Part 30

Sunnuntai-iltapäivä vaikeutti yritystä; majuri saatiin vain vaivoin eroitetuksi keilapelistään, pastori oli estettävä menemästä perheretkelle Käthchenin ja asessori Jadassohnin kanssa ja professori oli kahden täysihoitolaisensa käsissä, jotka olivat juottaneet hänet jo melkein humalaan. Lopulta onnistuttiin saamaan heidät kaikki sotilasyhdistyksen huoneustoon, missä Diederich ilmaisi heille ilman mitään viivyttelyä, että kansallismielinen ehdokas oli asetettava ja että asian laadun mukaan vain yksi saattoi tulla kysymykseen, nimittäin herra majuri Kunze. "Eläköön!" huusi Kühnchen ilman muuta, mutta majurin kasvot vetäytyivät pahanlaisesti kokoon. Pidettiinkö häntä sitten naivina, hän kirskui. Luultiinko, että hän tahtoi aikaansaada häväistyksen. "Minä en ole utelias tietämään, miten kansallismielisten ehdokkaalle tulee käymään Netzigissä. Jos kaikki olisikin niin varmaa kuin hänen epäonnistumisensa!" Diederich ei myöntänyt tätä mitenkään. "Meillä on sotilasyhdistys, minä pyydän herroja ottamaan sen huomioonsa. Sotilasyhdistys on arvaamattoman tärkeä toiminnan perus. Siltä pohjalta lähtien me painamme suoraa tietä, jos niin saan sanoa, aina keisari Wilhelmin patsaalle asti, missä taistelu tullaan voittamaan." "Eläköön!" huusi Künhchen jälleen, mutta nuo molemmat toiset tahtoivat tietää, mitä tuo patsas oikein merkitsi, ja Diederich perehdytti heidät keksintöönsä -- jolloin hän kernaasti jätti mainitsematta, että tuo patsas oli hänen ja Napoleon Fischerin välisen sopimuksen esine. Vapaamielisten lastenseimi, sen verran hän antoi ilmi, ei saanut osakseen yleistä suosiota, joukko valitsijoita voitiin saada siirtymään kansallisen asian puolelle, jos niille luvattiin Kühlemannin jättämillä varoilla rakentaa keisari Wilhelmin patsas. Ensinnäkin se tuotti enemmän työtä käsityöläisille, ja sitten tuli enemmän liikettä kaupunkiin, sellaisen patsaan vihkiminen kun pani liikkeelle laajat piirit, Netzigillä oli mahdollisuus menettää huono maineensa demokratisena suona ja päästä paistattamaan itseään armonauringossa. Sitä sanoessaan hän ajatteli Wulckowin kanssa tekemäänsä sopimusta, minkä hän myöskin mielellään tässä sivuutti. "Mutta sille miehelle, joka niin sanomattoman paljon on tehnyt ja toiminut meidän hyväksemme" -- hän osoitti lennokkaasti Kunzea -- "sille miehelle on meidän rakas vanha kaupunkimme myöskin varmasti pystyttävä patsaan. Hän ja keisari Wilhelm Suuri tulevat katselemaan toisiaan --" "Ja näyttämään kieltään," lopetti majuri, joka pysyi epäuskossaan. "Jos te luulette, että netzigiläiset odottavat vain suurta miestä, joka vain kaikuvalla soitolla vie heidät kansalliseen leiriin, niin miksi Te sitten itse ette näyttele tuota suurta miestä?" Ja hän tunkeutui syvälle Diederichin silmiin. Mutta Diederich levitti silmänsä vielä leveämmälle; hän vei käden sydämelleen. "Herra majuri! Minun hyvin tunnettu keisarille uskollinen mielialani on jo tuottanut minulle raskaampia koettelemuksia, kuin mitä valtiopäivämiesehdokkuus voisi tuottaakaan, ja nuo koettelemukset, sen voin sanoa, minä olen kestänyt! Siinä minä en ole, hyvän asian esitaistelijana, pelännyt ottaa päälleni väärämielisten kaikkea vihaa, ja siten minä olen tehnyt itseni mahdottomaksi niittämään uhrausteni hedelmää. Minua eivät netzigiläiset valitsisi, mutta minun asiani he tulevat valitsemaan, ja siksi minä vetäydyn syrjään, sillä olla asiallinen on samaa kuin olla saksalainen, ja jätän Teille, herra majuri, kadehtimatta kunnian ja ilon!" Yleistä mielenliikutusta. Kühnchenin hyvähuuto kaikui kyynelkostealta, pastori nyökäytti innokkaasti, ja Kunze tuijotti, silminnähtävästi liikutettuna, pöydän alle. Diederich tunsi itsensä keventyneeltä, hän oli antanut sydämensä puhua, ja se oli ilmaissut uskollisuutta, uhrautuvaisuutta ja miehekästä ihanteellisuutta. Diederichin vaaleakarvainen käsi ojentautui pöydän yli, ja majurin ruskeakarvainen paiskautui siihen hidastellen, mutta kuitenkin vahvasti.

Sydämen jälkeen sai kaikissa neljässä herrassa taas järki sananvuoron. Majuri tiedusteli, oliko Diederich valmis hyvittämään häntä niistä ideaalisista ja aineellisista vahingoista, jotka häntä uhkasivat, jos hän joutui kilpailemaan vapaamielisten ehdokkaan kanssa ja jäämään siinä häviölle. "Nähkääpäs!" -- ja hän ojensi sormensa Diederichiä kohden, joka tällaista suorasukaisuutta tavatessaan ei keksinyt heti mitä vastata. "Niin perin puhdas ei ole Teillekään kansallinen asia, ja että Te minut tahdotte saada rupeamaan siihen, se johtuu, sen verran minä tunnen Teitä, herra tohtori, joistakin tekosyistä Teidän puoleltanne, joita minä suorana sotilaana jumalankiitos en ollenkaan ymmärrä". Tämän johdosta Diederich riensi lupaamaan tuolle suoralle sotilaalle jonkun ritarimerkin, ja kun hän antoi kuultaa, että asia oli jo sovittu Wulckowin kanssa, niin kansallinen ehdokas oli lopulta voitettu... Mutta sillä välin oli pastori Zillich miettinyt sitä, sallisiko hänen asemansa kaupungissa, että ottaisi vastaan kansallisen vaalikomitean puheenjohtajan toimen. Pitikö hänen tuoda riitaa seurakuntaansa? Hänen lankonsa Heuteufel oli vapaamielisten ehdokas! Kylläkin, jos patsaan asemasta olisi rakennettu kirkko! "Sillä tosiaankin Jumalan huoneet ovat nykyään suuremmassa pulassa kuin koskaan, ja kaupunkimme lyö minun Pyhän Marian kirkkoni siinä määrin laimin, että se voi tänään tai huomenna luhistua minun ja minun kristittyjeni päälle." Viivyttelemättä Diederich lupasi toimittaa kaikki toivotut parannukset. Ehdoksi hän asetti vain sen, että pastori piti loitolla uuden puolueen luottamustoimista kaikki ne ainekset, jotka jo tiettyjen ulkonaisten ominaisuuksiensa kautta herättivät oikeutettuja epäilyjä heidän kansallisen mielialansa puhtautta kohtaan. "Tahtomatta kajota perhesuhteisiin", lisäsi Diederich ja katsahti Käthchenin isään, joka ilmeisesti oli käsittänyt, sillä hän ei tikahtanutkaan... Mutta Kühnchenkin, joka pitkään aikaan ei ollut päästänyt mitään eläköönhuutoja, ilmaisi nyt itsensä. Nuo toiset kaksi olivat vain väkivalloin saaneet hänet pysymään asemillaan, sillä aikaa kun itse puhuivat; tuskin hän oli päässyt vapaaksi, kun hän jo veti keskustelun puoleensa. Mistä ennen kaikkea piti kansallisen mielialan saada juurensa? Nuorisosta? Mutta miten se saattoi olla mahdollista, kun kimnaasin rehtorina oli herra Buckin ystävä. "Silloin minä saan puhua kurkkuni kipeäksi meidän kunniakkaista teoistamme vuonna seitsemänkymmentä..." Riitti, Kühnchen tahtoi päästä rehtoriksi, ja Diederich lupasi sen hänelle jalomielisesti.

Kun nyt sillä lailla poliittinen toiminta oli perustettu etujen terveelle pohjalle, niin voitiin hyvällä omallatunnolla antautua innostuksen valtaan, joka, kuten pastori Zillich selitti, tuli Jumalalta ja antoi vasta parhaalle asialle korkeamman pyhityksen, ja niin sitä sitten lähdettiin Ratskelleriin.

Varhain aamulla, kun nuo neljä herraa menivät kotiin, Heuteufelin valkean ja toveri Fischerin punaisen, seinälle liimatun vaalijulistuksen välissä oli musta-valko-punareunainen julistus, joka suositteli majuri Kunzea "keisarinpuolueen" ehdokkaana. Diederich asettui sen eteen niin painavasti, kuin saattoi ja luki terävällä tenooriäänellä. "Hajoitettujen valtiopäivien isänmaattomat miehet uskalsivat kieltää meidän jalolta keisariltamme ne voimakeinot, joita hän tarvitsee valtakunnan suuruuden ylläpitämiseksi... Osoittakaamme itsemme suuren monarkin arvoiseksi ja murskatkaamme hänen vihollisensa! Ainoa ohjelma: Keisari! Minun puolestani ja minua vastaan: kumous ja keisarinpuolue!" Kühnchen, Zillich ja Kunze vahvistivat kaiken huudoillaan; ja kun muutamia työmiehiä, jotka olivat menossa tehtaaseen, oli hämmästyneinä pysähtynyt, niin Diederich pyörähti ympäri ja selitti heille kansallismielistä julistusta. "Kansalaiset!" hän huudahti. "Te ette ollenkaan tiedä, minkä törkeän virheen teette saksalaisina. Sillä meidän keisarimme vuoksi meitä kadehtii koko maailma, sen sain juuri mieskohtaisesti kokea ulkomailla." Tässä Kühnchen löi ilmoituslautaan nyrkillään, ja kaikki neljä herraa päästi eläköönhuudon, työmiesten katsellessa heitä. "Tahdotteko, että teidän keisarinne lahjoittaa teille siirtomaita?" kysyi Diederich heiltä. "Niin, siis teroittakaa silloin hänelle miekkanne! Älkääkä valitse ketään isänmaattomia miehiä, siitä pyydän päästä, vaan valitkaa ainoastaan keisarin ehdokas, herra majuri Kunze: muutoin minä en takaa hetkeksikään asemaamme maailmassa, ja voi myöskin tapahtua, että te joka kahden viikon päästä menette kotiin kaksikymmentä markkaa pienempi palkka taskussanne!" Tässä työmiehet katsahtivat mykkinä toisiinsa, ja sitten he läksivät jälleen liikkeelle.

Mutta herratkaan eivät hukanneet aikaa. Kunze itse meni jäykin askelin työhönsä, selittämään sotilasyhdistyksen jäsenille tilannetta. "Luulevatko miehet", hän selitti, "saavansa tulevaisuudessa edelleen kuulua vapaisiin ammattiyhdistyksiin! Vapaamielisyyden me karkoitamme heistä myöskin! Tästä päivästä lähtien alkaa terävämpi äänensävy!" Pastori Zillich lupasi alkaa samanlaisen toiminnan kristillisissä yhdistyksissä, sillä välin kuin Kühnchen etukäteen haaveksi viimeisen luokan oppilaiden tuoreesta innostuksesta, joiden piti kiitää polkupyörillä läpi kaupungin ja vetää perässään valitsijat vaaliuurnalle. Mutta väsymättömin velvollisuudentunne täytti kuitenkin Diederichin. Hän hylkäsi kaiken levon; puolisolleen, joka makasi sängyssä ja vastaanotti hänet moitteilla, hän vastasi salamoiden: "Minun keisarini on tarttunut miekkaan, ja kun minun keisarini tarttuu miekkaan, niin silloin ei ole enää mitään aviollisia velvollisuuksia. Ymmärsit?" Minkä jälkeen Guste kääntyi tylysti ympäri ja väänsi viimeisillä viehätyskeinoilla koristetun höyhenpatjan torniksi itsensä ja tuon seuraa karttavan välille. Diederich hillitsi mielipahan, mikä pyrki valtaamaan hänet, ja kirjoitti viivyttelemättä varoitushuudon vapaamielistä lastenseintä vastaan. "Netziger Zeitung" painatti sen myöskin, vaikka siinä pari päivää sitten olikin ollut tohtori Heuteufelin kirjoitus, mikä lämpimästi suositteli lastenseintä. Sillä, kuten toimittaja Nothgroschen selitti, sivistyneen porvariston äänenkannattajan tuli, tilaajiensa vuoksi, koetella jokaista uutta esiinsukeltavaa ideaa sivistyneen omantunnon koetinkivellä. Ja tämän teki Diederich kerrassaan tuhoavalla tavalla. Kenelle oli sellainen lastenseimi luonnon mukaan ensi sijassa määrätty? Aviottomille lapsille. Mitä se siis suosi? Pahetta. Tarvittiinko sitä? Ei pienimmässäkään määrässä, "sillä me emme, jumalankiitos, ole ranskalaisten surullisessa asemassa, jotka demokraattisen hillittömyyden seurausten vuoksi ovat jo joutuneet suorastaan sukupuuttoonkuolemisen asteelle. Palkitkoot he aviottomia lapsia, koska he eivät muutoin saa itselleen sotamiehiä. Mutta me emme ole alkaneet lahota, me iloitsemme jälkeläistemme rajattomasta lisääntymisestä. Me olemme maan suola!" Ja Diederich osoitti numeroilla "Netziger Zeitungin" tilaajille, milloin heitä ja heidän kaltaisiaan tuli olemaan sata miljoonaa, ja miten kauan korkeintaan tuli vielä kestämään siihen, että koko maailma oli saksalainen.

Täten oli kansallisen vaalikomitean mielestä suoritettu "keisarinpuolueen" ensimäisen vaalikokouksen valmistelut. Sen piti tapahtua Klappschilla, joka oli saattanut salinsa patrioottiseksi. Kuusista tehdyissä seppeleissä loisti kirjoitukset: "Kuninkaan tahto on korkein käsky." "Teillä on vain yksi vihollinen, ja se on minun viholliseni." "Sosialidemokratiasta minä otan vastatakseni." "Minun suuntani on oikea." "Kansalaiset, herätkää unestanne!" Heräämisestä pitivät huolta Klappsch ja neiti Klappsch, joka viimemainittu toi aina kaikkialle uutta olutta, pistämättä niin tarkkaan, kuten tavallista, lasien lukua laskuun. Näin ollen Kunze, jonka puheenjohtaja, pastori Zillich, esitti kokoukselle, otettiin vastaan jo hyvän mielialan vallitessa. Diederich tosin, joka pysytteli konttorissa olevan savupilven takana, teki sen epämiellyttävän havainnon, että Heuteufel, Cohn ja muutamia heidän seuralaisiaan oli saapunut saliin. Hän vaati tilille Gottlieb Hornungia, jonka huolena oli tarkastuksen pito. Mutta tämä ei tahtonut antaa millään lailla moittia itseään, hän oli kiihtynyt, oli nähnyt liian paljon vaivaa ihmisten kokoonhaalimisessa. Niin monta hankkijaa kuin keisari Wilhelmin patsaalla jo oli hänen agitatsiooninsa johdosta, kaupunki ei voinut mitenkään tyydyttää, vaikkapa Kühlemann olisi kuollut kolmestikin! Hänen, Hornungin kädet olivat turvonneet kaikkien vastakäännytettyjen patrioottien tervehdyksistä! He olivat asettaneet hänelle vaatimuksia! Pienin oli kuitenkin se, että hänen piti yhtyä johonkin rohdoskauppiaaseen. Mutta Gottlieb Hornung protesteerasi sellaista demokraattista eroituksenteonpuutetta vastaan. Leijona-apteekin omistaja oli juuri sanonut hänet irti, ja hän oli lujempi kuin koskaan ennen päätöksessään olla myymättä sieniä tai hammasharjoja... Sillä välin Kunze änkytti ehdokaspuheessaan. Sillä hänen synkkä ilmeensä ei voinut olla ilmaisematta Diederichille, että majuri ei ollut ollenkaan varma siitä, mitä tahtoi sanoa, ja että vaalitaistelu teki hänet perin ujoksi. Hän sanoi: "Hyvät herrat, armeija on ainoa tuki," kun silloin kuitenkin joku huusi Heuteufelin läheltä: "jo laho," niin Kunze sekaantui heti ja lisäsi: "Mutta kuka sen kustantaa? Porvari." Heuteufelin ympäriltä huudettiin hyvä, hyvä. Jouduttuaan näin väärälle suunnalle Kunze selitti: "Siksi me kaikki olemme tukia, sitä voimme vaatia, ja voi monarkkia --" "Aivan oikein!" vastasivat vapaamieliset äänet, ja hyväuskoiset patriootit huusivat mukana. Majuri pyyhki hikeään. Ilman hänen tarkoitustaan hänen puheensa muuttui sellaiseksi, kuin olisi pitänyt sitä vapaamielisten yhdistyksessä. Diederich kiskoi häntä takinliepeistä ja rukoili häntä lopettamaan, mutta Kunze yritti sitä turhaan: hän ei keksinyt keinoa, miten olisi päässyt "keisarinpuolueen" vaalitunnuslauseisiin. Lopulta hän menetti kärsivällisyytensä, kävi äkkiä tummanpunaiseksi ja sysäsi esiin odottamattoman rajusti: "Hävitettävä viimeistä vesaa myöten! Eläköön!" Sotilasyhdistys osoitti jyrisevätä suosiota. Sinne, missä ei innostuksesta huudettu, ilmestyi kiireesti Diederichin viittauksesta Klappsch tai neiti Klappsch.

Heti kohta tohtori Heuteufel pyysi puheenvuoroa, mutta Gottlieb Hornung ennätti aikaisemmin. Omasta puolestaan Diederich pysyi mieluummin taka-alalla, puheenjohtajan ja muiden toimikunnan jäsenten savupilven takana. Hän oli luvannut Hornungille kymmenen markkaa, ja Hornung oli siinä asemassa, ettei voinut kieltäytyä. Kirskuen hän nousi lavan reunalle ja tulkitsi arvoisan herra majuri Kunzen puhetta sillä lailla, että armeija, jonka hyväksi he kaikki olivat valmiit uhraamaan kaikkensa, oli paras turva demokratian likatulvaa vastaan. "Demokratia on puolisivistyneiden maailmankatsomus", hän vakuutti. "Tiede on sen kumonnut." "Aivan oikein!" huusi joku; se oli se rohdoskauppias, joka oli tahtonut liittyä hänen liikekumppanikseen. "Herroja ja palvelijoita tulee aina olemaan!" määräsi Gottlieb Hornung, "sillä luonnossa on myöskin asianlaita siten. Ja se yksistään on totta, sillä jokaisella tulee olla yläpuolellaan joku, jota hän pelkää, ja alapuolellaan joku, joka häntä pelkää. Mihin me muutoin joutuisimme! Jos jokainen vastaantulija kuvittelisi olevansa itsessään jotakin ja pitäisi kaikkia samanlaisina! Voi sitä kansaa, jonka perityt, kunniakkaat muodot häviävät demokraattiseen sekasotkuun ja jonka keskuudessa persoonallisuuden rikkirepivä katsantokanta pääsee voitolle!" Tässä Gottlieb Hornung pani käsivartensa ristiin ja kurkotti kaulaansa. "Minä", hän huusi, "joka olen kuulunut ylenhienoon osakuntaan ja tunnen iloisen verenvuodatuksen värien kunniaksi, minä pyydän päästä myymästä hammasharjoja!"

"Entäs pesusieniä?" kysyi joku.

"Niitä myöskin", päätti Hornung. "Minä pyydän päästä siitä, että joku vielä tulisi. Ihmisen tulee aina tietää, kuka on hänen edessään. Kullekin omansa. Ja siinä mielessä me annamme äänemme vain sellaiselle ehdokkaalle, joka myöntää keisarille niin monta sotilasta, kuin hän tahtoo. Sillä joko meillä on keisari tai ei!"

Sen sanottuaan Gottlieb Hornung vetäytyi takaisin ja katsahti, alaleuka pitkällä ja kulmat rypyssä, suosion kohinaa. Sotilasyhdistys ei voinut pidättäytyä kulkemasta hänen ja Kunzen ohi olutlasia heilutellen. Kunze otti vastaan kädenpuristukset, Hornung seisoi siinä jäykkänä -- eikä Diederich voinut olla tuntematta katkeruutta sen johdosta, että nämä kaksi toisen luokan persoonallisuutta saivat käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka hän oli luonut. Hänen täytyi suoda heille kansansuosio sillä hetkellä, sillä hän tiesi paremmin kuin nuo molemmat hölmöt, mihin tämä kaikki tähtäsi. Koska kansallinen ehdokas lopultakin oli vain sitä varten olemassa, että Napoleon Fischerille saatiin värvätyksi apujoukko, niin parasta oli, kun ei vetänyt itseään esille. Heuteufel kylläkin koetti saada Diederichiä esiintymään. Puheenjohtaja, pastori Zillich, ei voinut enää kauemmin kieltää häneltä puheenvuoroa, ja niin hän alkoi heti lastenseimestä. Lastenseimi oli sosiaalisen omantunnon ja ihmisyyden asia. Mutta mitä oli keisari Wilhelmin patsas? Keinottelua, ja turhamaisuus oli säädyllisin niistä vaikuttimista, joilla tultiin keinottelemaan... Kuulijain joukossa olevat hankkijat kuuntelivat kipein tuntein, sieltä ja täältä kuului pidätettyä murinaa. Diederich vapisi. "On olemassa ihmisiä", väitti Heuteufel, "joita ei liikuta sadanmiljoonan lisämäärärahan myöntäminen sotilastarkoituksiin, sillä he tietävät jo, miten he saavat sen itselleen takaisin." Silloin Diederich ponnahti pystyyn: "Pyydän puheenvuoroa!" ja hankkijain tunteet rähähtivät hyvä-, hohoo- ja alashuutoihin. He kirkuivat aina siihen asti, kun Heuteufel oli poistunut ja Diederich seisoi lavalla.

Diederich odotti kauan, ennenkuin kansallisen suuttumuksen meri oli asettunut. Sitten hän alotti. "Hyvät herrat!" "Hyvä!" huusivat hankkijat, ja Diederichin täytyi uudestaan odottaa samanmielisten tunteiden ilmakehässä, missä hengittäminen oli hänelle helppoa. Kun he antoivat hänen puhua, niin hän ilmaisi yleisen suuttumuksen sen johdosta, että edellinen puhuja oli uskaltanut saattaa epäluulonalaiseksi kokouksen kansallisen mielialan. "Kuulumatonta!" huusivat hankkijat. "Tämä vain osoittaa meille", huusi Diederich, "miten ajanvaatima 'keisarinpuolueen' perustaminen oli! Keisari itse on käskenyt niitä, jotka tahtovat vapauttaa hänet kumouksen rutosta, liittymään yhteen. Sitä me tahdomme ja siksi on meidän kansallinen ja keisarille uskollinen mielialamme sellaisten henkilöiden epäluulojen yläpuolella, jotka itse ovat vain kumouksen esihedelmiä!" Ennenkuin suosionosoitukset ennättivät puhjeta, Heuteufel sanoi hyvin selvästi: "Odottakaamme loppuun asti! Uusintavaalit!" Ja vaikka hankkijat heti hukuttivatkin kaiken jatkon pauhinaansa, huomasi Diederich jo näihin sanoihin kätkeytyneen niin vaarallisia viittauksia, että hän siirtyi toiseen asiaan. Lastenseimi oli paljon vaarattomampi ala. Miten? Sen piti olla sosiaalisen omantunnon asia? Paheen purkaantumispaikka se oli! "Sellaisen me saksalaiset jätämme ranskalaisille, jotka ovat kuoleva kansa!" Diederichin tarvitsi vain lukea ulkoa "Netziger Zeitungissa" julkaisemaansa kirjoitusta. Pastori Zillichin johtama nuorisoseura ja kristilliset kauppa-apulaisetkin taputtivat käsiään joka sanalle. "Saksalainen on siveä!" huudahti Diederich, "siksi me voitimme vuonna seitsemänkymmentä!" Nyt oli sotilasyhdistyksen vuoro jyristä innostuksesta. Komitean pöydän takaa Kühnchen ponnahti pystyyn, heilutti sikaariaan ja kähisi: "No, lyökäämme heidät taas pian uudestaan!" Diederich nousi varpailleen. "Hyvät herrat!" hän huusi tarmokkaasti kansallisiin aaltoihin, "keisari Wilhelmin patsaan pitää olla kunnioituksen osoituksena sille ylevälle isoisälle, jota me kaikki, sen voin sanoa, kunnioitamme melkein kuin pyhimystä, ja samalla lupauksena ylevälle pojanpojalle, meidän jalolle, nuorelle keisarillemme, lupauksena siitä, että tahdomme pysyä sinä, mitä olemme, nimittäin siveinä, vapauttarakastavina, totisina, uskollisina ja urhoollisina!"

Tässä hankkijat eivät voineet enää pidättyä. Itsensäunhoittavina he hekumoivat ihanteessa -- eikä Diederichkään enää tiennyt mitään maallisista taka-ajatuksistaan, salatuumistaan, ei mitään sopimuksistaan Wulckowin kanssa, ei mitään salaliitostaan Napoleon Fischerin kanssa, liioin ei mitään salaperäisistä aikeistaan uusintavaaleihin nähden. Puhdas innostus kohotti hänen sielunsa korkeuksiin, missä häntä huimasi. Vasta jonkun ajan kuluttua hän saattoi huutaa. "Hyljätä ja kaikella ankaruudella pidättää heille sopivissa rajoissa on sentähden niiden menettelynä, jotka eivät muuta tahdo kuin veltostuttaa meidät väärällä humanismillaan!" -- "Missäs sitten asustaa se Teidän oikea humanisminne?" kysyi Heuteufelin ääni ja sai siten kokoontuneiden kansallisen mielialan siinä määrin kiihdytetyksi, että Diederichin puhetta saatettiin vain paikoittain kuulla. Ymmärrettiin, että hän ei tahtonut mitään ikuista rauhaa, sillä se oli vain unelma, eikä edes mikään kauniskaan. Sensijaan hän kaipasi ja tahtoi sparttalaista rodunkasvattamista. Heikkomieliset ja siveyden sääntöjen rikkojat oli kirurgisin toimenpitein estettävä lisääntymästä. Tässä kohden Heuteufel läksi pois kokouksesta hengenheimolaisineen. Ovelta hän huusi vielä: "Kumouksen Te myöskin kuohitsette!" Diederich vastasi: "Teemme sen, jos vielä kauan nurisette!" "Teemme sen!" kaikui kaikilta haaroilta. Kaikki olivat äkkiä jalkeilla, panivat vastalauseita, ilakoivat ja sekottivat ylevät tunteensa. Diederich, suosionosoitusten peittämänä, horjuen uskollisten saksalaisten rynnäköstä, jotka kaikki tahtoivat puristaa hänen kättään, ja kansallisten olutlasien ympäröimänä, jotka hänen kanssaan kilistivät, katsoi lavaltaan saliin, mikä hänen hurmion hämmentämissä silmissään näytti pitemmältä ja korkeammalta. Ylimpien savupilvien välistä väikkyi häntä vastaan hänen herransa käskyt: "Kuninkaan tahto!" "Minun viholliseni!" "Minun suuntani!" Hän tahtoi istuttaa ne kohisevaan kansaan -- mutta hän tarttui kurkkuunsa, mitään ääntä ei kuulunut: Diederichin ääni sortui kokonaan. Sitten hän etsi surullisella katseellaan Heuteufelia, joka valitettavasti oli poistunut. "Minun ei olisi pitänyt häntä sillä lailla kiihdyttää. Jumala armahtakoon, miten hän nyt minua pensselöi."

* * * * *

Heuteufelin pahin kosto oli siinä, että hän kielsi Diederichiä menemästä ulos. Taistelu kävi päivä päivältä rajummaksi, ja kaikki olivat sanomalehdessä, sillä kaikki puhuivat: vieläpä pastori Zillichkin ja toimittaja Nothgroschenkin, puhumattakaan mitään Kühnchenistä, joka samalla kertaa piti puheita kaikkialla. Yksistään Diederich huuhtoi kurkkuaan mykkänä uudessa, muinaissaksalaisesti kalustetussa salissaan. Ikkunan luota, korokkeelta, katseli häntä kolme pronssista veistokuvaa, jotka olivat kaksi kolmannesta luonnollisesta koostaan: keisari, keisarinna ja Säckingenin torvensoittaja. Ne hän oli sattumalta ostanut Cohnilta; vaikka Cohn olikin peruuttanut paperitilauksensa eikä ollut vieläkään kansallinen, niin Diederich ei ollut tahtonut jättää niitä hankkimatta huoneisiinsa. Guste soimasi häntä siitä, kun Diederich oli moittinut hänen hattuaan liian kalliiksi.

Guste alkoi viime aikoina käydä oikulliseksi, hän sai myöskin pahoinvointikohtauksia, joiden kestäessä hän antoi vanhan rouva Hesslingin hoitaa itseään makuuhuoneessa. Niinpian kun hän toipui, muistutti hän vanhusta siitä, että kaikki oli siellä oikeastaan maksettu hänen rahoillaan. Rouva Hessling ei jättänyt esittämättä, että avioliitto hänen Diederichinsä kanssa oli oikea armonosoitus Gustelle hänen silloisessa tilassaan. Lopuksi Guste pullistui punaiseksi ja läähätti, mutta rouva Hessling vuodatti kyyneliä. Diederichillä oli tästä hyötyä, sillä kumpikin osoitti hänelle myöhemmin suunnatonta rakkautta, saadakseen hänet, joka ei mitään aavistanut, puolelleen.