Part 4

Ja kun Mikkolan Iisakki ehti tupaan Eedlan jälessä, jytisivät jo porstuan permantopalkit Rietulan askelten alla, kun hänkin hengästyneenä kiiruhti etujaan valvomaan.

Hölmistyipä hieman Iisakki nähtyään Rietulan julmistuneen naaman oviaukossa. Ja huomattuaan Rietulan verkatakin, selvisi hänelle, millä asioilla Rietulakin Miirussa liikkui.

Rietula istui penkille ja näytti uhkaavalta. Iisakki istui toisella penkillä ja katseli neuvottomana eteensä.

— Pahusko sen nyt siihen parhaiksi lennätti? Olisi tässä ehtinyt saada asiansa valmiiksi, niin olisi Rietula joutanut nuolla näppiään. Mutta älä nuolase, ennenkuin tipahtaa. Mies tässä nyt olen minäkin.

Sulhaspojat kynivät takkuisia korvallisiaan ja katselivat uhitellen toisiaan. Eedla puuhaili hellan ääressä heistä välittämättä ja, kenpä tiesi, aavistamattakaan, että hänestä käytiin ankaraa taistelua, kenties kohta käsirysyynkin.

Eedla pyörähti ulos ja Iisakki astui heti hänen jälkeensä. Mutta eipä malttanut Rietulakaan istua, vaan jytisteli toisten jälkeen hänkin. Eedla pyörähti askareissaan takaisin tupaan ja nyt seisoivat kilpakosijat porstuassa vastakkain.

— Piruako sinä kuljet täällä toisen morsianta ajelemassa, jyrähti Rietula.

— Omaani minä olen vain katsellut, kivahti Iisakki.

— Vai omaasi! Minunpa se onkin!

— Vai sinun! Eedla ei huoli sinusta, vaikka voissa itsesi paistaisit!

— Voi hele...!

— Niin se on! Ja minä sen otan!

Emäntä sattui tulemaan parhaiksi ja kesken jäi hosaaminen, joka pian olisi luultavasti kehittynyt veriseksi tappeluksi.

Eveliina käski vieraat tupaan ja, arvaten miesten asian, kutsui tyttärensä kahden kesken puheilleen.

— Se on Iisakki tullut kosimaan sinua ja eikö liene Rietulakin niissä aikeissa. Mutta minä sanon, että Rietula saa potkut. Täältä ei anneta akkoja Kolmon puolelle. Iisakki on säyseä mies ja rikas. Häneltä sopii kyllä kihlat ottaa.

Eedla ei sanonut sanaakaan, istua lekotti vain ja katseli esiliinansa helmoja.

— No, mitä sinä sanot? kysyi Eveliina.

— Mitäpä minä... Minulla ei ole mitään väliä, kuka vaan, virkkoi Eedla.

— No jo minä kuulen...! Vai ei ole mitään väliä. Taitaisit mennä vaikka mustalaiselle. Mutta koska se niin on, niin minun täytyy ryhtyä siihen asiaan.

Ja Eveliina pyörähti ulos, raotti tuvan ovea ja virkkoi:

— Tule hän, Iisakki, tänne kamariin!

Iisakkia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Heittäen mennessään vahingoniloisen silmäyksen kilpailijaansa, astui hän kamariin. Mutta Rietulakin aikoi tulla vatvomaan oikeuksiaan, ja kun Iisakki veti kamarin ovea kiinni, olivat jo Rietulan kynnet tarttuneet oven laitaan kiinni.

— Älä sinä tule!

Ja Eveliina pukkasi Rietulaa ja paukautti oven lukkoon.

Rietula kirosi porstuassa, että kartano kajahti. Tällä kertaa suostui hän poistumaan, mutta uhkasi tulla uudestaan ja ottaa Eedlan vaikka kappaleina.

— Vai täältä ne pitäisi Kolmon ukoille akat antaa, pauhasi Eveliina. Ei tule semmoista tuskaa, että tästä talosta, ainakaan Rietulalle! Olkoon vaikka kahdesti lautamies!

Eveliinan puhe oli Iisakin sydämelle niinkuin hunajaa.

— Niin... tuota... minähän tässä olen Eedlaa jo pitemmän aikaa mielessäni hautonut, puheli Iisakki. Onhan se Mikkola iso talo eikä ole muita perijöitä. Kyllä siinä sopii emäntänä keikutella.

— Sopii hyvinkin, vahvisti Eveliina. Laita vaan, Eedla, itsesi niin että pääset pappilaan, kun Iisakki tulee noutamaan.

— Oikeinko sitä pitää pappilaankin, mutisi Eedla.

— No mitenkäs! Kovat kirjat ne toki siellä tehdäänkin. Kumpainenko talo ne laittaa kuuliaiset? kysyi sitten emäntä Iisakilta.

— Kyllä minä laitan, ja laitankin semmoiset, ett'ei koko pitäjässä ole ennemmin nähty. Kihloja tästä vain pitää mennä puuhaamaan.

Asia oli päätetty ja emäntä kiehautti kahvit ja tarjosi tulevalle vävypojalleen.

— Mutta mitenkäs sitten, äiti, jos Rietula tulee minua tahtomaan, arveli Eedla, kun Iisakki oli jo lähtenyt.

— Kyllä tuo tyttö on koko leuhkana, kun aprikoi tuommoisia ja vielä kyselee. Jos Rietula tulee tahtomaan, niin polkaiset jalkaa ja sanot että en! Ja sillä hyvä.

— Mutta kyllä minä vaan pelkään sittenkin, että Rietula minut nai.

Eveliina sai jälleen aloittaa saarnan tyttärelleen siitä, mitenkä pitää ihmisen olla vähämielisen, jotta pelkää turhan päiväisiä.

Iisakki asteli ylävästi peltojensa pientareilla. Ei koskaan ollut hänen rintaansa avarruttanut sellainen riemu kuin tänään. Ja miten luontokin oli sopusoinnussa hänen mielialojensa kanssa. Miten lämpimästi värähtelivät päivänsäteet peltojen tuoreessa mullassa ja miten suloisesti kiuru viserteli kattojen yläpuolella.

Oli niinkuin sunnuntai tämä siunattu Vappukuun ensimäinen päivä.

XII.

Kolmon emännillä oli lystiä pyykkirannassa joen sillan vieressä. Toukokuun aurinkoinen päivä lämmitti, ja lipeäpata porisi iloisesti kivien välissä.

Korpijoen eukot olivat muuttaneet pyykkirantansa vähän alemmaksi ja sattuivat hekin nyt samana päivänä pyykkirannalleen.

— Tässä onkin paljon parempi ranta ja vesikin on puhtaampaa, arveli yksi.

— Niin vain. Siellä kolmolaiset sotkivatkin aina veden rytkyillään, ettei puhdasta saanut, varsinkaan, jos satuttiin pyykille samana päivänä, arveli toinen.

— Niin oli. Kun nyt vaan pysyisivät pyykkirannallaan eivätkä muuttaisi tänne.

Kolmon pyykkirannalla keskusteltiin myöskin, mutta paljon tärkeämmistä asioista. Ylä-Rietulan isännän ja Mikkolan Iisakin naima-asia oli siellä pohdittavana ja se synnytti vilkasta mielipiteiden vaihtoa.

— Kuuluu Miirun Eveliina luvanneen tyttärensä Iisakille. Jo on siinä hullu ihminen, kun ei osaa valvoa tyttärensä etua. Pääsisi lautamiehelle ja rikkaaseen taloon.

— Parasta onkin, kun pysyy puolellaan, kivahti Möttösen Taava, joka salaisesti toivoi pääsevänsä Rietulan emännäksi.

— Kun kuului olleen se Eedla semmoinen löyhkä, ettei ollut osannut sanoa sitä eikä tätä, kun sulhaset tulivat. Äitinsä oli pitänyt puuttua asiaan, ja kun se pitää sitä Iisakkia mukamas parempana, niin sille lupasi ja puhui valmiiksi.

— Kuka sitä puhui?

— Sarvi-Kaisa oli puhunut Rietulan Kustaavalle.

— Voi hyvä isä! Vai semmoinen tuppelo tästä Eedlasta... No näkeehän sen päällekin päin, että typerä se raukka on.

— Ja semmoista sitten tämä Rietulan lautamies... Kun mies saisi vaikka kirkonkylän röökinöitä, niin puutuppas nyt tuommoiseen!

— Ja se Eedla kun on vähäkuuloinenkin.

— Älä?

— No varmasti!

— Jo minä nyt ihmettelen sitä lautamiestä!

— Viiraahan se viisastakin, kun sattuu.

Pesupata porisi ja jutut luistivat. Jokainen korpijokelaisista sai osansa. Ei säästetty Nuusperiakaan, joka istui nytkin polvet pystyssä osuuskaupan rappusilla ja nautinnolla paistatteli päivää ja heitteli karamelleja pojille, jotka tappelivat hänen huvikseen.

Kolmon eukkojen likavesi virtaili joessa jo korpijokelaistenkin pyykkirannalle. Ja siitä nousi melu.

Räätäli Romppasen eukko sen ensiksi huomasi ja kivahti pyttytoverilleen:

— Katso nyt, mikä kura sieltä sillan rannasta tulee! Joko ne kutjakkeet taas ovat niitä ryysyjään kurnuttamassa!

Mikkolan Iisakki oli huomannut, että molempien kylien vaimoihmiset olivat pyykillä ja, tietäen heidän välinsä vielä kireämmäksi kuin miesten, oli hän yleisen rauhan ja Korpijoen naisten kunnian puolesta varuillaan, jos tappelu syntyisi. Nytkin, kun Romppasen akka oli huomionsa lausunut, oli hän kuullut sen ja laskeutui osuuskaupan törmälle siltä varalta, että taistelu akkojen kesken syttyisi.

Romppasen akalla on pöyhkeä luonto. Niinpä hän ei nytkään suvainnut, että kolmolaiset likasivat heidän pesuvetensä. Akka paapersi sillan korvaan ja aloitti:

— Onko ne korpijokelaisten vaatteet niin syntisiä, että teidän pitää laskea likavetenne niiden huuhteeksi!

— Älä tolita! Virta se tuo sinne likavedet, ettäs nyt ymmärrät ja häpeät! vastattiin aivan oikeutetusti Kolmon puolelta. Ja sitten vähitellen kehkeytyi keskustelu, joka on sopivin sivuuttaa selostamatta.

Toran kiihkeimmilleen kehittyessä juoksi suutari Horttanaisen akka sillan kautta Korpijoen puolelle aseenaan miehensä likaiset ja märät housut. Tämä kävi niin nopeasti, ettei Romppasen akka huomannutkaan, ennenkuin sai iskun korvalliselleen suutarin housuilla.

Romppasen akalla ei ollut asetta ja hän oli vähällä hätääntyä, mutta pyykkitovereita ehti apuun aseineen.

— Tuos' on märkä säkki, lyö sillä!

— Ja tässä karttu, jos kovempata asetta tarvitaan!

Romppasen akka sai rullalle kierretyn säkin ja antoi sillä Horttanaisen akalle sellaisen iskun, että tämä horjahti pahasti.

Mutta Horttanaisen akka katsoi edullisemmaksi käydä käsin vastustajaansa, ja kierien käsirysyssä pyllähtivät akat jokeen.

— Nyt se tappaa suutarin eukon! huudettiin Kolmon puolella ja riennettiin apuun, ja ennenkuin Romppasen akka sai apua omalta puoleltaan, revittiin häneltä vaatteet ja ilkosen alasti, jaloissa vain pieksulätät, sai hän puolustautua julmaa akkalaumaa vastaan.

Mutta apu joutui ja taistelu kävi yhä kuumemmaksi. Räätäli Romppanen oli lähtenyt käymään osuuskaupassa ja näki nyt tämän surkean temmellyksen joen äyräällä ja eukkonsa aatamin puvussa tukka hajalla häilämässä. Räätälille tuli hätä:

— Joko ne tappavat sinut, rakas Amalia! Tule pois, tule, rakas Amalia, sukkelaan, muuten ne repivät nahkankin päältäsi!

Mutta räätälin hätähuuto kaikui kuuroille korville. Hänen avionsa läiskäytteli kartulla iskuja puolelle ja toiselle, ja verissä päin täytyi akkalauman vihdoin hajaantua.

Iisakki oli aikonut mennä eroittamaan akkoja, mutta ei uskaltanut. Sen sijaan naureskeli hän ja päivitteli:

— Voi hyvä isä... nyt meni kylien viimeinenkin maine. Ei sitä enää paljoa ollutkaan, mutta sekin vähä nyt meni ijäksi.

Akat keräilivät hajalle heitetyt vaatteensa ja jatkoivat poraten työtään, joka räätälin ja suutarin akkojen takia oli hetkeksi keskeytynyt.

Rietulakin oli huomannut akkojen tappelunäytelmän ja, siepattuaan tallin naulasta hevospiiskan, lähti hän sovittamaan riitapuolia, mutta joutui sillalle vasta, kun taistelu oli tauonnut ja asianomaiset jatkoivat keskeytynyttä työtään.

— Jo tuli nyt yhteinen häpeä kumpaisellekin kylälle, arveli Rietulakin palatessaan pihaansa.

XIII.

Hiljainen kesä-yö.

Äänet ovat kylistä vaienneet. Ei kuulu muuta kuin jostain kauempaa koirien haukahtelu yökulkijoille ja karjatarhoissa kalahtaa silloin tällöin karjan kello. Lehmisavut ovat jääneet kytemään, ja savu nousee niistä rauhallisena ja yhtyy matalaksi pilveksi, joka painuu joelle, siellä sekoittuen joesta nousevaan heikkoon usvaan.

On lämmin kesä-yö, ja Kolmojärvessä kutevat lahnat.

Illallisen jälkeen on Iisakki nostanut verkkokimpun olalleen ja hiljaa painunut karjapolulle, joka luikertaen vie Kolmojärven rantaan.

Lahna on arka kala, ja hiljaa liikkuu Iisakki laitellessaan verkkoja venheeseen. Ei uskalla lyödä venheen tappia, vaan hartiovoimalla sen painaa vesireikään. Köyttelee vaatteita hankoihin, etteivät tullot nariseisi ja siitä lahnaparvet säikkyisi rantapuolelta syvyyteen.

Kun kaikki on kunnossa, seisahtaa Iisakki ja tähystelee tyveneelle järvelle, joka uneksien pehmeässä valossa kuvastelee saariaan ja rantojaan.

Tuolla! Siellä on lahnaparvi, kiireesti vain verkot veteen!

Venhe soluu hiljaa veden pinnalla. Katsellessaan vaalean taivaan kajastusta veteen ja lehtoisia, tuoksuvia rantoja, hertyy Iisakin mieli herkän helläksi. Kasvot siliävät valoisaan hymyyn ja käsi pitelee airoa hellävaroen kuin lasta kädestä.

Saatuaan verkot lasketuksi, vetää Iisakki venheen hiljaa rantakivelle ja virittää risuista tulen rannalle ison korpikuusen juurelle.

Onpa siinä nyt lysti piippuvalkea, kun vaan olisi Eedla toisella puolella istumassa ja kahvia keittelemässä...

Muisti siinä Iisakki isien neuvon, ettei saanut kalaa kudettaessa naista ajatella ja hänkin pudisti Eedlan pois mielestään, ettei kalaonni menisi ainakaan nyt ensimäisenä yönä. On niin lysti päästellä rupipäitä lahnoja verkosta ja kutsua Eedla aamulla sompiaiskeitolle.

— Keh, joko se taas riipaisi mietteet naiseen. No, ei se mitään, kun ei enempää...

Piippu oli unohtunut mantereen rantaan vesikivelle ja sitä täytyi lähteä noutamaan. Vene lipui hiljaa miehen meloessa.

— Olisi pitänyt pyytää Eedla airomieheksi... No, heh, kah, kun taas hipaisi ajatuksen lanka sitä Eedlaa.

Mutta pian sai Iisakki muutakin ajattelemista. Rietula oli myöskin kerännyt aitan orrelta lahnaverkot ja sovitellen ne olalleen lähti hänkin Kolmojärven rantaan päätellen, että nyt saa siellä yksin, rauhassa kalastella.

Rietula löi venheen tapin kiinni niin, että kajahti ja kaiku metsän rajasta vastasi. Työnsi sitten kolistellen venheen vesille ja kurkkuaan karautellen meloi ruohistoon.

Kuultuaan ensimäisen tapin iskun, hätkähti Iisakki. Kuka kehveli se sillätavoin kolisteli ja karkoitti lahnat, jotka olivat jo syväyksen rinnassa nousemassa? Kukapa muu kuin Rietula, se ijänikuinen kiusankappale!

Iisakin sisälmyksiä kirveli niin, että salpasi henkeä. Miksi tuli kiusanhenki toisen kalavesille ja lahnakierrokselle? Lempojako se aina kiertää ja kähnii toisen omaa, niinkuin sitäkin Eedlaa... Jos tuli, niin miksi ei tullut yhtä hiljaa kuin hänkin? Miksi löi, riivattu, tappia niin lujasti, että lahnaparvi kaikkosi?

Iisakki veti venheensä rantakiville ja kohensi riutuvaa tulta. Ja siinä sivussa piti silmällä Rietulan aikeita.

Rietula laski verkkonsa selkäpuolelle Iisakin verkkojen eteen ja veti saaren rantaan venheensä. Yhä karautteli hän kurkkuaan.

Mutta Iisakki hymähti:

— Jopa nyt Rietula erehtyi, kun luuli kalat kiertävänsä minun verkoistani. Maapuolelta ne tulevat, jos ovat tullakseen. Karauttele nyt siellä vaan kurkkuasi, vanha varis! Iisakki tässä nyt kalat keittää tänä yönä!

Miehet istuivat ja kyyräsivät toisiaan. Kapea salmi oli välissä, niin että hiljainenkin puhe olisi yli kuulunut, mutta eivätpä miehet toisilleen mitään virkkaneet, vaan kumpainenkin hautoi povessaan mustia mietteitään, ehkä vielä enemmän Rietula, jota kaiveli vielä keväällinen kosintakäyntinsä Miirussa.

Tuli keski-yö, ja Iisakki nosteli jo verkkojaan. Siellä täällä potki niissä kookkaita lahnoja ja Rietula katseli silmät punaisina kivenheiton päästä Iisakin kalansaalista ja salamyhkäistä iloa. Hänkin oli jo muuttanut venheensä mantereen puolelle silmättyään verkkojaan, jotka olivat tyhjät.

Päästettyään kalat verkoista, mätti Iisakki ne yksin lukien vasuun ja heitettyään viimeisen, oli Rietula jo melkein hänen viereensä kävellyt ja virkkoi:

— Sinun yksinomaisuuttasiko ne lahnatkin lienevät, kun kivesit ne verkkoihisi. Sitä sanoin isävainajalle, kun tänne Hämeestä muutit, että nyt tuli liika kalavesille ja riistamaille ja niin kävikin. Sinä aina anastat parhaat kalapaikat ja...

— Älä joutavia... Siellähän ne ovat verkkosi. Laske semmoisille paikoille kuin haluat.

Keskustelu, joka tällä kertaa kävi sangen säädyllisesti, katkesi yht'äkkiä, kun metsästä kuului älähdys, jota pian seurasi kaikuva möyryntä. Mikkolan äkäinen sonni oli huomannut miehet ja tuli juosten ja mölyten rantaan.

Miesparat hätääntyivät niin, etteivät hoksanneet turvautua venheisiinsä, vaan Iisakki pötki puuhun, joka oli hänen venheensä kohdalla ja alimmilla oksillaan antoi hyvän tuen painavalle miehelle.

Rietula pyörähteli hädissään osaamatta lähteä venheelleen, ja sonni asteli silmät nurin päässä häntä kohti.

— Nouse puuhun, huomautti Iisakki. Tuos' on mänty. Nouse sukkelaan! Kuka piru sen sonnin on irti päästänyt!?

Puussa, johon Rietula kapusi, ei ollut tukevia alaoksia ja kaareva vatsa oli vielä esteenä kiivetessä. Avuttomasti mulkoili miesparka, tavoitellen alaoksia, jotka olivat vielä hyvän matkan päässä käsien ulottuvilta.

— Reisi! komensi Iisakki. Jollet nyt ponnista, niin putoat pian sonnin niskaan!

Rietula ponnisti ja pääsi vihdoinkin tukeville oksille.

— Älä hellitä rungosta, muuten putoat, neuvoi vielä Iisakki.

Rietula kekotti korkeudessa ja mänty heilui ankarasta painosta. Jopa lähti hänenkin suustaan sanoja.

— Kun ei vaan tämä puu katkeaisi, virkkoi.

— Kun olet hiljaa, niin jos tuo kestäisi.

Sonni mölähteli ja kuopi maata vihansa vimmassa. Huomattuaan, että hänen uhrinsa nousivat jonnekin korkeuteen, alkoi hän puskea puita ja varsinkin sitä, jossa Rietula sydän kuuluvasti takoen istui.

— Kuka kehno sen on irti päästänyt, ihmetteli Iisakki vieläkin. Ja mistä se meidät huomasi?

— Itse sinä riivattu olet sen päästänyt irti, kivahti Rietula. Jos minulla nyt olisi pyssy, niin pian siltä lähtisi sisu!

— Vai pyssyllä sinä... kun se onkin palkittu sonni, vieläpä Kuopion näyttelyssä.

— Vaikk' olisi saanut kultamitalin, niin kyllä se kaatuisi! Mutta nyt tämä puu katkeaa!

Ja Rietula kouristi runkoa syliinsä kuin hengen hädässä.

Mutta eihän puu kaatunut. Huomattuaan sen, lakkasi sonni sitä puskemasta ja tuhkaistuaan muutaman kerran sieraimiinsa, paneutui se pitkäkseen.

— Katsohan juutasta! ihmetteli Iisakki. Se nähtävästi arvaa, että ei ne miehet kehtaa kauan puussa istua, ja se jäi odottamaan...

— Vielä sinä sitä viisauttasi...! ...tana! murisi Rietula ja kaiveli taskujaan nähtävästi aikoen pistää piipun käryämään aikansa kuluksi. Mutta tupakkavehkeet olivat jääneet venheen tuhdolle.

Iisakkia nauratti, huomatessaan naapurinsa toivottomat yritykset. Itse hän veteli makeita savuja niin, että koppa ritisi ja savupilvi lainehti oksien lomassa.

— Täältä saisit piipun, kun ylettyisin antamaan, virkkoi hän suopeasti. Puut olivatkin niin lähekkäin, että oksat hipoivat toisiaan.

Iisakki taittoi pitkän oksan puustaan, sitoi piipun ja tupakkamassin sen nenään ja ojensi Rietulalle.

— Otahan tuosta... On niitä keinoja, jos on pahoja päiviäkin.

Mutta Rietula piti Iisakin tarjousta pilkkana ja hotaisi menemään tupakkavehkeet niin, että ne lensivät alhaalla makaavan sonnin eteen.

— Jo on miehellä sisu, kun ei heltiä tällaisessakaan paikassa. Nyt jos härkä syö minun piippuni ja massini, niin saat maksaa ne vielä tämän leikin lopuksi.

Rietulan puusta kuului vain murinaa vastaukseksi.

— Mikä se sokaisikin miehet, että puuhun, kun kerran oli venheetkin, joilla olisi voinut väistää, arveli Iisakki hyväntuulisena edelleen.

— Piru se sokaisi minutkin lähtemään koko lahnareissulle, pahoitteli Rietula.

Aurinko nousi ja lähetti lämpimät säteensä tuoksuviin metsiin, joissa helisi jo lintujen kuoro. Yksi sädekimppu sattui Rietulan pahasti vääristyneeseen naamaan, jossa raivostuneet silmät muljahtelivat vuoroin Iisakkiin, vuoroin taas maassa rauhallisesti märehtivään sonniin, joka oli laittautunut aivan Rietulan puun juurelle.

— Tulee siitä taas lämmin päivä, arveli Iisakki. Olisi tästä pitänyt päästä lahnaakin keittämään. Sinunkin verkkosi voi siellä revetä, kun oikein aikamoinen lahnakarja...

— Älä uhittele!

— Mitäpä tässä uhitelemaan... Kuuluisi huuto sinne joelle, niin karjastaisiin yhteen ääneen, mutta ei se kuulu. Ja tuo sonni pahus voi siinä makoilla puolelle päivin, jos lähtee sittenkään.

Rietula oli katkaissut puukollaan pisimmän oksan puusta ja karsinut siitä neulaset ja kiinitteli sen toiseen päähän puukkoaan nuoran kappaleella. Saatuaan laitteensa valmiiksi, aikoi hän osoitella sillä sonnia silmään.

— Älä helkkarissa puhkaise siltä silmiä, hätääntyi Iisakki. Johan sinä nyt, naapuri...

— Puhkaisen minä, jos vaan saan osumaan! karjasi Rietula.

Kepakko ei ylettynyt tarpeeksi pitkälle, ja Rietula taittoi uuden oksan, leikkeli puukolla paitansa helmuksista kaistaleen, jolla sitoi jatkon kepin nenään.

— Nyt se varmasti ulottuu! riemuitsi hän ja alkoi sohoa sonnia silmien seutuville.

— Saat viisi markkaa, jos et puhkaise sonnilta silmiä, lupasi Iisakki jo hätääntyen.

— Vaikka antaisit koko talosi, niin minä puhkaisen!

— Vaikkako antaisin Eedlankin? uteli Iisakki.

— Annat sinä sen vielä antamattakin!

— Et ota Eedlaa, jos minä terveenä pysyn, uhkaili jo Iisakkikin.

Sonni katseli ihmetellen Rietulan keksintöä. Saikara oli pitkä ja raskas ja kun puukko alkoi ponnistuksilla osua silmän kohdalle, käänsi sonni päätään, ja Rietula kirosi epäonnistumistaan.

— Älä kiroile, se suuttuu, kiusotteli Iisakki. Kun annat sen rauhassa lepäillä, niin jospa se jo iltapuolella jättää meidät.

Mutta Rietula jatkoi yrityksiään ja kohta sonni kapsahtikin jaloilleen ja alkoi kieli pitkällä puskea Rietulan puuta. Saikara putosi Rietulan kädestä ja yhä karkeammin kiroten tarttui hän puuhun.

— Kas kun et uskonut, vaikka sanoin, että se suuttuu, naurahti Iisakki.

Rietulalta putosi hattu ja sonni pisti sen heti maata vasten sarviinsa.

— Voi helvetti, kun se oli minun kirkkohattuni! karjasi Rietula.

— Taisi olla ihan kosimahattu. Ja nyt sillä tuo pahuksen mullikka koreilee.

Rietulan haivenet olivat nousseet pystyyn. Sonni ei näyttänyt pitävän Rietulan päähineestä, joka oli tarttunut lujasti sen sarviin eikä irtautunut maata vastenkaan penkoessa.

Iisakki nauraa hihitti puussaan ja Rietula katseli julmistuneena häneen ja vuoroin kirkkohatun häikäilemättömään hävittäjään. Harakkakin oli huomannut mieltäkiinnittävän näytelmän ja lensi koivuun aivan Rietulan istumapuun lähelle. Se katseli hetken pää kallellaan ja päästi sitten lyhyen naurun. Rietula taittoi oksan kappaleen ja heitti sillä ilkeästi nirskuttavaa lintua, mutta menettikin siinä tasapainonsa ja tuli puusta maahan niin, että oksat katkeilivat.

Ihmeen ketterästi pääsi Rietula jaloilleen ja pötki venheelleen sonni kintereillä. Iisakki katsoi myöskin parhaaksi laskeutua puusta ja rientää venheeseensä. Sonni jäi rannalle töllistelemään, kun venheet loittonivat rannasta.

— Tule nyt, naapuri, lahnakeitolle puolisen ajoissa, pyyteli Iisakki kauniisti kalatoveriaan, mutta tämä vastasi karkealla kirouksella ja lähti soutamaan niin, että vesi kokan alla kohisi.

XIV.

Kolmolaiset eivät ole kertaakaan käyneet korpijokelaisten osuuskaupassa. Kirkonkylästä ovat tavaransa hakeneet ja silmät kiinni ajaneet korpijokelaisten kaupan ohi omalle puolelleen. Pikkupoikiakin kiellettiin ankarasti käymästä osuuskaupassa, mutta salaa pujahtivat poikaset saamaan Nuusperilta karamelleja, jotka maksettiin siten, että suoritettiin tuima tappelunäytelmä puodin edustalla.

Mutta kolmolaiset ovat hiljaisuudessa puuhailleet hekin omalla tahollaan. Rietula kokosi tarvittavan määrän osuuksia ja muutamana yönä pidettiin salaa kokous, jossa päätettiin heti avata kauppa suutari Horttanaisen uudessa mökissä, joka oli äsken kohonnut Ala-Rietulan pellon laitaan maantien varrelle. Toistamiseen sai suutari muuttaa asunnostaan, mutta teki sen tällä kertaa ilolla, kun oli kolmolaisten etu kysymyksessä ja kun sai muuttaa ilman pakanallisia pakkokeinoja.

Ja eräänä päivänä avattiin kauppa, joka suurimmalla varovaisuudella, etteivät korpijokelaiset saisi tietää asiasta, oli pantu kuntoon etupäässä sydänöillä, suutarin akan pitäessä vahtia maantien veräjällä.

Nimikilpi uuteen kauppaan laadittiin vielä suuremmaksi kuin Korpijoen kaupan ja maalattiin sitäpaitsi koristeellisesti. Nimen ympärille oli maalari Mikkelson, joka oli vartavasten Kuopiosta haettu, piirrellyt hämäriä, symbolistisia aiheitaan. Niinpä kilven ylänurkissa nähtiin kaksi sarvipää paholaista puskemassa vastakkain ja paholaisia kiskoi hännästä kaksi tukevatekoista, pahasti irvistävää isäntämiestä. Alareunaan oli suutari Horttanainen kiven kovaan vaatinut maalattavaksi kahvipannun, nisupullan ja kaksi tervehtivää, lujasti puristavaa kättä ja niiden alle lauseen: "Rakkaus voittaa kaikki" ja vähän alemmaksi "Terve tuloa!"

Maalari oli hymähtäen täyttänyt Horttanaisen vaatimuksen, mutta Rietula aprikoi murahdellen vihtahousujen merkitystä, jotka maalari oli itse keksinyt. Ja kun Rietula ei jaksanut aihetta sulattaa kysymättä maalarilta, miksi tämä oli piruja maalannut niin pyhään paikkaan kuin osuuskaupan seinään ja vieläpä nimikilpeen, vastasi Mikkelson:

— Maalataanhan niitä kirkon seiniinkin. Ja ne ovat muuten muodissa nykyään.

Rietula tyytyi selitykseen ja kysyi maksua maalarin vaivoista.

— Sata markkaa.

Rietula seisoi kysymysmerkkinä.

— Kymmentä kai tarkoitit?

— En muuta kuin mitä sanoin. Se on sitäpaitsi halpa, selitti maalari, mutta olen saanut hyvin paljon nautintoa sen valmistamisesta ja se korvaa tekopalkasta puolet.

Rietula seisoi yhä suu auki ja haroi korvallistaan.

Mutta Horttanainen joutui selittämään: