Part 29

Lähellä Roomaa Diederichin kiihtymys muuttui villiksi toimintahaluksi. Sormi matkaoppaan lehdellä hän kieppui junahenkilökunnan kinterillä ja koetti saada selville, kumpi tuli pääsemään aikaisemmin perille, hänen keisarinsa, vaiko hän. Gusten intohimot olivat syttyneet hänen miehensä innostuksesta. "Diedel!" hän huusi: "Minä saatan heittää matkahuivini tielle, jotta hän astuu sille, ja kukat minä myöskin paiskaan pois hatustani!" -- "Mutta jos hän näkee sinut ja sinä teet häneen vaikutuksen?" kysyi Diederich ja hymyili kuumeisesti. Gusten povi alkoi aaltoilla, hän loi luomensa alas. Diederich yski ja tempautui irti tuosta hirvittävästä jännityksestä. "Minun miehenkunniani on minulle pyhä, sen minä tahdon tässä sanoa, mutta tässä tapauksessa --" Ja hän teki täpärän kädenliikkeen.

Sitten tultiin perille -- mutta kokonaan toisin, kuin aviopuolisot olivat kuvitelleet. Virkailijat ahdistivat matkustajat pois asemalta eräälle avaralle paikalle, ja sen takana oleville kaduille, jotka heti jälleen suljettiin. Mutta ylenpalttisessa innostuksessaan Diederich läpäisi esteen. Hän jätti Gusten seisomaan siihen ojennetuin käsin kaikkien käsilaukkujen kanssa ja ryntäsi eteenpäin. Hän oli jo keskellä kenttää; kaksi sulkahattuista sotilasta juoksi hänen jälkeensä, niin että heidän kirjavat takinliepeensä liehuivat. Silloin astui aseman rappusilta useampia herroja alas, ja heti kohta eräät vaunut ajoivat Diederichiä kohden. Diederich heilutti hattuaan, hän karjui niin, että vaunuissa olevat herrat keskeyttivät puheensa. Oikealla oleva kumartui eteenpäin -- ja he näkivät toisensa, Diederich ja hänen keisarinsa. Keisari hymyili kylmän tutkivasti silmäkulmillaan ja suupielensä hän veti hieman alaspäin. Diederich juoksi jonkun matkaa mukana, silmät selko selällään, huutaen yhä ja hattuaan heiluttaen, ja muutaman sekunnin ajan he olivat vallan kahden kesken, keisari ja hänen alamaisensa, keskellä tyhjää kenttää, sinisiintävän taivaan alla, sillä aikaa kun ympärillä ja taustalla vieras joukko taputteli heille käsiään.

Vaunut katosivat jo liputetuille kaduille, eläköönhuudot kaikuivat jo kaukaa, ja Diederich huoahti, sulki silmänsä ja pani hatun päähänsä.

Guste viittasi hänelle suonenvedontapaisesti, ja ympärillä seisovat ihmiset taputtivat Diederichille käsiään, kasvot täynnä iloista hyväntahtoisuutta. Sotamiehetkin, jotka äsken olivat ajaneet häntä takaa, nauroivat nyt. Toinen heistä meni osanotossaan niin pitkälle, että vihelsi hänelle ajurin. Ajaessaan pois Diederich tervehti yleisöä. "He ovat lasten kaltaisia", hän selitti vaimolleen. "Niin, mutta myöskin samassa määrässä löyhiä", hän lisäsi, ja sitten hän myönsi: "Berlinissä ei tämä olisi mitenkään käynyt päinsä... Kun minä ajattelen katumeteliä Unter den Lindenillä, niin kaikki kävi siellä hieman terävämmin." Ja hän suoristautui ajaakseen hotelliin. Hänen ryhtinsä johdosta he saivat huoneen toisesta kerroksesta.

Varhain aamulla oli Diederich jo kadulla. "Keisari nousee aikaisin," hän sanoi Gustelle, joka murisi tyynyjensä välissä. Muuten hän ei tarvinnutkaan vaimoaan tehtävänsä suorittamisessa. Sormi kaupungin asemakaavalla hän saapui Quirinalin eteen ja asettui siihen. Hiljainen paikka oli viistojen säteiden kultaama, palatsi seisoi tyhjää taivasta vasten häikäisevän jykevänä -- ja Diederich seisoi siinä ja odotti majesteettia neljännen luokan ritarimerkki kohotetussa rinnassa. Rappuja ylös ja pois kaupungista sipsutteli joku vuohilauma ja katosi kaivon ja valtavansuurten hevostenkesyttäjäin taakse. Diederich ei katsahtanut taakseen. Kaksi tuntia kului, ohikulkijoita alkoi ilmestyä useampia, joku vartio ilmestyi talonsa takaa, toisessa porttikäytävässä liikuskeli porttivahti, ja useampia henkilöitä kulki ohitse. Diederich kävi levottomaksi. Hän lähestyi fasaadia, kulki hiljaa ohitse, kurkistaen jännittyneenä sisään. Kun hän ilmestyi kolmannen kerran, niin portinvartia vei käden lakkiinsa, hieman epäröiden. Kun Diederich pysähtyi ja vastasi tervehdykseen, niin hän tuli ystävälliseksi. "Kaikki järjestyksessä," hän sanoi kätensä takaa, ja Diederich otti ilmoituksen vastaan ymmärtävin elein. Hänestä tuntui vain luonnolliselta, että hänelle tehtiin selvää hänen keisarinsa hyvinvoinnista. Hänen kysymyksiinsä, milloin ja minne tuli keisari lähtemään, vastattiin viivyttelemättä. Portinvartija sai itsestään päähänsä, että Diederich tarvitsi vaunut, jos tahtoi saattaa keisariaan, ja hän lähetti jonkun niitä hakemaan. Sillä välin siihen oli kokoutunut pieni joukko uteliaita, ja silloin portinvartija astui syrjään; erään esiratsastajan takaa ilmestyi, avovaunuissa, kotkakypärän säteillessä, pohjolan vaalea herra. Diederichin hattu heilui ja hän itse huusi, aivankuin pyssyn piipusta, italiaksi: "Eläköön keisari!" Ja kohteliaasti tuo pieni joukko huusi mukana... Mutta Diederich hyppäsi ajurinrattaille, jotka olivat siinä vieressä, ja sitten mukaan, innostaen kuskia huudoilla ja runsailla juomarahoilla. Ja katso: hän pysähtyi, takaapäin lähestyivät vasta kaikkeinkorkeimmat vaunut. Kun keisari astui alas, niin siinä oli taas pieni joukko, ja Diederich huusi jälleen italiankielellä... Hän jäi vartioimaan taloa, missä hänen keisarinsa viipyi. Rinta pystyssä ja katse säihkyvänä joukkiota kohtaan, joka uskalsi lähestyä! Kymmenen minuutin perästä tuo joukko tuli uudestaan täysilukuiseksi, vaunut vierivät ovelta, ja Diederich: "Eläköön keisari!" -- ja joukon villinkuohuvassa huudossa takaisin Quirinaliin. Vartio. Keisarilla czako päässä. Joukko. Uusi päämäärä, uusi paluu, uusi uniformu, ja taas Diederich ja jälleen riemuitseva vastaanotto. Niin sitä jatkui, eikä Diederich ollut koskaan viettänyt ihanampaa elämää. Hänen ystävänsä, portinvartija, ilmoitti hänelle luottavaisesti, minne mentiin. Sattui niinkin, että joku kunnioitettava virkamies teki hänelle ilmoituksen, jonka hän nöyrästi otti vastaan, tai että joku näytti pyytävän ohjeita, -- ja silloin Diederich jakoi niitä epämääräisessä muodossa, mutta käskevästi. Aurinko kohosi ja kohosi vielä korkeammalle; noiden polttavien marmorifasaadien edessä, joiden takana hänen keisarinsa piti koko maailmaa jännittäviä neuvotteluja, Diederich kesti horjumatta kuumuutta ja janoa. Niin jäykkänä kuin hän pysyttäytyikin, niin hänestä tuntui kuitenkin siltä, kuin hänen vatsansa olisi roikkunut päivän kuormasta aina katukiville asti, ja siltä, kuin hänen neljännenluokan ritarimerkkinsä olisi sulanut hänen rinnassaan... kuski, joka yhä useammin pistäysi lähimmässä kapakassa, tunsi lopulta ihmettelyä saksalaisen sankarillista velvollisuudentuntoa kohtaan ja toi hänelle viiniä. Uutta tulta suonissaan he molemmat läksivät seuraavalle kierrolle. Sillä keisarilliset ratsastajat ajoivat aika vauhtia; jos tahtoi ennättää ennen heitä, niin täytyi käyttää kapeita kujia, jotka näyttivät kanavilta ja joiden harvat kulkijat pelokkaina vetäytyivät muuria vasten; taikka oli jätettävä vaunut ja syöstävä suin päin joitakin portaita alas. Mutta silloin Diederich olikin täsmälleen joukkonsa etunenässä, näki seitsemännen uniformun laskeutuvan vaunuista ja huusi. Ja silloin keisari käänsi päätään ja hymyili. Hän tunsi hänet jälleen, alamaisensa! Hänet, joka huusi, hänet, joka aina oli siinä. Diederich, jossa kaikkeinkorkeimman huomaavaisuus oli herättänyt joustavan ylevät tunteet, salamoi kansaa kohtaan, jonka eleissä oli iloista hyväntahtoisuutta.

Vasta portinvartijan vakuutus, että Hänen Majesteettinsa nyt oli aamiaisella, salli Diederichin muistelemaan Gustea. "Miltä sinä näytät?" huusi Guste nähtyään hänet ja vetäytyi takaisin seinää vasten. Sillä hän oli punainen kuin tomaatti, kokonaan sulanut, ja hänen katseensa oli kirkas ja villi, kuten entisajan germanilaisen soturin, joka oli ryöstöretkillä vieraissa maissa. "Tämä on suuri päivä kansallisen asian kannalta!" tokasi Diederich painavasti. "Hänen Majesteettinsa ja minä, me teemme moraalisia valloituksia!" Millaisena hän seisoi siinä! Guste unhoitti pelkonsa ja pitkän odotuksen synnyttämän vihansa: hän astui esiin armain katsein ja nöyrästi kietoutui hänen vartaloonsa.

Mutta Diederich soi itselleen tuskin ateriankaan aikaa. Hän tiesi kyllä, että keisari lepäsi päivällisen jälkeen; sitten oli seisottava hänen ikkunansa alla, väistymättä. Eikä hän väistynyt; ja seuraukset osoittivat, miten oikeassa hän oli. Sillä hän oli tuskin ollut paikallaan, käytävää vastapäätä, kahdeksaakaankymmentä minuuttia, kun sattui, että eräs epäillyttävän näköinen henkilö, käyttämällä hyväkseen portinvartijan pientä poissaoloa, puikahti sisään, kätkeytyi erään pylvään taakse ja väijyvässä varjossa hautoi suunnitelmia, jotka eivät voineet olla muita kuin turmiollisia. Mutta silloin Diederich oli siinä! Myrskyn ja sotahuudon tavoin hänen nähtiin rientävän paikalle. Säikähtynyttä kansaa ryntäsi heti hänen perässään, vartija kiirehti paikalle, palvelijat juoksivat kokoon -- ja kaikki ihmettelivät Diederichiä, miten hän kiskoi esiin erään, joka oli kätkeytynyt. Molemmat huitoivat ympärilleen siinä määrässä, että aseistettu voimakaan ei lähestynyt heitä. Äkkiä nähtiin Diederichin vastustajan, jonka oli onnistunut saada oikea kätensä vapaaksi, heiluttavan pientä rasiata. Yleisö pidätti henkeään -- sitten syntyi ulvova pakokauhu. Pommi! Hän heittää!... Hän oli jo heittänyt. Pamausta odottaessaan lähimmät henkilöt makasivat maassa ja voivottivat jo etukäteen. Mutta Diederich, valkeana kasvoiltaan, olkapäiltään ja rinnaltaan, aivasti. Tuntui vahva piparmintun haju. Rohkeimmat kääntyivät ympäri ja tutkivat sitä nenällään; eräs heiluvatöyhtöinen sotilas kosketti sitä kostutetulla sormella ja maistoi. Diederich ymmärsi kyllä, mitä tämän johdosta esitti joukolle, jonka kasvoille palasi heti iloinen hyväntahtoisuus, sillä silmänräpäyksessä hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että oli saanut päälleen hammaspulveria. Siitä huolimatta hän ei unhoittanut sitä vaaraa, josta keisari hänen valppautensa kautta oli kenties pelastunut. Murhayrityksentekijä koetti -- aivan turhaan -- pötkiä tiehensä: Diederichin rautainen nyrkki jätti hänet poliisivartioston huostaan. Tämä totesi, että kysymyksessä oli saksalainen, ja pyysi Diederichiä tutkimaan häntä. Huolimatta hammaspulverista, joka häntä peitti, hän ryhtyi tehtäväänsä mitä suurimmalla virheettömyydellä. Tuon henkilön vastauksilla, joka ilmeisesti oli taiteilija, ei ollut mitään ilmeistä poliittista väriä, mutta pohjattomalla kunnioituksen puutteellaan ja moraalittomuudellaan ne ilmaisivat liiankin hyvin kumouksellisia pyrkimyksiä, minkä vuoksi Diederich vaati pontevasti hänen pidättämistään. Vartijat veivät hänet mennessään tekemällä kunniaa Diederichille, jolla oli vain sen verran aikaa, että saattoi antaa ystävänsä portinvartijan korjata pois hammaspulverin. Sillä keisarin tulo ilmoitettiin, Diederichin persoonallinen palvelus alkoi uudestaan.

Hänen tehtävänsä vei häntä ylt'ympäri, sitä kesti myöhäiseen yöhön asti, ja johti viimein Saksan lähetystön edustalle, missä Hänen Majesteetillaan oli vastaanotto. Kaikkeinkorkeimman herran pitempi viivyttely antoi Diederichille tilaisuuden kohottaa mielialaansa lähimmän ravintolanpitäjän luona. Hän kiipesi oven edessä eräälle tuolille ja piti kansalle puheen, joka oli täynnään kansallista henkeä, ja osoitti löyhälle joukolle taipumattoman hallituksen etuisuudet ja keisarin, joka ei ollut mikään varjokeisari... Kansa näki hänen aukovan kulmikasta, partaista suutaan tuolillaan, punasena siitä valosta, joka leiskui sisään Saksan lähetystön edessä olevista avoimista maljakoista, näki hänen salamoivan ja tuijottavan rautaisella katseellaan -- mikä sille ilmeisesti riitti ymmärtääkseen häntä, sillä se riemuitsi, taputti käsiään ja kohotti eläköönhuudon niin usein kuin Diederich ehdotti. Hartaudella, josta ei puuttunut uhkaa, hän otti vastaan vieraan maan suosionosoitukset, jotka olivat tarkoitetut hänen herralleen ja hänen herransa edustamalle vallalle, minkä jälkeen hän laskeutui alas ja kävi viiniin käsiksi. Useita maanmiehiä, jotka tuskin olivat vähemmän liikutettuja kuin hänkään, ilmestyi ja joi hänen terveydekseen kotoisella tavalla. Eräs heistä avasi erään iltalehden, missä oli jättiläismäinen keisarin kuva, ja luki esityksen eräästä välinäytöksestä, jonka Quirinalin porraskäytävässä eräs saksalainen oli aiheuttanut. Vain erään, keisarin persoonallisessa palveluksessa olevan virkamiehen valppauden vuoksi oli pahemmat seuraukset saatu vältetyksi; ja tuon virkamiehen kuvakin oli siinä. Diederich tunsi hänet hyvin. Joskin yhdennäköisyys olikin vain ylimalkainen ja nimi pahasti vääntynyt, niin kasvojen piirteet ja viikset olivat oikeat. Niin näki sitten Diederich keisarin ja itsensä samassa lehdessä, keisarin ja hänen alamaisensa esitettynä koko maailman ihailtaviksi. Se oli liikaa. Kostein silmin Diederich suoristautui ja viritti "Wacht am Rheinin". Viini, joka oli niin halpaa, ja innostus, jota yhä uudestaan lietsottiin, vaikutti sen, että kun tuli sanoma, että keisari lähti lähetystöstä, niin Diederich ei ollutkaan enää virheettömässä kunnossa. Hän teki yhtä kaikki kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa. Hän riensi hoiperrellen Kapitoliumilta, kompastui ja vieri pitkin portaita. Kadulla hänen juomaveikkonsa saivat hänet kiinni, hän seisoi kasvot käännettyinä muuria kohden... Soihtuvaloa ja kavionkapsetta: Keisari! Muut hoipertelivat sinnepäin, mutta Diederich, jota mitkään hyvät tavat eivät enää auttaneet, luisui siihen, missä oli. Kaksi yövahtia tapasi hänet nojaamasta muuriin ja istumasta lätäkössä. He tunsivat hänet siksi virkamieheksi, joka oli Saksan keisarin persoonallisessa palveluksessa, ja kumartuivat huolissaan hänen ylitseen. Mutta heti kohta he katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat tavattoman remuisaan nauruun. Tuo persoonallinen virkamies ei jumalankiitos ollut kuollut, eikä se lätäkkökään, missä hän istui, ollut mitään verta.

Seuraavana iltana juhlanäytännössä teatterissa keisari näytti tavattoman vakavalta. Diederich huomasi sen ja sanoi Gustelle: "Nyt minä tiedän, miksi olen pannut menemään niin paljon rahaa. Pidä varasi, me elämme historiallista hetkeä!" Eikä hänen aavistuksensa pettänyt häntä. Iltalehtiä jaettiin teatterissa, saatiin tietää, että keisari tuli matkustamaan vielä sinä yönä ja että hän oli hajottanut valtiopäivänsä! Diederich, yhtä vakavana kuin keisarikin, selitti kaikille, jotka olivat siinä läsnä, tapahtuman tärkeyttä. Kumous oli julennut hyljätä sotilasehdotuksen! Kansallismieliset menivät keisarinsa puolesta taisteluun elämästä ja kuolemasta! Hän itse tuli lähtemään kotiin lähimmällä junalla, hän vakuutti, minkä jälkeen hänelle heti sanottiin tuon junan lähtöaika... Jos joku oli tyytymätön, niin ainakin Guste. "Kun lopultakin ollaan muualla ja, jumalankiitos, voidaan toimittaa jotakin. Miten minä voin sulattaa sen, että minun pitää venytellä kaksi päivää hotellissa ja sitten taas heti takaisin, vain --." Siinä katseessa, jonka hän singahutti keisarilliseen aitioon, oli niin paljon kapinallista, että Diederich tuli väliin mitä ankarimmin. Guste tuli puolestaan äänekkääksi; ympärillä kuiskuteltiin, ja kun Diederich näytti vastustajilleen salamoiden otsaansa, niin hän sai heistä aiheen poistua Gusten kanssa jo ennen heidän junansa lähtöä. "Roskaväellä ei nyt ole tapoja", hän sanoi ulkona ja läähätti vahvasti. "Muutoin minä tahtoisin tietää, mikä täällä on hätänä. Kaunis ilma, no niin... Niin, no, katsopas nyt kerta tätä vanhaa romua, kun on tässä ympärillä!" hän pyysi. Guste, jälleen taltutettuna, sanoi valittaen: "Minä pidän niin siitä." Ja sitten he matkustivat tietyn matkan päässä keisarin junan jälessä. Guste, joka kiireessä oli unhoittanut sienensä ja harjansa, tahtoi aina nousta junasta. Jotta hänellä riitti kärsivällisyyttä kolmeksikymmeneksi kuudeksi tunniksi, Diederichin täytyi terottaa hänen mieleensä väsymättömästi kansallisen asian tärkeyttä. Siitä huolimatta Gusten ensimäisenä huolena oli pesusienet, kun he lopulta pääsivät takaisin Netzigiin. Heidän oli täytynyt saapua sunnuntaina! Onneksi oli ainakin Leijona-apteekki avoinna. Sillä välin kun Diederich odotti aseman edustalla matkatarpeita, Guste meni jo kadun yli. Mutta kun hän ei palannut, niin Diederich läksi hänen jälessään.

* * * * *

Apteekin ovi oli puoleksi raollaan, kolme pientä poikaa tirkisteli sisään ja kieriskeli siinä portailla. Diederich, joka katsoi heidän ylitseen, jäykistyi hämmästyksestä -- sillä sisällä, tiskin takana, hänen vanha ystävänsä ja aseveljensä Gottlieb Hornung asteli edes takaisin käsivarret ristissä rinnan päällä, katse synkkänä. Guste sanoi juuri: "Minä tahtoisin jo tietää, saanko niinä pian sen hammasharjan", silloin Gottlieb Hornung tuli pöydän luo, käsivarret edelleen ristissä, ja loi Gusteen kiinteän, synkän katseen. "Teidän olisi pitänyt nähdä minun ilmeestäni", hän alkoi puhujan äänellä, "että minulla ei ole tilaisuutta eikä aikomusta myydä Teille hammasharjaa." -- "No, no!" sanoi Guste ja vetäytyi taaksepäin. "Mutta Teillähän on niitä täällä kokonainen lasi täynnään." Gottlieb Hornung hymyili kuin Lucifer. "Setä tuolla ylhäällä" -- hän heitti päätään taaksepäin ja osoitti leuallaan kattoa, minkä tuolla puolen hänen päämiehensä saattoi asua -- "hän voi kyllä tarjota kaupaksi, mitä huvittaa. Minua se ei ollenkaan liikuta. Sitä varten minä en ole opiskellut kuutta lukukautta ja kuulunut ylen hienoon osakuntaan, että olisin asettunut tänne myymään hammasharjoja." -- "Miksi Te sitten täällä olette?" kysyi Guste, huomattavasti ujostuneena. Silloin tokasi Hornung, majesteetillisesti mulkoillen: "Minä olen täällä reseptien varalta!" Ja Guste tunsi itsensä lyödyksi, hän kääntyi ympäri lähteäkseen pois. Yksi seikka pälkähti kuitenkin hänen päähänsä. "Sieniäkään ette tietysti voi antaa?" -- "Enpä tietenkään", vahvisti Hornung. Tätä oli Guste ilmeisesti odottanut suuttuakseen vakavasti. Hän kohotti rintansa ja aikoi alkaa, mutta Diederich ennätti kuitenkin tulla väliin. Hän myönsi tuon ystävän olevan siinä oikeassa, että uusteutoonian arvo ja sen lippu oli pidettävä korkealla. Jos siitä huolimatta joku tarvitsi sientä, niin hän saattoi lopulta ottaa sen itse ja jättää hinnan tiskille -- minkä Diederich samalla teki. Gottlieb Hornung väisti sillä välin syrjään ja vihelsi, aivan kuin olisi ollut yksinään. Sitten Diederich ilmaisi osanottonsa siihen, mitä tähän asti ystävälle oli tapahtunut. Valitettavasti hänen menettelystään oli aiheutunut paljon vastoinkäymisiä; kun Hornung ei ollut koskaan tahtonut myydä sieniä eikä harjoja, hän oli jo joutunut pois viidestä apteekista. Kuitenkin hän oli päättänyt jatkuvasti pitää kiinni vakaumuksestaan, silläkin uhalla, että saattoi täälläkin menettää paikkansa. "Siinä sinä näet oikein oikean uusteutoonin!" sanoi Diederich Gustelle, ja tämä katsahtikin häneen.

Diederichkään ei voinut puolestaan kauemmin olla kertomatta, mitä oli kokenut ja saavuttanut. Hän huomautti ritarimerkistään, pyöräytti Gusten Hornungin edessä ympäri ja mainitsi hänen myötäjäistensä määrän. Keisari, jonka viholliset ja herjaajat Diederichin ansiosta nyt istuivat lukkojen ja telkien takana, oli aivan hiljan ollut Roomassa ja niinikään Diederichin ansiosta välttänyt mieskohtaisen vaaran. Välttääkseen paniikin hoveissa ja pörsseissä sanomalehdet puhuivat vain jonkun puoleksi mielisairaan konnankurista, "mutta luottamuksella puhuen minulla on syytä uskoa, että kysymyksessä oli monihaarainen kapinanhanke. Sinä ymmärrät, Hornung, että kansallinen etu vaatii mitä suurinta pidättäytyväisyyttä, sillä sinähän olet varmasti kansallismielinen mies". Hornung oli sitä luonnollisesti, ja niin saattoi Diederich laveasti selittää niitä ylen tärkeitä syitä, jotka olivat hänet pakoittaneet äkkiä palaamaan kotiin häämatkaltaan. Kysymyksessä oli kansallismielisen ehdokkaan läpiajaminen Netzigissä! Vaikeuksia ei saanut salata itseltään. Netzig oli vapaamielisyyden päälinnoitus, kumous järkytteli perustuksia... Tässä kohden Guste uhkasi ajaa tavaroineen kotiin. Diederich saattoi vain pontevasti pyytää ystäväänsä tulemaan luokseen samana iltana, hänen piti välttämättömästi saada puhua hänen kanssaan. Kun hän nousi vaunuihin, niin hän näki erään niistä lurjuksista, jotka ulkona olivat odottaneet, menevän apteekkiin ja pyytävän hammasharjoja. Diederich ajatteli, että Gottlieb Hornung juuri tuon aristokraattisen suuntansa vuoksi, joka oli hänelle niin vastuksellinen harjojen ja sienien myynnissä, saattoi tulla arvokkaaksi liittolaiseksi demokratiaa vastaan käytävässä taistelussa. Mutta tämä oli pienin hänen kiireellisistä huolistaan. Vanha rouva Hessling sai vain pikimältään vuodattaa pari kyyneltä, sitten hänen täytyi nousta ylempään kerrokseen, missä aikaisemmin vain palvelustyttö oli asunut ja missä märät vaatteet oli kuivattu ja minne Diederich oli nyt siirtänyt tieltään äitinsä ja Emmin. Matkan karsta vielä parrassa hän läksi kiertoteitse presidentti von Wulckowin luokse, antoi sen jälkeen Napoleon Fischerin tulla luokseen yhtä huomaamattomasti ja oli sillä välin jo ryhtynyt toimiin saadakseen Kunzen, Kühnchenin ja Zillichin viipymättä koolle.