Part 3

Näin nousi vähitellen, luultavasti vajaassa päivässä, Korpijoen huomattavin sivistys- ja edistyskeskus.

Mutta mikä?

Pian se näkyy kaikille ohikulkijoille, näkyypä Kolmonkin puolelle. Mikkolan tuvassa puuhaa maalarin sälli Nuusperi hikisenä mahdottoman pitkän ja leveän lavitsan ääressä. Pohjamaali on punainen ja sinisellä vetelee nyt maalari melkein miehen korkuisia kirjaimia lavitsaan. Pohjamaalissa hohtaa jo kunnioitusta herättävänä.

OSUUSKAUPPA.

Siis nimikilpi uudelle osuuskaupalle, jonka korpijokelaiset ovat salaa kolmolaisilta perustaneet ja parhaillaan sille laittavat lesken tupaa uudeksi ajanmukaiseksi asunnoksi.

Kolmonkin puolella on huomattu Korpijoen miesten ankara touhu joen rannalla. Ensimäisenä sen on Rietula huomannut, käytyään tavanmukaisella aamutarkastuksella pihamaan nurkalla.

— Mitähän siellä nyt korpijokelaiset äheltävät lesken tuvan ympärillä, on Rietula arvellut tupaan tultuaan. Miehiä häilää kuin ampiaisia joen rannalla.

Emäntäkin on pistäytynyt katsomassa ja arvelee:

— Varmaankin Kyrmyniska laitattaa uutta tupaa suutari Horttanaiselle. Taisi tulla miehelle hätä, kun kuuli että Kakolaan joutuu.

— Sitä se lempo laitattaakin, ilostui Rietulakin.

Horttanainen kuorsasi uunilla ja isäntä kävi herättelemään:

— Nousehan, suutari, katsomaan, kun Kyrmyniska laitattaa sinulle uutta tupaa.

Suutari nousi ja silmät horossa kuunteli, mitä isäntä puhui. Saatuaan asiasta selvän, virkkoi Horttanainen:

— En kuuna päivänä minä astu jalallani Kyrmyniskan tupaan, en vaikka eläisin tuhannen ajastaikaa! Vai vielä pitäisi saadakseen toistamiseen minua joessa uittaa ja se lysti pitää.

Mutta huhu oli levinnyt Kolmon puolella, että Kyrmyniskalle on tullut hätä ja että laitattaa tupaa Horttanaiselle. Ylä-Rietulan pihaan kokoonnuttiin katsomaan ja pidettiin aikamoista ilvettä Kyrmyniskan kustannuksella. Kukaan heistä ei aavistanut, että oli kysymyksessä riidanalaisen kaupan taikavoimainen ilmestyminen joen rannalle, vieläpä Korpijoen puolelle.

Tuli iltapäivä ja lämpimän punainen aurinko alkoi painua lähelle metsän rajaa, mutta yhä touhusivat miehet kaupan järjestämispuuhissa. Mikkolan tuvasta kannettiin miehissä kaupan nimikilpi ja asetettiin paikoilleen.

— Kyl' se ny' mahraa näkyy Kolmonki puolell', arveli maalari katsellen ihaillen työtään.

— Näkyy se toiseenkin pitäjään, jos tarkkaan katsoo, innostuivat isännät, ja Iisakki kysyi maalarilta:

— Paljonkos nyt tulee vaivoista?

— Mahraaks' se ny' olla liikaa, jos ottais kahreksa markkaa, arveli maalari.

— Mitäs se nyt paljon...

Ja Nuusperi sai kympin vaivoistaan.

— Kukas teitil tulee kaupanhoitajaks'? kysyi Nuusperi.

Sitäpä eivät miehet edeltäpäin muistaneet ajatella, ja nyt meni Iisakin käsi ensiksi korvalliselle.

— Peijakas, kun tuota ei ole muistettu.

Nuusperi katsoi nyt sopivaksi kääntää miesten huomion itseensä ja virkkoi:

— Minä sit' olen ollu jo moness' paikass' osuuskauppaakin hoitamass'. Siel' Etelä-Suomen puolell' olin kaksi vuotta yhress' paikass'.

— Älä...? No että ihanko tosissa? ihastuivat miehet.

— Kyll' se vaa totta ol' joka sana.

— No mitäs siinä silloin muuta kuin Nuusperi hoitajaksi, päätettiin.

— Paljonko sinä vaadit palkkaa? kyseltiin vielä.

— Noo kyl' hää siit' palkast' aina kerkiää, ku'ha täst' päästää ny' ensiks' alkuu.

Asia oli päätetty ja Nuusperin sydän löi muutamia kertoja liikaa astuessaan kauppaan järjestelemään tavaroita, joita oli jo tuotu kirkonkylästä.

— Ku mnää ny saisi eres kakski vuotta heijä kauppas hoitaa, niin ei siit' olis' kui nurkanpää jälell', arveli hän, samalla pakanallisesti riemuiten onnenpotkaustaan.

* * * * *

Osuuskaupan nimikilpi näkyi todellakin Kolmon puolelle. Pikkupojat, joilta oli ankarasti pääsy kielletty Korpijoen puolelle, sen ensiksi huomasivat ja hypellen veivät uutisen vanhemmilleen.

Rietula meni ensiksi katsomaan. Ei uskonut silmiään, vaan haki silmälasit ja katsoi sitte hyvin kauan Korpijoen puolelle. Ilmestyi siihen Rietulan lähelle muitakin katsomaan ja renki Ville sipisi hiljaa:

— Katsokaahan, miten isännän niska punoittaa ja korvallishaivenet nousevat pystyyn. Kohta räjähtää.

Ja kohta räjähtikin. Rietula kirosi niin, että maa tärisi hänen allaan. Emäntä säikähti niin, että polvet horjahtivat ja pirttiin mennessään mutisi:

— Pthyi ruojaa... kun ihan sydänalani tärähti!

Toisissakin Kolmon taloissa kinattiin sinä iltana tavallista enemmän. Synkkä painajainen oli peruuttamattomasti istunut Kolmon miesten niskaan. Illallinen jäi syömättä eikä saunan löylykään maistunut, kuten ennen.

* * * * *

Aurinko oli laskenut ja ilmassa värähteli kevät. Ne ihmiset, jotka eivät riidelleet, tunsivat povensa oudosti sykähtävän. Jotakin oli aina odotettavana keväältä, jollei muuta niin aurinkoisia päiviä. Mutta niistäkin sopi iloita.

Mikkolan Iisakillakin oli hauskaa. Hänen povessaan pulpahteli sanomaton ilon laine kantaessaan vettä Eedlalle, joka varsiluutineen häili uudessa osuuskaupassa.

Eedla oli suostunut ottamaan hänet pesutoverikseen ja Iisakki vakaasti päättänyt kosia Eedlaa sopivassa tilaisuudessa. Hänen viidenkymmenen vanha sydämensä häilähteli toivon ja pelon vaiheilla, mitä Eedla tulisi hänen naimatarjouksestaan sanomaan. Mutta rakastunut mies ei pelkää rakastamansa naisen vastaväitteitä, ja niinpä ei Iisakkikaan. Ajattelipahan vain, että kun koppaan tuon Eedlan noihin rautakouriini ja puristan niin että huuto pääsee, niin eiköhän tuo silloin napisematta suostu hänen kunnialliseen tarjoukseensa.

IX.

Oli sunnuntai ja Kolmon ja Korpijoen nuoriso oli kokoontunut kansakoulun avaraan käsityöhuoneeseen viettämään kylässä toimineen raittiusseuran hautajaisia.

Hautajaisiako?

Varmasti niin oli huhu kertonut. Kylien yhteinen raittiusseura oli ollut ensin kitukasvuinen ja sairaloiseksi oli vähitellen muodostunut sen elämäkin. Ja nyt, kun kylien välit olivat kokonaan katkenneet osuuskauppa-asian johdosta, uskoi kultainen nuoriso, että myöskin seuran elämänlanka katkeaisi nyt siinä kokouksessa, joka oli ilmoitettu alkavaksi kello viideltä.

Kumpaisenkin kylän nuoriso saapui joukolla, ja kylmästi tervehdittyään toisiaan asettuivat kolmolaiset oikealle ja korpijokelaiset vasemmalle puolelle, salia istumaan.

Neiti Horttanainen, suutari Horttanaisen sisar, joka oli vuosi takaperin tullut Helsingistä, oltuaan siellä kätilökursseilla, oli saatu seuran esinaiseksi eli puheenjohtajaksi ja hän istui nyt paikallaan puunuija kädessä ja katseli läsnäolijoita. Huomattuaan nuorison teräskylmät katseet, kävi hänen olonsa hieman epävarmaksi puheenjohtajan vaativalla paikalla.

Värähtävällä äänellä hän ehdotti laulettavaksi "Jos sydän sulla puhdas on".

Puheenjohtaja aloitti vapisevalla äänellä laulun nousten seisomaan, mutta huomattuaan, että osanottajien suut pysyivät visusti kiinni, painui hän istumaan hiusmartoaan myöten punastuen.

Kultaisen nuorison sydän ei siis ollut puhdas tällä kertaa, koskapa ei kehdannut yhtyä ehdoitettuun lauluun. Oliko todellakin uskottava, että nuoriso saattoi muuttua niin paatuneeksi, jotta jätti laulunkin lahjat käyttämättä ja istua murjotti hautoen mielessään kurjia epäsovun mietteitä. Eikö löytynyt nuorten sydämissä yhtään sääliä omaa seuraansa ja sen kainoa puheenjohtajaa kohtaan, joka avuttomana kuin kynitty lintu kyykötti paikallaan pöydän takana?

Käsi sydämellä voi tähän vastata: ei. Kaikki hyvä ja kaunis oli kadonnut tästä nuorisosta ja villi, pahaenteinen ilo näytti kiiluvan poikain silmistä nähdessään kokouksen epäonnistumisen ja puheenjohtajan vaikean aseman.

Poikien joukosta kuului joku naurun tirskahdus, ja se sai puheenjohtajan veret liikkeelle. Puristaen pienet kätensä nyrkeiksi ja kimmahtaen seisomaan, aloitti hän seuraavan puheen:

— Tämä on kurjaa, että tämä meidän seura on mennyt näin alaspäin, ja se on vielä kurjempaa, että kun minä ehdotan laulettavaksi jonkun laulun ja vielä aloitan sen, niin suletaan suut tiukasti suppuralle ja istutaan kuin Lootin suolapatsaat. (Mistä hän kiireessä saikaan tämän vertauksen?) Tämä on ennen kuulumattoman julkeata, että naureksitaan, kun pitäisi puhua asioista ja aloittaa kokous. Ja tämä on niin hävytöntä, että minun pitää olla tämän seuran johtajana, kun kaikki ovat niin välinpitämättömiä, etteivät kehtaa edes laulaa kokouksen alussa. Ja tämä on niin kauheata, että tytötkin kehtaavat pistää suunsa suppuun silloin, kun pitäisi nousta seisomaan ja yhtyä lauluun. Ja tämä on niin kurjaa, että te nuoret kehtaatte noudattaa vanhempienne esimerkkiä ja olla pahasopuisia ja katsella noin äkäisesti toisianne. Tämä on niin, että tämä itkettää ja minä en osaa sanoa...

Puheenjohtaja purskahti äänekkääseen itkuun ja painui pöytää vasten ankarasti itkeä päristelemään.

Tytöt näyttivät noloilta ja pojat katselivat pieksujensa kärkiä mitään toisilleen sanomatta. Oli painava hiljaisuus. Sisällä huoneessa ei kuulunut muuta kuin neiti Horttanaisen äänekäs niiskutus ja ulkoa joen rannalta teerien kuherrus.

Muutamat tytöistä, supatettuaan hetken, menivät sivuhuoneeseen ja siellä virisi vilkas keskustelu. Pojatkin sipisivät keskenään. Ala-Rietulan Hesekielillä oli taskussaan karamellipussi ja toisten kehoituksesta meni hän siitä tarjoamaan puheenjohtajalle:

— Olkaa hyvä!

Neiti Horttanainen kuivasi silmänsä ja otti karamellin. Hänen värisevä, pieni sydämensä oli jälleen sulanut ja hän virkkoi kotvan kuluttua:

— Jos sitten aloitettaisiin se kokous.

— Aloitetaan vaan, kuului tyttöjenkin myöntymys.

Joku Kolmon pojista pyysi puheenvuoroa ja ehdoitti heti jyrkästi seuraa lopetettavaksi.

— Isäkin sanoi, että semmoinen seura saa oikaista koipensa, jatkoi puhuja.

Kuului tyttöjen joukosta naurun tirskahduksia.

— Loppua se saa semmoinen seura, jossa ei tanssita, arveli taas joku pojista puheenvuoroa pyytämättä.

— Niin, sitten pidetään seurat edelleen, jos tanssitaan, arvelivat toisetkin.

— Se on sääntöjen vastaista, lausui puheenjohtaja jyrkästi.

— Penkin alle semmoiset säännöt!

— Niin, sinne ne joutavat!

— Toista se on, kun saa tanssia!

Mielipiteen osoituksia kuin neulan kärkiä suunnattiin puheenjohtajaa kohti. Hänen asemansa näytti käyvän hetki hetkeltä yhä vaikeammaksi. Vetikö tosiaankin viimeisiä hengenvetojaan kylän raittiusseura, jota hän oli huolella hoivannut jo kokonaisen vuoden?

Siltä se näytti.

Tytöt supattelivat nyt jo sangen julkeasti keskenään ja poikia näytti nukuttavan.

Puheenjohtaja ehdotti seuran jatkamista edelleen ja kehoitti valitsemaan huvitoimikunnan iltamain pitoa varten.

Mutta silloin aukeni kokoushuoneen ovi ja Vieremäen Kustun partainen naama näkyi ovella.

— Onko ne meidänkin pojat täällä? kysyi ukko hyvin kuuluvasti.

— Jos on, niin alkakaa laputtaa, jatkoi ukko.

— Tänne niitä syntisiä kokouksianne kuljette pitämään ja sitten aamulla kuorsataan niin, että talo heiluu. Minä kysyn, onko Jussi ja Eenokki siellä? — hirvittävä ukko koroitti yhä ääntänsä. — Heti sieltä kotiin että jaksatte aamulla halonajoon. Vielä sitten korpijokelaisten kanssa samaan seuraan, jatkoi ukko mennessään.

Syntyi liikettä Kolmon nuorten miesten keskuudessa. Todellakin tässä istutaan Korpijoen poikain kanssa saman katon alla, vieläpä näköjään sulassa sovinnossa. Mutta nyt oli paras aika lähteä!

Pojat nousivat kolisten ja äänekkäästi naureskellen astuivat ulos. Heitä seurasi melkein samassa Korpijoenkin nuoriso uhaten mennessään:

— Penkin alle se joutaa semmoinen seura!

Neiti Horttanainen istui vielä pöydän ääressä. Nähtyään että oli yksin kokoussalissa, iski hän vihan vimmalla nuijansa pöytään virkkoen:

— No kuolkoon sitten seura, kun ei jaksa elää!

Mutta ulkona virittivät Korpijoen pojat laulun kotiin mennessään:

"Lauletaan me nuoret pojat kylän kunniaksi" j.n.e.

Ja siihen lauluun vastasivat Kolmon puolen pojat parkaisten ilmojen pieliä tärisyttävästi:

"Korpijoen kulkurikoirat kynsiänsä nuolee. Sen kylän akat tyttärinensä kahvinjanoon kuolee."

Tämä laulu lienee syntynyt hetken sykähtävästä mielialasta, niin kuin monet muut sen tapaiset rekilaulut. Kuultuaan tämän, alkoivat Korpijoen pojat kiihkeästi neuvotella, mitä pitäisi tehdä kärjistyneiden välien selvittämiseksi.

Hetkistä myöhemmin kuului Korpijoen puolelta arveluttava aidan seipäiden rusahtelu.

Kuka niitä katkoi?

Ja mitä tarkoitusta varten?

X.

Sarvi-Kaisa on tärkeä tekijä Korpijoen ja Kolmon kylien elämässä. Jos nimismies tai muu kunnan virkamies tulee taloon, murahtaa joku vastahakoisesti hyvän päivän välittämättä vieraasta sen enempää. Mutta Sarvi-Kaisa otetaan joka talossa mielihyvällä vastaan. Tuikataan kättä ja toimitetaan istumaan ja emäntä juoksuttaa jalkaniekka kahvipannun hiilokseen.

Nimismiehestä ja muista viranomaisista ei ole asukkaille mitään hyötyä, mutta Kaisa koplottelee luisilla sormillaan kipeät paikat kuin taikomalla terveiksi.

Lääkäri on kaukana ja raskaan työn raatajat saavat milloin nivusensa, milloin minkin paikan parannetuksi Sarvi-Kaisan avulla. Hän on myöskin taitava asettamaan irti päässeen "reväisimen" ja "syönalusviat" paikoilleen.

Mutta nyt on paha henki mennyt Sarvi-Kaisaankin. Hän on lopettanut työnsä Kolmon puolella ainoastaan siitä yksinkertaisesta syystä, että suutari Horttanainen vajosi niin syvälle ilkeydessään, että kiusasi korpijokelaisia jalkineen puutteella ja siirtyi vihdoin kokonaan Kolmon puolelle. Ja nyt kolmolaiset syyttävät korpijokelaisia siitä, että nämä ovat viekoitelleet heiltä kupparin. Tämäkin osaltaan vie kyläläiset yhä kauemmaksi toisistaan.

Sarvi-Kaisa on mennyt Mikkolasta Miiruun hieroksimaan. Koko talon väki ja varsinkin isäntä on tullut suopealle tuulelle. Joosepilla ei olekaan muita puhetovereita, vaimoaan lukuunottamatta, kuin Sarvi-Kaisa. Hänen kanssaan luistaa keskustelu vapaasti ja mukavasti saa puhua kaikki salaiset huolensa Kaisalle ja hänpä tietää niihin sopivat neuvot ja lääkityksen siinä samassa myöskin ruumiille.

Kaisa hieroo isäntää niin, että niskahaivenet pölisevät.

— Jo tuli tästä kylästä ampiaispesä, sanoo Kaisa. Kun ennen oltiin rakkaita ystäviä, niin nyt kähistään kuin kissat ja koirat.

— Niinhän ne kolmolaiset aloittivat ne riitaisuudet, arvelee isäntä.

— Eikö liene syytä korpijokelaisissakin, uskalsi Kaisa nöyrästi huomauttaa.

Keskustelu katkesi pitkäksi aikaa. Ei kuulunut muuta kuin könniläisen verkkainen käynti isännän kamarista, jonka ovi oli raollaan. Lapsetkin olivat menneet ulos ja kyhäsivät lumiukkoa viimeisistä lumenjätteistä, joita huhtikuun sade oli jättänyt pirttirakennuksen varjoon.

Eveliina nukkui isännän kamarissa ruokauntaan ja Eedla haravoi roskia pihamaalta. Aurinko näytti menevän pilveen ja muutamat maantiellä kävelevät miehet kuuluivat ennustavan sadetta. Osuuskaupassa ei keskipäivällä käynyt ostajia. Nuusperi istui portailla ja soitteli harmonikkaa.

Rietula näkyi soutelevan alempana joella ja nostelevan rysänsä rantapenkereelle kuivamaan. Veti sitten venheensä maalle ja lähti kiireisin askelin pihaan kertaakaan osuuskauppaan päin katsahtamatta, vaikka siellä Nuusperi soitti iloista säveltä ja hihkaisi aina väliin.

Mikkolan tuvassa oli edelleen hiljaista. Kaisan ja isännän keskustelu oli kerran alkanut, mutta katkennut uudelleen. Isäntä tuntui kuorsahtelevan ja Kaisa mietti elämän monia salaisia ongelmia.

— Miksi kierti kuu ja aurinko rataansa, jos ollenkaan kierii? Ja miksi kevät seurasi talvea ja miksi kesän jälkeen tuli ruma, sateinen syksy? Ja miksi Kolmon ja Korpijoen isännät ja emännät riitelivät? Miksi eivät olleet niin kuin ennen, jolloin emännät kävivät toistensa kahvikesteissä ja isännät kutsuivat toisiaan kevätkalaa maistamaan?

XI.

Kaunis ja lämmin huhtikuu on solahtanut salaa ohi, melkein kuin hiekka sormien lomasta. Tullut on toukokuun ensimäinen päivä. Siis juhlapäivä muualla, mutta Korpijoen ja Kolmon kylillä samanlainen kuin muutkin päivät. Ehkä sentään hieman erilainen, koskapa aurinko näytti noustessaan entistä punaisemmalta ja kiuru visersi siintävässä korkeudessa. Metsät näyttivät yöllisen sateen jälkeen vihoittavan, ja kun koivun oksaa tarkasti lähempää, huomasi lehtisilmujen auenneen. Ehkä muutenkin oli päivä vähän erilainen, ainakin Mikkolan ja Ylä-Rietulan isännille.

Kumpainenkin oli nyt viidestäkymmenestä ikävuodestaan ja harmaista haituvistaan huolimatta auttamattomasti rakastunut Miirun Eedlaan.

Huhtikuussa vielä kumpainenkin isäntämies tunsi vasta tämän polttavan tunteen esimakua, toisin sanoen, Eedla hiipi hiljaa heidän mieliinsä. Kumpainenkin tähysteli salaa Eedlan liikkeitä, ja kun tämä Eedla on hönkäihminen, oli seuraus varma: Vappuna oli jo kumpainenkin isäntä täydessä tulessa.

Mikkolan tuvassa oltiin aamiaisella. Iisakki oli määrännyt, ettei kukaan saanut puhua mitään ruokapöydässä. Ja tätä sääntöä ehdottomasti noudatettiinkin. Äänettöminä nytkin ryystettiin velliä puuvadeista, joita Mikkolassa vielä oli käytännössä. Ei kuulunut väliin muuta kuin leivän tasainen leikkaaminen ja puutuoppien kolahtelu honkaiseen pöytään. Talon perheellä oli hyvä ruokahalu, mutta Iisakki lopetti kesken syöntinsä.

— Kovinpa se nyt tämä naimapuuha ottaakin tiukalle, kun vie jo ruokahalunkin, arveli hän itsekseen ja, hätäisesti pistettyään piippuunsa, kävi ottamassa sunnuntaitakin ylleen ja pujahti salaa maantielle.

Mutta tuvassa huomattiin isännän hätäinen lähtö ja isäntärenki virkkoi:

— Kyllä nyt taas on ukolla Eedla mielessä, kun ei vellikään kelvannut.

Iisakin jalka nousi keveästi, aivan kuin ennen poikavuosina. Aamukin oli tavallista kauniimpi ja sekin vaikutti kohottavasti. Peltojen mullasta nousi tuoksuva huuru. Yöllä oli sulanut viimeinen routa maasta, ja nyt näytti kuin multa olisi herännyt eloon auringossa ja pellot odottaneet muokkaajaa.

— Onpa, onpa tämä nyt kaunista kevättä, puheli Iisakki itsekseen kävellessään pellon piennarta luikertavaa polkua, joka vei suoraan Miiruun. Muutamien päivien perästä saa ruveta peltoa äestämään ja kauraa kylvämään. Eikö pian lähtene jäätkin järvistä ja pääsee nuottaa vetämään. Kunpa nyt vaan se pahuksen Eedla ei olisi kovin ynseä, vaan suostuisi arvelematta.

Miirun talossa jo Eedla suoritteli ensimäisiä kevättöitä. Jooseppi ei joutanut milloinkaan tupakan taimilavaa laittamaan ja se työ oli jo varhaisesta lapsuudesta määrätty Eedlalle. Nytkin hän lapiolla hämmenteli lavan multaa ja porasi, että hänen täytyi aina ukkojen töitä toimitella.

Iisakki huomasi Eedlan jo kaukaa ja lähelle tultuaan toimitteli hyvää päivää.

Eedla lakkasi motkottamasta ja käänteli puhisten multaa mitään virkkamatta.

Miksi Eedla oli aina näin kylmän koppava Iisakille, vaikka tämän sydän heltyi ja pehmeni joka päivä? Miksi ei tyttö pistänyt lapiotaan multaan ja tuikannut kättä Iisakille syvään niiaten ja kysynyt, mitä kuuluu vieraalle? Jos hän olisi näin tehnyt, olisi Iisakki myhähtänyt ilosta ja arvellut ei muuta kuuluvan kuin hieman sydäntautia vain, jolle oli nyt tullut tänne saamaan lievitystä.

Mutta tämä tyttö oli kylmä kuin kala järvessä ja nytkin vain käänteli multaa, ähkäisten joka lapiopistolle.

Iisakki seisoi vieressä neuvottomana. Huomasi siinä navetan seinuksella vanhan siankaukalon, käänsi sen alassuin ja istui siihen täyttelemään piippuaan.

— Tupakkamaatako se Eedla siinä laittelee? kysyi...

— Kuka hullu nyt vielä tupakkamaata laittaa, kun on juhannukseen vielä kuusi viikkoa, kivahti Eedla. Tuo ukko kun ei itse kehtaa tätä taimilavaansa laitella, niin rupesin multaa kääntelemään.

— Niin, sitäpä minäkin, että taimilavaa, oikaisi Iisakki. Taisi kasvaa Eedlan tupakkamaa hyvästi viime kesänä?

— Näkyihän se työntävän vartta, mutta lehdet olivat semmoisia vaivaisia kurtteloita, sanoi Eedla.

Iisakki hymähti. Pakinatuulellapa tämä Eedla nyt olikin.

— Taisi sentään tulla koko vuodeksi Joosepille käryyttelemistä? uteli Iisakki.

— Vielä tuo eilen näkyi noita hienoksi jyskyttävän, jurahti Eedla.

— Siellä Mikkolassa se olisi hyvä tupakkamaa, kehaisi Iisakki. Kelpaisi siellä Eedlan kasvatella, eikä työntäisikään paljasta vartta, kasvaisi lehteäkin.

Eedla muljahutti epäluuloisesti Iisakkiin.

— Vai vielä tässä pitäisi kylään lähteä näitä tupakkamaita penkomaan, niin kuin ei tämä jo riittäisi. Hyh, kelpaisi sitä sitten laiskojen ukkojen nenänsä alla käryytellä ilmaan akkasen ihmisen vaivannäköä.

Iisakki istui polvet pystyssä siankaukalolla ja harkitsi, miten voisi parhaiten asiansa Eedlalle ilmaista.

— Eihän sitä tosin emäntä-ihmiset joutaisikaan tupakkaa kasvattamaan, ja minä polttelenkin niitä herrastupakoita vain, virkkoi Iisakki ja tarkasteli salaa Eedlaa, huomasiko tämä mitään.

Mutta eihän tyttö huomannut. Suotta ei häntä Kolmon puolella sanottukaan hatarapäiseksi. Näsy tyttö olisi huomannut Iisakin jo siitä tavasta, millä hän äsken pani piippuunsa, mutta Eedla parka ei hoksannut vieläkään, vaikka asia jo selvästi sanottiin. Kun sai lavan käännetyksi, painoi lapion multaan ja lähti keikutellen menemään tupaan, välittämättä vierastaan. Joku toinen mies olisi jo tässä tilanteessa kironnut karkeasti, mutta Iisakki ei tiukemmassakaan paikassa käyttänyt voimasanoja. Painoi nytkin vain hattuaan lujempaan ja lähti astumaan Eedlan jälkeen. Luonto oli kumminkin kiehahtanut ja puraisten hammasta, päätti hän kysyä suoraan tytöltä: tuletko vai et?

— Kuulehan, Eedla, minulla olisi hieman asiaa sinulle, kiirehti Iisakki sanomaan.

— No mitä?

Eedla seisahti epäluuloisesti.

— Sitä minä tässä vaan olen jo pitkät ajat miettinyt, että emännättömästä talosta ei ole mihinkään. Pitäisi saada puuronkeittäjä?

Ja Iisakki katsoi kysyvästi Eedlaan.

— Velliäkö sitten Mikkolassa vaan keitetäänkin? kysyi Eedla viattomasti ja aikoi mennä edelleen.

— En minä nyt sitä... hätääntyi Iisakki. Minä vaan olen ajatellut, että jos Eedlan sopisi tulla keittäjäksi.

Eedla ei vieläkään näyttänyt tajuavan Iisakin rehellistä tarjousta. Katseli vain typerästi Iisakkiin hetkisen ja kääntyi sitten menemään.

— Jo on siinä tiukkaluontoinen naisihminen, päivitteli Iisakki jäätyään yksin pihamaalle. Kun pitää mokomalle itsensä paljastaa ihan pohjia myöten, ennenkuin ymmärtää.

Iisakki meni hiki otsalla tupaan jatkamaan piiritystään.

* * * * *

Tällä välin oltiin myöskin Ylä-Rietulassa suuruksella. Rietula oli valvonut koko viime yön ja miettinyt naima-asiataan ja sitä, milloin kävisi Eedlalle tunnustamassa lämpimät, viime aikoina jo polttaviksi käyneet tunteensa. Rietula istui nyt ruokapöydässä ja ryysti piimävelliä kuin vihan vimmassa. Hän ei ollut vielä menettänyt ruokahaluaan, kuten Mikkolan Iisakki. Näyttipä niinkuin ruokahalu olisi viime aikoina asian johdosta vain parantunut.

Rietula kävi täyttämässä vatinsa piisin nurkalla kolmannen kerran ja talonväki katseli kauhistuen isännän tavatonta ruokahalua.

Kustaava kysyi jo hätäisesti:

— Mikä sille isännälle on nyt tullut, kun noin kauheasti syö?

Mutta Rietula muljautti vain vihaisesti Kustaavaan, nousi pöydästä, röyhtäisi pari kertaa niin, että tupa raikui ja pisti puukkonsa seinän rakoon.

Suutari Horttanaisen eukko tuli tupaan ja, kiirehtimättä istumaan, kutsui isännän ulos.

— No mitä nyt?

— Voi hyvä isä, kun juoksin niin että henki oli katketa!

— Ka, mikä nyt? Onko suutari sairas?

— Ei, hyvä isäntä. Nyt on paljon pahempata tekeillä. Kun kuulin, niin piti kesken syöntini lähteä. Kun se Kyrmyniska kuuluu nyt meinaavan sitä Miirun Eedlaa... ja kun minä olen vähän kuullut sellaista, että isäntäkin on katsellut sitä vähän niinkuin sillä silmällä...

— Mitä sinä horiset?

— Voi älkää nyt, hyvä isäntä... Itseltään Miirun Eveliinalta sanoi Sarvi-Kaisa kuulleensa... ja nyt on Kyrmyniska siellä parhaillaan sitä Eedlaa kysymässä. Minä niin soisin, että Eedla joutuisi hyvälle miehelle, kun se Kyrmyniska on semmoinen retku ja...

— Onko se totta? Kyrmyniskako on Miirussa? kysyi Rietula tiukasti.

— No ukko ei valehtele ja se sanoi nähneensä, ja pyhävaatteissaan oli oikein ollut...

Rietula pyörähti kamariinsa enempää kuulustelematta. Pisti verkatakin ylleen ja loikkasi maantielle huohottavan suutarin akan ohitse, joka jäi vieläkin siunailemaan kovaa juoksuaan.