Part 6

Eedla oli riisunut korunsa ja laskenut ne pöydän kulmalle. Vastahakoisesti näytti Iisakki ne ottavan, mutta otti kumminkin ja pisti housujensa taskuun ja sen tehtyään astui ulos, paukauttaen kanslian oven kiinni mennessään, niin että seinät huojahtivat.

— Jopa tuli lain mukainen päätös, riemuitsi Rietula.

— Oliko se ihme, kun minä olin puhemiehenä, kehuskeli Kilpummi. Jos huonomman miehen sait, niin huonosti kävi.

Pappilan sisähuoneista kuului vallatonta naurua, mutta Rietula pantiin kuulutuksiin Eedlan kanssa.

XVIII.

Iisakki seisoi rattailla, löi ohjasperillä hevosta ja hihkaisi. Kotimatka alkoi olla jo puolessa, ennenkuin Iisakki rauhoittui ja painui istumaan.

— Olenpa hullu, kun hevoseen vihani viskaan, mutisi hän.

Jos jutkauttivat, ja kyllähän ne nyt jutkauttivatkin oikein aikatavalla, niin mitäpä tuosta. Kaipa se niin oli sallittu, että Eedlan koikale ei joutunut minun leipiini.

Jo kaivoi Iisakki rakkaan piippunsa, rakkaimman kaikista maailmassa, ja saatuaan sen käryämään, rauhoittui kokonaan.

— Hoh... hoo, olipa surullinen loppu sillä naima-asialla, huokasi vielä kumminkin.

Hevonen sai nyt kävellä myötä- ja vastamäet ja Iisakki mietti otsa kurtussa, mistä nyt lähtisi eukonpuolta paremmalla onnella itselleen koettamaan.

— Onhan niitä akkoja siellä Korpijoen jos Kolmonkin puolella, mutta mikä niitä kaikkia... Vaikka lieneeköpä heillä niin suurta eroa, akka kuin akka. Jos vaikka ottaisin sen Möttösen Taavan. Tosin se on Kolmon puolella, mutta kyllä kai Taava tulisi sieltäkin.

Uudelleen painui Iisakki miettimään ja harkitsi asiaa joka puolelta.

Noustiin Kilpismäen päälle ja siihen näkyi jo kotikylät ja päivässä välkkyvä joki niiden välissä. Näkyivät talot peltojensa keskeltä ja maantie keltaisena nauhana.

Hiljainen tuuli leyhytteli etelän mailta ja syleillen ensin suvista metsää, veti juovan Kolmojärven pintaan, joka näkyi lähempää kylien eteläpuolella. Olivatpahan nuotalla Ylä-Rietulan rannassa.

Mietittyään vielä tovin, oli Iisakki tehnyt päätöksensä. Hän menee nyt samaa tietä Möttöseen ja puhuu asian selväksi Taavalle. Nuori ihminenhän se vielä... ja järkevämpi kuin Eedla. Ja hän oli kuullutkin Sarvi-Kaisalta, että Taava tulisi mielellään Mikkolaan emännäksi.

Iisakki nykäisi hevosen juoksuun. Alkoi jo kotikylä puiden välistä näkyä. Miirun pellolla aurasi renki kesantopeltoa. Näkyi sitten pysäyttävän hevosensa ja alkoi laulaa surunvoittoisesti:

"Rikkaat ne riiaa hopealla ja komeilla kartanoilla, vaan renkipoika se heilinsä ottaa lantin kolikoilla.

Ja on niitä tyttöjä muualla, ei tämän kylän emännillä. Ja on niitä heiloja rakkaampia tuolla Karjalan kankahilla".

— Juuri niin! ilostui Iisakki kuunnellessaan renkipojan laulua.

On tosiaankin tyttöjä, jos akkojakin, muualla, ei vaan Korpijoella. Ja kun tuli Mikkolan tiehaara, iski Iisakki tammaa lautaselle ja ajoi joen sillalle, niin että silta kumeasti jyrähti. Ajoi siitäkin vielä eteenpäin ja käänsi hevosensa Möttösen tielle.

Horttanaisen akka oli maantiellä ja huomattuaan, että Iisakki ajeli yksin kirkonkylästä, huusi hänen jälkeensä:

— Ähä!... Olipa sillä Miirun tyttärellä paremmat haltijat. Pitkän nenän nyt sait, Kyrmyniska!

Iisakki ei ollut kuulevinaankaan. Sitoi hevosensa Möttösen portinpieleen ja astui tupaan.

XIX.

Ala-Rietulan Vernand oli myöskin hiljaisuudessa suunnitellut poikansa avioliitto-asiaa. Hesekiel oli täyttänyt jo viidennenkolmatta vuotensa, eikä näyttänyt vieläkään minkäänlaisia oireita edes isälleen, että aikoisi tyttöasioihin kajota. Ja Vernand tämän itsepäisyyden nähtyään ja kerran siitä jo puhuttuaankin pojalleen tuloksettomasti, päätti ottaa Hesekielin eukkopuuhat omiin käsiinsä.

Suunniteltuaan perusteellisesti asiaa, oli hän tullut siihen varmaan vakaumukseen, että parempaa aviota ei hän voisi pojalleen saada, kuin Möttösen Taava. Tämä tyttölapsi oli vuosi sitten täyttänyt neljännenkymmenennen ikävuotensa, mutta siitä huolimatta näytti nuorekkaalta terveessä lihavuudessaan.

Ja eräänä päivänä sanoi Vernand pojalleen, että nyt on sopiva morsian tiedossa ja nyt sitä on mentävä kysymään.

— Missähän tuo olisi? jurahti poika ja katseli alta kulmain isäänsä.

— Möttösessä... Se Taava...

Enempää ei isä selittänyt, eikä mitenkään ylistänytkään morsianta. Tottapahan poika itse älyää, miten onnellisen ja kaikinpuolin edullisen valinnan hän oli tehnyt.

— Vanhapa on, jurahti poika, mutta isä arveli:

— Joutaa olla... onhan siihen sijaan rikas ja lihava.

— Mitäpä sillä vanhalla lihalla, urisi poika edelleen, mutta Vernand päätti katkaista kaikki murinat ja karjasi:

— Vai vanha... kun mies on kuin lammas akka-asioissa ja vaivaa semmoisilla vanhaa isäänsä, niin vielä sitten ilkeää jorista. Pistä ehjemmät housut jalkaasi, nyt sitä mennään!

Eikä poika enää vastustellut.

Ja nyt istui Vernand poikansa kanssa Möttösen tuvassa, kun Iisakki astui sisään.

Taava pesi karsinapuolella astioita eikä voinut aavistaa, että kauan odotetut kosijat olivat vihdoinkin tulleet, vieläpä kaksikin samalla kertaa.

Vernand oli poikineen hetkistä aikaisemmin istahtanut penkille, kun Iisakki sitoi hevosensa portin pieleen. Ei ollut asiataan vielä ehtinyt Taavalle selvittää.

Vernand ilostui nähdessään Iisakin astuvan tupaan. Kun oli hetkinen ilmoista juteltu, siirtyi Vernand Iisakin viereen ja alkoi hiljaa supatella:

— Tämä meidän Hesekiel kun meinaa tätä Möttösen Taavaa niinkuin eukokseen, niin etkö rupeisi puhemieheksi? Ei sattunut tässä muitakaan.

Mutta Iisakki karjasi heti niin että tupa kajahti:

— En!

Ja siirtyi peräpenkille istumaan, sadatellen mielessään tämänpäiväistä huonoa onneaan. Hän oli valmis uskomaan, että Taava ottaa mieluummin Hesekielin kuin hänet.

Oli painava hiljaisuus, jonka rikkoi vain pihamaalta kuuluva kukon laulu. Taava oli aavistanut jotain erikoista tapahtuvaksi ja käynyt vaihtamassa vaatteita. Nyt tuli hän koreana penkille ikkunan pieleen istumaan ja jäi odottamaan.

Vernand siirtyi hänen viereensä ja alkoi suu naurun mareessa supatella Taavalle:

— Kun siinä meillä ei ole vakituista emäntää, niin talouskin menee rempalleen. Olisi tämä Hesekiel jo naimaijässä, vaan ei pahus kajoa naisihmisiin, vaikka olen sitä toivonut. Ota sinä Hesekiel ja muuta sinne meille, niin hoitelet sitäkin taloutta siinä.

Iisakki istui peräpenkillä ja puri mälliä vihoissaan. Luonto pyrki jo laukeamaan, mutta koetti sitä vielä pidätellä, ja se ponnistus sai miehen ankarasti hikoomaan.

Taava odotti, että Iisakki puhuisi asiansa. Tosin hän tiesi, että Iisakki oli aamulla varhain mennyt Eedlan kanssa pappilaan, mutta kuullut myöskin, että Rietula läksi jälestä ajamaan ja Taava oli melkein varma siitä, että Rietula oli vienyt Iisakilta morsiamen. Iisakki taisi nyt olla uusilla yrityksillä Möttösessä.

Vernandin korvallisille nousi myöskin hiki.

— ... koko toljake tuo poika, kun ei puhu mitään.

Ja pojalleen:

— No ottaisitko sinä tämän Taavan, jos se niinkuin suostuisi...

Poika katseli kenkäinsä kärkiä ja jurahti:

— Mikäpä tuossa muukaan auttanee... ja kun siitä yhtämittaa minulle jurnutetaan.

Mutta Iisakki ei jaksanut enää pidättäytyä. Viittasi Taavan luokseen ja virkkoi kuin hengästyneenä:

— Tuletko sinä Mikkolaan?... ja otatko sinä kihlat...? ja sopiiko, että ensi sunnuntaina kuulutetaan...? ja annatko sinä korvalle tuota Hesekieliä vai pitääkö minun...?

Taava löi kämmenensä yhteen.

— Kävipäs se niin kuin minä siitä unestani ennustin! Ja toki minä tulen Mikkolaan ja olisin tullut jo kymmenen vuotta aikaisemmin, kun olisit pyytänyt. Ja se sopii hyvin että ensipyhänä...

Ja Taava riensi kuin tuuliaispää keittämään kihlajaiskahvia.

Mutta Vernand sanoi pojalleen:

— Nyt sinä sait Taavalta rukkaset.

— Enhän minä ole kosinutkaan, kivahti Hesekiel. Itsehän sitä tolkutit.

Kun Ala-Rietulan isäntä oli poikineen lähtenyt kihlajaiskahvit juotuaan, nousi hetken perästä myöskin Iisakki kotiin aikoen. Mitä teki silloin Taava? Rajun riemunsa vallassa syöksähti Iisakin kaulaan ja puristi niin, että Iisakki oli tukehtua. Tuli siinä Iisakkikin laskeneeksi kätensä Taavan vyötäiselle ja kun tunsi pehmeän vartalon kätensä alla, niin jopa villi ilo leimahti silmäkulmassa.

— Oli onni, että jäi sen Eedlan kanssa. Sinustahan minä, näen mä, pidänkin.

— Rakas Iisakki!

— Rakas Taava!

Ja kun Iisakki nousi rattaille ja käänsi maantielle, niin jopa hihkaisi, mutta tällä kertaa rintaa paisuttavasta riemusta.

XX.

Korpijoen osuuskaupan hallituksen puheenjohtajana oli Iisakki ja Kolmon uuden kaupan Rietula, mutta aviopuuhat olivat vieneet miesten ajan ja ajatukset niin, että tuskin kertaakaan joutivat kokouksissa käymään ja sitäkin vähemmin valvomaan kaupan asioita. Kauppoja hoitivat kirjanpitoa taitamattomat miehet, varsinkaan Nuusperi Korpijoen puolella ei ollut ollenkaan perillä kirjanpidosta.

Mutta miehet ajattelivat, että kunhan saadaan emännät taloon, niin sitten joutaa paremmin pitämään kauppojen asioita silmällä.

Kylien välit olivat käyneet yhä kireämmiksi.

Miksi meni Iisakki kosimaan Möttösen Taavaa ja miksi Rietula ei tyytynyt oman kylän naisväkeen, vaan otti Miirun Eedlan? Kumpainenkin heistä oli tehnyt rikoksen, jota eivät kyenneet sovittamaan. Rietulaa haukuttiin jo aivan omalla pihallaan ja Iisakille sateli pistopuheita korpijokelaisilta.

Miirun Eveliina, kuultuaan, miten pappilassa oli käynyt, oli nostanut kauhean elämän ja uhkasi nyt edelleen vävypoikaansa. Ja tavattuaan eräänä päivänä Iisakin maantiellä, alkoi pauhata:

— Siin' on mies, kun antaa morsiamensa toiselle? Kaikki lampaat ne vielä eukkoa itselleen honikoivatkin! Eikö sinulle emäntä kelvannut muualta, kun piti Kolmon puolelta mennä hakemaan.

Iisakki hymähteli ja virkkoi:

— Eedla ei ollut sallittu minulle. Ja eikö ne vaimonpuolet liene yhtä kärtyisiä ja suulaita Korpijoenkin puolella.

Rietulalta kyseltiin röyhkeästi, että milloinka hän tuo sen "variksen pelätin" sieltä Miirusta. Rietula kirosi ja sanoi tuovansa silloin kun tahtoo ja ettei hänen asiansa kyläläisiä liikuta.

Ja siihen se aina kerrakseen loppui, mutta sopivassa tilaisuudessa alkoi uudelleen.

Mikkolassa valmisteltiin suurenmoisia häitä. Äkäinen sonnikin oli saanut kuoliniskun ja kirkonkylästä haettiin keittäjä ja paistaja.

Kun Rietulassa kuultiin Mikkolan häävalmistuksista, päätteli isäntä, että kahta komeammat hän laittaa Eedlan tupaan tuliaiset.

Kyläläiset seurasivat jännityksellä kumpaisenkin talon häävalmistuksia. Suutari Horttanainen julisti itselleen ja akalleen useita päiviä kestävän paaston saadakseen nauttia Rietulan juhlaruuista perusteellisesti.

Kunhan vaan häät olisivat jo piankin joutuneet.

XXI.

On mittumaarin aatto. Vainioilla kukkivat leiniköt ja kurjenpolvet, ja ilmassa on jo keskikesän henki. Aurinkoisia päiviä on ollut yhtämittaa ja taivaan ranta on peittynyt hienoon auerpilveen. Aurinko on laskiessaan hohtavan punainen ja suuri.

Juhannuskoivuja tuodaan kylään hevoskuormittain. Pystytetään rappujen pieliin ja pihamaille. Joku kantaa niitä pirttiinkin ja kamariin. Tunnelma yhä nousee, kun saunan jälkeen istutaan valkoisissa ateriapöydän ympärillä.

Sekä Kolmon että Korpijoen kylissä näyttää juhla-aaton ehtoo erilaiselta kuin muulloin. Tytöt siivilöivät hätäisesti maidon, lypsävät hosimalla lehmät ja, käytyään saunassa, pukevat uudet valkopohjaiset, puna- ja mustakukkaiset mekot ylleen ja tirskuttavat salaperäisesti. Ehtoo-ateriaa ei syödä yhdessäkään talossa ja miehetkin jo pukeutuvat juhlavaatteisiinsa.

Mitä on tekeillä?

Häät Mikkolassa ja Ylä-Rietulassa! Ja minkälaiset häät! Sellaiset, ettei ole miespolviin nähty eikä kuultu Kuivalassa.

Hieman aikaisemmin vaeltavat korpijokelaiset Mikkolaan kuin kolmolaiset Ylä-Rietulaan.

Iisakki on jo ajoissa kutsunut myöskin kirkonkylän herrasväet häihin ja kernaasti nämä ovat kutsua noudattaneetkin saatuaan tietää, että Mikkolan isäntä on valmistanut kahdesta vanhasta nuottavenheestä kokon heitä varten.

Mikkolan pirtti on jo täynnä juhlavieraita. Arvokkaimmat emännät istuvat peräpenkillä ja huojuttelevat hiljaa ruumistaan. Pihamaalla lojuu miehiä nurmella poltellen hyvänhajuisia tupakoita, joita kukitettu poika on yhtämittaa jakelemassa. Iisakki on antanut satamarkkasen Kuivalan nimismiehelle ja pyytänyt tämän hankkimaan juhlatupakat, ja nytpä höyryävätkin Pedro Moredon Havannat ukkojen suupielissä pihamaalla. Rietulassa ei ollut kuin "ruunakriimoja", ja, kuultuaan Mikkolan ylellisyydestä, mutta saatuaan liian myöhään siitä tiedon, kirosi kukitettu ylkämies karkeasti.

Mikkolassa olivat häät alkaneet. Rovasti oli vihkinyt avioparin ja herrat maistelivat sen jälkeen kamarissa väkeviä. Muille kaukaisemmille ja korpijokelaisille tarjottiin muita herkkuja.

Juhla-aterian jälkeen kohosi tunnelma, varsinkin kun pirtistä kannettiin pöydät ulos ja soittajat virittelivät koneitaan.

Soittajien lukukaan ei ollut vähäinen. Vanha Noro-Tuomas, kuuluisa viuluniekka, viritteli viuluaan, jonka jälkeen alkoivat toisetkin näppäillä säveliä kojeistaan. Oli kaksi isoäänistä hanuria, kolme viulua ja kaksi kanteletta ja sen lisäksi Nuusperilla klarinetti.

Nuoret polkivat malttamattomasti jalkaa. Milloinka, milloinka se alkaa?

Pelurit aloittivat kesä-illan valssin, ensin hiljaa, mutta sitten yhä kiihtyen. Soittajat haisivat väkeviltä ja se ei ennustanut hyvää. Jo alkoivat ikkunan pielet täristä, ja Mutkalan Ransu hihkasi Nuusperille:

— Puhalla lujemmin, tai muuten heitän pelivärkkis' nurkkaan!

Ja Nuusperi puhalsi, puhalsi niin, että silmät pullistuivat päästä ja näyttivät ulos tipahtavan.

— Sillä lailla! Lujemmin, Noro-Tuomas, sitä ensiviulua!

* * * * *

Rietula oli kutsunut kirkonkylän herrasväet häihinsä, mutta myöhemmin kuin Iisakki. Arveltiin pihamaalta, mentäisiinkö. Sopisihan käydä sielläkin. Miks'ei, kun oli kerran kutsuttu.

Juhla oli alkanut suurin piirtein Rietulassakin. Oli syöty yhtämittaa kolme tuntia ja Horttanaisen leipälaukku oli revennyt. Suutari korjattiin pois ja aloitettiin tanssi.

Ja jos oli Mikkolassa Pedro Moredon-sikaareja, niin olipa Rietulassa torvisoittajat, jotka lautamies oli puuhannut häihinsä.

Pihamaalta tärisivät torvet ja sileä tanner jymisi tanssijain alta. Pirtissä luritettiin kahdella harmonikalla, ja permanto oli ahdinkoon asti täynnä pareja hypähtelemässä rehevää polkkaa.

Rietula ei tietänyt, vaikka oli koettanut urkkia, että mikkolainen kävi kaupungista — ties mistä asti — noutamassa juomatavaroita. Olivathan Rietulankin rahat yhtä riittävät kuin mikkolaisenkin. Siihen sijaan oli edellisellä viikolla Rietulan sydänmaapalstalla, tiheimmässä näreikössä tupruillut sakea savu erään kuusen juurella, ja Rietula oli suu naurun mareessa kantanut kotiinsa kirkasta viinaa, jota oli auliisti tarjonnut jokaiselle, jolle vaan kelpasi. Ja miesten korvalliset punoittivatkin ja joku hihkaisi jo tallin takana.

Kun Mikkolassa huomattiin, että torvet räikyivät Rietulan pihamaalla, komensi Iisakki orkesterinsa myöskin pihamaalle ja kehoitteli:

— Antakaa tulla ääntä niistä kojeistanne niin paljon kuin lähtee! Räätäli Romppanen oli käynyt tekemässä mahdottoman ison lepänkuoritorven ja sanoi sillä soittavansa passoa. Ja oli nyt ääntä Mikkolan pihamaalla. Vanhat emännät pakenivat siunaillen ja korviaan pidellen sisähuoneisiin, mutta nuoret polkivat pihamaata että jytisi.

Huomattuaan ohjelman muutoksen Mikkolassa, kehoitti Rietula soittajiaan:

— Eikö niistä heru enempää sitä ääntä? Hyttysen hyrinälle kuuluu koko loru. Puhaltakaa lujemmin, sanon minä, tai juoskaa hiiteen torvinenne!

Soittajien silmät pullistuivat ja hiki tippui haivenista. Mutta kohta loppuivat heidän voimansa. Johtaja meni Rietulan luokse ja vaikeroi:

— Kuulkaa, hyvä isäntä, me emme totisesti jaksa enää! Onhan tässä nuorta väkeä ja jos ääntä tarvitaan, niin piiritanssi käyntiin ja kyllä silloin ei kuulu Mikkolasta muuta kuin itikan laulu.

Noudatettiin ohjetta ja ilmojen pielet alkoivat täristä, kun äänijänteet pingoitettiin mahdollisimman kireälle.

Jo laulettiin ja pyörittiin Mikkolankin pihamaalla:

"Vanhat piiat, vanhat piiat ei saa olla jouten".

Mutta tämän katsoi Rietula morsiamensa pilkaksi ja neuvoteltiin laulusta. Ja kohta kajahtikin Rietulan pihamaalta:

"Herrat tuli Mikkolasta rali tuli tii, kun Mikkolasta leipä loppu, rali tuli tii, ja Iisakill' ol' siitä hoppu, rali tuli tii".

Mutta kirkonkyläläiset katsoivat parhaaksi poistua häätalosta, ja Mikkolan pihamaalla suunniteltiin uutta laulua. Ja kohta kuului voitonvarmana Rietulan pihamaalle:

"Rietulassa säkkipillit soi: Rietula se muijan Miirusta toi, Eedla rakensi paulan, hii, ladon takana, lensi Rietulan kaulaan! Hali tuli tii".

Rietula karjasi raivosta ja komensi joukkonsa harjulle, jossa piti jokaisen huutaa niin paljon kuin kurkusta lähti:

— Äääääää!

Mutta Mikkolan pihamaalta eivät siihen viitsineet vastata muut kuin räätäli Romppanen, joka nousi korkealle peltokivelle, nosti leppätorven suulleen ja huilautti niin, että kaukaiset metsän rannat kajahtivat.

Mikkolan pirtissä jatkettiin häätanssia, mutta Rietula suuttui torvisoittajiinsa, koskapa nämä eivät jaksaneet enää kylliksi kuuluvasti tärisytellä:

— Pistäkää pillit pussiinne ja marssikaa hiiteen ja siinä silmänräpäyksessä!

Ja kun juhannusyön aurinko nousi, kuului Rietulan pirtistä vain hanurin yksitoikkoinen sävel.

XXII.

Juhannusyön aurinko oli noussut yhä korkeammalle. Kaste väreili nurmella ja puiden oksilla, ja käkien kukunta kiihtyi tuoksuvissa metsissä. Mikkolan peltokummulla sauhusivat vielä hiiltyneet kokkotulien jätteet.

Hymyilevä aurinko kurkisti tallin päädyn takaa tallatulle pihanurmelle ja Iisakin kamariin, jossa Taava vielä nukkui onnellisena aviovuoteessaan. Iisakki oli jo herännyt ja, keitettyään kahvit, valmistautui lähtemään verkon nostoon. Pyörähteli siinä tuvan ja kamarin välillä aikoen herättää Taavan, mutta ei hennonut.

— Kovin koreastipa se nukkuu, armahainen... Antaa hänen nukkua nyt tarpeekseen. Siinä tulikin valvottua sen hääväen kanssa. On tämä nyt somaa, kun saa tästä lähtien eukon vieressä...

Iisakki hymähteli, kepsakehteli liinahoususillaan tuvassa, jossa kärpäset surisivat pöydän ympärillä. Pistäytyi ulos ja seisahti portaille. Piha oli tulvillaan aurinkoa. Ihan silmiä huikaisi. Kylässä vielä nukuttiin. Karjatarhoissa ammahtelivat kellokkaat odotellen lypsäjiä, jotka vielä nukkuivat aitoissaan. Iisakki käveli pihamaalla sipristellen silmiään.

Kovimpa olivatkin tallanneet pihanurmen sileäksi. Tietää sen kun koko yön siinä jytistivät... heh... saivat kai kerrankin tarpeekseen.

Rengit kuorsailivat lutissa, niin että seinät tärisivät. Kas, eikös ollut Soittaja-Kimperi nukahtanut nurkan taakse pidellen toisella kädellään vielä hanurin olkaremmistä. Oli tyhjennellyt pullojen pohjia ja siihen väsähtänyt. Antaapa hänen nukkua. Iisakki meni jälleen pirttiin ja raotti morsiuskamarin ovea. Vieläpähän nukkui Taava. Suu oli auennut ja aurinko paistoi kitalakeen. Palavissaan oli Taava potkaissut peitteen pois ja täyteläiset sääret olivat paljastuneet yläpuolelle polven. Iisakki hymähti. Suloinenpa olikin Taava siinä nukkuessaan, kun vaan olisi suunsa sulkenut. Kyllä pitäisi kiittää kaiken antajata, kun tuli saaneeksi Taavan, joka nukkui siinä täyteläisessä kauneudessaan hänen yksinomaisuutenaan. Kiittää pitäisi, kun ei sallinut Eedlaa avioksi, ikuiseksi kiusankappaleeksi.

Kello löi tuvassa rämähtäen, Taava heräsi ja peitti kainostellen kinttunsa, joita Iisakki oli siinä katsellut.

— Nousehan, kultaseni, kahvi on jo valmis.

Iisakin äänessä helähti aivan poikamainen nuorteus.

— Kas, kun se Iisakki on jo ehtinyt kahvitkin keittämään.

* * * * *

Oli keskipäivä. Tuvan avonaisista ikkunoista virtaili helteinen ilma sisään, ja juhannuskoivujen lehdet nuutuivat. Rengit ja piiat olivat menneet aamiaisen jälkeen jatkamaan keskeytynyttä untaan. Taavakin oli nukahtanut kamarin sänkyyn.

Iisakki istui pirtin pöydän päässä ja veisaili suvivirttä, ensin lujemmin, mutta sitten vähitellen hiljentäen ääntään, niin että sen yli kuului pihamaalta pääskysen viserrys ja joelta poikien melu.

Saatuaan virren loppuun, nosti Iisakki kirjan nurkkalaudalle, kaatoi hellalta pannusta kupin kahvia itselleen ja juotuaan pisti piippuunsa. Häntä jotenkuten kiusasi Taavan uneliaisuus. Aamiaisten jälkeen oli heittäytynyt sänkyyn ja sanonut hieman levähtävänsä ja yhä vaan kuorsaili, vaikka päivä oli jo puolessa. Iisakki oli käynyt jo pari kertaa herättämässä, mutta Taava ei vaan jaksanut nousta.

— Lempoko sitä nyt rupesi nukuttamaan, jurahti Iisakki ja meni kamariin.

— Nouse, rakas Taava, kun minulla on tässä yksin niin ikävä. Mennään hakaan vasikoita katsomaan ja karitsoita. Ka, nouse, hyvä ihminen, muuten tässä saattaa suuttua jo tähän alinomaiseen makaamiseen. No, perhana!

Taava kuorsasi vain ja Iisakki poistui murheellisena tupaan. Meni ulos ja käveli joelle jotain tehdäkseen.

Muisti siinä osuuskaupan kohdalla, että tupakat olivat lopussa. Hääväki olikin kovin huvasti poltellut. Sopisi pistäytyä Nuusperin pakeilla ja samalla tupakkaa varata. Iisakki jyskytti ovea ja kuunteli, mutta mitään ei kuulunut.

— Kovinpa se on raskaasti nukkunut, arveli Iisakki. Taisi se klarinetin puhallus antaa unilahjaa miehelle.

Tuli räätäli Romppasen poika ja katseli isännän puuhia.

— Nuusperi ei ole kotona. Se näkyi tänä aamuna säkki selässä menevän Kuivalaan päin, tiesi poika.

— Lie mennyt kylään, murahti Iisakki ja kaiveli avainta nurkanpään kolosta, jossa se säilytettiin silloin, kun Nuusperi ei ollut kotona.

Saatuaan avaimen ja päästyään kauppaan, ihmetteli Iisakki sitä sekasortoa, mikä siellä vallitsi. Myymäpöydällä oli Nuusperin likaiset housut ja kuluneet kenkärajat. Tavaratkin olivat kovin vähissä ja huiskin haiskin hyllyillä.

Iisakki löysi sikaarilaatikon ja maksoi sen rahalaatikkoon, jossa romisi vain yksi kymmenpenninen. Pisti kaupan puolesta sikarin hampaisiinsa ja kun tuntui viileämmälle kuin ulkona, istui selailemaan tilikirjoja.

Käänneltyään lehtiä, seivästyivät Iisakin silmät eräälle sivulle ja häneltä pääsi haikea kirous.

— Mitä se Nuusperin perhana on tähän piirrellyt?

Nuusperi oli joutohetkinään piirrellyt tilikirjoihin kaikenmoisia kuvia ja koukerolta, viitsimättä vaivata päätään numeroilla ja muilla asiaan kuuluvilla merkinnöillä. Olipa piirrellyt sinne tänne koiria, isoja ja pieniä, luppakorvia ja pitkähäntäisiä rutkaleita ja kun se oli väsyttänyt, jatkanut kissoilla. Niitä oli toinen sivu aivan täynnä. Alanurkassa oli köyryselkäinen mirri, jonka hännän Nuusperi oli ulottanut sivun laitaa yläreunaan saakka. Alareunaan oli koristeellisesti kirjoitettu:

"_Mahraaks' tämä lysti kauanki' kestää_?"

Iisakki kirosi nyt jo niin, että lesken tupa heilahti, ja käänteli edelleen lehtiä. Yhä edelleen samaa. Aiheet olivat vaan muuttuneet. Yhdellä sivulla puski kaksi äkäistä sonnia vastakkain. Toisella kaksi äijää tavoitteli naisihmistä, joka helmojaan kokoillen ja taakseen vilkuen näytti pakenevan. Alareunaan oli se juutas kirjoittanut:

"_Tässä on Rietula ja tässä Iisakki ja vaimoihminen on Eedla_."

Iisakki löi kiroten kirjan kiinni. Hänelle oli samalla selvinnyt, mihin Nuusperi oli mennyt ja mitä varten hän oli pirullisia kuviaan kirjoihin piirrellyt.

— Jo teki jutkun, perhana, mutisi Iisakki sulkiessaan kaupan oven ja pistäessään avaimen taskuunsa. Kauppa tulisi nähtävästi olemaan suljettuna, koska Iisakki tallensi avaimen.

— Jo pilasi mittumaarin, pirulainen, mutisi Iisakki vielä noustessaan Mikkolan pihaan.

XXIII.

Korpijoen osuuskaupan edustalla on vilkasta liikettä. Nuusperia on turhaan odoteltu palaavaksi, ja vihdoin on Iisakki kutsunut kirkonkylästä Kuivalan osuuskaupan hoitajan selvittämään sotkuisia kaupan asioita ja antamaan lausuntonsa kaupan tilasta.

Kaksi päivää on papereita pengottu ja nyt on saatu selville, että Nuusperi on pistänyt useita tuhansia taskuunsa ja kiitollisuutensa osoitukseksi piirrellyt kuvia kaupan kirjoihin.