Part 4

Tuli puhe Osmon kotiseudusta ja hänen aikaisemmista ajoistaan aina siihen saakka, jolloin hänestä tuli lääkäri. Mutta sitten hän yht'äkkiä alkoi kertoa eräästä lääkäritoveristaan, jonka hän sanoi olevan hyvin kummallisen miehen. Hän sanoi semmoisia olevan kovin harvassa, tuskin muita kun se yksi, jonka nimeä hän ei maininnut. Vasta perästäpäin Lyyli huomasi, että hän varmaan puhui itsestään.

— Ajattelepas, Lyyli, että voi olla semmoisiakin miehiä, jotka rakastavat rikosta, ei rikosta semmoisenaan, mutta, esimerkiksi, rikoksellista naista, jossa piilevät kaikki paheet, joka on kuin paheen perikuva, niin sanoakseni naispiru. Ja semmoista voi rakastaa ihan hulluuteen saakka, antaa sille kaikki anteeksi, jopa pitää sitä epäjumalanaan, varsinkin jos tuo nainen sattuu olemaan kuvankaunis kuin mallinukke. Sekin voi jo viehättää rivolla asennollaan, näyttämällä itsensä, kaikki sulonsa koko maailmalle, vaikka ei puhu sanaakaan, on mykkä kuin hauta. Mutta eikös muotikauppias, jonka ikkunassa se seisoo, ole kovin ihastunut, jos se vetää paljon yleisöä hänen liikkeeseensä ja kauppa käy hyvin. Olisipa hän sen vuoksi valmis vaikka myymään koko komeuden.

Lyyli oli aivan ymmällä tästä vertauksesta. Kun Osmo huomasi sen, niin hän jatkoi:

— Ajattelet varmaan, että mitä sillä on tekemistä tuon toverini kanssa? On sillä vähän. Tuo miesparka, ollessaan vielä lääketieteen kandidaatti rakastui Pohjanmaalla erääseen kuvan kauniiseen, hyvin varakkaaseen tyttöön. Tämä tyttö oli juuri palannut ulkomailta, jossa hän oli ollut parisen vuotta, luultavasti kieliä oppimassa, mutta myöskin miehen haussa. Mutta eikö sitten kotimaasta miestä löytynyt, jos tyttö niin kaunis ja varakas oli? Ei mahtanut sopivaa löytyä, koskapa jo oli ehtinyt naikkoselle vähän vuosiakin karttua. Ulkomailta sen sijaan löytyi, mutta naimiskauppaa ei syntynyt. Syntyi vain lapsi, ja mies puikki tiehensä. Katosi teille tietymättömille. Lapsi kuoli. Tyttö palasi kotimaahan, vanhempiensa, — ei, vaan isänsä luo, sillä äiti oli varemmin kuollut. Kotonaan tyttö oli täysin itsevaltias. Mitä tahtoi, sen teki. Mitä halusi, sen sai. Ja sitten hän halusi saada miehen, ja sen hän sai, oikeammin, otti. Se lääketieteen kandidaatti näet rakastui siihen tyttöön ihan silmittömästi. Mutta mies oli köyhänpuoleinen. Hänet tyttö kuitenkin otti. Ehtoja vain asetti paljon. Pääasia oli täysi vapaus hänelle itselleen; miestä sai pitää kurissa, miten tahtoi. Jos tämä rikkoi ehdot, niin oli kauppa purettava. Eikä tyttö tahtonut salata mitään. Kertoi sulhaselleen aivan avoimesti kaikki, — kaikki harha-askeleensa aina lapsen saamiseen asti. Sehän oli suoraa peliä ja herätti sulhasessa vain kunnioitusta tyttöä kohtaan. Tapahtuuhan se vahinko viisaallekin. Ja vahingosta tavallisesti viisastuu. Kauppa näytti siis tulevasta lääkäristä edulliselta. Hän otti tytön. Hän rakasti tyttöä ja hänen heikkouksiaankin. Niihin hän ajan pitkään yhä enemmän tottui. Olen kuullut kerrottavan, että heillä on kaksi lastakin. Mutta ei kuulu mies olevan varma, ovatko ne lapset hänen. Arvelee, etteivät ne ole hituistakaan hänen näköisiään. Taitavatpa tavallaan olla käenpoikasia peipposen pesässä. Siitä huolimatta sanovat ihmiset, että aviopari jotakuinkin hyvin sopii olemaan saman katon alla. Mahtavat olla laatuisia ihmisiä. Sen kai se vapaus tekee. Itsekkyys taitaa varmasti olla suurin pahe maailmassa. Ja kun rakkaus maailmaa hallitsee — rahasta ei nyt puhuta, — niin näyttää siltä kuin itsekkyys olisi maailmasta hävitettävä ja vapaus päästettävä valloilleen. Näin minä päättelen sen ystäväni menettelyn perusteella. Mutta minun filosofiani on sittenkin toista. Sillä minä tiedän, että rakkaus itsekkyyksineen on ja pysyy, niin kauan kuin maailmakin pysyy, sen suurimpana valtiaana. Ihmisten on nöyrästi vain alistuttava siihen.

Lyyli oli melkein henkeään pidättäen kuunnellut Osmon kertomusta. Olipa hänen käsityönsäkin lopuksi pudonnut hänen syliinsä.

— Se on onnetonta, — huoahti sitten Lyyli ja otti taas käsityönsä ylös.

— Mutta älä välitä tästä, mitä olen puhunut, — sanoi Osmo ja nousi paikaltaan. — Se on pelkkää lorua. Kuka sitä uskoo? Ihmiset keksivät niin paljon. Ja jos jossakin asiassa saattaa vähän pohjaa ollakin, niin on siihen paljon liikaa lisätty, — jatkoi Osmo aivan kuin lohduttaakseen Lyyliä, jos tämä mahdollisesti oli ajatellut Einoaan. Sitten hän katsoi kelloaan ja lausui: — Olenpas minä kauan istunut. Täytyy lähteä kotiin.

— Juna tulee kohta kaupungista, — sanoi silloin Lyyli. — Ehkä Anita ja Eino tulevat. Menet sitten yhdessä Anitan kanssa.

Tohtori hihitti vain lyhyesti vastaukseksi, otti lakkinsa ja lähti. Ja hänen hihityksensä tuntui Lyylistä hiukan ivalliselta aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa:

— Eihän toki näin aikaiseen!

Oli todellakin vielä kaksi tuntia viimeisen junan tuloon. Osmo oli varmasti oikeassa. Eivät he sitä ennen tulisi.

Tohtori meni vihellellen kotiin päin. Hän oli tahtonut saada selville, tiesikö Lyyli Anitan ja Einon välisestä suhteesta. Mutta Lyyli oli ollut kovin vaitelias. Oli kyllä itkenyt — ja mitäpä hän muuta olisi surrut? — Mutta piti epäilyksensä omana tietonaan, ei valittanut, ei turvautunut Osmoon. Ja mitäs apua siitä olisi lähtenyt? Jääköön siis asia sikseen, se oli Osmon ajatus.

Lyyli jäi odottamaan. Askarteli vielä, kunnes juna tuli, mutta kun Einoa ei kuulunut, niin hän pani maata. Tulevat nyt sitten varmasti viimeisellä junalla, päätteli hän ja rupesi miettimään Osmon kertomusta. Hän oli varma siitä, että tuo kertomus koski Osmoa itseään ja Anitaa. Se paljasti paljon heidän entisestä elämästään, ennenkaikkea, että Osmo edelleenkin, kaikesta huolimatta oli ylenmäärin kiintynyt tuohon rikokselliseen vaimoonsa. Oli todellakin aivan ihmeellistä, että semmoisia tunteita voi olla olemassa. Mutta varmasti oli Anitassa jotakin, joka, kun hän itse vain tahtoi, saattoi saada miesraukan aivan hullaantumaan häneen. Oli kauheata, jos hänen Einonsa nyt olisi joutunut noihin vastustamattomiin pauloihin. Lyyli ajatteli sitä kauhulla. Kylmä hiki nousi hänen otsaansa. Oi, jospa vielä olisi mahdollista pelastaa Eino! Saada hänet hakemaan toinen asemapäällikön paikka olisi ollut yksi keino, mutta se ei ollut yhtä helposti tehty kuin sanottu. Kului aikaa, ennenkuin ehtisi muuttaa pois täältä. Jumala, kuinka onnetonta olikaan, että hän oli kehoittanut Einoa pyrkimään pois heidän edellisestä paikastaan, jossa he olivat olleet niin tyytyväisiä ja onnellisia! Ja kaikki, kaikki tämä onnettomuus oli nyt hänen omaa syytänsä! Seuraahan hän oli saanut, ystäviä paljon, mutta sittenkin! Tämä oli surkeinta kaikesta, että hän kadotti miehensä noin kevytmieliselle ystävättärelle. Eihän semmoista tapahdu elämässä, harvoin romaanissakaan. Ei ainakaan Lyyli ollut kuullut puhuttavan niin omituisesta naisesta kuin Anita eli se nainen oli, josta Osmo oli kertonut. Ja kuitenkin, kuinka herttainen Anita saattoi ollakaan! Kuinka tavattoman hyvältä ja sopusuhtaiselta kaikki näytti ulkoapäin. Niin petollista on maailma!

Näissä mietteissä kului Lyyliltä tunti, toinen. Tuli viimeinen juna, mutta ei kuulunut Einoa. Hyvä Jumala! Olikohan tapahtunut jokin onnettomuus?! Mutta silloinhan olisi sähköteitse tahi puhelimitse tullut tieto. Ei siis sittenkään. Mutta Lyylin he olivat unhoittaneet. Eino oli unhoittanut oman Lyylinsä!

Kello kävi kolmatta yöllä, kun Eino tuli. Vihdoinkin! He olivat olleet oopperassa, mutta olivat myöhästyneet viimeisestä junasta. Olivat sitten menneet illastamaan, kun kuitenkin oli otettava auto kotimatkaa varten.

Eino pyysi anteeksi:

— Ethän ole vihainen minulle, Lyyli? Olinhan minä varmassa seurassa.

Varmassa seurassa!! Lyyli muisti kaikki, mitä hänelle oli sinä iltana selvinnyt. Mutta hän kertoi vain, että Osmo oli istunut kauan hänen luonaan.

Eino iloitsi siitä kovin. Ja hän kertoi Tshaikovskin säveltämästä Patarouvasta. Se oli ihanaa musiikkia!

— Ja odotapas vielä, — sanoi hän, — ottaen esille oopperan tekstikirjan! Oletkos kuullut tyyntä kesäiltaa näin kauniisti kuvattavan?

"On ilta, pilven paltehet jo himmenee, vain harjanteilla ruskon viime hohde viipyy, ja virran veessä vielä välke väreilee, se taivaan tummetessa hiipyy, hiljaa hiipyy.

"Kaikk' uinuu, lehdotkin, on tyyntä, rauhaisaa, ja nurmell' loikoessain rannan raidan alla mä kuulen, kuinka pensaikossa pulppuaa pien' noro juosten jolinalla, raidan alla.

"On ilma vilpoinen ja ruoho tuoksuaa! Niin leppoisasti, hiljaa lammen laine huokuu. Ja tuulen hieno henki vienost' tuudittaa, nuor' raita notkeasti nuokkuu, hiljaa nuokkuu".

— Eikös olekin ihana? Se on duetto.

— Se vie ajatuksen sinne sisämaahan meidän entiselle asemallemme, — sanoi Lyyli. — Jospa me nyt siellä laulaisimme tuon dueton!

— Niin, — sanoi vain Eino.

Ja Lyyli huomasi, että hänen katseensa oli omituisen levoton ja harhaileva.

Saman pani hän merkille vielä seuraavanakin päivänä, kun Anita tahtoi heidät välttämättä luokseen juomaan kahvia. Hän tahtoi näet Lyyliltä pyytää anteeksi, että he olivat niin myöhään tulleet kotiin. Mutta se oli tietenkin hänen syytänsä eikä Einon.

— Mutta eikös sitten ollutkin hauska? — huudahti Anita hurmaantuneena.

— Tietysti, — osasi Eino vain vastata, ja hänen katseensa ikäänkuin etsi tukea ja turvaa Lyylin luota.

Tohtori hihitti hiljakseen merkitsevästi, ja kaikki varmasti käsittivät, mitä se merkitsi. Mutta kukaan ei puhunut siitä matkasta sen enempää. Eikä puhe ottanut sinä päivänä sen paremmin sujuakseen. Oli kuin äkkiä raskas, painostava, tukala matalanpaine olisi lamauttanut heidät. Tuntui kuin kaikille olisi selvinnyt, että nyt oli tapahtunut se rikos, jota he olivat epäilleet tahi jonka he luulivat piakkoin tapahtuvan.

XI

Siitä matkasta oli kuitenkin hyvin vakavat seuraukset. Eino sairastui seuraavana iltana koviin vatsakipuihin, ja kun eivät kylmät kääreet yön kuluessa auttaneet, kutsui Lyyli Osmon seuraavana aamuna sairasta katsomaan. Tohtori huomasi heti, että Einolla oli umpisuolen tulehdus.

— Mutta mitään vaaraa ei vielä ole, — sanoi hän.

Ei _vielä!_ Se lohdutti Lyyliä vain hyvin vähän. Hän tiesi, että jos tulehdus lisääntyisi, eivätkä kivut talttuisi, niin oli leikkaus ainoa pelastus. Hän luotti kuitenkin Osmon apuun, hänen määräyksiinsä, mutta oli vähällä purskahtaa itkuun, kun Osmo sanoi:

— Minä tulen illemmalla taas Einoa katsomaan. Vastaanottoni jälkeen on minun lähdettävä potilaitteni luo ja niitä sattuu tänään olemaan pitempien matkojen päässä. Muitten muassa odotan erästä synnytystä, joka varmasti tulee olemaan hyvin vaikea. Nuori vaimo asuu aivan piirini perällä ja sinne on minua tultu hevosella hakemaan, autolla kun on aivan mahdoton ajaa huonoja metsäteitä. Toivon kuitenkin ehtiväni hyvissä ajoin iltapäivällä takaisin.

Tästä selityksestä oli Lyylille hyvin vähän lohdutusta. Hänen muitten surujensa lisäksi tuli vielä Einon äkillinen sairastuminen. Rankaisiko kohtalo häntä, Lyyliä, näin kovasti siitä, että hän oli pyrkinyt pois heidän rauhallisesta onnensopukastaan, jota hänen miehensä oli niin rakastanut?

Mutta siitä päivästä tuli tuskien päivä heille molemmille, vieläpä Anitallekin, joka heti riensi heidän luoksensa saatuaan mieheltään kuulla Einon äkillisestä sairastumisesta. Ja tunnit, jotka sitten kuluivat Osmoa kotiin odotellessa, tuntuivat molemmista naisista iankaikkisuudelta, varsinkin kun sairas morfiinin vaikutuksen lakattua heräsi horroksistaan ja alkoi tuskiaan valittaa.

Istuen toinen toisella, toinen toisella puolen vuodetta Lyyli ja Anita osoittivat sairaalle mitä suurinta hellyyttä, aivan kuin hän olisi ollut heidän yhteinen rakkaudenesineensä. Keskenäänkin he puhelivat niin kuin ei mitään olisi tullut heidän välilleen, ei mikään olisi sumentanut ystävyyden kirkasta taivasta. Käsistä toisiaan pidellen he lohduttelivat sekä Einoa että toisiaan. Tauti lähensi heitä toisiinsa. Ja siinä tilaisuudessa Lyylille kävi lopullisesti selväksi, kuinka rakastunut Anita oli hänen mieheensä. Siitä huolimatta hän melkein oli kiitollinen Anitalle tästä hellyydestä, joka oli enemmän kuin tavallinen myötätunnon, kylmän kohteliaisuuden osoitus jonkun syrjäisen taholta. Oli omituisen liikuttavaa nähdä nämä kaksi luonteeltaan niin erilaista naista saman sairaan miehen vuoteen ääressä. Rakkaus oli tässäkin tehnyt ihmeitä, joita asioihin perehtynyt syrjäinen tuskin olisi uskonut mahdollisiksi.

Uskomattomalta mahtoi tämä kaikki tuntua itse potilaastakin, joka paremmin kuin yksikään muu tunsi heidän väliensä pienimmätkin salaisuudet. Mikäli hän kykeni enää arvostelemaan, paljastui hänelle naisten sydämen laatu kaikessa omituisuudessaan. Toisella puolella oli häikäilemätön, mistään piittaamaton omistamishalu, itsekkyys täydessä kukoistuksessaan; toisella rajaton anteeksiantavaisuus, suorastaan äidillinen hellyys ja huolenpito.

Kenen puolelle siinä tilaisuudessa palkinto lankesi, sen saivat naiset yhdessä nähdä. Ja ainoastaan epätietoisuus ja varovaisuus samalla saattoi pidättää Anitaa kateudesta.

Näytti näet melkein siltä, että Eino tämän läsnäollessa tahtoi pyytää Lyyliltä anteeksi tekemäänsä rikosta, sillä vähä väliä suuteli hän Lyylin käsiä, samalla kun hän kiitteli heitä molempia heidän hoivastaan, säälitteli heidän vaivojaan.

Mutta itseään hän myöskin syytteli kaikesta. Hänen herkkä omatuntonsa nuhteli häntä hänen tekemästään rikoksesta, uskottomuudesta vaimoaan kohtaan, heikkoudesta, ettei kestänyt viettelystä. Kohtalo oli rangaissut häntä nyt ja näin pian.

Tämmöiset ajatukset ja tunnontuskat myllersivät, ruumiillisten kipujen ohessa, hänen sielussaan. Hän kaipasi helpotusta, rauhaa, mutta sitä ei hänelle suotu. Päinvastoin hänen tautinsa paheni sitä mukaa kuin päivä eteni. Eikä Osmoa kuulunut.

Kuinka pitkä onkaan odotus, kun jotakin turhaan odottaa?!

Anita ja Lyyli olivat kovin ihmeissään, ettei Osmo palannut vielä vastaanottotunnilleenkaan jälkeen puolisen. He soittelivat kaikenlaisiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin saadakseen hänet käsiinsä, mutta tuloksetta. Toisissa paikoissa hän oli käynyt, toisiin ei ollut tullut. Tohtori oli kadoksissa. Eikä toista lääkäriä sillä paikkakunnalla ollut. Mikä neuvoksi? Mikä neuvoksi? Se oli pääasia, josta Lyyli ja Anita sopottelivat keskenään. Jotakin oli tehtävä ja pian, muuten saattoi käydä liian myöhäiseksi. He olivat kuulleet puhuttavan tämän taudin laadusta ja tiesivät, että, ellei ajoissa tehty leikkausta, niin oli kuolema käsissä. Osmon viivyttely oli siis aivan hämmästyttävä.

Anitan päässä alkoi pyöriä omituisia ajatuksia, mutta niistä ei hän puhunut Lyylille mitään. Tahtoiko lääkäri ehkä kostaa? Ei, ei. Hänen lääkärivalansahan velvoitti häntä olemaan rehellinen. Ja Osmohan oli rehellinen mies, vieläpä rakastikin häntä.

Lyyli taas ihmetteli, ettei Osmo häntäkään, puhumattakaan Einosta, sen enempää säälinyt, että olisi kiireimmän kautta palannut matkaltaan. Oliko tuo synnytystapaus siis niin tärkeä, niin paljon vaarallisempi Einon sairautta, että hän näin saattoi kohdella lähimpiä ystäviänsä? Niin, eikö hänen lääkärivalansa suorastaan velvoittanut häntä kiirehtimään, sillä kukas paremmin kuin hän tiesi, mitä seurauksia viivyttelystä saattoi olla?!

Lopulta Lyyli ja Anita eivät enää malttaneet odottaa. He soittivat kaupunkiin ja pyysivät erästä taitavaa lääkäriä tulemaan sairaan luo. Mutta kuultuaan Einon tilasta kehoitti lääkäri heitä heti tuomaan Einon kaupunkiin leikattavaksi. Mahdollista oli, että umpisuoli oli jo puhkeamaisillaan — hän ei tahtonut sanoa, että se ehkä jo olikin puhjennut — ja levittäisi märkää vatsaan, jonka vuoksi leikkaus oli ehdottomasti heti paikalla toimitettava. Ja mieluimmin sairaalassa.

Mikä mielenmasennus! Mikä sekasorto! Paikalla oli hankittava paarit. Ensimmäisellä junalla oli Eino vietävä kaupunkiin.

Oi, jospa Osmo vielä ehtisi tulla! Mutta hän vain ei palannut, vaikka sairas jo oli viety kaupunkiin ja oli tullut ilta. Näin tuli kaiken lisäksi vielä huoli hänestäkin. Eihän voinut tietää, kuinka hänelle syrjäisillä metsäteillä, huonoilla kaksipyöräisillä rattailla oli voinut käydä!

Mutta vihdoin, Anitan miettiessä näitä tapahtumia vielä puoliyön aikaan, saapui hänen miehensä kotiin. Osmo oli jo käynyt asemalla ja kuullut, että Lyyli oli saattanut Einon kaupunkiin leikattavaksi! Kuultuaan vielä Anitalta kaikki yksityiskohdat, lausui Osmo:

— Parasta oli, että Eino vietiin ajoissa sairaalaan.

Siinä oli kaikki, mitä hän sanoi. Ei selittänyt tarkemmin viipymisensäkään syytä eikä Anitallekaan antanut selvää vastausta, kun tämä kysyi:

— Luuletko Einon paranevan?

— Kuka semmoista voi koskaan edeltäpäin sanoa. Ellei tule vatsakalvontulehdusta, niin voi parantua, — vastasi Osmo ja käveli levottoman näköisenä edestakaisin huoneessa.

— Mutta jos tulee tahi jo olisi tullut? — kysyi edelleen Anita.

— Silloin on paraneminen hyvin epävarmaa. Kovin harvoin silloin leikkaus onnistuu, — sai Anita omituisen katseen ohessa vastaukseksi mieheltään.

— Et siis mitenkään voinut ajoissa palata kotiin? Oliko se synnytys sitten niin vaikea, mahdoton nopeammin toimittaa? — tiukkasi Anita ja silmäili Osmoa vuorostaan aivankuin epäluuloisesti.

Tohtori oli melkein suuttua, mutta hillitsi itseään. Sanoi vain:

— Minä tiedän kyllä, mitä teen. Ja minä teen, niinkuin asianhaarat vaativat.

Hän tehosti sanaa "asianhaarat". Ja sen johdosta Anita ensin vaipui ajatuksiinsa, mutta alkoi hetken kuluttua kinastella miehensä kanssa, lausuen tälle sopimattomia, lääkärinkunnialle käypiä vihjauksia. Mutta semmoisiin oli Osmo nähtävästi tottunut, sillä hän alkoi puolestaan kääntää kaikki leikiksi säestäen sanojaan silloin tällöin tavallisella hihityksellään.

Lopuksi huudahti Anita hänelle:

— Sinä olet sydämetön lurjus!

— En aivan, — vastasi Osmo, — mutta minulla on vain yksi sydän ja se sykkii vain sinulle.

Ja taas pääsi häneltä lyhyt hihitys. Hän korosti noita kaksimielisiä sanoja "yksi" ja "vain", jotka olivat Anitan mielestä ilkeitä salaviittauksia hänelle. Hän tämän johdosta tunsi, että hänen miehensä kärsi hänen ja Einon välisestä suhteesta, mutta samalla mairitteli häntä myöskin tietoisuus siitä, että hänen miehensä rakasti häntä edelleen kaikesta huolimatta, jopa siinä määrin, että oli valmis mihin tahansa.

Mutta siihen keskeytti Anita heidän väittelynsä, sanoi lyhyesti Osmolle "hyvää yötä" ja meni omaan huoneeseensa nukkumaan. Tuntui kuin ovi olisi paukahtanut tavallista kovemmin hänen sulkiessaan sen.

Sille tohtori hihitti itsekseen. Hän oli nyt selvillä kaikesta. Hän ei enää epäillyt, hän oli varma kaikesta. Yhtä hän sittenkin vielä epäili: oliko leikkaus onnistuva? Hyvä, ettei hänen tarvinnut sitä tehdä. Varsinkaan vatsakalvonleikkausta, joka tuskin koskaan onnistuu. Jos vatsakalvontulehdus tuli, niin oli kyseessä vain muutama päivä.

Ja vuoteeseen käytyään hän jäi hautomaan näitä ajatuksia, ainoastaan hänen tiedossaan olevia sala-ajatuksia, joista ei kukaan koskaan ollut pääsevä perille. Kaikki oli jäävä vain hänen salaisuudekseen, lääkärin salaisuudeksi, lääkärin, jota ei kukaan koskaan voinut syyttää muusta kuin taitamattomuudesta, ei koskaan hyvän tahdon puutteesta. Eikä kukaan voinut sanoa, että häneltä olisi puuttunut hyvää tahtoa palata ajoissa matkaltaan Einoa hoitamaan. Mutta tuo vaikea synnytystapaus oli ollut esteenä hyvän tahdon täyttämiselle. Ja siksi kävi niin kuin kävi. Kohtalo oli niin määrännyt.

Ja niihin ajatuksiin tohtori Osmo Sorjola nukkui.

XII

Sairaalassa tehtiin Einolle heti umpisuolen leikkaus, mutta se osoittautui liian myöhään tapahtuneeksi! Niin kuin Osmo oli aavistanut, kehittyi tauti vatsakalvontulehdukseksi, ja sairaan tila kävi piakkoin toivottomaksi. Sen johdosta oli vielä uusi leikkaus tehtävä, ja vastaukseksi Lyylin surullisiin kyselyihin hänen miehensä parantumisen toiveista lääkärit vastasivat vain päänpudistuksella, vaikka vakuuttivatkin, että Einolla oli terve sydän ja että sen toiminnasta riippui kaikki. Hyvä sydän, sanoi heidän ystävänsä Osmo, joka tähän sanaan kätki kaksimielisen ajatuksen lohduttaakseen Lyyliä. Lyyli kyllä tiesi, että Einolla oli joka suhteessa hyvä sydän, liiankin hyvä siinä suhteessa, että hän oli suostunut muuttoon heidän entiseltä asemaltaan, jota tekoa Lyyli ei lakannut katumasta. Siitä tulikin hänen elämänsä kohtalokkain teko. Sitä hän ajatteli nyt miehensä sairauden viimeisinä päivinä niin, että oli menettää järkensä.

Nämä viimeiset päivät hän vietti kokonaan Helsingissä voidakseen, milloin halusi, saada nopeita tietoja potilaasta. Hänen luonaan oli parhaasta päästä myöskin Anita, joka näytti olevan yhtä huolissaan kuin Lyyli ja jolla lisäksi oli tunnontuskia monestakin syystä. Näytti kuin hänen omatuntonsa olisi herännyt ja nuhdellut häntäkin, vaikka hän olikin eriluontoinen kuin Lyyli. Mutta siitäkin ilmeni, kuinka mieltynyt hän oli Einoon. Ja nyt hän enää tuskin salasikaan tätä kiintymystään ystävättärensä mieheen.

Varsinkaan ei hän sitä salannut Osmolta, omalta mieheltään. Oli kuin hän olisi tehnyt kiusaa hänelle tahtoen siten palkita miehensä viivyttelyn, jota hän alkoi pitää tahallisena, niinkuin kerran oli sanonutkin, kostotoimenpiteenä. Kasvoipa hänen uhmansa Osmon edessä siinä määrin, että hän uhkasi toisillekin ilmaista tämän epäluulonsa.

— Sinä olet rikkonut lääkärin valasi, — tiuskaisi hän vihoissaan miehelleen. — Minä voin ilmiantaa sinut, ja silloin saat nähdä, mitä siitä sinulle seuraa.

Osmo vain hihitti vaimolleen. Alussa hän ei vastannut mitään, mutta sitten maksoi samalla mitalla:

— Silloin tiedät ehkä sinäkin, mitä siitä sinulle seuraa, jos ryhdyt perusteettomaan, väärään ilmiantoon. Muuten olet minun vaimoni eikä sinun sanoillesi anneta mitään arvoa. Korkeintaan voin saada eron sinusta — jos sitä tahdot — kun silloin kaikki muukin tulee ilmi.

Anita hypitteli hermostuneesti pientä jalkaansa. Hän tiesi, että se monesta syystä ei käynyt päinsä. Ja niin suurta vapautta, mikä hänellä nyt oli, tämän miehen turvissa, ei hän koskaan tulisi saamaan. Näin oli sittenkin parempi olla kuin yksin, vaikka varoista ei suinkaan tulisi puutetta olemaan. Yhteiskunnallinen asema miehen nimen suojassa merkitsee sittenkin naiselle paljon, sen ymmärsi Anita hyvin. Ja sitä paitsi hän tiesi, että Osmo myöskin oli häneen kuin kiinni kasvanut. Heillä oli kuin olikin jotakin yhteistä, joka sitoi heitä eroittamattomasti toisiinsa. He olivat, sitä he eivät voineet toisiltaan kieltää, tavallaan rikostovereita. Ja siksi heidän oli myös tyydyttävä toisiinsa, vaikka välistä tämmöistä erimielisyyttä syntyikin. Mutta he tiesivät myös, että se oli ohimenevää laatua.

Näin suurta kinaa ei heidän välillään ollut kuitenkaan koskaan ollut, ja tämä seikka todisti Osmolle samalla, mikä voima oli ollut hänen vaimoonsa sillä kertaa vaikuttamassa. Osmo oli siis arvioinut tilanteen oikein. Hän oli "tehnyt oikean diagnoosin", lääkärin käyttämän puhetavan mukaan. Ja kun hän näin oli asiastaan selvillä, niin hän tahtoi myöskin käyttää mitä tepsivintä parannuskeinoa. Hän tahtoi näyttää, kuinka taitava hän tässäkin asiassa oli, ja että pääsi voitolle, jos vain niin tahtoi. Ehkäpä Anita silloin ymmärtäisi, minkä miehen oli saanut.

Tämä tapaus oli todellakin kuin kunnia-asia tohtori Sorjolalle, mutta ainoastaan hänen omaan vaimoonsa nähden. Muista hänkin välitti viis. Anita oli hänelle kaikki kaikessa, summien summa. Tuskinpa kukaan muu olisi tätä asiaa ymmärtänytkään, mutta että Anita oli sen oikein ymmärtävä, siitä oli Osmo varma. He olivat vuosien kuluessa oppineet tuntemaan ja ymmärtämään toinen toisiansa, jopa siinä määrin, että toisen oli turha yrittääkään mitään toiselta salata. Pienimmästäkin vihjauksesta oli toinen selvillä siitä, mitä toinen tarkoitti.

Tässä asiassa oli tilanne kuitenkin ollut tavallista vaikeampi. Mutta sekin näytti selviytyvän.

Lyylin kanssa ollessaan ei Anita luonnollisestikaan ilmaissut epäluuloaan Osmon menettelystä. Mutta muutamista Lyylin huomautuksista hän alkoi pelätä, että Lyylikin ajatteli vähän samaan suuntaan.

— Voi, jos Osmo silloin olisi ajoissa ehtinyt takaisin, niin varmaankin hän olisi tekemällä umpisuolenleikkauksen muutamia tunteja aikaisemmin voinut estää taudin kehittymästä näin pitkälle, näin vaaralliseksi!