Part 15

Tammikuun 12 p. 1872 lähti Nilsson toistamiseen asunnostaan Strelokista Wladivostokiin. Silloin hän järjesteli kotiin vaimollensa monenlaisia tarpeita, jotta tämä tulisi toimeen yksinänsä sillävälin, kuin mies oli työansiolla. Lammas ja sika teurastettiin myötäväksi; tynnörillinen silliä otettiin mukaan samassa tarkoituksessa, lehmänvasikka otettiin mukaan elävänä, sillä se oli liian hyvä ja harvinainen tapettavaksi. Saman päivän iltana Nilsson jo tuli Hirvifansaan, 13:na päivänä Shituha-nimiseen kiinalaisasuntoon. Tammikuun 14 p:nä Kangaosaan, 15 p:nä Tsimoheehen, 16 p:nä Metsäfansaan. Tämän nimen olivat suomalaiset antaneet kiinalaisasunnolle, jossa asui metsänhakkaajia eli tukkilaisia. 17 p:nä hän tuli Sidankaan ja 18 p:nä tammik. Wladivostokiin.

Siellä Nilsson sai sillitynnyrinsä myydyksi kapteeni Armfeltille, joka silloin oli varakuvernöörinä, ja sai 26 ruplaa. Lehmänvasikasta hän sai 100 ruplaa. Sen osti tanskalaisen sähkölennätinyhtiön päällikkö hra Hansen. Toistaiseksi asettui Nilsson asumaan erään Paskejeff-nimisen venäläisen talonomistajan luo, joka omisti pienen talon Grönstrandin naapurina; mutta hänellä oli talo ja viljelysmaata myöskin Tsimoheessä, jossa hänen perheensä asui.

Päästyänsä kotiutumaan Wladivostokiin, hankki Nilsson heiniä härällensä ja ryhtyi ajotöihin. Venäläinen valtionmakasiini, jota sanottiin Portiksi, oli rakennettava uudelleen ja muutettava työpajaksi; siihen tarvittiin rakennusaineita. Samanlaista työtä sai myös farmaseutti Falken, ja nyt vanhat tuttavat auttoivat toisiansa. Kumpikin sai palkkaa 7 ruplaa päivässä. Kun toverit olivat työtänsä jatkaneet helmikuun puoliväliin, oli Nilsson jo säästänyt itselleen sievän summan. Kaupunkiin hän jo oli ehtinyt perehtyä ja päätti muuttaa sinne vakinaisesti ja jättää kotinsa Tiikerinlaaksossa. Falken auttoi häntä muuttotoimissa.

Kahdella reellä ja härillä lähtivät toverit helmikuun 16 p:nä ja saapuivat Strelokiin 20 p:nä helmikuuta.

Seuraavana päivänä oli nahkuri Hakkaraisen perheessä lapsenristiäiset. Hänelle oli syntynyt tyttö. Lapsen ristimisen toimitti kapteeni Höök, joka sattumalta matkusti sitä kautta mukanansa kapteeni Jakobsén ja esikuntakapteeni af Björksten. Luterilaista pappia ei silloin Amurissa ollut. Tulihan sinne sitten kylläkin vuosien kuluttua sellainen käymään ja vahvisti silloin sellaiset kirkolliset toimitukset, jotka aikaisemmin joku siviilihenkilö oli suorittanut.

Strelokissa ryhdyttiin heti ristiäisten jälkeen panemaan kokoon irtainta omaisuutta. Siinä toimessa teki häiriötä tulipalonalku. Oljilla katettu yhteinen perunakuoppa syttyi nimittäin palamaan. — Lähtö Strelokista tapahtui helmikuun 27 p:n aamulla. Parin päivän kuluttua (helmik. 29 p:nä) tultiin jälleen Tsimoheehen. Kun miehet ja heidän härkänsä kulkivat hitaasti, sillä kuormat olivat raskaat ja tarttuivat usein kiviin ja kantoihin, niin rouva Nilsson riensi jonkun matkaa edelle. Hänen siinä kulkiessaan mietteissään aavistellen valoisampaa tulevaisuutta, hän kuuli takanansa ryskettä metsissä ja elukkain askeleita yhä lähempänä; ja nyt ne jo olivat hänet ihan tavottamaisillaan. Kauhistuneena rouva puri yhteen hampaansa ja sulki silmänsä. Mutta hyökkäystä hänen kimppuunsa ei tapahtunutkaan. Metsäelukat olivat juuri sivuuttaneet hänet ja juoksivat kauemmaksi. Hän avasi silmänsä ja näki parven hirviä, jotka juoksivat ohitse.

»Kun yö oli vietetty Tsimoheessä, joka oli paras yösija koko matkan varrella, jatkettiin kulkua ja illalla saavuttiin ennen mainittuun Metsäfansaan. Se oli tilapäinen asunto laaksossa keskellä synkkää metsää, jossa paraikaa sembramäntyjä ja lehtikuusia hakattiin Venäjän valtion rakennustarpeisiin. Siellä vietimme tukalimman yön koko matkalla, kertoo Nilsson. Halkoja ladottiin riviin saviselle lattialle tulisijan ympärille, jolla mandšit keittivät riisikeittoansa. Siinä sitten oli vuoteemme. Halkojen päälle asetimme vaatteitamme ja joitakuita päänalusia ja rupesimme itse täysissä pukimissa maata.

Wladivostokiin tulimme maaliskuun 3 p:nä ja menimme asumaan Paskejeffin luo, joka oli Tsimoheessä asuvan perheen poika. Saimme heti häntä onnitella, sillä hän oli mennyt kihloihin saman tytön kanssa, joka oli ollut meidän palveluksessamme ja asunut meillä, mutta oli muuttanut kaupunkiin Grönstrandin perheen luo. Jo puolen vuoden ajan oli Grönstrand asunut siellä ja työskennellen muurarina tanskalaisella sähkölennätinasemalla hän oli työansiollansa hankkinut pienen mökkinsä.

Samana päivänä kun Wladivostokiin saavuttiin, oli Mickelsonin perheen luo kokoontunut useita suomalaisia. He asuivat vuokralaisina, ja heidän luonansa vietettiin ennen mainitut kihlajaiset. Niihin kemuihin oli myös tullut tanskalaiselta lennätinasemalta pari tanskalaista, herrat Kaiser ja Stigliz. Vaikka me majanmuuttajat olimme matkasta väsyneitä, niin tanssimme kumminkin uutterasti.»

Samat tanskalaiset olivat myöhemmin lapsenkummeina, kun Nilssonin perheessä v. 1876 Wladivostokissa syntyi tyttö. Kun herrasväki Nilsson muutamia vuosia myöhemmin muutti takaisin Suomeen, niin nämä tanskalaiset yhdessä Strauch-nimisen kolmannen kansalaisensa kanssa ostivat yhden heidän taloistansa.

Maaliskuun 4 p:nä, seuraavana päivänä sen jälkeen kuin Nilsson oli muuttanut kaupunkiin asumaan, hän jo ryhtyi työhön erään Johan Friis-nimisen norjalaisen rakennusurakoitsijan ajomiehenä. Senjälkeen sisusti Nilsson puisen asuinrakennuksen eräälle Demby-nimiselle englantilaiselle, ympäröi talon aidalla ja kuokki pellon. Palkaksi tästä työstä piti hänen saada asua vuokrattomasti syksyyn asti. Nilsson pestasi miespalvelijan, joka voi toimittaa ajotyöt ja auttaa niissä toimissa, joihin hän oli sitoutunut, ja jo maaliskuun 17. p:nä pääsi N. muuttamaan huoneistoon.

Jo seuraavana päivänä Nilsson ryhtyi työhön valtion konepajassa ja toimi sekä viilaus- että pannutyöpajassa rakentaen rautaista proomua ja sai palkkaa 45 ruplaa kuukaudessa. Samaan työpaikkaan oli tullut työhön myöskin Nilssonin entinen asuintoveri Schoultz.

Varastoaitasta työpajaksi muutettua rakennusta rupesivat työläiset sanomaan Portiksi. Nilssonin asumuksen ja Portin välillä oli yksinäinen vähäinen rakennus, johon kuului huone ja porstua. Huoneessa oli avonainen takkauuni ja huoneen omisti norjalainen Johan Friis. Seuraavana vuonna yhtiön hajaantumisen jälkeen oli kahdeksan meidän yhtiömme entisistä jäsenistä, poikamiehiä kaikki, yhteisesti vuokranneet tämän rakennuksen ja asettuneet sinne asumaan. Työansiota he olivat saaneet tanskalaisen sähkölennätinyhtiön rakennusmestarin avulla.

Nyt piti huoneet paperoitaman. Seinät olivat puiset ja ensin oli seinille pingoitettava isot vaatepinnat, samoin katotkin vaatteella vuorattavat. Pikkurakennuksessa ei ollut kivijalkaa, vaan ainoastaan multapenkit seinäin ympärillä.

Kaksi kansalaistamme seurasi Nilssonin mukana. Toinen heistä kantoi selässään säkkiä, jonka hän taloon tullessaan heitti seinustan multapenkille, niin että helisi. Nilsson kysyi:

»Mitä Herran nimessä sinulla on säkissä, siinähän helisee kuin lasikappaleita?»

»Jäätyneitä perunoita», vastasi toinen.

Sisällä olevat miehet istuivat ompelemassa kokoon vaatteisia tapettipalstoja. Työstä maksettiin ompelusauman pituuden mukaan ja kaikki kilpailivat veljellisessä kilvoittelussa. Siellä ei ollut minkäänlaista säätyerotusta. Lukuunottamatta muutamia kirstuja ja makuuvuoteita ei huoneessa ollut mitään huonekaluja. Kaikilla ei ollut edes sitäkään. Odotettiin kesää, jolloin oli aikomus lähteä pois.

Rouva Nilsson otti ruokavieraita (tanskalaisia), ja kun herra Nilsson käyttäen härkää vetojuhtana myöskin ansaitsi, niin he alkoivat päästä varoihinsa.

Myöhemmin sitoutui Nilsson korjaamaan kapteeni Höökin valaanpyyntiveneen. Palkkioksi siitä kapteeni pienellä jahdillansa toi Strelokista Nilssonin siellä jäljellä olevat perunat ja muut sinne jääneet tavarat. Nyt oli Nilsson luopunut ensimmäisestä kodistaan, jossa aviopari oli nähnyt vaivoja ja uurastanut toista vuotta ja jota he eivät enää koskaan nähneet.

Harvoin elämässä sattuu, että hyvin järjestetyn ja sisustetun kodin ovi lukitaan ja koti jätetään ainaiseksi, saamatta vähintäkään palkkiota kaikesta vaivasta ja työstä, jota on kuluttanut kotinsa rakentamiseen ja sisustamiseen.

Vuotta myöhemmin olivat kaikki entiset yhtiömme jäsenet lähteneet Strelokista.

Kuka siellä nyt asuu ja taloutta pitää, kun maa jo on tullut taajemmin asutuksi, on tietymätöntä, mutta suomalaisilla uudisasukkailla ei ollut mitään todistuksia maan omistamisesta ja kun se oli heille annettu vain asuttavaksi ja viljeltäväksi, niin ei heillä ollut oikeutta palkkion vaatimiseen, kun he sieltä muuttivat pois.

Toukokuun 15 p:nä Nilsson sanoutui irti työstä valtion konepajoissa, sillä hän sai edullisemman työpaikan tanskalaisen yhtiön sähkölennätinasemalla, jossa hänelle maksettiin 60 ruplaa kuukaudessa. Monenlaisia töitä hän siellä suoritti. Kymmenkunta Suomesta lähtenyttä entistä yhtiömiestä työskenteli siellä. Rouva Nilsson lakkasi kesäkuun alussa ruokavieraita pitämästä, sillä se toimi rasitti häntä liiaksi, varsinkin kun hänellä ei ollut palvelustyttöä apunansa. Kaikki ne tytöt, jotka oli otettu mukaan Suomesta, olivat jo joutuneet naimisiin, ja muut siellä asuvat naiset olivat kotimaastansa maanpakolaisuuteen tuomittuja pahantekijöitä, jotka tosin kulkivat vapaina, mutta olivat poliisin alituisen valvonnan alaisina. Heistä rouva Nilsson ei tahtonut eikä tohtinut ottaa ketään palvelukseensa. Ompelutyöllä voi hän ansaita vähemmällä vaivalla yhtä paljon kuin ruokavieraita pitämällä.

Syyskuussa rouva Nilsson Wostok-nimisellä venäläisellä sotalaivalla lähti Nahodkaan tervehtimään rouva Jakobsénia, joka paraikaa toimitteli valtioneuvos Furuhjelmin kuolinpesän selvittelyä. Kapteeni Jakobsén, joka Nahodkassa oli saanut toimipaikan kauppaliikkeessä, jätti toimensa eräälle Sonnenblick-nimiselle miehelle ja oli aikeissa rouvansa kanssa matkustaa takaisin Suomeen.

Nahodkassa tehtiin lopputilit kaikista toimista. Vähitellen siellä taukosi kaikki kaupanteko. Keisarin perintömaiksi julistetut seudut siirrettiin valtion huostaan ja virkamiehet siirtyivät pois tuosta jo kukoistavalla alulla olevasta kaupungista. Kaikki mitä suinkin voitiin siirtää, siirrettiin Wladivostokiin. Rakennukset joutuivat rappiolle, ja Nahodkaan asettuneet siirtolaiset kadottivat kaiken ansiomahdollisuutensa. He eivät myöskään voineet siellä myydä tuotteitansa, eivätkä he siellä voineet ostamalla hankkia mitään tarpeitansa. Sillä tavoin nuori uudisasuntola tyyten lopetettiin. Suomesta sinne tulleet siirtolaiset muuttivat sieltä vähitellen vuosien 1872 ja 1875:n välillä Wladivostokiin ja viimein suomalaiset jättivät koko seudun. Nahodka jäi tyyten rappiolle, eikä sinne jäänyt muita asukkaita kuin joitakuita vahtisotamiehiä.

Nilsson oli ansainnut työllänsä Wladivostokissa sen verran, että hän voi ostaa itsellensä lokakuun 15 p:nä Paskejeffin talon. Se oli rakennettu hirsistä ja siinä oli yksi huone ja keittiö. Sitäpaitsi siihen kuului sauna, joka vuokrattiin asunnoksi ryssäläisäijälle. Talon mukana seurasi vähäinen perunamaatilkku.

Lisätäksensä sitä pientä rahallista pääomaa, jonka Nilsson-puolisot yhdessä olivat säästäneet kokoon, möi hra N. härkänsä, auransa, pyssynsä, sekä kaiken muun, jota ilman hän tuli toimeen, mutta sittenkin hän vielä jäi 100 ruplaa velkaa ostamastansa talosta.

Lokakuun 12 p:nä 1872 Wladivostokin korkein virkamies, amiraali Kraun kutsui Nilssonin puheillensa ja Höökin suosituksesta tarjottiin hänen rakennettavaksensa Venäjän valtion laskuun höyrysaha. Nilsson vastaanotti tarjouksen ja suostui rupeamaan sahan johtajaksi ja mekaanikoksi sadan ruplan kuukausipalkalla. Siinä toimessa hän oli viisi vuotta.

Hän viihtyi Wladivostokissa hyvin, ja hänen esimiehensä pitivät hänestä. Laivaston ylipäällikkö Scheffner lahjoitti hänelle ratsuhevosen, kun hänen usein piti kulkea 3 virstan matka asuntonsa ja sahan välillä. Myöhemmin hän sai talontontin upseereille varatussa kaupunginkorttelissa läheltä sahaa.

Wladivostokin kaupunki on ihanalla paikalla. Sitä suojaa pohjoispuolella vuorenharjanne, joka kaartaa sarven muotoisesti mantereeseen pistäytyvää merenlahtea. Lahden rannat ovat kaikkialta syviä, niin että suurinkin laivasto voi siinä saada suojaa puhalsipa tuuli miltä taholta hyvänsä. Ei muuta tarvita kuin lankkuportaat, niin voi laivasta suoraan nousta maalle.

Lahdenpohjukassa on laivaston hallitus ja merisotilaiden tarpeeksi rakennetut kasarmit. Näiden rakennusten lopullista valmistamista varten höyrysahakin perustettiin. Kauempana olivat upseerien asunnot. Ylempänä vuorenrinteeltä saamallensa tonttipaikalle Nilsson rakennutti pienen asumuksen, jossa oli asuinhuone ja keittiö. Pihassa kasvoi viikunapuu ja villinä viiniköynnöksiäkin. Usein tuli metsästä fasaaneja pihaan syömään kilpaa kanojen kanssa niitä ruokittaessa. Lahdenpohjukkaan laski vuorilta alas vähäinen puro laakson notkelman läpi. Tässä laaksossa olivat maasotilaitten vähäiset mökit heidän perheitänsä varten. Edempänä oli varattu tilaa kruunun varastoja varten. Senjälkeen oli upseeriklubi, ja sitten seurasi varsinainen kaupunki, joka ulottui pari virstaa pitkälle pitkin lahden rannikkoa. Viimeisinä olivat valtiolle kuuluvat konepajat varastoinensa eli »Portti».

Viereisessä talossa, Nilssonin kodin lähimpänä naapurina, asui englantilainen Lenny, joka oli otettu Portin rautatakomon ja peltiseppäverstaiden työnjohtajaksi. Hänen perheensä tuli Nilssonien jokapäiväiseksi seuraksi, ja heidän kodissaan ja heidän seurassaan he oppivat puhumaan englantia. Nilssonin toimi sahan johtajana ja mekaanikkona vei häneltä aikaa kello 6:sta aamulla kello 6:een i. p., ja päivällislomaa hänellä oli puolitoista tuntia. Kun saha talven aikana ei toiminut, valmisteli hän piirustuksia ja suunnitelmia. Sitäpaitsi hänen oli valvottava kuuden ison varastosuojan rakentamista. Rakennusaineena käytettiin aallokkaaksi taivutettua galvanoitua rautapeltiä ja niiden kattoja kannattivat valurautaiset pylväät. Koko tusina sellaisia varastoaittoja rakennettiin valtion tarpeita varten. Kun jäät lähtivät, niin että tukinuitto kävi päinsä, pantiin saha jälleen käyntiin.

Joskus oli sahattava sangen suuria puunrunkoja. Sembramännyt eli seetripuut olivat usein hyvin isoja. Sellaisen rungon sahaamisessa sattui onnettomuus, joka Nilssonilta vei etusormen. Oli sahattava kaksi puunrunkoa, jotka latvapäästä olivat 32 tuumaa paksut, mutta sahan raamiin mahtui vaan 28 tuuman paksuiset. Sahalla oli useita kirvesmiehiä, jotka veistivät isoja puita kapeammiksi, jotta ne mahtuisivat sahan raamin lävitse. Onnettomuuden sattuessa Nilsson ennätti vasemmalla kädellään tarttua sahan käyttökankeen ja seisautti sahankoneen, muutoin olisi hammasrattaiden väliin musertunut koko oikea käsi.

Pari viikkoa täytyi hänen pysyä kotona, kun haava ei tahtonut parantua. Tohtori Taraskevitš, joka Nahodkassa oli parantanut rouva Nilssonin, kun tämä sairasti keuhkotulehdusta, hoiti nyt Nilssonin kipeää kättä. — Samaan aikaan tapahtui toinenkin onnettomuus; tanskalainen Busk sai kipeää hammasta poisvedettäessä kloroforminukutuksen, jonka antoi ylilääkäri Pfeiffer, ja jonka seurauksena oli sydämen halvaus ja kuolema. Tätä tapausta ajatellessaan tohtori Taraskevitš ei uskaltanut nukuttaa Nilssonia kloroformilla, vaan leikkasi murskaantuneen sormen ilman muuta saksilla pois.

Ennen ostamallensa talon tontille Nilsson sitten rakensi suurehkon asuinrakennuksen ja myöhemmin hän sen möi.

Siitä suomalaisesta retkikunnasta, joka syksyllä 1868 lähti Amurinmaahan, luvultansa 26 yhtiömiestä, jäi ainoastaan 10 Itä-Aasiaan. Heistä on ainakin 6 kuollut, mutta heidän lapsiansa ja lastenlapsiansa elää vielä tuolla kaukaisessa idässä. Kaikki toiset ovat palanneet takaisin Suomeen, useimmat purjelaivoilla, jotka ovat vieneet Pietarista elintarpeita itään Venäjän valtion tarpeiksi. Joku harva siellä ennen maailmansotaa oli päässyt hyviin varoihin.

Proviisori Walldén sai Wladivostokissa paikan prokuristina Lindholmin kauppaliikkeessä. Kapteeni Lindholm, joka aluksi ainakin asui San Fransiskossa, oli naimisissa amiraali Ertmannin tyttären kanssa, ja oli saanut kauppaneuvoksen arvonimen, alkoi oman liikkeen Wladivostokissa, jossa hän sitä ennen oli myynyt tavaroita muille kauppaliikkeille. Viime vuosina on Walldén ruvennut Lindholmin yhtiömieheksi ja heillä on ollut suuria hankintoja Venäjän valtiolle ja ovat suuresti rikastuneet.

Ylioppilas Stjerncreutz toimi Aasian jokiliikenteen palveluksessa ja kohosi lopulta laivankapteeniksi läpikäytyänsä ensin kaikki alemmat arvoasteet. Viimein asettui hän asumaan Blagovestšenskin kaupunkiin, jossa hän vielä maailmansodan aikana oli varastopäällikkönä Venäjän palveluksessa Tie- ja Vesikulkulaitosten hallituksessa, jossa hänellä oli hyvä palkka.

Jäljellä olevista ovat vain harvat enää elossa ja elävät jälkeläisinensä melkoisen hyvissä olosuhteissa.

Yksi niistä tytöistä, jotka Helsingistä lähtivät Amurin retkelle ja jotka kaikki joutuivat naimisiin, sai miehekseen ruotsalaisen sahanisännöitsijän, joka asui muutaman penikulman matkan päässä Wladivostokista. Kun heidän kotiinsa yöllä hyökkäsi mongoolilainen rosvojoukko, hunghuuseja, niin hän pelästyi niin pahasti, että menetti järkensä.

XV. TIIKEREITÄ

Suomalaiset siirtolaiset olivat monivuotisella matkallaan Itä-Aasiaan saaneet monenlaisia kokemuksia. Ainoastaan kaksi retkikunnan osanottajista, Fredrik Nilsson ja C. J. Schoultz, ovat jättäneet kirjallisia muistiinpanoja. Schoultz kertoi kirjoitelleensa muistiinpanoja niin paljon, että niistä papereista olisi voinut tulla kokonainen hevoskuorma, mutta tuolla kaukaisessa idässä oli tulipalo hävittänyt ne kaikkityyni. Ne muistiinpanot, jotka Turussa löydettiin hänen kuoltuansa, ovat kirjoitetut uudelleen ja myöhemmin, joten niistä puuttuvat tarkemmat ajanmääräykset.

Seuraavat luvut perustuvat pääasiallisesti Schoultzin suullisiin kertomuksiin, joita hän ei ole ollenkaan maininnut kirjallisissa muistiinpanoissaan. Hän osasi kertoa elävästi ja mukaansatempaavasti, vaikka hänen kirjoittamansa kertomukset eivät olleet yhtä selviä ja kauniita muodoltaan. Kuitenkin hänellä oli monipuolinen taiteellinen kyky. Myöskin huumorintajua hänellä oli runsaasti.

Innokas metsästäjä kun oli, joutui hän usein tiikerien läheisyyteen. Kun näin hänen kellonperissään riippuvan ison petoeläimen kynnen, kysyin häneltä tuon kynnen alkuperää. Silloin hänen muistojensa runsaasta varastosta herui esiin jännittäviä kuvauksia taisteluista noita hirveitä petoja vastaan. Seuraavassa esitän muutamia hänen tiikerijuttujansa, jotka tiedän tositapahtumiksi, vaikkei kertoja maininnutkaan paikkoja, joissa ne olivat tapahtuneet, eikä henkilöitä, jotka olivat seikkailuissa osallisina. Ehkäpä ne ainakin joitakin lukijoitani huvittavat samoin kuin muutkin metsästysjutut.

Niistä suomalaisista, jotka puolta vuotta aikaisemmin kuin Imperator Aleksander II:lla saapuneet yhtiömiehet, asettuivat Šutšanjoen varrelle ei mainita muuta kuin siinä yhteydessä, jolloin yhtiömiehet kävivät heidän luonansa heti Amurin seuduille tultuaan. Mutta Pöytyältä ja Turun tienoilta lähteneet eivät olleet jääneet tyyten unohduksiin, koska Nilssonin muistiinpanoissa sanotaan, että sisämaassa jokien varrella olevissa laaksoissa oli saatu hyvä vuodentulo, vaikka Strelokissa tuli kato. Mahdollisesti on lähinnä seuraava kertomus kotoisin juuri Šutšanjoen varrelta, vaikkei Schoultz sitä nimenomaan maininnut.

Eräs suomalainen työmies oli mökkinsä paikaksi valinnut mäen rinteen metsässä. Kaltevalle paikalle oli hän asettanut neljä nurkkakiveä, joiden päällä tuvan seinät lepäsivät, ja tupa oli jo sen verran valmistunut, että, mies vaimoineen, joka Suomesta oli tullut mukaan, muutti siihen asumaan. Suomalaisen talonpojan tapaan hän rakensi tuvan nurkkaan leivinuunin. Koira heillä myös oli talonvahtina. Eräänä iltana kuului koira ensin äreästi haukkuvan, mutta pian muuttavan äänilajia surkeaksi ulisemiseksi ja sitten se pakeni tuvan permannon alle. Tila permannon alla oli maan kaltevuuden takia toisesta päästä tupaa hyvin matala ja ahdas. Sinne tunkeutui koira hätäisesti yhä ulisten. Kun sitten tuvan siltapalkit rupesivat liikahtelemaan ja kohoamaan, arvasi mies tuvassa, että joku isompi peto ahdisteli koiraa ja arveli petoa tiikeriksi. Hän sieppasi kiväärinsä ja riensi koiraa pelastamaan. Akka riensi jäljessä ja oli temmannut käteensä seipään, jota oli käyttänyt uuninluudan vartena.

»No, mitäs tuolla nyt luulet tekeväsi?» kysyi mies.

»Pistän tiikeriltä silmän puhki», arveli akka, »kun se on tullut meidän koiraamme hätyyttämään.»

Tuvan alle oli tosiaankin ryöminyt tiikeri tullen metsästä koiran haukuntaa kohti. Mutta tällä kertaa ei tiikeri saanut saalista, vaan jäi itse miehen saaliiksi.

Amurin seudut olivat täynnä metsänriistaa. Hirviä ja metsäkauriita oli runsaasti, samoin metsälintuja. Muuan venäläinen oli asettunut asumaan erään joen saareen ollaksensa pedoilta turvassa. Hän raivasi maata asuntonsa ympärillä pelloksi ja istutti siihen perunoita. Mutta fasaaneja tuli metsästä parvittain ja kaappi hänen perunamaansa nurin. Hän ampui niitä niin paljon, että hänen ruutivarastonsa loppui, ja hänen täytyi pyytää naapureilta apua noita pahantekijöitä vastaan.

Vielä pahempi kiusa oli tiikereistä, sillä tiikeri on niin suuri ja väkevä, ettei se pelkää ainoatakaan eläintä eikä ihmistäkään. Esimerkkinä sen voimasta kertoi Schoultz, että, suomalaisten uudisasuntojen läheisyydessä tiikeri oli tappanut hevosen. Purtuansa poikki hevosen niskan ja selkärangan oli saalis kuollut. Mutta samoin kuin kissa tekee tapetulle jänikselle, niin teki tiikerikin saaliillensa, joka oli suurempi kuin se itse. Se kävi hampainensa kiinni kuolleeseen hevoseen ja viskasi sen selkäänsä ja sillä tavoin se tiheiden isopiikkisten pensasten lävitse raahasi kuolleen hevosen korkealle kalliolle siellä häiritsemättä syödäksensä saalistaan. Isoja nahka- ja lihakappaleita oli hevosesta jäänyt pensasten piikkeihin. Sellaista väkevää petoa vastaan, joka on yhtä vikkelä kuin kissa, mutta vasikan korkuinen ja tarkkakuuloinen sekä tarkkanäköinen, on ihminen ilman hyviä aseita aivan voimaton. Kiinalaiskylässä suomalaisten naapuristossa olivat kiinalaiset koettaneet turvata itseänsä tiikereiden hyökkäyksiä vastaan ympäröimällä talonsa suojelusaidalla. Talon ympärille kaivettiin ensin syvä oja ja ojaan pystytettiin parin sylen pituisia yläpäästä teroitettuja puunrunkoja; nämä nidottiin ylhäältä tukeviksi vahvoilla poikkipuilla, jotka oli niihin kiinnitetty lujilla vitsaksilla. Pystyiset aitapaalut olivat niin liki toisiaan, että jäi ainoastaan pieni rako väliin. Oja taasen täytettiin kivillä ja maalla. Se oli häkki, joka kesti tiikerinkin repimistä.

[Kuva: Itä-Siperialainen tiikeri.]

Näin varustetussa kiinalaistalossa oli teurastettu jokin nautaeläin, ja metsässä liikkuva tiikeri vainusi verta. Rohkeasti se liikuskeli talon ympärillä haluten ilmeisesti osallistua lihasta. Kun kiinalaisilla ei ollut ampuma-asetta, niin he pyysivät naapuriansa Schoultzia tulemaan pyssyinensä heille avuksi. Sillä peto liikkui alinomaa ympäristössä.

Schoultz tuli ja asettui ladattu pyssy kädessä vahtimaan pedon lähestymistä suojelusaidan sisäpuolelle. Tiikeriä houkuttelemaan oli sianporsas sidottu aidan ulkopuolelle. Peto tuli kuitenkin metsästä iltahämärässä ja tempasi nuoralla sidotun porsaan Schoultzin edestä niin nopeasti, ettei hän ehtinyt aidan raosta pistää pyssynpiippua ja tähdätä tiikeriä, joka saaliinensa heti loikkasi metsään. Tämä vastoinkäyminen harmitti, ja Schoultz päätti seuraavana iltana uudelleen koettaa onneansa.