti. Se on jonkinlainen kalvava kaiho, omituinen mielenmasennus, jonka pohjana varmaan on elämään kyllästyminen, ikävä ihmisseurassa, kaipuu kotiin — sinne, mistä on maailmaan tullut, "suureen hiljaisuuteen", niinkuin Ibsen sanoi. Se on siis parantumaton tauti. Ei. Yksi keino, yksi ainoa keino vain on sen parantamiseksi.

Lyyli ei kysynyt, vaan odotti ääneti jatkoa.

Hetkisen kuluttua Anita jatkoi:

— Arvaapas, mikä keino se on?! Lyyli kysyi pelokkaasti kuiskaten:

— No?

— Se on revolverin kuula otsaan, — kuiskasi Anita takaisin.

— Herra Jumala! — huudahti Lyyli. — Mitä sinä tuommoisia puhut?

Ja kyyneleet kiertyivät hänen silmiinsä. Hän kumartui Anitan yli ja suuteli häntä tämän kietoessa kätensä Lyylin kaulaan.

Kun Lyyli jälleen oli istuutunut paikalleen, jatkoi Anita:

— Sinä olet onnellinen, Lyyli. Minä ihan kadehdin sinua.

Lyyli vastasi siihen:

— Niin kyllä, Anita! Minä olen onnellinen. Olen tähän asti ollut onnellinen.

Seurasi kotvasen äänettömyyttä. Näytti kuin Anita olisi jäänyt miettimään sanoja "tähän asti". Näytti siltä myöskin, kuin Lyyli olisi katunut sanoneensa nuo sanat, ikäänkuin hän olisi tarkoittanut, että nyt oli tullut väliin jotakin, joka rikkoi hänen onnensa. Siksi hän lisäsi:

— Ja minä toivon, että saan olla onnellinen edelleen.

Mutta nyt hänestä tuntui, että hän vain oli pahentanut asiaa, kun hän huomasi Anitan äsken sanoneen kadehtivansa häntä. Noita sanojahan saattoi tulkita taaskin joksikin salaviittaukseksi. Sen tautta hän tarttui Anitan käteen ja puristi sitä lämpimästi.

Ja Anita hymähti hänelle vain ystävälliseksi vastaukseksi. Kotvan kuluttua hän jatkoi taas:

— Nyt olen paljastanut sinulle sydämeni, Lyyli. Nyt näet, kuinka huono ihminen minä olen.

— Älä puhu noin, älä puhu noin, — oli kaikki mitä Lyyli sai säälitellen sanotuksi.

— Tahi sanoisinko onneton ihminen? — korjasi Anita sanansa.

— Tuo on vain luulottelua, — lohdutteli Lyyli. — Tai ehkäpä sinä vain tekeydyt semmoiseksi? Olen kuullut sanottavan, että se usein on pelkkää teeskentelyä. Silloin on muka mielenkiintoisempi toisten ihmisten silmissä.

Tuo ei ollut viisaasti sanottu. Se oli melkein epäkohtelias huomautus Anitalle, mutta tämä ei siitä välittänyt, naurahti vain ja lausui:

— Samaa olen minäkin välistä kuullut sanottavan, mutta harva tämän asian oikein ymmärtää. Tämä tämmöinen "spleen" on kuitenkin ollut niin sanoakseni vuosisadan tauti, joka on kulkenut läpi Europan. Oletko lukenut koskaan Byronia?

Lyyli pudisti päätään:

— Häpeä sanoa, en.

No, — jatkoi Anita, — ei sinun tarvitse sitä hävetä. Hän oli muutoin suuri englantilainen runoilija, enkä minäkään ole alkukielellä hänen teoksiaan lukenut. Mutta minun isoisälläni oli kirjastossaan suuri paksu kirja. Se oli suorasanainen ranskankielinen käännös lordi Byronin Don Juanista. Ja siinäkös tuo kaunis, vaikka ontuva, seikkailunhaluinen mies paljasteli oman sydämensä surkeutta ja muun ihmiselämän viheliäisyyttä. Tuo runoilija kuuluu olleen sen "spleenin" isä. Koska siitä syntyi kulkutauti, niin ei suinkaan se ole aina niinkään teeskentelyä ollut — yhtä vähän kuin influenssa meidän aikoinamme.

— Paljonpa sinä oletkin lukenut, — ihmetteli Lyyli häveten vähätietoisuuttaan Anitan rinnalla. — Minä kyllä lueskelen kaikkea, mitä käsiini sattuu, ja paljonhan sitä ikäni varrella on sattunutkin. Mutta alkaapa sitä jo ikääkin olla, niin että harmittaa, kun tahtoisi vielä olla nuori ja elää, elää iloisesti. Katsopas noita säteitä silmieni ympärillä, Lyyli! Ne eivät ennusta hyvää. Kohta on minun lystini lopussa. Ja siitä se "spleen" pääasiallisesti johtuu. Minä tahtoisin kuitenkin, niinkuin sanoin, vielä elää, elää, elää. On niin kauheata ajatella, että kerran joutuu matojen syötäväksi.

Ja Anita käänsi päänsä seinään päin salatakseen, että kyynel kiilsi hänen silmissään.

Lyylin tuli kovin sääli Anitaa.

— Ei puhuta tämmöisistä asioista, — sanoi hän. — Sinä olet kyllä vielä tarpeeksi nuori, terve ja kaunis; koko elämä, voi sanoa, on sinulla vielä edessäsi. Matkusta ulkomaille haihduttamaan ikävääsi!

— Sen teenkin, kun tulee syksy, — sanoi Anita, — ellei täällä ihmeitä tapahdu.

— Mitä ihmeitä? — naurahti Lyyli... Mutta siihen ei Anita enää vastannut.

— Nyt sinun sitten pitää kertoa jotakin itsestäsi, — käänsi hän puheen toisaanne. — Minä olen puhunut suuni puhtaaksi, mutta sinä olet vaiti ja salaat kaikki tunteesi minulta. Mitäs ystävättäriä me sitten olemme?

— Kun ei minulla mitään salaisuuksia ole, Anita kulta. Minä olen ihan tavallinen ihminen. Lapsia ei minulla ole.

— Mistä syystä? — keskeytti Anita. — Ei vain ole Jumala antanut. He nauroivat molemmat.

— Lisäksi, — jatkoi Lyyli, — osaan vähän ruokaa laittaa ja käsitöitä tehdä. Ja mieheni on minuun tyytyväinen. Enkä minä kadehdi ketään. Sanotaan, että se on kovin proosallista, mutta mitäs luonteelleen voi. Jokainen on semmoinen, miksi Luoja on luonut. Ja minä olen onnellinen, niinkuin sanoin.

— Molemmat siis onnellisia, miehesi ja sinä?

Nämä Anitan sanat olivat kuitenkin enemmän kysymys kuin vahvistus Lyylin puheelle. Hän, Anita, oli koettanut kaikin keinoin, syrjäteitä, päästä tunkeutumaan ystävättärensä ja hänen miehensä sydämen elämään, mutta tämän pitemmälle ei hän päässyt.

— Molemmat olemme onnellisia, — oli Lyylin vakuuttava vastaus.

— Se on kovin, kovin harvinaista nykyään, — huoahti Anita ja käänsi yhtäkkiä puheen toisaanne:

— Jahka minä pääsen jalkeille taas, — sanoi hän, — niin menemme yhdessä Helsinkiin. Minä pyydän sinut ja Einon Alppilaan päivällisille. Osmo tietysti ei jouda tulemaan mukaan, — hän muutoin ei tule koskaan minun seurakseni piiriään ulommaksi; — ja me ajamme sinne autolla. Tulettehan?

Lyyli kiitti, mutta nousi samalla paikaltaan. Hän käsitti, että Anita jo tahtoi olla yksin. Ja itsekin hän halusi mennä kotiin. Hänen aivojaan askarruttivat kaikenlaiset oudot ajatukset Anitan tämänpäiväisten puheitten johdosta. Ja ystävättären luonne tuntui hänestä hyvin omituiselta. Siitä hän ei ollut ollenkaan selvillä. Kuinka herttaisen miellyttävä olikaan Anita heidän ensi käynnillään! Ja nyt? — Tämä päivä oli tuottanut hänelle pettymyksen, vieläpä semmoisen, joka johtui sisäisistä syistä, ei mistään tilapäisestä oikusta tai pahan tuulisuudesta. Sen huomasi Lyyli selvästi, sillä ulkonaisestihan Anita oli kohtelias ja ystävällinen kuin aina.

Melkein alakuloisena kulki Lyyli asemalle. Hän päätti kuitenkin, ettei miehelleen kertoisi likimainkaan kaikkea, mitä Anita oli hänelle puhunut. Anita tosin ei ollut kieltänyt sitä, mutta Lyyli käsitti, että se voi olla ystävättären salaisuutta, joka hänen, Lyylin, oli pidettävä omana tietonaan, sillä eihän Anita toki liene tarkoittanut asian saattamista Einon korviin. Muutenkin Anitan paljastukset olivat niin omituisia, ettei Lyyli halunnut niistä sen enempää keskustella.

Hän toi siis vain terveiset Anitalta Einolle. Tämän kysymykseen, mitä uutta sinne kuului, Lyyli vastasi:

— Kaikenlaista, vaikkei mitään erikoisempaa. Juteltiin vain, niinkuin naisten on tapana, joutavista asioista. Voithan sinäkin käydä Anitaa katsomassa, jos haluttaa, — vaikka huomenna.

Eino ei vastannut mitään. Ja Lyyli oli siihen tyytyväinen.

Yksin jäätyään heittäytyi Anita selälleen ja otti Bel-ami'n taas käsiinsä. Mutta hänen katseensa kääntyikin ensin ikkunaan päin ja pysähtyi siihen. Hän vaipui ajatuksiinsa saaden omituisen tylyn ilmeen kasvoilleen. Häntä näkyi jokin asia harmittavan, niin että hän melkein kiristi hampaitansa. Mutta sitten hänen ilmeensä vähitellen muuttui, kävipä melkein tyytyväiseksi, aivan kuin hänen ajatuksensa olisivat selvinneet ja hän päässyt voitolle jossakin sisäisessä ottelussa. Ja lopuksi hän päästi helpoituksen huoahduksen ja nosti taas romaanin eteensä.

Samassa tulivat hänen molemmat lapsensa ulkoa kotiin kolistellen jalkojaan portailla ja sitten eteisessä. He syöksyivät äitinsä huoneeseen ja alkoivat kertoa hänelle jotakin, jota tämä kuitenkaan ei halunnut kuulla, vastaten heille vain: — Hyvä, hyvä!

Kun lapset tämän huomasivat, kääntyivät he ovelle päin poistuakseen.

Silloin huusi Anita heidän jälkeensä:

— Menkää ensin ruokasaliin juomaan kahvia, sitten saatte mennä yläkertaan omalle puolellenne tahi minne haluatte.

Lapset tottelivat.

Äiti pääsi rauhassa lukemaan romaaniaan.

VII

Siitä päivästä lähtien oli Anita omituisen uhman vallassa.

Miks'ei hänkin vielä voisi olla onnellinen? Vaikkapa hetken vain. Vastustukset, esteet hän kyllä pystyisi voittamaan lujalla tahdollaan.

Hän otti yöpöydältä käsipeilinsä ja katseli kasvojaan. Kohenteli otsalle valunutta tukkaansa ja käänteli päätänsä. Näin aamupäivällä eivät piirteet olleet yhtä edulliset kuin muuten, päivemmällä, kun hän oli laittautunut ja pukeutunut. Sitäpaitsi hän ei ollut oikein hyvin nukkunut edellisenä yönä sen keskustelun jälkeen, mikä hänellä oli ollut Lyylin kanssa.

Katsellessaan itseään kuvastimesta hän muisti, ettei hän ollut enää kaikkein nuorimpia joutuessaan naimisiin Osmon kanssa. Hän oli valinnut kauan, kun ei kukaan oikein tositeolla ollut uskaltanut häntä lähestyä. Varakkaana ei hän tahtonut kelle tahansa vaimoksi mennä eikä kuka tahansa, hänen kauneutensa tähden ja peläten rukkasia, yrittänytkään pyytää häntä. Lisäksi hän oli paljon oleskellut ulkomailla, ja siten kuluivat vuodet, kunnes kahdenkymmenenviiden vuoden ikäraja jo oli aivan silmien edessä. Silloin sattui tohtori Osmo Sorjola hänen isävainajansa viransijaiseksi, ja heistä tuli pari. Nyt oli hänellä jo kaksi noin isoa lasta, hän itse oli n.s. vaarallisessa iässä. Kauheata ajatella!

Anita loikoi leposohvallaan, kipeä jalka lastoissa, odottaen; että Lyyli sinäkin päivänä tulisi tervehtimään. Mutta kului tunti, kului toinen, eikä ketään kuulunut. Hänen miehensä oli mennyt sairaitaan katsomaan ja hän oli yksin kotona. Tuli ikävä.

Miehensä keppiin nojaten Anita liikkasi tämän vastaanottohuoneeseen, jossa puhelin oli, ja soitti asemalle. Pyysi tavata asemapäällikköä. Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän kuuli tämän äänen. Lisäksi hän sai kuulla, että Lyylin oli täytynyt muutamaksi tunniksi matkustaa kaupunkiin ja että tämä oli pyytänyt häntä, Einoa, tiedustelemaan Anitan vointia. Itse oli aikonut käydä Anitaa tervehtimässä, jahka hänen työvuoronsa oli päättynyt.

Se oli ilosanoma Anitalle. Hän ilmoitti suoraan olevansa kauheasti ikävissään ja ilostuvansa suuresti, jos Eino tulisi. Juuri sitä hän oli toivonut.

Hän heittäytyi jälleen leposohvalleen ja alkoi punoa sotajuonta. Oli tehtävä hyökkäys, vaikka hyvin varovainen alussa. Mutta ei niinkään. Hänhän oli ratsastusretkellä jo tarpeeksi osoittanut Einolle rakastavansa häntä. Ehkäpä oli syytä osoittaa välinpitämättömyyttä, kylmyyttä — noita naisten tavallisia temppuja. Mutta sekään ei ollut paikallaan. Hän tunsi, ettei millään lailla halunnut saada Einoa loittonemaan hänestä, jos syntyisi väärinkäsitystä, varsinkin koska hän nyt hyvin tiesi ja tunsi Lyylin ja Einon hyvät välit. Parasta siis oli antaa asiain kehittyä luonnollista menoaan. Hän arvasi kuitenkin jo, ettei tämäkään mies ollut enää välinpitämätön häntä kohtaan. Ja mikäpä mies kestäisi, jos hänelle kerran vapaaehtoisesti tarjotaan kaikki?!

Kun Eino sitten tuli, niin oli Anitasta nautinto saada loikoa hänen edessään leposohvalla ja koettaa viehättää häntä kaikin tavoin, puheellaan ja käytöksellään. Hän tarvitsi Einon apua jos mihin, varsinkin semmoiseen, missä tuli kysymykseen hänen sijoittelemisensa mukavammin sohvalle. Ja hän otti semmoisia asentoja, että mies saattoi ihailla hänen kaulaansa, rintaansa, vyötäisiään, pohkeitaan, ja toivoi saavansa kuulla jonkun mairittelevan sanan, joka olisi lohduttanut häntä hänen kalvavassa kaihossaan, elämäntuskassaan.

Mutta Eino ei ollut tottunut sellaiseen. Hän oli saita mairittelemaan. Ylistelyä tuli niukasti. Hän oli säntillinen, "korrekti", käytöksessään, suhtautui hyvin kunnioittavasti Anitaan. Ja se melkein suututti rouvaa.

Tämä menettely oli kuin jatkoa siihen, mitä oli ratsastusmatkalla tapahtunut. Eikä Anita ollut sen pitemmälle päässyt. Nyt hän otti Einolle kertoakseen ulkomaanmatkoistaan ja seikkailuistaan siellä. Ja hän päätyi vertaamaan täkäläisiä herroja sikäläisiin. Heillä siellä on älyä, henkeviä kun ovat puheessaankin, eivät ole kylmiä, ymmärtävät vähimmänkin viittauksen.

Se oli jo koko lailla kouraantuntuvaa, jopa niin, että he nauroivat molemmat.