Part 2

— Tässä on jo tuntikaupalla riidelty ja hosattu eikä ole päästy yksimielisyyteen kaupan paikasta. Tämä on kurjinta eripuraisuutta, mitä minä olen koskaan nähnyt ja kuullut. Mutta jollei nyt saada sovintoa ja yksimielisyyttä aikaan, niin koroitan minä ääneni niin että se kuuluu Hankoniemeen saakka. Onko kummempaa nähty että kaksi kyläkuntaa, jotka ovat melkein samoilla pelloilla, riitelevät osuuskaupan paikasta, kun pieni joen luikero on heidät erottavinaan eri kyläkunniksi. Ja vielä osuuskaupan, joka on pyhä asia, pyhempi kuin kinkerit ja kiertokoulut ja jonka pitäisi kyläläiset yhdistää ikuisilla rakkauden siteillä toisiinsa ja saada häviämään se syntinen sydämettömyys ja kauna, josta tuoreita esimerkkejä saa nähdä joka päivä, milloin Kolmon, milloin Korpijoen puolella. Jos ei nyt tämä riita ja hosaaminen lopu, niin minä huudan koko maailmalle, että täällä ovat ihmiset semmoisia alkuasukkaita, että toraavat maatessaankin ja repivät silmät toistensa päästä. Sen minä sanon ja senkin vielä, että nämä mokomat rupeavat puuhaamaan mukamas osuuskauppaa ja tappeluun asti vaativat sitä kumpainenkin kyläkunta puolelleen ja silmät verestävinä mulkoilevat kokouksessa kumpaisetkin kylän miehet omassa ryhmässään ja hiovat taskussa nyrkkejään hyökätäkseen toistensa päälle. Mutta sen minä sanon, että jollei nyt lakata tästä rumasta pelistä ja lyödä rakkauden kättä toisilleen, niin Jumalan viha lankeaa meidän päällemme ja maa aukeaa ja nielee meidät. Kun kuulostaa teidän juttujanne ja esityksiänne, tuntuu niinkuin olisi järki jotenkuten luiskahtanut teidän aivoistanne ja tuuli hajotellut sen pitkin Kuivalan sydänmaita, ja nyt järjettöminä kuin eksyneet lampaat käytte tuimasti yhteen välittämättä yhtään siitä, että minä, jolle Luoja on siunannut tuota järkeä hieman enämmän, koetan kylvää teidän paatuneisiin mieliinne sovinnon nisua. Mutta kylvö on mennyt hukkaan, se on totisesti karissut tien oheen ja pahan sisun linnut ovat nokkineet sen suuhunsa ja ohdakkeet ovat päässeet versomaan ja täyttävät nyt mielenne niin, että teidän suustanne vaan käy ulos pahat halut ja aivoitukset. Käykää, miehet, sovintoon, käykää sovintoon ennenkuin armon aurinko laskee vihanne yli, ja silloin se on jo myöhäistä. Se on myöhäistä, sanon minä, ja silloin jää osuuskaupat ja muut perustamatta ja meidät... tuota... meidät perii hiisi joka sorkan!

Iisakki painui istumaan ja pyyhki hikeä otsaltaan.

Eedla oli lopettanut pesupuuhansa ja tullut tupaan juuri parhaiksi, kun Iisakki oli päässyt oikein lämpenemään ja saanut vertaukset kypsymään aivoissaan tulikuumiksi ja iskeviksi. Mutta Eedla tuli tupaan, seisahti ovensuuhun ja katsoi Iisakkiin kunnioittavasti ja hieman lempeästi, niinkuin Iisakista näytti, ja jylisevä puhe katkesi ennen aikojaan. Ja taisi katketa huonosti ilman vaikuttavaa loppuiskua.

Tuvassa oli hetken hiljaista. Ei kuulunut muuta kuin kellon verkkainen käynti, russakoiden ropina seinillä ja muutama tupakkasyljen vihainen iskentä permannolle.

Mutta yht'äkkiä alkoi kello rämisten ja hätäisesti lyödä. Ja löi koko vetovarastonsa loppuun niin, että paino alas päästyään jäi kuin väsyneesti lerkkumaan.

Ja se vapautti kielet jälleen liikkeelle. Iisakkiin oli heitetty murhaavia silmäyksiä, suurimmalta osalta kolmolaisten puolelta, ja Ala-Rietulan Vernand virkkoi leuka täristen mielenliikutuksesta:

— Se taisi haukkua meitä.

— Kuka?

— Tuopa Kyrmyniska. Niin se minusta tuntui.

— Kyllä se haukkui meitä hyvänlaisesti, arveli toinenkin Kolmon mies mustanpunaisena kyyräten Iisakkiin toiselle puolelle tupaa.

— Ei ole isoon aikaan niin perinpohjin haukuttakaan meitä, vahvisti jo Möttösen Eerokin.

— Sille pitäisi antaa vastasanat.

— Niin, oikea vastamyrkky!

— Anna sinä, Rietula, Kyrmyniskalle sana sanasta, kehoitettiin jo miehissä.

Mutta Rietula istui hieman allapäin. Hänkin oli huomannut Eedlan tulevan tupaan ja katseli nyt, miten Eedla kiepsahteli hellan ääressä hämmennellen piimävellipataa. Pahusko siinä oli, että tyttöletukka oli niin äksy äsken siellä joella. Hönkäihminen se on... kyllä se... Rietulaa nykäistiin kylkeen:

— Kuuletko sinä...!

— Ka, mitä?

— Nukuitko sinä, perhana, koko ajan, kun meitä Kyrmyniska haukkui?

— Ka, enhän minä...

— No mitäs sitten noljotat, sano kovat sanat sille.

Rietula terästyi.

— Sano lautamies, kun minua puhuttelet, kivahti hän räätäli Romppaselle, joka oli kehoittanut kovia sanoja Iisakille sanomaan.

— Oleppa nyt lautamies tai mikä tahansa, niin anna sille sapiskat.

Kolmolaiset alkoivat heitellä vihaisia silmäyksiä Rietulaan. Mitä se siinä kyyrötti ja vahtasi karsinapuolelle tupaa saamatta suutaan auki, vaikka aina oli kehkeä kehumaan sillä sanansa voimalla. Antoiko se nyt vain noin ilman mitään Kyrmyniskan häväistä kolmolaisia?

Rietula huomasi nyt itsekin noloutensa ja koetti sitä pois pudistaa itseään vihaisesti liikauttamalla. Kalvoi liivinsä taskusta sikarin pään, pisti sen poskeensa ja puraisi muutaman kerran niin, että leukalihakset korkealle jännittyivät.

Kolmon miehet huomasivat tämän ja arvelivat, että jopahan miehen luonto nousee.

Ja Rietulan luonto nousikin. Hän oli pannut merkille, että myöskin Iisakki katseli Eedlaa hyväntahtoisen ahneesti ja se kismitti mieltä sen lisäksi, kun Iisakki aina sitä sovintoaan saarnasi ja kerskui lähimäisen rakkaudellaan.

Jo nousi Rietula puhumaan. Vapauttava humahdus kävi Kolmon miesparvessa.

— Sinä, Kyrmyniska, tulit taas tänne meidän kokoukseen, aloitti Rietula ja silmänräpäyksen mietti, miten jatkaisi. Pahusko lienee nyt sanat suusta vienyt.

— Tulinhan minä, kun pyytämällä pyydettiin, virkkoi Iisakki toiselta puolen tupaa. Ajattelin kyllä jättää pääni pistämättä tänne ampiaispesään, mutta...

— Älä loukuta leukojasi. Anna kun Rietula puhuu, ärähti Möttösen Eero.

— Niin, minä vaan kysyn, että mitä varten sinä tulet tänne kokoukseen puhumaan puuta heinää ja sotkemaan ihmisten asioita ja yrityksiä, aloitteli Rietula. Ja minä kysyn vielä, mikä sinä olet olevinasi, kun sinun pitää aina haukkua meitä huonosta sovusta ja pahanilkisyydestä. Sinä et ole edes lautamies ja siltä sinä otat suuvuoron ja esiinnyt näissä julkisissa paikoissa komentavasti kuin kukko kanaparvessa. Mutta me emme kuuntele enää tästälähin sinun turhia jaarituksiasi. Sinut ajetaan ulos, jollet pidä visusti kiinni leipälaukkuasi. Ajetaan pian koko kyläkunnasta ja Kuivalan seurakunnasta sinne Hämeeseen, josta olet tänne tullutkin sekaannusta aikaansaamaan.

Rietula painui penkille. Hänen naamansa oli hohtavan punainen ja vesi tipahteli korvallisista. Häntä hävetti huono puhelahjansa, joka oli tällä kertaa hänen tietämättään juossut kuiviin.

Taisi tulla ihan ilkoiset häpeät. Mikä se saikin nyt miehen niin pehmenemään? Eihän vaan tuo Eedla...? Kyllä se taisi olla sen ansio, että ryhti meni mieheltä. Mokomakin tallukka siinä...! Ilmankos se Salomoni sanoikin, että älä katso naisen puoleen. Ja ilmankos Simsonilta voimat meni, kun nainen leikkasi hiukset. Voi tätä Eedlan lepukkata, minkä teki!

Rietula ei taaskaan huomannut, että Kolmon miehet seivästivät hänet silmillään ja partaisista suista kuului murahduksia:

— Jo on lampaan luonnolla mies lähtenyt kokoukseen.

— Jokahan vetäisi kyntensä pois koko kauppapuuhasta...?

— Piruko sillä on, kun se ei sano kovia sanoja, työlästyi jo räätäli Romppanenkin.

— Jo meni mieheltä sisu ennen aikojaan.

— Kun olisi saanut sen sisun jotenkuten kuohahtamaan, arveli Möttösen Eero.

Mutta Korpijoen miehet hymähtelivät hiljaa ja naureskelivat nähtyään Rietulan nolouden.

— Hyvä tästä tulee, supistiin.

— Kun nyt Iisakki antaisi vielä toisen samanlaisen saarnan, niin eiköhän sisu mieheltä pettäisi.

— Jo se sanoi tiukat sanat.

— No ihan niin kuin naulan päähän!

— Eikö liene se saarna sisua Rietulalta ottanutkin.

Iisakin katse oli taas salaa hiipinyt seuraamaan Eedlan askareita. Nuori tyttö tuntee, vaikka ei näekään, kun häneen kohdistuu kiinteä, hyväilevä katse, mutta Eedla oli niin paksunahkainen, ettei tuntenut Iisakin katseiden hyväilyä. Maistoi suolan piimävellistä, keikautti padan hellasta pölkylle ja pyyhki hierimon sormellaan ja meni sitten keikutellen ulos.

Iisakki tunsi yhä enemmän lämpenevänsä.

Emäntä siitä on tehtävä Mikkolaan, ei siinä auta. Sillä on lonkatkin niin leveät kuin emännällä tulee ollakin. Kun ei vaan olisi niin ynseä miesväkeä kohtaan, että pääsisi sen kansa alkuun...

— Kuuletko sinä!

Miirun Jooseppi nyhjäisi Iisakkia kylkeen.

— Että mitä?

— Kun minä tässä sohitan etkä kuule... että ota vielä puheenvuoro ja jyrise niille niinkuin tuomiopasunasta.

— Ei niin, innostui Iisakki. Niitä pitää koettaa makealla ja karvaalla ja nyt on makean vuoro.

Ja Iisakki rykäisi ja nousi puhumaan.

— Kuulkaahan, rakkaat ystävät...

— Lempo sinun ystäväsi! kuului Kolmon joukosta.

— Ystävät, sanon minä, koroitti Iisakki äänensä. Minulla on vielä pari sanaa sanottavana. Siellä Kolmon puolella on yhtä sileät ja hyvämultaiset pellot kuin täälläkin.

— On vähän paremmatkin, kuului joku huomauttavan.

— ... ja miehet siellä on yhtä reippaita kuin Korpijoen puolellakin. Ihan kuin veljeksiä ikään...

— Älä tolita!

— ... kuin veljeksiä ja mikä on kauniimpaa kuin sopu rakkaissa veljeksissä ja...

— Mutta nyt ei olla veljeksiä eikä...

— ... ja kun nämä rakkaat veljekset ottavat nyt tämänkin asian ja...

— Mutta sitä kauppaa ei perusteta Korpijoen puolelle, vaikka nahka päältä nuljahtaisi!

— Ei perusteta! On tämä nyt semmoinen asia, että...

— Pidä suusi kiinni, Kyrmyniska!

— ... tämän asian — huusi Iisakki — mutta minä puhunkin nyt vertauksella. Onko teistä kukaan nähnyt rauhan puuta? Kyllä minä arvaan, ettei ole nähnyt kukaan. Se on semmoinen puu, että se kasvaa korkeammaksi kuin minkäänlainen honka ja siinä on semmoiset ihanat kukkaset, ja kun niitä haistelee oikein voimakkaasti, niin...

— Kuulkaahan sitä!

— Pankaa se pellolle! Se pilkkaa jo meitä!

— ... kun niitä haistelee, niin pahinkin kauna ja pahansopuisuus häviää ja eripuraisuuden kyöpelit loikkivat häntä koipien välissä ja...

— Ulos, Kyrmyniska!

— Ottakaa sitä housunkauluksesta kiinni!

— Hirtehinen, vai pilkkaamaan sinä meitä!

Kolmon miehet olivat nousseet seisomaan ja heidän takkuiset tukkansa olivat nousseet pystyyn. Ja silmät pyörivät päässä pahaa ennustavasti.

Tupa oli yhtenä sekavana mölynä. Korpijokelaiset vaativat, että Iisakin on annettava puhua ja Kolmon miehet lähentelivät jo Iisakkia, hänet ulos riepoittaakseen.

Mutta Iisakki oli noussut penkille ja huusi niin, että russakat pakenivat pelästyneinä seiniltä:

— ... kun se rauhan puu kasvaisi tuohon joen rannalle, vaikkapa Kolmonkin puolelle, niin kaikkoaisi riita ja hosaaminen näiltä mailta. Yhdessä käytäisiin haistelemassa sen kukkaisia ja...

Mutta nyt oli Iisakin jo lopetettava, huomatessaan äänensä heinäsirkan siritykseksi siihen mölyyn verraten, jonka miehet olivat kurkuistaan päästäneet.

Kokous jäi keskeneräiseksi ja Kolmon miehet menivät vähitellen ulos pitäen kylän raitilla pahaa porua kotiin mennessään. Syyteltiin Rietulaakin, ettei paremmin Kolmon puolta pitänyt ja antoi kokouksen mennä sekaisin.

— Minkä minä, kun se ijänikuinen suunsoittaja... perhana... vai minua tässä vielä syytetään.

Iisakki lähti myöskin kotiinsa, mutta hänen mielensä oli rauhallinen. Hymähtelipä vielä siinä kävellessään kevätrousteista tietä. Hän ei enää tuntenut kärsimyksiä kylien huonoista väleistä, eikä muutenkaan välittänyt kokouksen menosta. Riidelkööt ja tapelkootkin, jos katsovat asioiden vaativan, mitäpä hän siitä. Toiset asiat askarruttivat nyt hänen aivojaan. Eedla piteli nyt kiinni hänen ajatustensa kultaisista rihmoista, ja Eedlan kuva kieppui niin mielessä, että pani melkein laulahtamaan siinä kevätyön vaalean taivaan alla kävellessä.

VI.

Suutari Horttanainen neuloi pieksua Ylä-Rietulan tuvassa. Näytti siltä, että äskettäin on suutarimestarin mieli läikähdellyt yli laitojensa, koskapa pikilanka vonkaisi jokaisella vedolla pahasti ja suutarin piikkiparta tärisi vielä mielenliikutuksen laineista.

Julkinen häpeä onkin kohdannut suutarimestarin arvokasta persoonaa. Häpeä sellainen, että sitä ei voisi mikään pestä pois Horttanaisen elämäkerrasta.

Horttanainen oli ollut näihin asti Kolmon ja Korpijoen yhteinen suutari ja kylien riitaisuuksista huolimatta oli hän tehnyt kumpaisillekin riitapuolille yhtä virheetöntä työtä, mutta nyt osuuskauppakokouksen jälkeen oli riivaajainen mennyt häneenkin.

Korpijokelaiset olivat ensin kauniisti pyytäneet ja, sitten kun näkivät sen turhaksi, vaatimalla vaatineet suutaria heidänkin puolellaan neulomaan, mutta suutari oli itsepäisesti vain pysynyt Kolmon puolella, vaikka hänen asuntonsa olikin Mikkolan pellon päässä.

Tulipa sitten Iisakille kerran mieleen, että hänen on heti saatava uudet saappaat, kun vanhoilla ei kehdannut enää käydä Miirussa Eedlaa katselemassa.

Iisakki meni vaatimaan suutaria töihin, mutta tämä lupauksistaan huolimatta antoi Iisakin odottaa itseään.

Iisakki piti varalta, milloin suutari tulee käymään kotonaan ja varustautui hänkin silloin suutarin tuvalle. Ohimennen on mainittava, että suutarin tupa on aivan joen rannalla, ja ylenmäärin myrtynyt Iisakki suunnitteli pakanallista kepposta suutarin lannistamiseksi.

Iisakki meni tuvalle, jossa suutari valikoi parhaillaan lestiä neuloakseen Rietulalle samanlaiset saappaat, jollaisia Iisakinkin mieli teki.

Horttanaisella oli laiminlyönnistään paha omatunto ja hän hätkähti hieman, kun Iisakki astui tupaan.

— ... vää!

— ... antakoon! Mitä sitä isännälle kuuluu? Olisi puuta istuakin.

— Ei kuulu muuta kuin laitat itsesi nyt heti neulomaan niitä saappaita.

— Tuota... ei se nyt käy ennen kuin ensi viikolla... tuota... mutta ensi viikolla minä tulen varmasti.

Suutari Horttanaisen viimeinen hetki näytti nyt peruuttamattomasti tulevan. Iisakin niskakin, kasvoista puhumattakaan, oli jo punoittunut ja hän karjaisi niin että suutarin tukka heilahti:

— Tuletko heti vai et!?

Mutta suutarillakin oli Horttanaisten pöyhkeä luonto. Hänkin ponnistautui suoraksi kuin seiväs ja huusi sen kuin keuhkoista lähti:

— En!

Enempää ei tarvittu. Iisakin viha kuohui laitojen yli. Tarttuen lujasti toisella kädellään suutaria housunkaulukseen, kantoi Iisakki hänet joen rannalle, heilautti suutaria muutaman kerran ja heitti keskelle jokea.

Jättäen Horttanaisen harkitsemaan rannalle pääsyä, astui ukko uudelleen tupaan ja alkoi heitellä sieltä onnettoman suutarin lestejä herransa sekaan jokeen, jossa virta alkoi iloisesti viedä kompeita mukanaan. Horttanainen oli juuri päässyt rannalle, kun hän huomasi tämän Iisakin uuden toimenpiteen ja hänelle tuli hätä. Virta vei lestejä ja Iisakki heitteli uusia tuvasta ja ihmeen hyvin se pahus osasikin nakata aina keskelle jokea. Suutari koetti kepillä onkia lestejä joesta, mutta kun se keino ei auttanut, riisui hän housunsa nurmelle ja, voihkaisten surkeasti, pulahti kylmään veteen.

Kun Iisakki oli saanut kaikki lestit nakelluksi tuvasta, otti hän rikkinäisen padan ja paistinpannun ja lennätti ne rantakiville niin että rämähti. Niitä seurasi pöytä ja sänkyrenkkana, joka aukeni kokonaan liitoksistaan saatuaan potkun rantakivikolle.

Mikkolan renki oli pellolla kyntämässä ja isäntä kutsui häntä avukseen, pannakseen toimeen jälellä olevan kostotoimenpiteensä. Iisakki katseli kaksi vahvaa koivuista kankea ja pisti ne tuvan perustuksien alle ja komensi renkiään:

— Tartuhan kiinni!

Ja tupa pyllähti nyt vuorostaan jokeen, josta kauhistunut suutari yhä harasi lestejään.

Horttanainen nousi rannalle, katseli julmasti kiroillen majansa hävitystä, mutta Iisakki käveli jo pellolla naureskellen mennessään.

Horttanainen oli vannonut poistuvansa ijäksi Korpijoen puolelta ja neuloi nyt vieläkin ylenmääräisen vihansa vallassa Rietulan saappaita.

Rietula istui penkillä, katseli suutarin vihaisia kädenliikkeitä ja imi piippuaan. Horttanainenkin seisautti hetkeksi työnsä, tuikkasi tulen piippuunsa ja virkkoi:

— Ei ole lysti Iisakilla käräjissä, sen minä takaan. Jos olisi muuten, mutta meneppäs vierittämään toisen osuutta jokeen. Kyllä se häpeä vielä maksetaan.

— Kipurahojakin on Kyrmyniskalta vaadittava, virkkoi Rietula.

— Tottahan toki kipurahoja. Kun piti paljain kintuin keväisessä vedessä... Nyt jo reumatismi repii luita ja ytimiä. On se...

Kustaavakin tuli suutarin viereen istumaan ja arveli:

— Jokohan nuo Kyrmyniskaa nyt sakottavat?

Suutari teki peukalollaan vihaisen liikkeen ja virkkoi:

— Kakolaan se siitä teostaan joutuu, se on vissi.

VII.

Huhtikuun päivä paistoi lämpimästi, mutta kylien pahat välit kävivät yhä kylmemmiksi ja pahemmiksi.

Nuoret olivat tähän asti olleet vanhojen riidoista välittämättä ja sunnuntaisin jutelleet kaikessa rauhassa joen sillalla, vieläpä joskus käyneet taloissakin vierailemassa. Mutta nyt olivat heidänkin välinsä kylmenneet. Vanhempien ylitsevuotavat kärsimykset velvoittivat nuorisonkin osoittamaan muuttunutta mieltään toisilleen, ja joen sillalla sunnuntaisin tapella kahauteltiinkin joskus, milloin sattui niin että sanakiista ei muuten selvennyt.

Kuivalan pappikin oli saanut kuulla tästä välien kärjistymisestä ja pitäessään kinkereitä Mikkolassa otti asian puheeksi ja piti jylisevän saarnan jumalattomuuteen langenneille seurakuntalaisilleen. Mutta kävipä niin, että Kolmon miehet, luullen papin erikoisesti syyttävän heitä, pötkivät ulos saarnan kestäessä, ja asia ei siis näyttänyt papinkaan toimenpiteistä ottavan parantuakseen.

Kyläkuntien emäntäväet olivat huuhtoneet vaatteitaan sillan vieressä kumpaisetkin omalla puolellaan. Mutta nyt olivat Korpijoen emännät katsoneet parhaaksi muuttaa pyykkirantansa alemmaksi joen rannalle. Mikä kehtasikaan siinä kolmolaisten nenän edessä virutella vaatteitaan. Sanasotakin siinä syntyi, ja silloin aina ohi kulkijat töllistelivät naureskellen.

Huhtikuun illat olivat raikkaita. Pieninkin ääni kuului pitkien matkojen takaa, ja kun emännät olivat lopettaneet jo aikaa sitten kahvikestinsä ja tehneet pesäeron pyykkirannalla, koettivat he laskea pilapuheita toisistaan niin ääneen, että asianomaiset raikkaina iltoina saattoivat sen hyvin kuulla. Isännät kuuntelivat pihojensa nurkilla, miten heidän paremmat puoliskonsa suoriutuvat paljon vaativassa taistelussa. Ja suloiselta mahtoivat keskustelut kuulua siitä päättäen, että miehet vetivät suunsa naurun mareeseen.

Suutari Jortikainen, joka muutama vuosi takaperin oli muuttanut jostakin Kuivalan laitakulmalta Kolmon takamaille, oli, kuultuaan virkaveljensä onnettomasta kohtalosta, päättänyt muuttaa rauhallisemmille seuduille ja vaelsikin nyt eräänä iltana maantietä, kantaen selässään lestisäkkiä ja vaatteitaan. Jortikaisen eukko tuli jälessä kantamuksineen.

Miirun Jooseppi sattui tulemaan joen sillalla heitä vastaan ja alkoi kysellä, minne on matka.

Jortikainen istahti sillan kaiteelle, veti henkeä, joka pihisi kuin aidan raosta, ja virkkoi:

— Pois piti lähteä näiltä mailta. Riita ja tora vaan kiihtyy tässä kurjassa kyläkunnassa, ja minun vanhat korvani eivät sitä kestä enää kuunnella. Pois rauhallisemmille maille, jossa ihmisten asumuksia ei vieritellä jokeen eikä juorut terävien käärmeenkielien lailla myrkytä ihmisten elämää. Ei minusta ole riitelijäksi enää...

— Enkä minäkään rupea ketään panettelemaan, virkkoi suutarin eukko ja lähti menemään miehensä häntä seuratessa.

Mutta Jooseppi virkkoi pahoitellen:

— Siinä meni meiltä hyvä suutari. Voi aikoja ja ihmisiä!

VIII.

Eräänä aurinkoisena huhtikuun päivänä tapahtui Korpijoen puolella ihme. Kolmolaiset nousivat yhtä varhain sen päivän aamuna kuin muulloinkin. Emännät kiehauttivat ruiskahvinsa ja isännät haukottelivat ja kiskottelivat sängyssä ja rengit, jotka olivat palanneet yöjuoksusta tuntia ennen emäntien nousua, menivät kiroillen talliin.

Kukaan ei aavistanut, että joen toisella puolella tulisi tänään tapahtumaan ihme, jopa mullistavinta laatua, mitä tulee mainittavaksi kyläkuntien historiassa.

Korpijoenkin miehet olivat tavallista varemmin jalkeilla tämän merkillisen päivän aamuna ja hymyilivät merkitsevästi toisilleen. Emännät keittivät aamujuomansa puhtaasta kahvista ilman sikuria ja ruisjauhoja. Ja kahvit juotuaan lähtivät miehet liikkeelle ottaen mukaansa kirveet, sahat, höylät ja vielä paljon muita tarpeellisia kapineita. Iisakki käveli miesparven etunenässä, rautakanki olalla.

Voisi luulla, että miesparvella on pahat aikeet mielessä. Aikovatko purkaa joen sillan ja siten eroittaa Kolmon puolen muusta maailmasta? Vaiko kenties hyökätään Kolmon puolelle, ja Iisakki julistaa korkealla äänellä välien hienon rihmasäikeen kokonaan katkenneeksi ja aloitettavaksi ryty talojen pihamailla?

Mutta ei ole miehillä niin pakanallisia aikeita koskaan ollut eikä ole nytkään. Jaloa yhteiskunnan rakennustyötä vain miehet tuiman näköisinä, otsat kurtussa suunnittelevat.

Joen rannalla, suutari Horttanaisen surullisen lopun saaneen mökin lähellä on Tuppuraisen lesken vanha tupa, jonka kimppuun miehet käyvät, eikä maahan jaottaakseen, vaan nostaakseen sen siitä alennustilasta, jossa se on jo vuosikymmenen siinä saanut olla.

Isännät ja rengit kävivät tavallisesti kiskotellen ja haukotellen työhön vahvan suuruksen jälkeen, mutta nyt ei oltu suurusta muistettu, ja kaikista miesten liikkeistä näkyi, että aiottiin käydä kaksin käsin työhön. Piiput ja takit pantiin heti syrjään ja ensiksi tartuttiin kirveisiin ja rautaseipäisiin, ja Iisakki kävi johtamaan työtä.

Sillä välin kun toiset väänsivät neljää mahdottoman suurta kiveä ähkien ja kiroillen maakuopistaan, kopistelivat toiset kirveillään lesken tuvan seiniä arvellen:

— Kova se vielä on.

— Kyllä siitä tulee.

— Jos vaan nurkkapäät kestävät.

— Pitää liikutella varovasti.

Kivet oli saatu ylös kuopistaan ja hirveällä ähkinällä ne vieritettiin tuvan nurkille.

— Ja nyt kanget tuvan alle ja nostamaan! Mutta varovasti, varovasti, miehet, komensi Iisakki.

— Ja niin, ettei silta säry, huomautti joku.

— Niin, se on muistettava, että silta säilyy ehjänä.

— Rotanreikiäpä tuo on täynnä, arveli Miirun Jooseppi tullen ulos tuvasta, jossa oli ollut pitämässä sisätarkastusta.

Mahdottoman isot kanget työnnettiin tuvan alle ja kymmenen miestä tarttui kankeihin.

— Ja nyt loput miehet sovittamaan kiviä paikoilleen, määräsi Iisakki.

Väännettiin, ja julma ähellys kävi miesparvessa. Kiroiltiinkin, että saataisiin voimat nousemaan. Tupa nousi rutisten ja kivimiehet tarttuivat kohta valtaviin möhkäleisiinsä ja vierittivät ne nurkille.

— Vimperin saki, älä nosta sitä nurkkaa enää, kun nurkkapäät alkavat putoilla! huusi Iisakki ja komenteli edelleen:

— Miirulaisten nurkkaa ylemmäksi, hei siellä! Pankaa lisäkiveä... vielä vähän Vimperin nurkkaa ylemmäksi... hyvä on!

Tuvan permannon alla oli valtava törkykasa. Miirun Jooseppi arveli, että Tuppuraisen leski oli saattanut kätkeä sinne rahojaan ja kömpi nyt penkomaan kasaa seipään kappaleella. Mutta kasa olikin rottien asuinpaikka, ja kun Jooseppi söhäisi seipäällään kasaa, syntyi rottaperheessä yleinen hämminki. Jooseppi peräytyi kiroten ja rottalauma, huomattuaan aseman, loikkasi jokeen ja ui Kolmon puolelle.

— Voi saakeli!

— Viekää terveisiä!

— Oli varmaankin kaksikymmentä!

— Jos nyt Rietula tietäisi, että täältä rotat sinne lähetetään...

— Hi, hi, hi! Vimperin mielipuoli Kustuakin jo nauratti.

Mutta kauan eivät miehet joutaneet seisoksimaan. Nyt oli tupa uusilla nurkkakivillä. Uusi ovi ja paljon muuta oli laiteltava entisen lahoneen sijaan. Tartuttiin taas höyliin ja kirveisiin ja miehet alkoivat heilua.

Emännät toivat taloista puurovateja, ja suurusta ahmaistiin kesken kiireen ja yhä tulisemmalla vauhdilla jatkettiin työtä.

— Mutta portaatkin pitäisi saada, arveli joku. Mistä ne...?

— Vieritetään tuosta joen rannasta sileitä kiviä.

Kohta ilmestyi Miirun Eedla varsiluudan ja sangon kanssa tuvan edustalle ja kysyi:

— Joko saa tulla pesemään?

— Ei vielä, vastattiin. Vasta puolen päivän ajoissa.

Iisakki hymyili makeinta hymyään Eedlalle ja virkkoi hiljaa:

— Me sitten Eedlan kanssa yhdessä pesemme, eikö niin?

— Kyllä minä saan yksinkin, virkkoi Eedla ynseästi.

— Noo, eihän niin... parempihan on aina kahden... sopotti Iisakki. Minä kannan vettä ja Eedla hosaa luudalla.