Part 5

— Jos Nuusperi on saanut kympin korpijokelaisilta tuherruksestaan, niin tottahan tämä taiteellinen työ on kymmentä vertaa arvokkaampikin. Maksa vain pois vaaditut markat!

Möttösen Eerokin antoi työlle täyden tunnustuksen ja arveli:

— Maksetaan pois, mitä se pyytää, kun on Kuopiosta asti kulkenutkin ja... ja onhan meillä rahaa! kehaisi hän lopuksi.

— Niin, no, onhan sitä rahaa, riemastui Rietulakin ja kaiveli rahat lompakostaan.

— Mutta vuosiluku siitä puuttuu, huomasi Ala-Rietulan Vernandi, ja se on tehtävä.

— Niin, täysi työ, kun on täysi palkkakin, vahvisti Horttanainen.

Maalari tarttui siveltimeensä ja vasempaan alanurkkaan piirteli punaisella:

"Armon vuonna 1916".

— No nyt se on valmis!

— Ja komeapa, pahus, onkin!

— On se toista kuin korpijokelaisten!

— Kahvipannu olisi saanut olla hieman isompi, arveli suutarin akka.

— Ja nuo kädet puristaa vähän kovemmin toisiaan, huomautti Möttösen Taava.

— Kyllä maalari sen on paremmin tiennyt, neuvoi suutari.

Mutta Heikkilän Vilhelmi arveli:

— Tuo toinen ukko, joka kiskoo tuossa oikealla puolella vanhaa kehnoa hännästä, on ihan kuin Kyrmyniska. Eikö olekin?

— On, on! Jopa osasi maalata!

— Mutta kukas se mahraa olla tuo toinen, vielä turpeampi äijä tossa alanurkass'? kuului ääni miesten takaa kysyvän. Käännyttiin katsomaan ja Nuusperi pakanahan siellä oli.

— Nii' minust' vaa näyttää kui Rietula sii' olis', jatkoi tämä tähystellen kilpeä naurusuin.

— Huuti, kuipeliini, mitä sinä tänne...? Laputa tiehesi karjaistiin Nuusperille.

— Niin, mitä sinä tänne, oikeitten ihmisten puolelle...!

— Ala painella!

— Menetkö siitä!

Menihän Nuusperi ja sanoi vielä maantiellä menneessään:

— Kyll' se vaa' ol Rietula tuoss' vasemmass' nurkass'!

Mutta tästä välittämättä siirryttiin myymälään, jossa Rietula tarjosi rinkiläkahvit kaikille kolmolaisille.

XV.

Poutaisen punainen aurinko oli laskeutunut tyvenenä uneksuvan Kolmojärven taakse. Oli hiljainen ilta ja pelloilta olivat äänet vaienneet. Kylän saunoissa vain vastat läiskivät ja höyry pullahteli oviaukoista, kun itsensä punaiseksi peitonneet miehet palailivat verkkaan kylvystä ja istuivat pihakiville itseään kuivailemaan.

Miirun Eedla käveli sillan yli Kolmon puolelle ja pistäytyi Kolmon osuuskauppaan.

Mitä hän sieltä? Oli nähnyt Kolmon tytöillä hohtavan punaisia puseroita, joihin kangas oli saatu omasta osuuskaupasta ja Eedlan mieli teki nyt samanlaista punahohtoista puseroa, jolla sopisi esiintyä ensi sunnuntaina kirkkomäellä.

Eedlan suunnitelmista ei varmastikaan kukaan korpijokelainen tiennyt mitään, ei edes oma äitinsäkään. Muuten häntä olisikin tartuttu leiskuvaan palmikkoon ja riipaistu armotta omalle puolelle, omaan kauppaan tyytymään siihen mustapohjaiseen, punakukkaiseen retonkiin, jolla Korpijoen neitoset olivat itsensä vaatehtineet.

Mutta Eedla oli muista riippumaton ja päätti kaikesta huolimatta koreilla ehtapunaisella puserolla?

Rietulakin oli sattumalta pistäytynyt ostoksilleen ja hämmästyi nähdessään Eedlan tulevan kauppaan.

— No mitä sitä nyt Eedlalle kuuluu? kysäisi hän iloisesti.

— Eipä erikoista... mitä vaan Moosekselle?

Kaupanhoitaja hätkähti, sillä kukaan ei tohtinut sanoa Rietulaa etunimeltään. Tämäkö Eedla nyt tohti.

Mutta Rietula hymyili vain ja osti Eedlalle suuren pussin karamelleja, josta toimenpiteestä sai kokonaan tytön luottamuksen puolelleen.

— Johan Mooses on ostanut uuden hatun... Kun kuului se meidän sonni repineen sen mustan kirkkohatun, virkkoi Eedla jotain sanoakseen.

Rietulan niska kävi punaiseksi, mutta hän ei puhunut mitään. Otti vain rinkilöitä ja tukki taskunsa täyteen.

Eedla hankkiutui pois lähtemään ja Rietula supatti hiljaa hänelle:

— Mennään tuonne joen rannalle istumaan ja syömään rinkilöitä. Ei suinkaan Eedlalla niin kiirettä ole.

— Ei, ei, jos sattuu kuka näkemään, esteli Eedla hiljaa.

— Istutaan siellä ladon takana, niin ei kukaan näe, arveli Rietula ja leikkisänä lisäsi:

— Eedla ei muuten istuisi tämmöisen vieressä?

— Nii-iin! Kun se taas tuo Mooses...

Eedla pyörähti ulos. Rietula painoi hattua silmilleen ja seurasi perässä. Kylien kohdalla tyytyi Rietula astuksimaan Eedlan jälessä, mutta pyörähti hänen rinnalleen, kun tultiin polun risteykseen, joka vei heinäladolle.

— Mennään tästä, niin ei kukaan huomaa, neuvoi Rietula.

— Kun äiti ei vaan sattuisi huomaamaan, arveli Eedla. Silloin se nostaa möläkän ja tulee tänne seipään kanssa.

Ladon takana oli hirsikasa, ja sille istahti Rietula ja kehoitti Eedlaakin istumaan. Kaivoi sitten housujensa taskusta rinkilöitä ja ojensi Eedlalle.

Hetkinen istuttiin hiljaa, ja Rietulan suu heilui kiivaasti. Hän aikoi nähtävästi ottaa puheeksi keväällä keskeneräiseksi jääneen naima-asian.

— Mitenkä se on, Eedla, etkö sinä sitten millään ehdolla suostu tulemaan minulle? kysyi hän vihdoin.

— Kyllähän minä, mutta kun se äiti... ja kun se Kyrmyniskakin tuppasi ne kihlansa.

Rietula heilahti kuin neulan pistosta.

— Joko se, kutjake, ne kihlansakin... Mutta pura pois, Eedla, se kauppa. Olisihan tuo toista olla lautamiehen emäntänä.

— Tehköön äiti, miten tahtoo. Kyllähän minä Mooseksesta tykkäisin hieman enemmän, mutta mikäpä siinä auttaa, jos kerran se Kyrmyniska nai...

— Mutta se ei nai sinua, se on vissi! kiljahti Rietula. Johan nyt on ihme, että vastoin tahtoaan pitää sille korilaalle työntyä. Minun pitää ottaa tämä asia uudelleen ja koettaa, eikö sanan voima pysty äitiisi.

— Eihän minulla ole mitään väliä, jos vaan saisi sen Kyrmyniskan ottamaan pois ne kihlansa.

— Ne annetaan sille, vaikkei ottaisikaan! Rietula melkein huusi. Kyrmyniska ei tiedä, mikä on laki ja oikeus. Ja jollei tämä asia muuten selviä, niin minä sanon, että käräjätuvan seinät punoittaa tästä asiasta!

Rinkilät loppuivat ja Eedla nousi pistäen vaatemytyn kainaloonsa.

— Nyt täytyy mennä, muuten äiti on vihainen.

— Olisi nyt vielä istuttu, esteli Rietula, mutta tyttö meni jo hyvän matkan päässä.

Kylät nukkuivat vaaleassa yössä. Lehmisavut kohosivat suorina patsaina ilmaan, ja kellokas jossain karjatarhassa ammahti pitkään, johon kaiku monistellen vastasi.

Rietula tapasi Eedlan maantiellä. Hän näytti liikutetulta. Otettuaan Eedlan käden omaansa, virkkoi hän ääni värähtäen:

— Hyvästi nyt, rakas Eedla!

— Hyvästi, hyvästi, rakas Mooses! Kiitoksia rinkilöistä!

Kumpainenkin erosi taholleen. Eedla vaikeni kävellessään, mutta Rietula hyräili kotipihalle päästessään:

"Jo joutui armas aika".

XVI.

Oli keskikesä käsissä. Puissa oli täysi lehti ja ruoho kedoilla näytti rehevältä. Päivät olivat poutaisia, ja kun maa kävi janoiseksi, satoi öisin, mutta aamuisin hymyili taas poutaisen punainen aurinko.

Korpijoen ja Kolmon kylissä seurattiin suurella jännityksellä Eedlan naima-asiaa. Oltiin epätietoisia, kelle tyttö vihdoinkin suostuisi menemään avioksi.

Iisakki kävi Miirussa, mutta päivisin ja mitään pelkäämättä, jotavastoin Rietulan täytyi tavata rakastettuaan yöllä ja pelätä joka hetki Miirun Eveliinan seipään iskua, sillä tämä oli kerran kesäisenä iltana omalla pihallaan pauhannut niin, että oli kuulunut Ylä-Rietulaan asti:

— Jos ei se Rietulan riivattu lakkaa kärkkymästä meidän Eedlaa, niin minä laitan itseni vahtiin ja kun se pistää päänsä tänne, niin minä lyön niin että seiväs katkeaa!

Tämän uhkauksen oli kuullut jokainen Korpijoen ja Kolmon kylillä ja myöskin Rietula ja Iisakki. Edellinen puri hammasta kuulemansa johdosta, mutta jälkimäinen veti suunsa makeaan hymyyn.

Ja eräänä aamuna, kun Mikkolan kukko veteli ensimäisiä aamuvirsiään, nousi Iisakki vuoteeltaan ja kävi noutamassa vaateaitasta verkavaatteensa ja alkoi pukeutua nopeasti.

— Nyt sitä on mentävä pappilaan, ei siinä auta, jupisi hän itsekseen. Mitä se viivytyksistä paranee. Saattaa Rietula muutamana päivänä kopata sen Eedlan ja silloin se on mennyttä.

Käskettyään renkinsä valjastamaan hevosen kirkkokääsien eteen, lähti Iisakki juoksujalkaa Miiruun.

Talossa vielä nukuttiin. Iisakki meni Eedlan aitan ovelle koputtamaan.

— Jos se Eedla nousisi nyt ylös. Hevonenkin olisi siellä jo valmiina.

Edellisenä iltana oli Iisakki käynyt puhumassa Eedlalle pappilaan menosta ja Eedla oli jorahtanut:

— Samapahan tuo on.

Mutta nyt Eedla kuorsasi kuuluvasti aitassaan ja Iisakki höpötti:

— Eedla, Eedla, hyvänen aika, kun ei kuule, vaikka kuinka... Pitäisi nyt jo lähteä. Siellä kukkokin jo aamuvirsiään laulelee. Tokko se Eedla kuulee? Rakas Eedla...

Mutta apua ei tullut, vaikka Iisakki jo potkaisi kerran oveakin. Eveliinaa piti mennä herättelemään.

— Nouse, hyvä Eveliina, auttamaan. Se Eedla ei taida lähteäkään pappilaan, kun se kuorsaa vaan. Pitäisi joutua, ettei Rietula mitään huomaisi.

Eveliina nousi ylös ja meni pihamaan yli Eedlan aitan ovelle. Potkaisi oveen niin että rämähti:

— Kuuletko sinä tytön toljake, kun sinua ajellaan pappilaan lähtemään ja sinä kuorsaat kuin hevonen! Laita pian itsesi jalkeille!

— Mikä nyt on hätänä. Ei ole aurinkokaan vielä noussut, kuului Eedla unisesti urahtavan.

— Vai pitäisi tässä sinulle vielä auringon nousta! Hätä se on, kun Rietula saattaa vahtia pitää ja lyöttäytyy sinne jälkeenne sekaannusta aikaansaamaan, pauhaili emäntä.

Kun Eedla oli vihdoinkin pukeutumispuuhissa, kehoitteli Eveliina:

— Laitakin nyt itsesi koreaksi, niin on Iisakin mukavampi katsella.

— Kyllä tätä Eedlaa toki katselee mielikseen, vaikk' olis paitasillaan, kehui Iisakki.

— Laita sille kukka rintaan, kehoitti Eveliina Iisakkia.

— Kyllä minä... Kasvaahan siellä meidän pirtin akkunan alla lingerkumina ja samettiruusuja ja ne näkyvätkin olevan jo kukalla. Pitääpä laittaa.

Mikkolan pihassa oli jo hevonen valmiina, ja noustiin rattaille. Yli reunojen pursuvan ilonsa vallassa hiutasi Iisakki ohjasperillä liinakkoa lautaselle. Ajopelit singahtivat portinpieleen, joka oli laho ja suistui paikoiltaan. Iisakki kuului vielä maantiellä hihkasevan liinakolle.

Isäntärenki alkoi sovitella kaatunutta portinpylvästä paikoilleen puhellen:

— Hulluksi tulee vanha ihminen naimisiin mennessään, minkä tuokin Iisakki. Viikkokausia on syömättä kutjottanut, öisin huokaillut kamarissaan. Nyt se sen sai, letukkansa, mutta kyllä en minä olisi mokomasta huolinut.

Iisakki oli toivonut saavansa viettää tämän juhlapäivänään rauhassa vihollisiltaan, mutta siinä hän surkeasti pettyi. Suutari Horttanaisen akka piti huolen, että Iisakin onni ja rauha särkyi ainakin täksi päiväksi.

Rietula oli palkannut Horttanaisen akan pitämään varalta, milloinka Iisakki aikoisi lähteä Eedlan kanssa pappilaan. Horttanaisen akka piti vahtivuoroa öisin ja päivällä hänen miehensä.

Ja nyt oli akka huomannut, että Iisakki lähti Eedlan kanssa kirkonkylään ajamaan ja vielä hihkaisi mennessään. Henki kurkussa joudutti hän viestin tästä Rietulalle, joka rauhallisena kuorsaili kamarissaan. Horttanaisen akka jyskytti Rietulan kamarin ovea ja kiljuen selitti:

— Nyt se Kyrmyniska meni sen Eedlan kanssa... nyt se, rietas, vei lautamiehen morsiamen. Nouskaa, hyvä isäntä!

Rietula oli pian jalkeilla kuultuaan tämän järkyttävän uutisen.

— Joko siitä on kauan, kun se lähti? kysyi.

— Eikö tuosta jo tunti liene. Sanoin siinä ukolle, että tulisi sanaa tuomaan, kun minua taas tuo sydänalusvika vaivaa, mutta johan tämä...! Itseni piti lähteä, enkä kyennyt juoksemaan ja sillä keinoin se rietas ehti...

— Miks'et sanaa tuonut silloin, kun Iisakki meni Miiruun? karjasi Rietula. Jos nyt pappi ehtii panna ne kuulutuksiin, niin silloin... mitenkäs silloin?

— Voi hyvä isä siunatkoon! Ei se kerkeä pappilaan, kun nyt Rie... kun nyt lautamies vain suorii heti tielle...

Rietula ei ennen milloinkaan ollut joutunut niin pian matkavalmiiksi kuin nyt. Ruoska vongahti hevosen lautasilla, joka lennähti tielle kuin nuoli. Kylän koiria oli kokoontunut maantien varteen ja ne seurasivat Rietulaa haukkuen ja pyörien ärhentelevästi hevosen jaloissa. Olipa se menoa! Mutta tamma olikin saanut hyvää hoitoa isännältään tämän matkan tekoa varten.

XVII.

Iisakki istui armaansa kanssa pappilan portailla ja odotteli rovastin heräämistä. Kansliahuoneen portaat olivat itäpuolella kartanoa ja hetki sitten noussut aurinko lämmitti suloisesti siinä istuessa. Iisakki oli parhaimmalla tuulellaan. Selitettyään Eedlalle kaikki talousasiansa ja suunnitelmansa, alkoi hän hyräillä käsi Eedlan olalla:

"Ihanassa ryytimaass' oli montakin tuttuu. Sinun kanssasi, neito nuori, on sydämellinen juttu."

Eedla hörähti nauramaan ja päivitteli:

— Jo on vanha mies kepsu, kun kehtaa syntisiä lauluja hyreksiä.

— Lauletaan sitten kotiin mennessä suvivirsi, kun näkyy näin kaunis päiväkin tulevan, virkkoi Iisakki ja laitteli piipun poroja poskeensa siltä varalta, että pian pääsisi rovastin kanssa juttuamaan ja silloin ei sopinut poltella piipulla.

Jopa ilmestyi pihaan Iisakin puhemieskin, Kuivalan vanha kellonsoittaja, joka tavallisesti esiintyi puhemiehenä Kuivalan arvokkaimmilla isännillä. Juhlan kunniaksi oli hänellä hännystakki, jonka hän oli saanut senaattorivainajalta, ja joka oli väljänlainen laihalle Kello-Mikolle, mutta siitä huolimatta arvon mukainen asu puhemiehelle.

Jo aukeni kansliahuoneen ovi ja rovasti tuli paitahihasillaan verannalle.

— Hyvää huomenta!

— Huomenta, huomenta!

Iisakki kumarsi niin syvään, että pitkät hiukset valahtivat silmille ja Eedla niiasi vielä syvempään, sipaisten suortuvia huivinsa alle.

— Huomenta vaan, rovasti, virkkoi kellonsoittaja. Tässä tulee taas yksi pari liittoaan vahvistamaan herra rovastin luokse. Aina sitä minä saan olla vaan liehtaamassa näitä arvoisäntiä siihen aviosäätyyn.

— Vai naimisiin se jo Iisakki aikoo... ja vielä näin kesäkuumalla, naureskeli rovasti.

— Kerranhan sitä on siihenkin säätyyn astuttava, virkkoi Kello-Mikko juhlallisesti ja lisäsi:

— Ennenhän sitä mies vuoden lehmättä kuin Mittumaarina eukotta.

Käytiin sisään ja oli sangen juhlallista.

— No tämä Iisakki sitten ottaa avioksi tämän Miirun Eedlan? kysyi rovasti.

— Niinhän tämä nyt ottaa, vastasi puhemies. Ja nuhteettomia ja kunniallisia ovat molemmat.

— Otanhan minä, vahvisti Iisakki.

Mutta eteisestä oli kuulunut raskaita askeleita ja Rietula astui huohottaen sisään ja hänen perässään kauppias Kilpummi, jonka Rietula oli saanut puhemiehekseen. Rietula oli juuri astunut huoneeseen, kun Iisakki sanoi Eedlan ottavansa, ja hän karjaisi:

— Etkä ota!

Iisakki hätkähti niin, että oli vähällä istuimeltaan pudota. Rovastikin katsoi ihmetellen Rietulaa, jonka leuka tärisi mielenkuohusta. Kellonsoittaja katseli suu auki rauhan häiritsijöitä.

— Tämä Kyrmyniska aikoo riistää minulta morsiamen, mutta minäpä en nyt sitä annakaan, puhui Rietula. Jo on siinä mies, kun ei saa itselleen omituista, kun pitää riistää toiselta... ja sitten vielä kuin varkain lähtee pappilaan.

Iisakin luontokin jo nousi, eikä hän sitä nyt katsonut tarpeelliseksi hillitä, kun oli näin tiukka paikka kyseessä. Tulipunaisena kasvoiltaan nousi hän seisomaan ja kivahti:

— Tämä Eedla on minun ja minä sitä olen katsellut paljon ennemmin kuin sinä, ja kun Eedlan äiti kerran antoi sinulle potkut, niin ei luulisi kehtaavan enää tulla tällaiseen pyhään paikkaan. Ja kun kerran Eedla on suostunut lähtemään minun kanssani pappilaan ja kun kerran minä rakastan Eedlaa, niin minulla on oikeus myöskin saada tyttö aviokseni.

— Juuri niin, herra rovasti, vahvisti kellonsoittaja. Se on laki ja oikeus, että Iisakki saa Eedlan, kun kerran sen on jo pappilaankin tuonut.

— Älä sinä, vanha varis, puhu laista ja oikeudesta, puhkui Rietula. Tottakai minä tiedän lain ja oikeuden, kun olen lautamies.

Kello-Mikonkin viha nousi jo korkeampaan asteeseen. Vaikka hän oli laiha, oli hän voimissa väkevä ja kykeni käymään käsiksi julmimpaankin mieheen, jos niikseen tuli.

— Saanko minä heittää Rietulan ulos, herra rovasti? kysyi hän lähentyen Rietulaa.

— Älä satuta käsiäsi lautamieheen, kivahti Rietula. Muuten laki lyö sinua raskaasti.

— Antaahan nyt olla, virkkoi rovastikin. Jos tässä selvittäisi muutenkin. Istukaahan nyt ja olkaa hosaamatta, kehoitti hän asianomaisia.

— No, kumpaisenko tämä morsian nyt sitten oikein on? kysyi rovasti.

— Minun se on, vahvisti Rietula.

— Eipäs kuin minun, ja minulle on Eedla lupautunut tulemaan, puolustautui Iisakki.

— Mutta Eedla sanoi minulle siellä Ala-Rietulan ladon takana...

— Milloinka sinä olet minun morsiantani siellä kuljettanut, kivahti Iisakki.

— Olehan siinä... siellä ladon takana, että kyllähän minä mieluummin... joo... tuota lautamiehen ottaisin, mutta kun se Kyrmyniska tuppasi väkisten ne kihlansa...

— Sanoppas, Eedla, annoinko minä väkipakolla ne kihlat, keskeytti Iisakki. Kun otit kellonkin ja ihastelit, että koreapa on ja panit kaulaasi ja...

— En minä häntä tiedä, enkä muista niin tarkkaan, sanoi Eedla.

— Pitäisi ne toki muistaa semmoiset asiat.

— Onko tämä Rietula sitten ennemmin puhunut niistä asioista Eedlalle, kyseli rovasti naureskellen.

— Onhan tämä joskus monkattanut, että pitäisi muka naimisiin, ja on tämä antanut karamelleja, kun...

— No ei nyt niistä, keskeytti Rietula, vaan sanoppas, Eedla, nyt oikein sydämesi pohjasta, kumpainenko meistä on parempi sinun mielestäsi?

Eedla mietti hetkisen ja arveli:

— Eipä taida olla mitään väliä.

— No johan nyt, työlästyi Rietula, mutta sinähän sanoit silloin siellä maantiellä että... mitenkä se nyt olikaan?

— No, kumpaisenko näistä nyt Eedla tahtoo aviokseen? kysyi rovasti.

— Min' en tahdo kumpaistakaan. Nämä ukothan ne rupesivat tahtomaan, kivahti Eedla.

— Mutta kumpaisenko nyt ottaisit mieluummin?

— Minulla ei ole mitään väliä, kumpaisen nyt vaan rovasti antaa, arveli Eedla lattialautoja katsellen.

Iisakki heilahti kärsimättömästi ja rovasti hymyili edelleen. Mutta kellonsoittaja virkkoi kunnioittavasti seisoalleen nousten:

— Kun nämä sulhaset ovat puhuneet jo minun mielestäni tarpeeksi, niin jos nyt puhemiehet jatkaisivat. Ja minä otan nyt ensiksi puhevuoron:

Kun tulin tänne tänä aamuna näitä avioon aikovia avustamaan, huomasin minä ilokseni, miten onnellisena ja rakkaudessa he istuivat tuossa verannan portailla. Eedlan käsi oli Iisakin kaulalla ja...

— Eläpä nyt! Vaikka Iisakki pani kätensä minun olkapäälleni ja minä sysäsin sen siitä pois, keskeytti Eedla.

— Kyllä se oli Eedlan käsi, joka oli Iisakin kaulalla, jatkoi Kello-Mikko, ja nämä puhuivat, minä varmasti kuulin sen, että syntyy siinä Mikkolassa...

— No ne nyt ovat semmoiset turhia puheita, aloitti nyt kauppias Kilpummi keskeyttäen kellonsoittajan ja röyhistäen rintaansa. Tässä on nyt vaan kysymys siitä, kuka on ensiksi saanut aviolupauksen Eedlalta, ja jos se on tämä lautamies, niinkuin minusta tuntuu, niin painele silloin, Iisakki, ovesta ulos ja jätä meidät rauhaan!

Mutta nyt näytti Iisakki jo hätäytyvän:

— Minä en anna Eedlaa teille jumalattomille, jotka tulette kuin haaskalinnut ryöstämään toisen saalista ja...

— Kuka tässä on haaskalintu, kiehahti Rietula ja kina jatkui hillitysti edelleen.

Pappilaan oli tullut vierailemaan auskultantti Kennäs ja rovasti oli poistunut hetkiseksi sisähuoneisiin hänen kanssaan juttelemaan. Palattuaan ja istuttuaan pöydän ääreen kysyi rovasti:

— Tuleeko tästä mitään selvää?

Kellonsoittaja nousi istuimeltaan, sylkäisi mällin suustaan ja pyyhkäisten hikeä otsaltaan virkkoi:

— Ei, hyvä herra rovasti, tästä tule nyt mitään selvää. Ja tämä on ensimäinen kerta, kun minä haalaan tällaista naimaväkeä pappilaan, ja herra rovasti tietää, että minä olen parhaani tehnyt tässä asiassa, mutta järkipuhe ei näy heihin pystyvän ja siksi minä alankin tällä kertaa jo kyllästyä koko tehtävään.

Rovasti hymähti.

— Tulisikohan selvä, jos me tässä perustaisimme pienen sovinto-oikeuden. Minulla sattui olemaan vieraana tuomari ja jos minä kutsun hänet puheenjohtajaksi? esitti hän.

— Suostutaan, lupasi Rietula, mutta Iisakki puolusteli epätoivoisena asiaansa.

— Ei tässä tarvita tuomareita eikä oikeuksia, ei muuta kuin rovasti panee minut ja Eedlan kuulutuksiin.

— Miks' ei, jos vaan morsian sanoo siihen suostuvansa, lupasi rovasti.

— No, rakas Eedla, sano nyt sille, että suostunhan minä, supatti Iisakki Eedlan korvan juuressa.

Mutta Eedla vaikeni kuin muuri ja sormeili vain kihlakellonsa ketjua.

— No, perhana! pääsi Iisakilta. Kaikkia tuppisuita tässä...!

— Jos minä kutsun tuomarin, vai mitä? kysyi rovasti hymyillen.

— Kutsukaa, hyvä rovasti, vaikka maaherra. En minä nyt ole itsekään selvillä tästä Eedlasta, vaikeroi Iisakki.

Rovasti meni sisään ja tuli kiusallinen hiljaisuus. Kärpäset vain surisivat kansliahuoneessa ja napsuttelivat kattoon. Iisakki puri vihaisesti sikaarin päätä suuhunsa.

Auskultantti Kennäs tuli sisään rovastin seuraamana. Istui pöydän ääreen ja muhoillen aloitti kuulustelun. Äsken oli hän jo avonaisesta ovesta kuullut asianomaisten keskustelun ja kysyi nyt Iisakilta:

— No, milloinka Iisakki katseli Eedlaa sillä silmällä että vaimokseen?

— Se oli... tuota, se oli silloin, kun oli se Korpijoen osuuskauppakokous Miirussa.

— Muistatteko päivän?

— Eikö liene ollut perjantai, arveli Iisakki.

Kilpummi sipatti jotain Rietulan korvaan ja Rietula virkkoi seisoalleen nousten:

— Herra puheenjohtaja ja korkea oikeus. Saanen sanoa, että minä katselin Eedlaa jo paljon aikaisemmin sillä silmällä. Se oli Marian päivä, kun kävin Miirussa ja silloin minä sen päätin, että otan Eedlan.

Mutta Rietula valehteli nyt kouraantuntuvasti. Lukija muistaa, että Rietula meni Miiruun osuuskauppakokoukseen hetkistä myöhemmin kuin Iisakki, joka oli joen sillalla katsellut Eedlaa pesupuuhissaan ja tehnyt valintansa. Mutta Kilpummi oli neuvonut tämän valheen Rietulalle, joka sitä häikäilemättä käytti nyt hyväkseen.

— Kyllä sitä minäkin oikeastaan katselin jo aikaisemmin, aloitti Iisakki hätäisesti.

— Mutta itsehän myönsitte katsoneenne myöhemmin, huomautti Kennäs ja kysyi Eedlalta:

— Katseliko tämä Rietula teitä silloin Marian päivänä.

— En minä niin tarkkaan muista, mutta kyllä tämä Mooses kävi meillä Marian päivänä ja istua kyönätti koko päivän ja näytti vahtaavan sinne karsinapuolelle, todisti Eedla ja veti huivinsa solmua tiukempaan leuan alle.

— Korkea oikeus ja herra tuomari, nyt kuulette asian Eedlan omasta suusta ja minä pyydän oikeuden mukaista päätöstä tästä asiasta.

— No kumpaisenko nyt Eedla haluaisi miehekseen? kääntyi Kennäs kysymään hymyillen morsiamelta.

— Eipä ole mitään väliä, laukaisi Eedla.

— Siis määrää asian, että se, joka on katsellut Eedlaa ensiksi, tulee hänet myöskin saamaan, ja kun Rietula on tehnyt sen ensiksi, kuuluu näin ollen Eedla Rietulalle. Ja tämä on oikeuden päätös.

— Mutta kun Eedla on ottanut kihlatkin jo minulta, virkkoi Iisakki alakuloisesti.

Rovasti käveli hyvätuulisena kanslian permannolla ja kysyi muhoillen Eedlalta:

— Onko Eedla istunut Iisakin kanssa kahdenkeskisessä paikassa?

— Istutuinhan sitä siellä Miirun tupakkamaassa Vapun päivänä, kiirehti Iisakki selittämään, mutta Eedla kivahti ihmeen terävästi:

— Se on vale! Minähän käänsin tupakkamaata ja Iisakki istui ihan yksin siankaukalolla.

— No, onko tämä Rietula sitten istunut Eedlan kanssa, kysyi Kennäs hymyillen.

Rietula ei virkkanut sanaakaan, mutta Eedla virkkoi empimättä:

— On istuttu.

— Asia on siis selvä ja minä julistan päätöksen.

Seurasi pieni hiljaisuus, ja Kennäs niisteli hyvin kuuluvasti nenäänsä. Iisakki istui kuin ankaran iskun saaneena, mutta Rietula röyhisteli rintaansa. Hän oli jo varma siitä, mille puolelle oikeuden vaaka tulisi kallistumaan. Eedla pyöritteli peukaloitaan ja kellonsoittaja tuijotti vihaisesti lattiaan.

— Peruuttamaton päätös on tässä asiassa seuraava: lautamies Rietula on huomattu ensiksi aikoneen avioliittoon Eedlan kanssa ja tulee siis hänet saamaan. Eedlan on kumminkin annettava Iisakille hänen antamansa kihlat takaisin.

— Jo tuli nyt perhanat, jurahti Iisakki ja haukkasi ison palan sikaaria poskeensa. Hetkisen hän näytti asiata aprikoivan, mutta pian hän rauhoittui ja virkkoi:

— Jaa, Mikkolan isäntä ei ole kuunaan yhden akan vaivanen. Kun sinä, lunttu, teit tällaisen hävittömyyden vanhalle miehelle, niin pidä ne kihlat palkastasi. Ei tarvitse Rietulankaan uusia ostaa!

Ja puheensa vahvikkeeksi purautti Iisakki vahvan tupakkasyljen, joka sattui vahingossa Eedlan hameelle.