Part 14

Yleinen hämmästys ja kaipaus vallitsi Nahodkassa, kun koko siirtokunnan johtava henkilö ja sielu oli äkkiä poistunut. Aivan epätietoista oli, miten nyt kävisi vasta-alkavalle kaupungille ja kaikille sen virkamiehille. Erittäinkin suomalaisille uudisasukkaille oli suurta hyötyä siitä, että heillä oli suomalaisia kansalaisia ylhäisissä viroissa sekä Nahodkan että Wladivostokin kaupungeissa ja Venäjän laivastossa. Sillä nämä vaikutusvaltaisissa asemissa olevat miehet auttoivat ja kannattivat kansalaisiansa, kun näkivät heidän olevan rehellisiä, ahkeria ja kyvykkäitä.

Paitsi Nahodkaa, joka oli Venäjän keisarillisen suvun perintömaiden hallituspaikaksi määrätty, oli samoihin aikoihin perustettu uusi Wladivostok (Idän Waltias) niminen kaupunki, joka Venäjän sotasatamana ja suurimpana kauppapaikkana oli aiottu Amurin alueen pääkaupungiksi. Wladivostokia rakennettiin samoihin aikoihin kuin suomalaiset olivat asettuneet Strelokin lahden rannikoille asumaan. Mutta kun suomalaisten yritykset järjestää yhteiskuntansa kommunistisella tavalla olivat epäonnistuneet, hajaantuivat myöskin yhtiömiehet mikä minnekin.

Tähän kirjaan liitetty kartta osoittaa, että Strelokin ja Wladivostokin keskivaiheilla, Ussurin lahden pohjoispäässä oli 1870-luvulla Tsimohee-niminen kylä, samannimisen joen suussa. Tuon kylän olivat venäläiset uudisasukkaat perustaneet harjoittaen siellä maanviljelystä ja kalastusta. Merestä nousi Tsimoheejokeen runsaasti lohia. Paikka miellytti myöskin suomalaisia, ja muutamat entisistä yhtiömiehistä asettuivat asumaan venäläisten naapureiksi, vuokrasivat itselleen mökin asunnoksensa, pyydystivät joesta lohia, kävivät metsästämässä, muokkasivat itselleen pienen perunamaan ja asuivat siellä kesäkauden, ennenkun siirtyivät Wladivostokiin, jossa he olivat saaneet työansiota. Tsimoheen kylässä oleskeli myös ajoittain kapteeni Höök, sillä häntä houkuttelivat sinne hyvät metsästystilaisuudet. Suomalaiset tappoivat monta tiikeriä osittain siten, että tiikeriä varten oli asetettu syötti, ja kun peto siihen kajosi, laukesi pyssy, joka tappoi tiikerin; osittain oli syötti myrkytetty strykniinikapselilla.

[Kuva: Metsästäjäin palaaminen saaliinensa.]

Merkillisempi tiikerintappo tapahtui saman kylän navetassa. Navetta oli rakennettu siten, kuten usein Suomessa nähdään heinälatojen olevan tehdyt, että seinät ovat ulospäin kaltevat ja lattian pinta pienempi kuin kattopuoli. Ovi aukeni sisäänpäin niin, että ovea avattaessa se itsestään omasta painostaan sulkeutui. Navetan kattona oli vaakasuoria pitkiä salkoja, joiden päälle oli koottu elukoille heiniä.

Eräänä päivänä iltahämärässä tiikeri ajoi takaa lehmää, joka hädissään juoksi navettaan lykäten sarvillaan oven auki. Silloin tiikerikin juoksi sisälle samalla kertaa. Ovi painui kiinni ja molemmat jäivät navettaan. Vasta sitten kuin tiikeri väkevällä käpälällään oli tappanut lehmän, se huomasi olevansa suljettuna kuin pyydykseen ja arvatenkin se silloin niin hämmästyi, että siivosti asettui tapetun lehmän viereen. Mutta se melu, joka oli navetassa syntynyt, sai kaikki metsästäjät liikkeelle ja lyhdyt käsissä he nousivat katolle, tekivät kurkistusaukkoja kattoon ja ampuivat tiikerin ilman että mikään vaara uhkasi heitä itseään. Muutoin ei meikäläisistä kukaan uskaltanut käydä tiikerin kimppuun. Siihen aikaan ei tunnettu vielä räjähtäviä ekspressiluoteja, joita metsästäjät nykyjään käyttävät ampuessaan isoja ja vaarallisia otuksia.

Mandšuriassa elävä tiikeri on K. F. Nilssonin arvostelun mukaan suurin kaikista tiikereistä. Hän oli nähnyt kerran komean tiikerin ripustettuna nyljettäväksi. Sen ruumiin pituus oli ainakin 7 jalkaa ja häntä oli yhtä pitkä.

Mihin tapoihin ihminen on tottunut, niitä hän noudattaa, jos se käy päinsä. Niinpä Strelokiin jääneet suomalaiset viettivät joulunsa niinkuin oli tapana Suomessakin se juhla viettää. Naimisissa olevat K. F. Nilsson ja laivan rakennusmestari A. Östman lähtivät joulukuun 27 p:nä 1871 Tiikerinlaaksosta jättäen kotiin vaimonsa ja kulkivat Wladivostokiin. 29 p:nä he saapuivat Tsimohee-kylään ja olivat siellä yötä entisten yhtiötoveriensa luona. He saivat siellä syödä tuoretta keitettyä lohta ja perunoita sekä maitoa, jota eivät moneen aikaan olleet maistaneetkaan. Uuden vuoden yönä 1872 he olivat yöpyneet metsäfansaan, jossa asui mandšeja. Nämä hakkasivat metsää ja vedättivät hirsiä erääseen jokeen, joka laskee Amurin lahteen. Puut piti ensi avoveden aikana uitettaman lauttana Wiladivostokiin. Suomalaisten tullessa mandšien asuntoon iltapäivän hämärtäessä olivat nämä jo kaikki menneet levolle makuusijoillensa. Kun suomalaiset olivat syöneet ja juoneet teetä, rupesivat hekin levolle. Mandšit nousivat hyvin aikaisin ja härät mukanansa he lähtivät laaksoon, missä metsänhakkuu oli parhaillaan. Heidän esimerkkiänsä seurasivat suomalaisetkin, joilla ei ollut mukanansa taskukelloa. Unen pöpperössä hekin lähtivät härkinensä liikkeelle.

Oli kirkas kuutamo. Östmanilla oli mukanansa sianlihaa kaupaksi ja Nilsson oli ostanut hirvenlihaa myydäksensä. Hän ajoi maisteri Federleyn härällä, joka oli vietävä Wladivostokiin. Kaiken aikaa kulkiessaan mandšit huusivat ja kiljuivat kovalla äänellä säikyttääksensä tiikereitä ja suomalaiset tekivät samalla tavalla. Vaikka he kulkivat kauan, ei päivä tahtonut selvitä lainkaan. Kuu oli korkealla taivaan laella ja valaisi tietä. Sittemmin huomasivat matkamiehet lähteneensä liikkeelle kello yhden ja kahden välillä yöllä. Mandšit nousivat levolta kuutamoöinä aikaisin puolen yön jälkeen ja menivät kotiin, kun kuu oli laskenut.

Kun Nilsson ja Östman olivat tammikuun 2 p:nä 1872 saapuneet Wladivostokiin, sai edellinen asunnon entisen yhtiömiehen Grönstrandin luona, joka jo oli ehtinyt itselleen ostaa vähävenäläiseen tyyliin rakennetun tuvan, jossa oli suippopäätyinen olkikatto.

Hirvenlihan oli Nilsson ostanut 3 ruplan hinnasta puudalta ja nyt hän sai sen myydyksi 6:sta ruplasta. Virkaa toimittava kuvernööri Armfelt lupasi Nilssonille työtä valtion konepajoissa, joita sanottiin Portiksi. Siellä oli valtion varastorakennus, joka piti uudelleen rakennettaman toisella tavalla ja tavarat siitä tyhjennettämän ja muutettaman toiseen. Nyt tuli Nilssonille kiire tuoda härkänsä, joka vielä oli Maingissa; Grönstrand seurasi häntä Strelokiin. He lähtivät tammikuun 6 p:nä ja tulivat perille 9 p:nä, sillä heitä ei mikään estänyt tekemästä pitkiä päivämatkoja. Grönstrandin piti jäädä Strelokiin auttamaan Östmania vähäisen purjealuksen rakentamisessa. Aluksen rakentamiseen tarpeellisia aineksia jäi Östman hankkimaan Wladivostokiin.

Jo keväällä (1871) kun hra Nilsson oli käynyt Nahodkassa tiedustelemassa. rouvansa terveydentilaa, oli hän valtioneuvos Furuhjelmin jälkeen jääneestä omaisuudesta hankkinut itselleen venäläisen lehmivasikan, joka oli hyvää lypsävää rotua. Vasikan hän hankki vaihtokaupalla, antaen sen vastineeksi hirvenlihaa. Samalla matkalla hän sai hankituksi myöskin pari lammasta. Sotalaivaston palveluksessa oleva luutnantti Höök oli näet käynyt Olgassa ja muistellessaan entisiä tovereita, jotka erämaassa Strelokissa viettivät vaivalloista ja yksinäistä elämää, ostanut lampaat tuodaksensa ne Strelokiin.

Kesäkuun 11 p. rouva Nilsson tuli Strelokiin takaisin _»Karolina Törnqvist»_-nimisellä purjelaivalla ja toi mukanansa vasikan, pari porsasta ja kaksi kanaa. Kun kotieläimet olivat näin lisääntyneet, tuli herra Nilssonille kiire valmistaa myöskin navetta ja sikoläätti, sillä siihen asti oli hän pitänyt härkänsä yhteisessä navetassa Maingissa, hyvän matkan päässä omasta asunnostaan. Olihan yhtiön hajotessa jäänyt melkein jokaiselle oma härkänsä, ja kun kaikki eivät olleet tilaisuudessa käyttämään juhtaansa, niin kymmenen härkää oli majoitettu yhteiseen navettaan ja ne oli jätetty maisteri Viktor Federleyn hoitoon.

Strelokiin jääneet entiset yhtiön jäsenet eivät tietysti ryhtyneet uudispeltoja muokkaamaan, vaan jatkoivat sitä viljelystä, joka oli valmistettu yhteisin voimin. Nilssonille kuuluvista peltotilkuista yksi oli Maingin läheisyydessä, ja oli siihen kylvetty ruista, tattaria, maissia ja kauraa. Toinen pelto oli Tiikerinlaakson puolella, myöhemmin tehdyssä viljelysmaassa, johon oli istutettu perunoita. Kaalia ja puutarhantuotteita oli kasvamassa Tiikerinlaaksossa asuinhuoneen läheisyydessä.

Navettain rakennuspuuhat edistyivät hitaasti, sillä työ oli tehtävä yksin ilman auttajaa. Ja uudisasukkaana oli Nilssonilla monta muuta tehtävää. Heiniä piti niittää ja korjata; halkoja piti saada kotiin ja hakata pieniksi. Yksin suutarinammattiakin täytyi hänen harjoittaa, jollei tahtonut kulkea paljain jaloin. Ja hän valmistikin pieksut sekä itsellensä että vaimollensa vieläpä muutamille muillekin, jotka eivät olleet yhtä toimeliaita. Asunnostansa hän kertoo, että hän sen oli jakanut kahtia ruohokahiloista kudotulla väliseinällä. Huonekalustona oli hänellä kirstu, johon oli tehty hyllyt ja jalat. Sohva oli omatekoinen, päällystetty hirvennahoilla; sänky ja pöytä olivat myöskin omatekoiset. Huoneen pienempi osa oli keittiöpuoli. Toverit, jotka tulivat hänen luonaan vierailemaan, ihmettelivät: »hyvänen aika, kuinka teillä on hieno koti!»

Eräänä päivänä tapahtui insinööri Nilssonille paha vahinko: härät pääsivät viljelysmaille, söivät kaiken maissiviljan (1 650 tainta), polkivat rukiit, kauran ja tattarin, ennenkuin vilja vielä oli kypsynytkään, niin että lokakuussa korjatessaan satoansa hän sai ainoastaan 35 ½ tynnyriä perunoita, 8 kappaa rukiita, 6 kappaa kauroja, 2 kappaa tattaria, ja 45 kaalinpäätä sekä vähän vihanneksia.

Kun Fredrik Nilssonin asunto oli jonkun kilometrin päässä Maingista, missä hajaantuneen yhtiön iso leipomauuni oli, tuli rouva Nilssonille tukalaksi jokaisen leipomisen takia mennä Maingiin. Mutta onnellisen sattuman kautta huomasi Nilsson Rasboinikin lahden vastakkaisella rannalla tiilistä rakennetun kellarin, jonka venäläiset arvatenkin Mandšurian valloitussodan aikana olivat tehneet. Nyt ei rakennuksesta tosin ollut jäljellä muuta kuin jäännökset, mutta Nilsson sai siitä oivallisia tiilejä leivinuunia varten ja hän ryhtyikin rakennusta jatkamaan tehden keittiön ja siihen leipomauunin. Keittiön ja muiden huoneiden välille hän avasi oven. Toinenkin onnellinen sattuma hyödytti uudisasukkaita. Keväällä oli myrsky tuonut Strelokin rantamille pienen japanilaisen veneen, josta Nilssonille oli suurta hyötyä, sillä hän käytti venettä sekä kalastukseen että muihin toimiin. Tällä veneellä hän toi tiiletkin Rasboinikin lahden ylitse. Keittiö valmistui marraskuun puolivälissä ja uuni kypsytti leivät mainiosti. Nilsson oli rakentanut keittiötä välitöikseen muiden askareiden lomassa elokuusta alkaen.

Vähitellen oli yhtiön entisistä jäsenistä toinen toisensa jälkeen siirtynyt pois Strelokista. Ainoastaan nahkuri Pietari Hakkarainen ja pari poikamiestä asui enää Maingissa ja Tiikerinlaaksossa asuivat Östman ja Nilsson. Grönstrandin ja Mickelsonin perheet olivat muuttaneet Wladivostokiin, jonne heitä myöskin seurasivat Helsingistä mukaan tulleet palvelustytöt.

Mitä kaikkia hankaluuksia ja puutteita suomalaiset siirtolaiset saivat kärsiä, käy selville siitä, ettei heillä ollut mukana lääkäriä eikä lääkkeitä, eikä muitakaan terveydenhoidossa tarpeellisia auttajia. Kun eräässä perheessä tapahtui lisäys, piti miehen kätilönä auttaa vaimoansa. Siviilihenkilöiden täytyi tarpeen tullessa toimittaa lasten kasteet ja kuolleiden hautaamiset, sillä kristityt vanhemmat eivät tahtoneet jättää lapsiansa kastamattomiksi pakanoiksi eivätkä hautaa siunaamatta kuopata kuolleita tovereitansa. Luterilaista pappia ei vuosikausiin ollut käynyt niillä mailla ja kun joku sellainen vihdoin tuli käymään, oli hänen tehtävänsä tavallisesti vain antaa kirkollinen vahvistus kastetoimituksille ja vihkimisille, kun pariskunnat jo olivat kauan yhdessä eläneet.

Minkäänlaista raha-ansiota ei Strelokissa enää voinut toivoa, kirjoittaa Nilsson. Jauhovarastomme oli loppumaisillaan ja tulevaisuutta erämaan yksinäisyydessä ei voinut ajatellakaan. Sen vuoksi hän yhdessä Östmanin kanssa päätti lähteä tiedustelemaan Wladivostokiin muuttamisen mahdollisuuksia. Mutta sitä ennen piti rouville sovittaa välttämättömät tarpeet, sillä nyt he jäivät Tiikerinlaaksoon kahdenkesken. Palvelustyttö oli jo marraskuun 20 p:nä lähtenyt pois. Miehet varustivat senvuoksi rouville tarpeeksi runsaasti pieniksi hakattuja polttopuita ja heiniä elukoille. Miesten piti sitten lähteä vesitietä Nahodkaan, ostaaksensa siellä sokeria, teetä, vehnäjauhoja ja ryynejä, mutta eivät päässeet sen pitemmälle kuin Maingiin, sillä syksyn pakkaset alkoivat jäädyttää rannikoita. Vene siis jätettiin Maingiin ja matkaa jatkettiin joulukuun 6 p:nä härkien avulla reessä. Tultuamme Abrekin joelle, ei Östmanin härkää saatu kulkemaan eteenpäin kirkkaan jään yli. Härkä oli vahingoittanut toisen jalkansa, niin että Östmanin täytyi kääntyä kotiin, ja Nilsson jatkoi matkaa yksin.

Sellainen matka talviseen aikaan härällä ajaen on sangen vaivalloinen. Reki, jota siellä käytetään kesällä ja talvella, on niin tehty, että rinnakkain kaksi pitkää seivästä ovat samalla aisoina ja reen jalaksina, niin että sellainen ajopeli liukuu kivien ja kantojen yli. Menomatkalla oli jo seikkailuja, mutta Nilsson saattoi kuitenkin kiiruhtaa härkäänsä, niin että hän aina hyvissä ajoin iltapäivällä ehti pitkien välimatkojen päässä oleviin kiinalaisten kalastajain asumuksiin.

Nahodkaan tultuansa hän teki ostoksensa, satuloitsi ja kuormitti rekeen viisi puutaa tavaroita, jotka oli pantu kahteen säkkiin, otti aseensa itse kantaakseen, varusti itselleen hyvän kepin ja lähti paluumatkalle ajaen härkää edellänsä kapeata polkua myöten, sillä ajotietä ei Strelokin ja Nahodkan välillä ollut. Menomatkalla oli reki alinomaa kolhiutunut kiviä ja mättäitä vastaan ja lopulta mennyt rikki, jonka tähden Nilsson sen jätti Nahodkaan ja hankki itselleen häränsatulan.

Polku johti korkeiden vuorten yli, jonka tähden satula ja sen varassa olevat säkit luisuivat milloin eteenpäin milloin taaksepäin; alinomaa ne piti sitoa uudelleen ja se viivytti matkaa. Talvella niillä seuduilla tavallisesti vallitsee terävästi puhaltava luoteistuuli, jonka mukana useimmiten seuraa lumituisku, ja se hakkasi vasten kasvoja. Usein täytyi ajajan poiketa polulta, kun härkä lähti syrjään tavoittelemaan kuivia lehtiä tai ohdakkeen nuppuja, jotka se huomasi. Löytääksensä jälleen polun täytyi usein tunkeutua tiheiden pensaiden lävitse milloin pujojen tai viiniköynnösten tiheiköissä, jotka sotkivat jalkoja ja tekivät kulkemisen tukalaksi. Katkeilevien puiden ja pensasten ratiseminen teki yksinäisen matkamiehen araksi, niin että mustaksi palanut puunkanto näytti hänestä karhulta tai joku muu esine väijyvältä tiikeriltä, sillä näiden eläinten tuoreita jälkiä näkyi usein. Nilsson olisi kyllä kiiruhtanut härkäänsä, jottei pimeä olisi häntä tavoittanut, mutta härkä kulki vain tyyntä yksitoikkoista kulkuansa. Polku kulki edelleen laaksossa, jonka halki kulki pieniä puroja, joiden äyräät olivat jyrkät. Täytyi joko etsiä paikka, missä härkä voisi kahlata puron poikki, tai purkaa härän selässä oleva taakka ja toisella puolella satuloida kantamus uudelleen. Hämärän aikana Nilsson ehti ensimmäiseen fansaan, joka on Wostokin lahden rannalla.

Kiinalaiset, jolla nimellä tässä kirjassa useimmiten tarkoitetaan Pohjois-Kiinan ja Mandšurian alku-asukkaita mandšeja eli taaseja, ovat Nilssonin arvostelun mukaan vieraanvaraista väkeä ja heidän luonansa saa hyvän kohtelun. Hänellekin he osoittivat avuliaisuuttansa, toivat hiiliä, että hän sai keittää teetä ja antoivat hänen härällensä hirssiviljan olkia. Kun hän oli juonut muutaman kupin teetä leivän kanssa ja syönyt puupuikkojen avulla vähän hirssiä, jota hänelle tarjottiin, asettui hän mandšien joukkoon levolle heidän makuulavitsallensa, joka samalla on sekä istuinpenkki että makuupaikka.

Lukija ehkä muistanee, että mandšien rakentama fansa on jo tätä ennen (XII luvussa) kerrottu ja selitetty. Päivän vaivoista väsynyt Nilsson piankin nukkui ja altapäin tulella lämmitetty makuupaikka tuntui hyvältä lepopaikalta. Jonkun tunnin kuluttua hän kuitenkin heräsi, kun alaspäin käännettyä kylkeä poltti. Makuupenkki oli vähitellen tullut kuumaksi; matkamiehemme kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui jälleen, mutta myöhemmin hän sai usein kääntää kylkeä. Altapäin polttava kuumuus ja päältäpäin rasittava vilu sekä yökauden alinomaa kiekuva kukko häiritsi yölepoa niin, että Nilsson herätessään oli enemmän rasittunut kuin makuulle mennessään.

Keitettyään teetä, jolla hän itseään virkisti, hän juotti härkänsä, satuloitsi ja kuormitti sen taas sekä lähti jatkamaan matkaansa.

Polku kulki pitkin Wostokin lahden rannikkoa niin lähellä rantaa, että meri oli näkyvissä; maata peittivät jäiset kivet ja sora, niin että oli tukala kulkea. Muutaman sylen päässä rannasta kohosi korkeita vuoria tai jyrkkä hiekkapenger. Sekä härkä että Nilsson tuontuostakin luiskahtelivat liukkaalla rantakivikolla, mutta molemmat saapuivat viimein lahden pohjukkaan, jossa alkoi iso puita kasvava tasanko, ja sen halki kulkivat _Saudimi_ ja _Taudimi_-nimiset joet monihaaraisina. Siellä Nilssonia kohtasivat suurimmat vaikeudet matkansa varrella. Tultuaan ensimmäiselle joelle, jota peitti kirkas jää, yritti hän ajaa härkänsä sen yli, mutta ei saanut juhtaa astumaan jäälle. Hän yritti vetää sitä sarvista, mutta hänen voimansa eivät riittäneet saamaan härkää liikkeelle. Menomatkalla hän oli kulkenut matalien kahlauspaikkojen kohdalla näiden jokien poikki noin 8 kilometriä pitkää kiertotietä jota kiinalaisetkin käyttävät kulkiessaan härkä mukanansa, ja jotka kahlaamot talven aikana olivat melkein kuivat. Mutta nyt oli Nilsson kadottanut paljon aikaa eikä tahtonut enää yön lähestyessä uskaltautua niin pitkälle matkalle jokivartta ylöspäin, sillä jokien rantamien tiheissä viidakoissa saattoi helposti eksyä tai joutua villipetojen saaliiksi. Hän sitoi härkänsä puuhun ja kaivoi kepillänsä irti hiekkaa jäätyneestä rantatörmästä, ja kantoi sitten hiekan takin liepeillänsä jäälle tehden kyynärän levyisen hiekoitetun tien joen poikki, joka tällä kohtaa oli viidentoista sylen levyinen. Piiskaamalla ja pakottaen hän sai härkänsä kulkemaan hiekkapolkua myöten, mutta puolitiessä sen takajalat luiskahtivat ja härkä ei kuormitettuna jaksanut nousta pystyyn. Nilsson purki kuorman ja kantoi jäälle vielä enemmän hiekkaa; auttamalla sai hän härän taas jaloillensa ja niin päästiin ensimmäisen joen toiselle puolelle. Nilssonin täytyi itsensä laahata säkkinsä toiselle rannalle. Siellä hän kuormitti härän jälleen ja jatkoi matkaansa. Mutta, seuraavan joen rannalla tuli jälleen pysähdys. Virran rannat olivat äkkijyrkät, joten ei ollutkaan yhtä helppoa päästä jäälle härkinensä. Joen vesi sillä kohdalla väheni ja näytti katoavan rantahietikkoon muodostaen ainoastaan leveän uoman meren rannassa, missä pohjahiekka oli alituisessa liikkeessä. Joen uoma oli vain kolmen sylen levyinen eikä näyttänyt olevan kuin parin kyynärän syvyinen, jonka tähden hän päätti kulkea ylitse kahlaten. Rantaäyräs oli roudassa ja vesi niin kylmää, että kirveli. Nilsson sitoi härän satulan lujemmalle, kiinnitti tavarasäkit satulaan, riisui jalkineensa ja talutti härän veteen käärittyään ylös housujensa lahkeet. Reippaasti hän astui jokeen, veti härkää lähemmäksi ja meni sitten joen uoman toiselle puolelle; mutta joen keskikohdalla virran vesi kulki pyörteissä hänen jalkojensa ympärillä ja kuljetti hiekkaa mukanansa. Jokaisella askeleella hän vajosi syvemmälle. Virtapaikoilla hän kulki kuin sitkeässä liejussa. Loppumatka oli uimalla mentävä köydenpää kädessä, mutta joka tapauksessä hän pääsi onnellisesti toiselle puolelle. Nilssonin vetäessä nuorasta kaikin voimin ponnisteli härkä vastaan ja sen sieraimet tuhisivat ja pärskyivät, mutta se tuli kuitenkin vähän lähemmäksi. Jo ennenkuin härkä oli tullut joen keskikohdalle, ulottui vesi sen vatsaan asti. Härkä yritti hypätä, seisattui ja ähkyi. Nilsson oli niin jännittynyt, ettei hän huomannut, miten häntä vilutti — härkä vajosi huomattavasti, satula ja säkkien alaosa joutuivat jo veteen ainoastaan pää oli veden yläpuolella. Muutama hetki vain lisää, niin härkä olisi hukkunut jokeen. Silloin se teki vimmatun ponnistuksen, sai jalkansa kiskaistuksi irti juoksuhiekasta ja pääsi pari kyynärää eteenpäin. Tämä voimanponnistus pelasti sen ja se sai etujalat virran uoman toiselle puolelle. — Vielä muutamia ponnistuksia ja jo olivat molemmat joen toisella puolella.

Kolme tuntia aikaa oli voitettu. Sukat ja saappaat, jotka Nilssonin oli onnistunut pitää veden yläpuolella, olivat ainoat kuivat pukineet, jotka hänellä oli yllään. Likomärissä vaatteissa hän jatkoi matkaansa ja saapui viimeiselle joenhaaralle, josta oli vain pari kilometriä jäljellä lähimpään kiinalaisfansaan.

Viimeisessä joenhaarassa Nilsson etsi paikan, jossa äyräs ei ollut kovin jyrkkä, ja teki sielläkin hiekoitetun käytävän jäälle, kuten ensimmäisen joen poikki kulkiessaan, mutta tällä kertaa härkä oli itsepäinen eikä astunut jäälle. Täytyi siis keksiä joku toinen keino. Härän kantama kuorma purettiin; Nilsson kantoi tavarat joen toiselle puolelle, talutti härän likelle rantapengertä ja survaisi härän onnenkaupalla jäälle, johon se kaatui. Hän kantoi hiekkaa härän ympärille, mutta sepä ei yrittänytkään nousta seisaalleen. Vesi oli laskehtinut ja jää oli kuopalla joen keskiuoman kohdalla. Nilsson alkoi laahata härkää vetämällä sarviin sidotusta nuorasta. Alamäkeen se kyllä onnistui, mutta ylöspäin hän ei jaksanutkaan. Nyt ei ollut varaa hukata aikaa, sillä ilta alkoi jo hämärtää, ja niin jätti hän härän paikallensa ja juoksi kiinalaismökille apua hankkimaan. Parhaan kiinan (mandšun) kielen taitonsa hän pani liikkeelle selittäessään asiansa ja sai maksun edestä neljä miestä avuksi tulemaan. Härkä oli yrittänyt kömpiä jaloillensa, mutta ei onnistunut, vaan oli siirtynyt ainoastaan jonkun jalan matkan siitä paikasta, mihin Nilsson oli sen jättänyt.

Yhteisvoimin härkä kiskottiin toiselle rannalle ja mökkiin saavuttiin kello 9 aikaan illalla.

Nyt vasta saattoi Nilsson ruveta ajattelemaan itseänsä, kuivaamaan vaatteitaan ja tutkimaan tavaroitansa, mikä niistä oli pilaantunut. Kaikeksi onneksi oli vain joku ryynipussi kastunut, ja hän sai kiittää onneansa, ettei sellaisia vaivoja nähtyänsä sairastunut. Valmistettuansa illallisensa ja syötyänsä hän laski levolle ja vietti yönsä niinkuin edellisenkin yön, mutta kuitenkin vähän levollisemmin.

Seuraavana päivänä Nilsson jatkoi matkaansa ja tuli ilman mitään pahempia esteitä kiinalaisen kauppiaan mökkiin Tjuvaisaan, johon hän jäi yöksi. Sieltä kulki oikotie jään yli Abrekin lahden poikki ja päivässä olisi Nilsson ehtinyt kotiinsa, jollei hänellä olisi ollut härkää mukanansa, mutta nyt hänen täytyikin mennä yönpitoon Kokotuniin, joka on Abrekin joen varrella kolme kilometriä ylempänä.

Taasilaisen metsästäjän Jangin koti Kokotun, jossa Schoultz niin usein oli ollut metsästysmatkoillaan, oli myöskin Nilssonille hyvin tuttu paikka, ja kun hän oli kulkenut puoliväliin lahden pohjukkaa kohti, lähti hän oikotietä mökkiä kohden, mutta pimeä tavoitti hänet, ja kun hänen täytyi kulkea kahden vuorenharjanteen poikki, jotka kulkevat kohtisuoraan meren lahdesta poispäin, niin hän olisi varmaankin eksynyt, jollei olisi kuullut koiran haukkumista. Seitsemän tai kahdeksan virstan matka oli jäljellä Maingiin, jonka tien Nilsson kulki seuraavana päivänä saapuen onnellisesti kotiin, mukanansa kalliisti ostettu ja suurella vaivalla kuljetettu ruokavarastonsa lähestyvää joulua varten.

Joulu vietettiin sekä Nilssonin että Östmanin perheessä samalla tavalla kuin Suomessa oli tapana ollut. Mutta joulun jälkeen lähtivät kumpikin Wladivostokiin tiedustelemaan työansiota. Rouvat jäivät ypöyksin erämaahan kotia hoitamaan.

Strelokin ja Wladivostokin välillä — jota matkaa Nilsson arvelee olevan maitse noin 12 peninkulmaa — ei siihen aikaan ollut kuin kuusi kiinalaisasuntoa, joissa saattoi levätä.