Part 7

Kuivalan osuuskaupan hoitaja on juuri päättänyt selvityksen ja uteliaana odotellaan asian päättymistä. Varsinkin vaimoihmiset ovat piirittäneet kaupan edustan ja peukaloitaan pyöritellen siunailevat Nuusperin tekemää jutkua.

Kuivalan poliisi Pekkarinen oli saanut tehtäväkseen etsiä Nuusperi käsiinsä, mutta kaksi päivää käveltyään paahtavassa helteessä, jätti hän puuhan sikseen, arvellen, ettei maksanut vaivaa penkoa jokaista Kuivalan nurkkaa semmoisen miehen takia. Ja kun Korpijoen miehet julmistuneina vaativat Pekkarista jatkamaan Nuusperin etsimistä, kivahti tämä:

— Hakekaa itse, jos haluttaa! Lempoko sitä tällaisella helteellä jaksaa... ja piruko ne joka nurkat nuuskii.

Ja kun esivallan edustaja tunnusti voimattomuutensa Nuusperin löytämiseksi, tyytyivät Korpijoenkin miehet mutisten toteamaan, että Nuusperi teki jutkun ja säilytti kauniisti nahkansa. Hyökättiin Iisakin kimppuun, kun tämä ei paremmin pitänyt miestä silmällä, eikä kirjoja ja asioita ennemmin tarkastellut.

Iisakki otti myhäillen vastaan nämä syytökset. Ensin oli asia saanut hänetkin korvallista kynsimään, mutta nautittuaan uudesta avio-onnestaan ja saatuaan hellää lohdutusta Taavalta, oli asia käynyt hänestä pian pikku seikaksi, jonka jotenkuten saattoi selvittää. Eivät edes kolmolaisten pilapuheet saaneet hänen sisuaan kuohumaan. Ei nytkään, vaikka poriseva akkalauma oli piirittänyt kaupan ja odotti asian ratkaisua. Lempeästi vain hääteli Iisakki liian lähelle tuppautuvia akkoja ja kuunteli suu naurun mateessa Kuivalan osuuskaupan hoitajan myrkyllistä sanatulvaa.

Korpijoen miehiä oli kokoontunut kauppaan ja oli päätettävä, jatketaanko kauppaa vai hajoitetaanko se.

Yksimielinen päätös oli, että kauppaa jatketaan, kun kirkonkylän kaupasta saadaan uusi hoitaja.

Miehet myhähtelivät jo tyytyväisenä. Olisihan saattanut käydä hullumminkin, esim. jos koko kauppa olisi jonakin kauniina kesäyönä hävinnyt joen rannalta. Olihan nyt vielä seinät jälellä ja osa tavaroitakin, joita Nuusperi ei ollut ehtinyt myydä eikä jaksanut mukanaan kuljettaa. Ja olihan tulevina aikoina hupaisaa katsella Korpijoen osuuskaupan hoitajan koristeellista kirjanpitoa.

XXIV.

On poutainen sunnuntain iltapäivä Rietulassa. Piiat ja rengit ovat menneet kylälle ja lautamies lukee postillaa tuvan pöydän päässä. Hiljaisuutta ei riko muu kuin kärpästen surina hiestävän kuumassa tuvassa. Missä on Eedla, talon nuori emäntä?

Äänekäs kuorsaus kuuluu kamarista ja sielläpä on nuori emäntä rauhallisena unien maailmoissa. Sängyssä kellottaa selällään, kädet pään alla ja suu on suloisesti auki.

Rietula jatkaa yhä lukemistaan, vaikka kärpäset tekevät yhtämittaa salahyökkäyksiään hänen kaljulle päälaelleen. Vähitellen näyttää Rietulan kärsivällisyys loppuvan ja, kun kärpäset purasevat päälakea, hotaisee, hän niitä ja kiroaa kesken hartausharjoituksensa.

Rietula on koettanut sanaa tutkimalla häätää pois painavaa mieltä, joka on häntä viime päivinä lakkaamatta ahdistanut. Nytkin on istunut puoli päivää postillan ääressä ja hiki valuu miehen korvallisilta.

Rietula oli odottanut avioliitostaan suurinta onnea, mutta se oli tuonutkin suurinta murhetta hänelle. Eedla oli tyttönä ollessaan ollut ynseä miesväelle ja nyt tullut vielä ynseämmäksi. Päivisin tuiskahteli miehelleen, kun tämä ystävällisesti lähenteli ja illoin, kun onneton aviomies aikoi samaan sänkyyn, polkaisi Eedla jalkaa ja karjaisi:

— Tulehan siihen, tampun koira!

Rietula oli koettanut hyvitellä Eedlaa karamelli- ja rinkiläpusseilla ja joskus saanutkin hänen kovan sydämensä pehmenemään, mutta sitten taas tuli riivaajainen Eedlalle entistä ankarampana.

Rietula oli arvellut suutari Horttanaiselle, että mitä pitäisi tehdä ilkeän aviovaimon ojentamiseksi. Ja Horttanainen oli siihen tietänyt neuvon. Hän oli suositellut parhaimpana keinona selkäsaunaa tai muurahaispesää.

— Jos et kehtaa peitota akkaasi, niin on toinenkin keino, oli suutari selittänyt. Varustat muurahaispesän säkkiin ja kun eukkosi nukkuu makeimpaan ilta-uneensa, pudistat säkin sisällön sänkyyn, niin jo luonto lauhtuu. Minä olen tuon keinon koettanut ja nähnyt sen varmasti auttavan.

Eihän Rietula tullut koettaneeksi ystävänsä hyvää neuvoa. Pistäysi vain joka toinen ilta noutamassa makeispussin Kolmon osuuskaupasta ja ojensi sen Eedlalle, joka pussin saatuaan virkkoi alahuultaan venyttäen:

— Y...hyy. Kaikkeen se rahansa tuhlaa.

Mutta nyt oli tämäkin keino käynyt Rietulasta vastenmieliseksi ja alakuloisena hän muisteli menneitä poikamiespäiviään. Ja kun kuuli, että Iisakki oli onnellinen avioliitossaan, kirosi hän katkerasti. Taava olisi kyllä tullut hänellekin, vaan mikä kehno lienee saanut Eedlaan takertumaan.

Rietula lopetti lukunsa ja alkoi tuprutella savuja rätisevästä piipustaan. Eedla kuului yhä kuorsahtelevan kamarissa. Viime yönäkin se pahus oli hänet ajanut keskellä yötä saunaan makaamaan. Pitäisi puhua rovastille, jos tuo tietäisi paremmat neuvot antaa kuin Horttanainen.

Portailta kuului askeleita ja kohta astui tupaan muutamia Kolmon miehiä. Rietula toimitteli istumaan ja tarjosi tupakkamassiaan. Mutta miehet eivät istuneet eikä massi kelvannut yhdellekään. Rietula jäi ihmeissään katselemaan miehiä, joiden korvallishaivenet olivat nousseet pystyyn.

— Mitä sitä kuuluu, kysyi hän hämillään miesten odottamattomasta jurotuksesta.

— Vielä häntä kehtaa kysellä, niinkuin ei tietäisi, jurahti joku miehistä.

— Ka, mitä nyt?

— Etkö tuota tienne, että kanki on Kolmon osuuskaupan oven päällä, kivahti Möttösen Eero.

Rietula oli pelkkänä kysymysmerkkinä.

— Niin aivan, älä toljota, eilen oli nimismies käynyt sulkemassa kaupan.

— Älä!

— Ka, kun vielä siinä... Samoin kävi meidän kaupalle kuin Korpijoenkin, ellei vielä hullummin. Olisit, Rietula, aikanaan katsonut.

— Mikäs korpijokelaisten on yrittäessä, kun on uusi hoitajakin ja hiljaisuudessa sopivat asiansa, mutta meidän... kun sinä, Rietula, et...

Mutta Rietulan ylenmäärin kiusaantunut luonto kuohahti.

— Painakaa pellolle joka sorkka siitä! Perhana... vai minulle tässä... ulos siitä!

— Mennään, mutta itse sinä saat vahingot maksaa...

— Niin, ei osuuskunta...

— Helvettiin kaikki osuuskunnat! karjasi Rietula poistuvien miesten jälkeen.

Uutinen oli niin järkyttävä, että Rietula tunsi melkein pökertyvänsä. Oliko hän todellakin naimapuuhissaan tullut syrjäyttäneeksi kaupan asiat, joiden valvominen kuului hänelle? Ja vielä sellaisissa naimapuuhissa! Jos olisi edes saanut oikean vaimon, mutta tällaisen!

Rietula otti hattunsa ja painui ulos. Ilmaa piti saada vihasta huohottaviin keuhkoihin.

Tyhmyri, pässinpää hän oli, saakeli soikoon, ollut näinä kuukausina. Vaimoihminen, heittiö lutka, oli saanut hänen, lautamiehen, pään sekoittumaan niin, että tärkeät asiat jäivät takapajulle.

Rietula harppaili osuuskaupalle. Hoitajaa siellä ei näkynyt tällä kertaa. Vihtahousut vain irvistelivät Rietulalle nimikilvestä ja äijät kiskoivat edelleen väsymättä heitä hännästä.

Rietula kirosi.

Pilkannut oli Mikkelsonkin heidän osuuskauppahommaansa, kun oli maalannut moisen nimikilven.

Rietula otti seipään, pudotti kilven alas ja alkoi peitota sitä voimiensa takaa. Kun nimikilpi oli säpäleinä, heitti Rietula kappaleet pellon ojaan ja lähti puhkuen menemään.

Muutamat Korpijoen miehet olivat nauraen katselleet Rietulan hävitystyötä.

XXV.

Rietula asteli kirves kainalossa korjaamaan raja-aitaa, joka oli Mikkolan ja Rietulan niittyjen välillä. Rietulan karja oli särkenyt aidan ja karjapiika oli tuonut sanan, että mennä korjaamaan.

Päivä oli illoillaan. Rastas lauleli kuusikossa, jonka keskellä niitylle vievä karjapolku luikersi. Rietula käveli mietteissään. Hartioita painoi jäytävä alakuloisuus. Häntä oli viime päivinä alkanut painaa kylien väliset riidat ja hän oli alkanut tuntea sovinnon halua, vaikka ei ollut valmis sitä vielä oikein itselleenkään myöntämään.

Mikkolan Iisakki oli sattumalta vastaan tullessa sanonut aina jonkun ystävällisen sanan, mutta hän oli mennyt vaieten ohi. Jälestäpäin oli se tuntunut pahalta ja vastenmieliseltäkin. Oliko Iisakin syy hänen onneton naimiskauppansa ja osuuskaupan rettelöt? Iisakkihan oli kaikin keinoin koettanut Eedlaa itselleen, mutta hän oli sen riistänyt melkein väkipakolla Iisakilta. Ja eikö ollut hänen oma syynsä, että kauppa meni nurin? Niinhän oli käynyt Korpijoellakin, mutta siellä maksettiin hiljaisuudessa vahingot ja jatkettiin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Rietula tunsi tällä kertaa halua sovintoon, mutta koetti painaa tunnettaan alas. Häpeähän olisi hänen, vanhan miehen, ruveta tässä oikein ystävyysliittoja rakentelemaan.

Rietula saapui niitylle. Siellä oli Iisakki jo aitaa korjaamassa. Rietula koetti salaa tarkastella, näyttikö Iisakki olevan äkeissään. Mitä vielä. Iisakki myhähteli vain ja virkkoi:

— Huonoksipa tämä aita on jo käynytkin. Eiköhän, naapuri, pistettäisi tähän vielä uutta aitaa kesän kuluessa?

— Näkyisi sietävän, jurahti Rietula, mutta ei sanonut enempää.

— Kanna sinä puita, niin minä latelen paikoilleen, toimitteli Iisakki... Pitäisi tästä joutua illalliselle.

Sillä on kiire akkansa luokse, mietti Rietula ja tunsi taas katkeruuden kasvavan povessaan. Mistä hyvästä se Iisakille semmoinen eukko ja minulle piti sattua peto, joka ei anna yölläkään rauhaa.

Iisakki koetti virittää keskustelua, mutta se katkesi aina alkuunsa. Kun aita oli saatu kuntoon, tarjosi Iisakki sikaarit Rietulalle ja istahti kannolle polttelemaan.

— Huokaise nyt sinäkin, kehoitteli Iisakki. Mennään tästä sitten yhtä matkaa.

Rietula aprikoi, istuako vai ei. Siinä olisi ollut sopiva kantokin, mutta maa tuntui polttavan kantapäitä.

— Saunaanpa tästä pitäisi joutua, virkkoi ja, ottaen kirveen kainaloonsa, pyörähti polulle.

— Niinpä sitä minunkin, myhähti Iisakki ja nousi lähteäkseen.

Ja peräkkäin astuivat miehet kumisevaa karjapolkua mitään toisilleen virkkamatta. Satakieli vain tuntui laulelevan jossakin.