Part 13

Ensimmäinen tehtävämme oli keittää ruokaa ja syödä, sillä emme olleet syöneet sittenkuin kello 3 aamulla. Me olimme kulkeneet noin 70 kilometriä, siitä aamulla poislähtiessämme viisitoista kilometriä pitkin polkua. Kun olimme syöneet, leikkelimme kiireesti osan lihasta kapeiksi suikaleiksi ja levitimme sen kuivamaan tulen päälle pöydälle, jolla oli katto yllä. Sitten marssimme iso joukko lihoja niskassa Jangin kotiin, joka oli noin 8 kilometrin päässä, saadaksemme sarvet keitetyiksi, ennenkun ne rupeaisivat happanemaan ja käymään. Jangin kotiin tulimme noin kello 12 tai 1. Olimme siis sinä päivänä marssineet likimäärin parikymmentä tuntia ja hyvältä tuntuikin, kun sai muutaman tunnin maata.

Sillä välin olimme saaneet koko talonväen liikkeelle ja keskellä yötä ruvettiin valmistelemaan monenlaisia ruokia huomispäivän pitoihin. Jang luullakseni otti osaa puuhiin jo varhaisesta aamusta alkaen. Kun minä nousin makuulta, niin minua pyydettiin Jangin mukaan rukoushuoneeseen ja mielelläni sinne meninkin. Huoneen yhdessä kulmassa oli pieni komero, missä Jangilla oli oma pronssimaalilla maalattu jumalankuvansa. Sen edessä, samoin kuin perheen yhteisen ison Jumalankuvan edessä, jonkunlaisessa kaapissa seinän vieressä, oli astioita, mihin oli pantu kaikkia niitä herkkuja, joita piti syötämän. Oli myös muutamia pieniä paloviinalla täytettyjä kuppeja.

Tullessaan rukoushuoneeseen Jang heittäysi maahan ja löi luukappaleella kelloon, joka hänellä oli rukoushuoneessaan ja samalla hän huusi:

»Oo-hei! isä kaikkivaltias kuule rukoukseni! Kiitos siitä saaliista, jonka annoit, salli meidän saada paljon vielä lisäksi! Anna Šuusan (sillä nimellä hän nimitti minua) silmän tähdätä tarkasti niinkuin tähänkin asti ja anna hänen vielä tänä vuonna saada monta djidjaa (hirveä)! Isä kaikkivaltias, suo hänelle hyvää!»

Nauraen hän sitten kääntyi minun puoleeni, viskasi viinakupin sisällyksen oman jumalansa kuvan kasvoille sanoen: »Herra, ota uhrini!»

Ennen jumalanpalvelusta ja sen jälkeen poltti Jang muutamia pieniä raketteja ja koreita papereita, joihin oli kirjoitettu viisauden sanoja.

Rukoushuoneesta tultuamme meidät kutsuttiin noihin muhkeisiin pitoihin, joissa oli varmaankin parikymmentä eri ruokalajia. Alkuruokina oli haikalan eviä ja sammakoita. Ensin minä en oikein rohjennut syödä sammakoita, sillä ne olivat pikku ihmisten näköisiä, kun ne astiassa olivat koivet pitkänänsä ja kädet ojennettuina, mutta Jang tuli avukseni reväisten irti sääret muutamilta sammakoilta ja asetti ne minun ruokavadilleni. Silloin söin ja huomasin ne hyvänmakuisiksi. Liha muistuttaa vähän pyynpaistia, mutta on paljon pehmeämpää ja mehevämpää.

Melkein joka suupalan välillä ryypättiin kuumennettua paloviinaa posliini-kupeista, jotka vetivät teelusikallisen tai hiukan enemmän.

Ruoka-ajan kuluessa, jota kesti pari tuntia, koko seura ylisteli minua metsästäjänä ja ihmisenä. Imarteleminen on mandšien heikko puoli. Pitoja kesti pienin väliajoin kaiken päivää. Sarvet oli valmistettu ja myötiin noin 600 markan hinnasta, joka jaettiin.

Päivän levättyämme läksimme taas metsästämään. Kello 2 yöllä olimme jo kulkemassa Joosefin vuorta kohti. Kun pääsimme vuoren huipulle, katosivat viimeiset tähdet näkyvistä ja päivä alkoi valjeta. Jang ja minä olimme toisistamme eronneet eri suunnille, mutta meidän piti kohdata toisemme siinä, missä minä seisoin. Siinä seisoessani odottamassa näin suuren elukan tulevan ylämäkeä suoraan minua kohti. Ensin luulin sitä hevoseksi ja ihastuin luullessani saavani vetoeläimen, mutta kun se tuli lähemmäksi, huomasinkin sen olevan karhun, oikein suurinta lajia. Kun se jo oli kolmenkymmenen askeleen päässä arvelin ampua, mutta pelkäsin, ettei pyssyni laukeaisi, taikka että luoti vain haavoittaisi otusta. Päätin senvuoksi säikähdyttää sen pois. Tähdäten päätä kohti minä äänekkäästi mörähdin, mutta karhu vain katsahti minuun ja mitään välittämättä kulki ylöspäin poiketen vähän sivulle päin. Kun se köntysteli aivan hiljaa ohitseni, en voinut hillitä itseäni, vaan ammuin. Ensin asetuin kuitenkin toiselle polvelleni ja otin väkipuukon hampaitteni väliin, jotta se olisi valmiina tarpeen tullessa. Tähtäsin karhua kainaloon ja laukaisin. Kontio kaatui ojentaen suuret käpälänsä, mutta nousi heti pystyyn taas ja kamalasti karjuen ravisteli itseään ja jatkoi kulkuansa nopeasti. Tuntui kuin olisin saanut kauhallisen kylmää vettä niskaani, kun se möristen nousi jaloillensa, eikä minulla ollut muuta puolustuksekseni kuin väkipuukkoni, mutta minä lämpenin taas, kun karhu katosi näkyvistä. Sillävälin kuin uudestaan latasin pyssyni tuli Jang. Hänelle minä kerroin seikkailuni ja hän arveli, että meidän piti ajaa karhua takaa, mutta kun minä kymmenen askeleen päästä en saanut sitä tapetuksi, en enää luottanut pyssyyni, vaan arvelin parhaaksi jättää karhu rauhaan.

Asian laita oli niin, että pyssyn luoti oli liian pieni ja se täytyi painaa piippuun kahdella paksulla talilapulla ja usein tapahtui, että luoti meni lappujen ohi. Siinä tapauksessa luodin voima oli heikko.

Jangin kanssa menimme Joosefinvuoren pohjoispuolista rinnettä, joka kasvaa tiheätä metsää ja siellä hän sai ammutuksi koirashirven. Hän laski heti irti koiran, joka vähän ajan kuluttua tuli takaisin verisenä. Kun Jang käski, niin Horr tuli näyttämään, minkä saaliin se oli saanut. Jang oli suuresti ihmeissään, kun löysimme kuolleen naarashirven, vaikka hän varmasti tiesi ampuneensa koirasta. Sentähden hän talutti Horrin takaisin sille paikalle, missä koirashirvi oli seisonut ja aivan oikein, veriset jäljet menivät aivan toiselle suunnalle. Eikä kauan viipynytkään, ennenkuin hirven parku sai meidät ymmärtämään, että se sai tuntea Horrin hampaita. Me riensimme sinne ja löysimme hirven kuolemaisillaan. Sen sarvet olivat vähäpätöiset, muutaman ruplan arvoiset.

Kun tarkemmin tutkimme, niin emme naarashirvessä nähneet muita haavoja kuin ne, mitkä Horrin hampaat olivat tehneet. Luultavasti oli hirvi paetessaan kääntynyt takaisin ja tullut suoraan Horria vastaan, joka silloin oli hampainensa käynyt kiinni sen kurkkuun. Sellaiset tapaukset ovat harvinaisia.

Juuri kun paraikaa nyljimme saalistamme ja minä olin neuvotonna, mitä tekisimme näin suurella lihan paljoudella, niin meitä lähestyi mongoolilainen metsämies, joka luuli, että laukauksen oli ampunut hänen toverinsa, jonka piti olla jossakin läheisyydessä. Hän sanoi asuvansa jokseenkin lähellä pohjoisella vuorenrinteellä muutamain toverien kanssa ja valitti ruoan puutetta. Iloissani minä kehotin häntä ottamaan koko meidän elukkamme ja toisenkin vielä lisäksi, jos hän vain meille antaisi päivällistä. Meidän työskennellessämme tuli kaksi miestä lisäksi. Jang otti molemmat hirvien nahat, sarvet ja muutamia parhaita paloja sekä hirvien hännät, jotka paistettuina ovat varsin hyvänmakuisia. Melkein kaiken muun ottivat mongoolit, ja sitten lähdettiin pikamarssissa heidän leiriinsä, joka oli sieltä kolmen tai neljän kilometrin päässä.

Lehtimajassa loikoili vielä pari näitä melkoisen iljettäviä olioita, jotka ehkä yhtä usein ajavat takaa ihmisiä kuin elukoita. He ihastuivat suuresti nähdessään lihankantajien lähestyvän ja riensivät vuorostaan kantamaan toverien taakkoja. Muutaman minuutin kuluttua oli tulella viisi pataa lihaa täynnä. He sanoivat, etteivät he viimeksi kuluneina kolmena päivänä olleet syöneet muuta kuin keitettyä heinää. Mutta nyt he sen sijaan söivät niin, että Jang ja minä hämmästyimme. Koko suuresta hirvinaaraksesta ei paljoa jäänyt jäljelle. Mutta he olivat kumminkin niin siivoja, että keiton päältä kuorivat rasvan ja antoivat sen meille rakkoon säilytettynä. Sitä paitsi yksi heistä paikkasi minun jalkineeni, jotka olivat pahasti kuluneet. Aterioituamme nukuimme muutaman tunnin ja sitten lähdimme jälleen uusille metsästysretkille siihen fansaan päin, johon minun härkäni karkasivat edellisenä keväänä minun viedessäni niitä Tsimoheehen.

Saavuttuamme kilometrin päähän fansasta näimme mandšin, joka hakkasi mehiläispesää ontosta puusta. Mies tunsi minut ja kehoitti istumaan hänen kanssaan ja tupakoimaan piipullisen. Jutellessamme hän kertoi nähneensä tiikerin tiellä vähän aikaa sitten. Emme siihen asiaan kiinnittäneet huomiotamme sen enempää, sillä tiikerit olivat siellä hyvin yleisiä; ja vähän ajan kuluttua menimme eteenpäin, kunnes minä ammuin metsäkauriin saadaksemme syötävää illaksi.

Tullessamme sisään tuli isäntä vastaamme ja tavanmukaisesti kutsuttuansa sisään istumaan ja tupakoimaan, hän kyseli, olimmeko nähneet hänen miestänsä.

»Näimme kyllä», vastasi Jang, »hän paraikaa hakkaa ontosta puusta mehiläisparvea tuolla mäenrinteessä ja hän lupasi pian tulla kotiin.»

Mutta kului puolisen tuntia ja vieläkin toinen puoli tuntia, eikä miestä vain kuulunut. Ukko silloin meni jonkun matkaa ylämäkeen ja huutaa hoihkaisi, mutta vastausta ei kuulunut. »Saman tekevä», arveli ukko, »me istumme aterioimaan, kylläpähän hänkin tulee pian.»

Aterioituamme alkoi jo hämärtää, mutta kun ei miestä sittenkään näkynyt, eikä hän vastannut huutoon, niin ukko meidän neuvoamme seuraten meni häntä etsimään. Vähän ajan kuluttua tuli hän takaisin varsin pelästyneenä ja sanoi nähneensä verisiä tiikerinjälkiä jonkun matkan päässä.

Jang ja minä otimme heti pyssymme ja seurasimme ukkoa. Kun tiikerin jäljet näkyivät aivan lähellä sitä paikkaa, missä olimme miehen nähneet, niin menimme puun luo. Mies oli poissa, mutta lähellä puuta oli hänen lakkinsa revittynä ja verisenä ja muutaman askeleen päässä hänen kirveensä verisenä sekä tiikerin jäljet. Me seurasimme vielä kappaleen matkaa ja löysimme hänen puukkonsa myöskin verisenä sekä hänen piippunsa. Pimeän tähden emme voineet seurata jälkiä kauemmaksi tiheään metsikköön, mutta mielestämme oli jo selvää, että tiikeri oli miehen tappanut ja luultavasti syönyt.

Suruissamme menimme sentähden fansaan päätettyämme jatkaa etsimistä seuraavana päivänä. Paluumatkalla alkoi rankasti sataa ja sadetta kesti kaiken yötä taukoamatta ja koko seuraavan päivän. Me lähdimme kuitenkin jo aamuhämärissä. Ei mitään jälkiä ollut enää nähtävänä ja vesi juoksi virtanaan jyrkkää mäen rinnettä myöten, mutta me haimme kuitenkin monta tuntia löytämättä pienintäkään jälkeä.

Jatkoimme sitten kulkuamme päämääräämme kohti, metsässä olevaan kotiin, johon olimme jättäneet kaiken omaisuutemme, ja mandši lähti lähimpään kylään kehoittamaan tuttavia jatkamaan etsimistä.

Jonkun ajan kuluttua saimme kuulla, että miehen ruumis oli seuraavana päivänä löydetty noin ¾ kilometriä siitä paikasta, missä tiikeri oli tehnyt hyökkäyksensä. Ainoastaan osia ruumiista oli jäljellä.

Kun Jang ja minä tulimme metsästysmajallemme, löysimme kaikki paikoillaan, paitsi että osa muonavaroistamme oli syöty. Sen sijaan oli meidän polttopuuvarastomme koko joukon lisääntynyt. Mandšurian metsäseuduilla on näet sellainen tapa, että vieraassa talossa syödään nälkäisenä kylläksensä, vaikka ei talonväki olisikaan kotona, ja sitten palkkioksi tehdään joku palvelus taikka jätetään maksuksi jotakin, mitä sattuu olemaan mukana.

Eräänä aamuna näin metsässä taas pehmeäsarvisen hirven (pantti) mutta en saanut sitä ammutuksi, kun minua esti käärme. Jang oli parin sadan askeleen päässä juoksevan joen partaalla nähnyt kolme hirveä, joista yhdellä oli pehmeät sarvet. Minä heti rupesin hiipimään sen läheisyyteen, mutta päästyäni likelle joen vartta noin seitsemänkymmenen askeleen päähän otuksista, näin viisikorttelisen myrkyllisen käärmeen poikkipuolin edessäni. Otin silloin pienen puun oksan ja kosketin sitä ajaakseni sen pois, mutta tuo kanalja nosti päänsä pystyyn tahtoen tehdä vastarintaa, ja kun vedin takaisin käteni, niin se sähisten tuli suoraan kasvojani kohti. Minun täytyi nopeasti nousta pystyyn, jolloin hirvet peljästyivät ja juoksivat pois. Harmistuneena potkasin käärmettä niin että se lensi pois, mutta tuo häijykäs hyökkäsi uudelleen minua vastaan. Pyssyn perällä annettu isku teki lopun sen taistelunhalusta.

Taikauskoinen Jang väitti, että tämä ennusti jotakin pahaa. Aivan oikein, kun aamupäivällä kuten tavallisesti tulimme metsästysmajalle, oli hänen veljensä saapunut sinne ja kertoi, että hirvi oli pudonnut heidän pyydystyskuoppaansa, mutta sieltä sen oli vienyt tiikeri.

Heti syötyämme päivällistä läksimme liikkeelle ja parin tunnin kuluttua olimme jo hänen kotonansa Kokotunissa. Sinne tultuamme otimme mukaamme kuusi koiraa ja menimme paikalle. Perillä näimme tosiaan kuopan ympärystän pengottuna ja kuopan tyhjänä. Minä en tahtonut mitenkään uskoa, että hirvi todella olisi ollut kuopassa, mutta Jang ja poika sitä väittivät ihan kiven kovaan. Se tuntuu melkein uskomattomalta kun ajattelee, että kuoppa oli viisi tai kuusi kyynärää syvä, viiden korttelin levyinen ja viiden kyynärän pituinen, sisäpuolella reunat varustetut pystyisillä puisilla seinillä. Rupesimme kuitenkin seuraamaan jälkiä, jotka johtivat ylämäkeen tiheän vesakon lävitse. Alussa tiikeri luultavasti oli kantanut hirveä niskassaan, mutta sitten se oli raahannut sitä maata myöten.

Olimme jo nousseet puoli kilometriä mäelle, kun koirat, jotka tähän asti olivat olleet rohkeita, eivät enää tahtoneet mennä eteenpäin. »Tiikeri mahtaa olla aivan lähellä», arveli Jang. »Kaiketi se on tuolla ylempänä, käy päälle vaan!»

Ei ollut mieluista kulkea sellaista vihollista vastaan niin tiheässä viidakossa, jossa ei näe eteensä enempää kuin muutaman kyynärän. Mutta minä menin kuitenkin toisten yllyttämänä ja sillä itseäni lohduttaen, että jos minä en näe tiikeriä, niin ei sekään näe minua eikä noin tiheässä metsässä voi hyökätä päälleni yhtäkkiä.

Jälleen tuntui vastenmieliseltä kulkea edemmäksi, sillä koirat asettuivat vinkuen jalkojeni juureen, mutta kun Jang pyyteli, niin lähdin. Tuskin olin liikkeelle lähtenyt, kun tiikeri ärjyen hypähti pystyyn ja loikkasi metsän lävitse, joka ryski niinkuin olisi ollut kaatumaisillaan. Tiikeri putosi maahan parin kyynärän päähän minusta. Seuraavan sekunnin kuluessa se jo teki toisen ja kolmannen loikkauksen, yhtä voimakkaan hypyn kuin ensi kerrallakin. Heti minäkin juoksin esiin sinne, mihin tiikeri ensin hyppäsi, mutta se oli jo kadonnut ja syvät jäljet maassa näyttivät, miten tavattoman voimakkaasti se oli potkaissut.

Sillä paikalla, mistä se ensin hyppäsi ylös, löysimme hirven, josta toinen takajalka oli syöty. Nähtyäni, miten voimakkaasti tiikeri kykenee raivaamaan itselleen tien tiheikköjenkin lävitse, pidin järjettömänä ajaa sitä takaa sellaisella paikalla ja päätin mieluummin tuhota sen kavaluudella.

Kun hirven nahka oli nyljetty ja liha paloiteltu, otin toisen takajalan ja siihen panin hyvän joukon sitä strykniiniä, jota minulla aina oli mukanani pikku pullossa. Sitten sidoin hirven jalan lujasti kiinni puuhun nuoralla. Seuraavana päivänä satoi niin rankasti, ettei tehnyt mieli lähteä metsälle, enkä luullut tiikerinkään niin pian palaavan, koska se oli syönyt kylliksensä, mutta sen jälkeisenä päivänä menimme sinne. Lihasta oli suurin osa syöty, mutta tiikeriä emme löytäneet, vaikka etsimme monta tuntia. Ja kumminkin se oli siellä noin sadan askeleen päässä joessa puun juurella, mihin vesi sen oli kuljettanut. Sattumalta se löydettiin myöhemmin, kun vesi joessa väheni, mutta silloin olivat sen nahasta jo karvat suurimmaksi osaksi lähteneet. Tämä tiikeri oli kooltaan suurimpia, mitä siellä näin.

Niillä yhteisillä metsästysretkillä, joita Schoultz teki yhdessä Jangin kanssa, ei enempiä seikkailuja tapahtunut tiikereitten kanssa, mutta ison karhun vuoksi he joutuivat omituiseen seikkailuun, josta hän kertoo seuraavasti.

Oli keskipäivä ja olimme juuri lopettaneet päivällisateriamme aikoen mennä ruokalevolle, kun Horr alkoi vihaisesti murista ja joen uomassa kivet kolisivat, niinkuin joku olisi kävellyt kiviraunioilla.

Jang kuunteli ja sanoi: »Siellä kävelee karhu. Ota pyssy ja riennä!»

Minä olin riisunut kenkäni ja olin paljain jaloin. Mutta Jang sysäsi minulle jalkineensa ja kehoitti menemään siinä asussa kuin olin. Minä sieppasin pyssyni ja riensin joen äyräälle, mutta siellä ei näkynyt karhua. Jangin viittauksen mukaan hyppäsin alas äyräältä, vaikka joen uoma oli täyttä kaksi syltä alempana, ja heti kun pudota mätkähdin alas, syöksähti karhu esiin ainoastaan kymmenen askeleen päässä minusta ja lähti laukkaamaan yli kivien ja kantojen tuhannen tulimmaista vauhtia, jättäen jälkeensä pitkän yhtämittaisen juovan sellaista, jota ei kehtaa mainita. Minäkin läksin juoksemaan jäljessä toivoen saavani ampumistilaisuuden, mutta joen uoma oli niin täynnä kaikenlaista ryteikköä, etten voinut tähdätä ennenkuin se jo ehti piiloutua metsään joen, toiselle puolelle. Karhun arkuuden vuoksi oli tällainen metsästys niin hassua, että minun täytyi itsekseni sitä nauraa.

Muutamia päiviä myöhemmin Jang melkein samalla paikalla ampui tavattoman ison karhun. Hän oli aamulla lähtenyt yksin metsälle, kun minä jäin kotiin korjailemaan kenkiäni ja nahkaisia housujani. Palatessaan takaisin hän kulki ison puoleksi lahon koivun ohitse ja huomasi puusta putoavan alas jänönkäävän. Kun hän vilkaisi ylös puuhun, näki hän ison karhun, joka arvatenkin juuri oli kavunnut puuhun syömään kääpiä, joita kasvoi runsaasti puun katkonaisessa latvassa. Säikähtyneenä Jang ampui lunttapyssyllään karhua umpimähkään, mutta sillä seurauksella, että karhu kuolleena putosi maahan.

Se oli väriltään mustanruskea ja siinä oli niin runsaasti rasvaa, että Jangin täytyi mennä lähimpään fansaan lainaamaan härkää saadaksensa rasvan kotiin. Minun kehoituksestani hän toi mukanansa puntarin, ja kun karhun ruumis paloiteltiin ja kappale erältään punnittiin, niin se päätä ja käpäliä lukuunottamatta painoi 46 leiviskää ja tali painoi enemmän kuin kuusi leiviskää. Karhun nahka, johon sen kämmenet jäivät kiinni, painoi niin paljon, että Jangilla ja minulla oli täysi työ kantaessamme sitä vähän matkan päähän tappopaikalta, jossa nahka puhdistettiin rasvasta ja levitettiin kuivamaan. Liha jätettiin metsään, sillä se ei ollut hyvänmakuista. Savustettuna kyllä olisivat reisikappaleet hyvälle maistuneet, mutta mandši ei siitä välittänyt, ja minulla ei ollut aikaa ruveta sen savustamispuuhiin. Kun karhun nahka ja tali oli ladottu härän selkään sen kannettaviksi, menimme Jangin kotiin Kokotuniin.

Olimme tulleet perille ja aterioineet, jonka jälkeen Jang vei härän takaisin naapurifansaan, sillävälin kuin koko talon väki ja minäkin vähän aikaa juteltuamme panimme makuulle. Lienee ollut liki puoli yötä, kun Jang tuli juosten kotiin ja kertoi meille, että noin viisitoista tai parikymmentä kiinalaista rosvoa, joita siellä nimitetään _»hunghuuseiksi»_ oli tänne tulossa. Vähän aikaa neuvoteltuaan päättivät asukkaat maata kukin paikallaan välittämättä mistään ja antaa rosvojen mellastaa kuten tahtoivat, sillä asukkaat olivat vakuutettuja siitä, että rosvot ainoastaan söisivät ja ottaisivat vaatteita minkä verran tarvitsisivat sekä haeskelisivat pehmeitä hirvensarvia.

Tuskin oli neuvottelu päättynyt, kun hunghuusit jo tulivat ratsastaen pihaan. Syntyi hirveä meteli. Koirat haukkuivat, talonväki huusi, ja monta pyssynlaukausta ammuttiin. Sillä hetkellä koko joukko tunkeutui sisään.

Minä olin viime tingassa ehtinyt panna päähäni kiinalaisen patalakkini, asettaa peitteeni alle pyssyni ja tikarini ja olin pitkänäni peitteen alla tikari kädessä päättäen antaa henkeni niin kalliista kuin suinkin.

»Nouskaa ylös ruokaa laittamaan!» oli heidän komentonsa, kun he tulivat sisälle. Vanha ukko ja Jang nousivat heti. (Jang oli myöskin mennyt levolle.) He lausuivat rosvojoukon tervetulleeksi, kehoittaen heitä istumaan. Kahta kehoitusta eivät kutsumattomat vieraat tarvinneetkaan. Yksi lurjuksista tuli lähelle, lykkäsi minun pääni sivulle ja istui lavitsalle.

»Tulta kynttilään!» kuului taas ääni komentavan.

Kun Jang oli sytyttänyt talikynttilän, otti yksi rosvojoukosta, arvatenkin päällikkö, kynttilän käteensä ja alkoi Jangia kuulustella. Hänen täytyi ensin tehdä selkoa siitä, mitä hän oli ampunut (jolloin Jang tietysti väitti, ettei ollut ampunut pehmeäsarvisia) ja sitten piti sanoa, mitä syötävää talossa oli.

Ruoka-aitassa ei ollut paljoa: vähän hirven lihaa, karhun rasvaa ja erästä ryynilajia, jota nimitetään _siämisa_ ja vähän paloviinaa.

»Laita niin, että saamme syötävää niin pian kuin mahdollista,» sanoi taas rosvojen päällikkö, »sillä välin minä ukon kanssa katson, että hevoset saavat syötävää.» Hän oli menossa ruoka-aittaan, mutta ukko pyyteli: »elä ota meidän viimeisiä ryynejämme hevosillesi, onhan niillä kyllä hyvä laidun; mutta meillä ei ole mitään millä ostaisimme ryyniä.»

»No pidä sitten ryynisi, mutta laita niin, että pian saamme ruokaa!» Jang, ukko ja muutamat rosvoista rupesivat ruoanvalmistuspuuhiin, sillä välin kuin päällikkö sekä jotkut toiset tarkastelivat ruokahuoneissa. Mies, joka istui minun vieressäni, oli nähtävästi väsynyt, sillä hän tahtoi että tekisin tilaa hänelle ja asettui makuulle viereeni, mutta sillä tavoin, että hänen jalkansa tulivat lähelle kasvojani. Minä siirsin hänen jalkansa vähän syrjään, ja siitä rosvo ei pitänyt lukua. Rosvopäällikkö nosti kerran peitteen kasvoiltani, mutta arvatenkaan hän pimeässä ei nähnyt, että olin eurooppalainen, vaan viskasi heti peitteen takaisin.

Kesti ainakin pari tuntia, ennenkuin rosvolauma oli syönyt ja mennyt matkoihinsa. Talonväen omaisuutta ne eivät ottaneet mukaansa muuta kuin pienen veitsen, jonka minä olin jättänyt pöydälle. Taloon jääneet hengittivät taas vähän helpommin, kun rosvot olivat menneet tiehensä.

Jang kertoi, että he kyllä tuon tuostakin saivat sellaisia vierailuja, mutta että rosvot tuskin koskaan ottavat muuta kuin ruokaa. Jos talossa on jotakin kallisarvoista, niin se pidetään kätkettynä. »Ja joskus», sanoi hän, »on tapahtunut, etteivät ne ole ottaneet pehmeitä hirvensarviamme, vaikka ovat ne nähneet. He eivät tahdo joutua riitaan meidän kanssamme, koska he silloin eivät yksinänsä uskaltaisi kulkea, niinkuin he usein tekevät. Ainoastaan kullanetsijöille, matkustajille ja rikkaille he ovat vaarallisia.»

Vaikka Jangin puhe oli lohdullista, en minä enää saanut unta, ja kun ei ollut enää pitkää aikaa aamunkoittoon, sidoimme kenkämme paulat ja lähdimme matkalle, niin että juuri päivän koitteessa olimme valmiina paikalla, mistä metsänkäyntimme piti alkaman.

XIV. YHTIÖMIESTEN HAJAANTUMINEN

Toukokuun alussa 1871 palasi kapteeni Höök valaanpyyntiretkeltä pienellä »Karolina Törnqvist»-nimisellä laivalla. Hän ei ollut kulkenut kaukana, vaan oli seurannut Tyynen meren rannikoita ja hänen oli tällä kertaa onnistunut pyydystää 5 pienenpuoleista valasta, mutta hänellä olikin mukanansa valaanpyyntiin tottunutta väkeä ja hyviä harppuuninheittäjiä. Laivan oli määrä mennä Nahodkaan, ja kapteeni otti mukaansa rouva Nilssonin, jonka täytyi keuhkotulehduksen tähden päästä lääkärin hoitoon. Pari viikkoa myöhemmin, toukokuun 19 p. lähti hra Nilsson tiedustelemaan rouvansa terveydentilaa, antoi soutaa itsensä Vostokin lahden poikki ja saapui Nahodkaan toukok. 21 p:nä.

Taraskevitš niminen lääkäri, jota Nilsson kehuu sangen taitavaksi ja miellyttäväksi henkilöksi, hoiti rouvaa niin huolellisesti, että hän parani, vaikka tauti olikin ankara. Rouva Nilsson sai myös hyvän asunnon kapteeni Jakobsénin tulevan rouvan luona, joka silloin vielä naimatonna hoiti valtioneuvos Furuhjelmin taloutta.

Ankara isku kohtasi samaan aikaan koko siirtokuntaa, kun valtioneuvos Furuhjelm huhtikuun 18 p:nä äkkiä kuoli. Saapas oli hangannut hänen jalkaansa vähäisen haavan; siihen pääsi jotakin likaa, joka aiheutti verenmyrkytyksen. Vaikka jalka kiireesti leikattiin, oli myrkky ehtinyt levitä ruumiiseen ja aiheutti kuoleman.