Part 1

AMPIAISPESÄ

Kyläkertomus

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Oulussa, Pohjolan Kustannus-Osakeyhtiö, 1917.

I.

Maaliskuu oli lopuillaan. Kolmojoki oli luonut jääpeitteensä ja virtaili tasaisesti lämpimässä auringon paisteessa.

Kolmojoki oli aikoinaan virtaillut koskemattoman metsän läpi. Vähitellen sen rannoille oli muodostunut viljelyksiä ja taloja, ja nyt se jo eroitti toisistaan kaksi kyläkuntaa, jotka olivat sen äyräille muodostuneet. Kyläkunta olisi oikeastaan sopinut olemaan yhtenä, mutta se oli jotenkuten eroittunut kahdeksi. Joen pohjoispuolinen kyläkunta sai joesta nimensä ja eteläistä sanottiin Korpijoeksi, koskapa sen kylän asukkaat vieläkin väittivät Kolmojokea aikoinaan sanotun Korpijoeksi.

Korpijoen kylässä on ainoastaan muutamia huomattavia taloja. Mikkola, kylän rehevin talo, on keskuksena ja siinä isäntänä Iisakki, Hämeestä aikoinaan muuttanut vanhapoika. Mainittava on myöskin Miirun talo, jossa toimeliaana isäntänä hääräilee Jooseppi. Hänellä on vaimona teräväkielinen Eveliina ja Eveliinalla Eedla-niminen tytär, ainoa talossa.

Kertomuksen vuoksi on myöskin mainittava, että Miirun peltojen päässä on mökki, jossa asuu räätäli Romppanen.

Mutta joen toiselta puolelta näkyy myöskin talojen kattoja. Näkyvätpä Ylä-Rietulan katot kaikkein kauimmaksi, ja savupiiputkin ovat niissä lukuisammat kuin toisissa taloissa, lukuunottamatta Mikkolaa, Korpijoen taloa.

Hieman alempana notkossa on Ala-Rietula, ränsistynyt talopahanen, jonka päreillä paikatut akkunat katselevat kuin avuton sokea kylään, missä talojen ulkomuoto paranee vuosi vuodelta, Ala-Rietulan jäädessä yhä katselemaan puolisokeana edistyksen kulkua Kolmon kylässä.

Vielä on mainittava Möttösen talo toisella puolella valtamaantietä Ylä-Rietulan naapurina. Se on myöhemmin rakennettu kuin toiset talot ja seinät kuultavat, vielä vaalean harmaina, kun sen sijaan toisten talojen seiniin on aika lyönyt tumman värinsä.

Ylä-Rietulaa hallitsee Mooses Rietula, pyöristynyt vanhapoika ja lautamies. Lyhyet raajat, jotka näyttävät kuin musertuvan omistajansa painosta, ovatkin jo hieman vääristyneet. Kapeat hartiat keskiruumiiseen verraten ja päässä takkuinen tukka, joka pörröttää rikkinäisen viltin lierien alta sakeana pöyrynä. Lihavat kasvot näyttävät ensi katsannolla hyväntahtoisilta, mutta lähemmin tarkasteltua on niissä salakavala ilme, joka on samalla ärtyinen. Mutta tästä huolimatta Rietula nauraakin joskus niin että vatsa lainehtii.

Ala-Rietulassa liikehtii verkkaan viisikymmenissä oleva Vernand, laiha ukon käppyrä. Vernandin kapeissa, luisevissa kasvoissa ovat punoittavat silmät, jotka näyttävät aina ihmetellen katselevan ympäristöään.

Vernandilla on myöskin poika, Hesekiel, joka on ilmetty isänsä kuva, vain hiukkasta pienempi. Samat ihmettelevät silmät ja samat luisevat kasvot. Liikkeissäänkin yhtä verkkainen. Emäntä on kuollut Vernandilta eikä hän ole tullut vielä uutta ottaneeksi.

Möttösessä on isäntänä Eerikki ja hänestä ei paljoa kerrotakaan. Hänellä on sitävastoin sisar, Taava, lihava vanhapiika, joka on yrittänyt kolmasti miehelään, mutta aviotoveri on hänet aina viimetingassa pumpannut takaisin Möttöseen ja siinä Taava on vain veljensä taloa hoidellut ja paisunut entistään pyöreämmäksi. Taava on sukkela suustaan, kuten tavallisesti savolaiset sisarensa. Ja hänellä on tarkat korvat. Mikään juorujuttu ei mene hänen korviensa ohi. Kuulemastaan hän tekee omat johtopäätöksensä, joihin toisten talojen emäntien on napisematta mukauduttava.

Yksi kyläkunta, mutta kaksi nimeä.

Kyläkuntien väliä on vain muutamisen sataa askelta, niin että selkeällä ilmalla saattaa pienempikin puhe kuulua yli joen toiselle puolelle. Tästä huolimatta ovat kylien asukkaitten välit olleet riitaiset. Salapuheet ja roskajuorut ovat asukkailla jokapäiväisenä ruokana. Jos Kolmossa tapahtuu onnettomuus, niin siitä Korpijoella salaisesti iloitaan, ja jos korpijokelaisia onni potkaisee, niin Kolmossa saattaa joku isäntä tai emäntä tulla pahoinvoivaksi.

Mikkolan isäntä Iisakki, muutettuaan tänne Hämeestä, aikoi käydä kylien pahaa sopua parantamaan, mutta toimenpiteestään joutui kolmolaisten, jopa kyläläistensäkin, vihoihin. Ja kun Iisakki on turpeasta olemuksestaan huolimatta hieman kumaraharteinen, alettiin häntä ensin Kolmon puolella haukkua kyrmyniskaksi, ja vähitellen tämä nimi tuli käytäntöön hänen omien kyläläistensäkin keskuudessa. Asianomainen aikoi ensialussa harata nimensä muutosta vastaan, mutta taipui vähitellen, ja Kyrmyniskaksi häntä nyt sanotaan koko Kuivalan pitäjässä.

On mainittava, että kyläkuntiin tulee kerran viikossa posti, joka tuo jokusen sanomalehden kylän vauraimpiin taloihin. Ja siinä on kaikki henkinen viljelys, lukuunottamatta kituvaa raittiusseuraa ja kylien keskeisiä juorupuheita, joilla asianomaiset ravitsevat itseään kotoisista pelloista saadun viljan ohella.

II.

Lämpimät paisteet olivat sulatelleet hankia, ja päivisin tiet jo upottivat ja kallistuivat yhä enemmän vinoon. Muutamissa paikoin näkyi jo sulaa maata jalaksen uurnassa ja tiekin oli käynyt rapakoiseksi.

Kyrmyniska käveli verkalleen kallistunutta peltotietä ja myhähteli itsekseen. Kevät näytti tulevan tavallista aikaisempaan. Päiväkulta paistaa lekotti lämpimästi ja öillä oli taivas pilvessä.

— Kohta siitä alkaa kevätkalan pyynti, murahti mies ääneen, tultuaan pihatörmälle, johon näkyi virtaileva joki alempana rannassa, — joko lienee Rietula rysänsä tupannut joen alajuoksuun? murahteli Kyrmyniska edelleen ja kuin vastausta saadakseen jäi katselemaan Kolmon puolelle Rietulan peltoja ja pihamaata, jotka hyvin sopivat näkymään Mikkolan pihaan.

Rietula näytti seisovan hänkin talonsa piharakennuksen nurkalla ja katselevan Mikkolaan päin.

— Keh, mitähän se nyt siellä vahtaa, myhähti Kyrmyniska ja silmäsi omille vainioilleen, joilla pohotti pitkä rivi lantakasoja, jotka olivat olleet aina lukuisammat hänen pelloillaan.

— Niitä se siellä tarkkailee... kai lukeakseen. Saaneeko luetuksi. Kolmekymmentä kaksi niitä on, ja viisitoista on vaan Rietulan pelloilla. Heh, mitäpä tuosta. Olkoon mitä on, mutta kateena se niitä katselee.

Iisakki pyörähti tupaan, otti orrelta talvella korjaamansa haukirysät alas ja sitoi ne kimppuun. Vetäistyään rasvapieksut jalkaansa, painui ulos rysänippu kainalossa joen rantaan. Saatuaan venheen vesille, antoi hän sen hiljaa lipua virran mukana ja jäi katselemaan kirkkaasti välkehtivää veden pintaa.

Iisakki oli ollut pahalla tuulella useita viikkoja yhtämittaa tietämättä siihen syytä oikein itsekään. Jokin outo, ellottava tunne oli häntä painanut. Oliko kyläläisten riitaisuus, jota hän oli koettanut voimiensa mukaan musertaa, painanut mieltä, vai yksinäinen vanhanpojan elämäkö kävi tympäiseväksi?

Mutta nyt siinä venheen keinuessa hiljaa eteenpäin, tunsi Iisakki aivan yhtäkkiä käyvän mielensä hyväksi. Hymy herahti suupieleen ja povessa sykähti niin kuin ennen nuorena miehenä.

Päivä paistoi lämpimästi, hanget alenivat ja Mikkolan vainiot paljastuivat lumen alta tuoden esiin kauniit oraat. Hyvinpä olivatkin säilyneet talven alla. Valtava vilja siinä taas lainehtii kesän tultua.

Iisakki tarttui airoihin ja vetäisi voimakkaasti rintaa paisuttavan hyvän mielen vallassa. Mutta lahoneet hankavitsat rouskahtivat poikki, ja Iisakin täytyi istua perään melomaan.

Iisakin suu kiertyi leveään hymyyn ohjatessaan venhettä joen suuhun. Mistä se nyt tosiaankin tämä hyvänmielen tunne pulpahti niin yhtäkkiä? Tämä kaunis kevätköhän se vielä saisi vanhat veret liikkeelle? Heh, olipa mistä oli ja tulkoon mistä tulee, kunhan on hyvä olla, eikä aina mieltä paina jäytävä alakuloisuus. Pistetään rysät entisiin kalapaikkoihin, keitetään kalaa ja odotellaan kesää. Ja siinä sivussa ojennetaan riitaisia kyläläisiä sovinnon tielle. Ojennetaan, neuvotaan, vaikkapa siitä murtavatkin suuta ja haukkuvat Kyrmyniskaksi.

Venheen kokka kahahti rantakaislikkoon, mutta Iisakki ei malttanut vielä nousta rysiä laittamaan, vaan jäi edelleen miettimään.

Kymmenen vuotta sitä on jo Mikkolassa eletty. Mikä lienee silloin saanut Hämeestä tänne muuttamaan ja kauniit syntymäseudut jättämään. Niinkuin olisi muka täällä paremmat maat olleet ja kalavedet. Kadutti kaupat ensin muutamia vuosia ja ikävä oli Hämeeseen, vaan siinähän tuo on tasaantunut, ja talo on noussut ja pellot kasvavat nyt jo niin että kuuluu kylälle asti.

Talonsa on saanut nousemaan, kun on puuhannut, mutta eipä ole naapurein välit parantuneet, vaikka olisi kuinka saarnannut. Riidellään ja hosataan yhtämittaa ja milloin ei julkisesti riidellä, niin silloin takanapäin jurnutetaan ja puhutaan pahaa ja arvotonta toisistaan. Mutta olkoon miten on. Eikö tästä puolin jääne sovintoyritykset sikseen. Sekö heille ikänsä saarnaamaan! Heh, riidellään sitten, kun kerran se on mieleisempää. Riidellään ja hosataan ja tapellaankin, jos niin tarvitaan. On sitä Kyrmyniskassakin sisua, jos niikseen tulee.

Iisakki pisti piippuunsa, sylkäisi, pisteeksi mietteilleen ja nousi ketterästi laittamaan rysiä kuntoon. Jalka nousi keveämmin kuin ennen ja hyvä mieli tuntui vaan paisuvan.

Iisakki oli saanut jo ensimäiset rysänsä jokeen ja aikoi viimeisiä asettaa entisiin paikkoihinsa joen viimeisessä mutkassa, kun hän hätkähti jo ihmeissään seisomaan.

— Kuka pirhana siihen jo ehti rysänsä, virkkoi katsellessaan entisiä rysän paikkoja, joihin oli jo pyydykset pantuna.

Iisakki seisoi kysymysmerkkinä. Äskeinen hyvä mieli tuntui alenevan.

— Kuka kehveli se...

Sattui siinä Iisakki kääntämään päätään ja huomasi rannalla Rietulan seisomassa ja virnistelemässä.

— Kas kun naapuri on pistänyt siihen jo rysänsä likoon, virkkoi Iisakki. Mutta mitenkähän se on, kun minä olen siinä tottunut ennen pyydyksiäni pitämään?

Miehet kyyräsivät vastakkain. Rietulan leuka näytti värähtävän.

— Sinähän niitä olet tässä joessa parhaita pyyntipaikkoja tähän asti pitänyt, vaan vuoro se on kerran minullakin, sanoi Rietula.

Iisakki näytti aprikoivan, alkaisiko haastaa riitaa vai koettaisiko sovinnolla selviytyä naapuristaan.

— Lieneekö ne tässä rysänpaikat parempia kuin muuallakaan. Ja kun minä tässä olen pitänyt ennenkin enkä ole sinun pyyntipaikoillesi pyrkinyt, niin eiköhän sovittaisi pyytämään niin kuin ennenkin riitaa haastamatta, arveli Iisakki.

Rietula oli tullut muutaman askeleen lähemmäksi ja kivahti:

— Elä puhu mitään entisistä pyyntipaikoista. Kun muutit Mikkolaan, valtasit tämän paikan, enkä kehdannut pois ajaa, mutta nyt ajetaan. Ja jos et sitä usko, niin koetetaan!

Ja Rietula sylkäsi kouriinsa valmiina käymään käsirysyyn, jos tarvittaisi.

Iisakinkin mieli myrtyi ja hän purasi piipun vartta, joka sattui olemaan hampaissa, niin että pala lohkesi suuhun. Mutta riitaa ei mies sen pitemmältä käynyt haastamaan. Lähti astumaan ja virkkoi mennessään Rietulalle:

— Tulehan aamulla Mikkolaan sampiaiskeitolle. Pistetään kahviksikin ja vielä on putelissa pikkuisen, josta pulitetaan sekaan. Olen parhaimpia vieraita varten säästellyt.

Rietula kuului kiroavan kiitokseksi lähtiessään soutamaan.

III.

Iisakki istui kamarissaan keinutuolissa ja antoi sen hiljaa liikkua. Iltapäivän aurinko paistoi ikkunasta sisään ja muodosti kirkkaan valojuovan lattiapalkeille. Könniläinen mittasi aikaa verkalleen.

Iisakin piippu oli sammunut ja sitä pitävä käsi valahtanut riippumaan tuolin kaiteen yli. Miehen otsalla oli syvät mieterypyt.

Kyllä vain korpijokelaiset ja kolmolaiset olivat asettaneet hänet kovalle koetukselle. Hän oli jo päättänyt, ettei kajoo heidän riitoihinsa, vaan pysyy kaikista erillään, mutta myttyyn meni se päätös.

Kylät olivat päättäneet perustaa yhteisen osuuskaupan ja asiasta oli jo pidetty kokouksia, ja osuudet olivat merkityt, vaan paikasta oli syntynyt riitaa. Kolmolaiset tahtoivat kauppaa puolelleen ja samoin vaatimuksin esiintyivät korpijokelaisetkin, vaatien kauppaa joen rannalle, jossa oli sopiva kartano heidän kylänsä puolella.

Korpijokelaiset olivat käyneet tänään miehissä puhumassa Iisakille asiasta. Miehet tulivat kiihtyneinä, hiukset pystyssä vaatimaan Iisakkia sovittajaksi asiassa ja pitämään heidän puoltaan kiistanalaisesta kaupan, paikasta.

Kokous oli iltapäivällä Miirussa, ja hänen täytyi lähteä sinne ja varustautua hyvään hyökkäys- ja puolustuskuntoon. Puheenlahjaa hänelle oli suotu, eikä hänen tarvinnut sitä edeltäpäin valmistella, mutta täytyi miettiä muitakin keinoja, ja senpä takia mieterypyt vaan hetki hetkeltä syvenivät Iisakin otsalla.

Varmasti oli riivaajainen mennyt kumpaistenkin kylien miehiin, kun viitsivät kinata turhaa moisessa pikkuasiassa. Eihän kahta kauppaa voinut laittaa ja niin neuvoin täytyi toisen tai toisen puolen tulla kysymykseen.

Joen yli johti leveä maantiesilta ja joku irvihammas oli viime kokouksessa ehdottanut, että rakennettaisiin kaupalle kartano joen sillalle ja muutettaisiin maantie toisesta paikasta kulkemaan. Muutamat isännät, varsinkin Miirun Jooseppi, olivat asiaan innostuneetkin luullen ehdotuksen tekijällä toden olevan kysymyksessä.

Iisakki myhähti. Vähän niille oli järkeä annettu, miespoloisille, sen näki kaikista heidän puuhistaan.

Kello löi kumeasti viiden lyöntinsä muistuttaen Iisakille, että kokoukseen lähdön aika oli käsillä. Mutta edelleen istui Iisakki ja keinahteli. Hänen sisässään oli alkanut kuohua.

Menen ja sanon suorat sanat heille kaikille. Sanon vasten naamaa enkä selän takana jurnuta, niinkuin he. Sanon, että perustakoot kauppansa vaikka hiiteen, vaikka Kittilän kirkon takapuolelle. Puuhatkaa niin kuin puuhaatte, rähiskää ja tapelkaa, hunsvotit!

Se olisi niille parhaiksi.

Isäntärenki raotti kamarin ovea ja virkkoi:

— Mitenkä se on isäntä, kun se kokous kohta alkaa ja... menkää nyt joutuun, hyvä isäntä... tässä on kunnia kysymyksessä.

— Minä annan perhanat sille kokoukselle! murahti isäntä noustessaan.

Renki painoi oven kiinni ja ihmetteli isäntänsä murahtelua.

— Ei ole nyt meidän ukko oikealla tolalla. Viime aikoina onkin istunut ja miettinyt... sitä akattomuuttaanko surenee.

Ja kun isäntä laskeutui portailta ja meni aitan ohi maantielle, arveli renki vielä työnsä keskeyttäen:

— Ei se tänään kävelekään sillä tavoin, että siinä olisi puolensa pitäjätä. Mikä pahus sitä vaivaa...?

Iisakki kävellä köhnysteli joen sillalle ja siinä vasta huomasi, että oli tullut ohi Miirun tiehaarasta. Aikoi kääntyä, mutta huomasi nais-ihmisen joella pesupuuhissa. Kukahan se olikaan? Pitääpä katsoa tarkemmin! Miirun Eedla. Eikös ollut Eedla tosiaankin vaatteita karttuamassa!

Iisakki sanoi hyvän päivän ja nojasi kaidepuuhun.

— Päivää vain. Kokoukseenko se isäntä oli menossa?

Eedla näyttikin vastoin tavallisuutta olevan puhetuulella.

— Sinnehän tässä... Sattui tuossa vähän viemään ohi.

Iisakki kaivoi housuntaskusta piipun ja pisti hampaisiinsa muistamatta sitä täyttää.

No, johan nyt! Ja eikös ollut jäänyt tupakkamassikin kotiin! Kaikkea sitä...

Eedla läiskytteli kartulla vaatteita eikä välittänyt Iisakin puuhista. Oli kietaissut hameensa koholle ja pistänyt helmat vyön alle. Paljaat, pyöreät pohkeat jännittyivät somasti Eedlan kumartuessa vaatteita huuhtomaan.

Iisakki unohtui katselemaan Eedlan puuhailua. Somapa sitä olikin katsella. Nuori, terve ihminen ja lisäksi isotekoinen.

Ja siinä katsellessa johtui Iisakille mieleen eukottomuutensa, yksinäiset ikävät päivänsä.

Jo häntä on mies hullu, kun rupeaa eukotta ikänsä elämään ja kitumaan, vaikka talo on kuin linna miehellä. On se. Ja mikä ihme siinä mahtoi ollakaan, ettei ennemmin tuo asia ollut johtunut mieleen. Mutta nyt sattui. Veti kuin vetäjäinen tähän joelle, jossa tuo Eedla... Se on näyttävä ihminen, vaikka sanovat sitä hieman tuhmaksi. Reilu tyttö, olipa sitten järeltään mikä tahansa.

Iisakki aikoi sanoa jonkun sanan Eedlalle, ennenkuin lähtisi kokoukseen.

— Joko niitä on Miirussa kevätkaloja keitetty? kysäisi.

— Eikö mitä... Oli se isä pannut rysän jokeen, mutta oli jättänyt kalasimen auki. Se ukko on välistä semmoinen toljake, virkkoi Eedla.

— Vai jäi kalasin auki, nauroi Iisakki.

Eedla oli saanut vaatteet huuhdelluiksi ja kietaisi nyt Iisakista välittämättä hameen yltään ja pisti sen lipeätiinuun pestäväksi.

— Eedla kävisi siellä meillä kevätkalaa maistamassa jonakin päivänä, virkkoi Iisakki lähtien menemään. Vielä lähdettyään hän vilkaisi Eedlaa, joka siellä puuhaili vieraista välittämättä.

— Pahus, kun tuota Edlaa en ole ennemmin huomannut, pahoitteli Iisakki. Siinähän se on emäntä Mikkolaan, mitä sitä sen kauempaa... Kun nyt vaan ei ehtisi joku toinen ennen minua.

Sitä ajatellessa tuli Iisakin käynti kiireisemmäksi ja povessa tuntui semmoinen outo, hiljainen kaikerrus.

Se asia täytyy ottaa käsille nyt aivan heti. Se on tärkeämpi kuin osuuskauppa-asia ja kaikki muut kaiken maailman asiat yhteensä.

IV.

Rietula puuhaili myöskin lähtöä osuuskauppakokoukseen. Ylä-Rietulan isäntä oli ennenkin osottautunut äkäpäiseksi ja kiivaaksi mieheksi, mutta nyt oli osuuskauppa-asia saanut hänet aivan raivostumaan. Nytkin karjui hän piioille ja rengeille, ja vanha emännöitsijä Kustaavakin sai jo ukon mielenpurkauksista osansa.

Rietula oli lautamies ja, kuten sanottu, arka arvostaan myöskin ulkoasuun nähden. Muutteli nytkin toista paitaa ylleen ja sotkeutui jotenkuten paitaansa. Kustaavalta pääsi salaa pieni naurunhytkähdys, mutta isäntä kuuli sen.

— Mitä sinä, akka, hirnut siinä! Lapa tiehes!

Pörröinen tukka ja vihasta pyörivät silmät näkyivät paita-aukosta. Renki-Villekin alkoi hohottaa nähdessään sen ihmeen, että isäntä sotkeutui paitaansa.

— Lempojako sinäkin, aikamies, kurnutat, kivahti isäntä ja paita repesi riekaleiksi hänen käsissään.

— Ovatko ihmiset hulluja, kun nauravat tyhjälle! Minun nuoruuteni aikana ei naurettu kun kerran tai pari vuodessa, mutta nyt kurnutetaan lakkaamatta. Ja se on se puoli ihmisessä, jota minä en kärsi. Minä en ole tyhjälle nauranut, mutta lautamieheksi olen päässyt ja se on jotain, tiedä se, poika!

Villen poskilihoja nyki, mutta hän puri huultaan. Isännän sanatulva oli taas ratkennut ja se oli hyvä merkki kokoukseen lähtiessä. Saavat siellä taas kuulla Rietulan äänen ukkosena jyrisevän ja huomautuksen siitä, että mies on päässyt lautamieheksi ja rikkaan talon isännäksi pelkällä sanan voimalla.

— Joko minä valjastan isännälle hevosen? kysyi Ville.

— Sano lautamiehelle, oikaisi Rietula.

— Joko minä sitten lautamiehelle...

— Valjasta vaan ja ota ne kirkkokääsit ja se liinukka.

— Liinukka on ajossa, uskalsi Ville huomauttaa.

— Kuka lempo se on ottanut isännän hevosen! karjasi Rietula.

— Pekkapa tuon näkyi ottavan, totesi poika.

— Pahan hengen nulikka... vai meni tämä ottamaan isännän hevosen. No, olkoon. Minä menen jalkaisin, mutta sano Pekalle, että laputtaa tiehensä, ennenkuin minä tulen.

Rietula paiskasi ovea mennessään niin, että rämähti. Pihassa kuului vielä mennessään jyrisevän piioille, jotka kaivolla pesivät astioita.

Rietula oli viime päivinä tuntenut omituista pakotusta sydänalassaan. Hierojakin oli käynyt muokkaamassa, mutta ei tullut apua siitäkään. Se mahtoikin olla jotain henkistä sairautta, päätteli hän siinä kävellessään sohjuista maantietä. Olisiko se tämä kirottu osuuskauppa-asia? koetti hän tutkia olemustaan, vaan ei sekään tuntunut syynä olevan. Se oli jotain outoa ja ennen tuntematonta. Valitettuaan outoa oloaan suutari Horttanaiselle, joka kyläili sattumalta Ylä-Rietulassa, oli tämä suutari arvellut:

— Se on rakkauden tautia, usko pois. Samalla tavoin se minuakin vaivasi ja hetipä taukosi, kun eukon otin.

Niin hänen ystävänsä vakuutteli, ja Rietula oli itsekin asiata ajatellut viime päivinä. Hän oli tosin aikoinaan päättänyt elää naimattomana, mutta päätöstähän voi muuttaa tarpeen vaatiessa. Nyt ei kumminkaan sopinut sitä sen enempää ajatella... Toinen, paljon tärkeämpi asia oli nyt kysymyksessä tämäniltaisessa kokouksessa. Nyt täytyi näyttää, mihin lautamies Rietula pystyy, kun tulee oikein tiukka paikka eteen. Osuuskauppa oli saatava Kolmon puolelle, vaikka olisivat kaikki Kuivalan seurakuntalaiset korpijokelaisten apuna vastaan haraamassa.

Miirun Eedla pesi yhä vaatteita joen rannalla. Tällä välin oli hän käynyt kotonaan ja pukeutunut pyhähameeseensa, jonka helmat oli kumminkin varovaisuuden vuoksi kietaistu vyötärölle. Punaposkisena ja reippaana siinä vaan liehui ollenkaan aavistamatta, että veti puoleensa ohi kulkevien ijäkkäitten poikamiesten huomion, ja sai vakaiset miehet ajattelemaan naima-asioita silloin, kun muut tärkeämmät asiat olivat kysymyksessä.

Niinpä Rietulakin mitään pahaa aavistamatta tuli joen sillalla huomanneeksi Eedlan ja vastoin tahtoaan seisahtuneeksi. Ja kun katseli siinä Eedlan kiivaita käden liikkeitä ja nopeata jalannousua, niin tuli heti mieleen, että siinä olisi sopiva...

— Tämä Eedla se vain aina pesua tekee, virkkoi Rietula ja tunsi tulevansa hyvälle tuulelle.

Eedla vilkasi vieraaseen, mutta eipä sanonut mitään Rietulan hyväntahtoiseen huomautukseen. Uudelleen täytyi Rietulan huomauttaa:

— Minä tässä vain arvelin, että puhtautta rakastava luonto se mahtaa olla Eedlalla, kun melkein joka päivä on tässä joella loraamassa.

— Mitähän lienee, jurahti Eedla.

Rietula synkkeni. Eikö tämä naisihminen osannut antaa hänelle siksi paljon arvoa, että olisi kehdannut kunnollisesti vastata. Ja tätä minä tässä vastikään sopivaksi...

Rietula näytti hieman neuvottomalta. Mitähän siltä kysyisi? Jos tiedustaisi tytön vointia.

— Onko se Eedla ollut tervennä? kysyi.

— Mikä sitten? kivahti tyttö ja kääntyi selin kysyjään.

Rietula alkoi jo suuttua.

Karttu läiskähteli tytön kädessä ja kaiku vastasi iloisesti metsän rannasta. Harakka lensi aidan seipääseen, aivan Rietulan nenän eteen ja tiuskahti kuin kiusotellakseen.

— Miirun tytär on taitanut käydä ylpeäksi, sanoi Rietula ja astui jo muutaman askelen mennäkseen.

— On se, murahti Eedla.

Rietula lähti kiivaasti astumaan. Hänen sisunsa kiehahti. Kokouskin oli vähällä jäädä tämän mokoman takia. Painetaanhan mieleen. Kyllä siitä Eedlan luonto lauhtuu, kun saa tietää, että emännäksi häntä katsellaan lautamiehen taloon.

Hehkuvan punainen päivä painui metsän taakse, ja päivällä sulanut lumi alkoi korskahdella jalan alla. Metsä tuoksui raikkaalta, ja etelältä leyhähti lauhkea tuuli mietteistä metsää ja sulaneita hankia syleillen.

Kevään ihmeellinen, nuorruttava voima sai kävelijän rinnan sykähtämään ja unelmat alkoivat versoa.

Kevät oli saanut Rietulan ja Iisakin sydämetkin oudosti sykähtämään, mutta Miirun Eedla ei tuntenut oloaan oudommaksi kuin ennenkään. Ei miettinyt muuta kuin sitä, että yhtämittaa saa vain vaatteita pestä, ja kynsiä paleltaa lakkaamatta. Niin paatunut ja kivikova oli tämän nuoren naisihmisen sydän.

V.

Osuuskauppakokous on alkanut. Miirun tupa on hiestävän kuuma ja tupakan-savuinen. Miesten äänet mouruavat nousevan vihan ja suuttumuksen laineissa, ja piiput käryävät yhtämittaa. Permanto on syljeksitty märäksi ja niljaiseksi.

Mikkolan Iisakki saa puheenvuoron.