Part 31

Mitä Emmiin tuli, niin hän sulki yksinkertaisesti, tapansa mukaan, oven ja meni ylös huoneeseensa, missä oli viisto katto. Guste mietti keinoja karkoittaakseen hänet sieltäkin. Missä piti vaatteita kuivattaman sateella. Jos Emmi, jolla ei mitään ollut, ei keksinyt itselleen miestä, niin hänet täytyi naittaa alemmaksi säätyään, jollekin kunnon käsityöläiselle! Mutta tosin Emmi esiintyi ulospäin perheen kaikkein hienoimpana, hän seurusteli Brietzenien kanssa... Sillä se katkeroitti Gustea kaikkein eniten, että Emmiä kutsuttiin käymään neiti Brietzenien luona -- vaikka nämä eivät olleet koskaan käyneet talossa. Heidän veljensä, luutnantti, olisi ollut velvoitettu niiden illallisten jälkeen, joilla hän oli ollut Daimchenilla, käymään edes kerran vieraisilla, mutta vain Hesslingien yläkertaa hän piti arvolleen sopivana, ja se oli lopultakin loukkaavaa... Emmin seuraelämässä saavuttama menestys ei suojellut häntä kuitenkaan suurten masennusten päiviltä, jolloin hän ei lähtenyt huoneestaan edes aterialle, jotka olivat yhteisiä. Myötätunnosta ja ikävästä Guste meni kerran ylös hänen luokseen, mutta nähdessään hänet Emmi sulki silmänsä ja makasi sohvallaan alasvaluvassa aamunutussaan kalpeana ja kankeana. Saamatta mitään vastausta Guste yritti ottaa tuttavallisesti puheeksi hänen tilansa ja Diederichin. Silloin Emmin jäykät kasvot vääntyivät äkisti, hän kierähti toiselle käsivarrelleen ja osoitti toisella ovea. Guste vastasi hänen suuttuneeseen ilmeeseensä samalla mitalla; Emmi ponnahti pystyyn ja ilmaisi riittävän selvillä sanoilla halunsa jäädä yksin; ja kun vanha rouva Hessling saapui paikalle, niin oli jo päätetty asia, että perheen kumpikin puoli tuli vastaisuudessa syömään erikseen. Diederichiin, jolle Guste itkien kanteli, nämä naisjutut tekivät syvän vaikutuksen. Onneksi hänen mieleensä juolahti ajatus, joka näytti olevan omiaan palauttamaan rauhan. Kun hän taas saattoi hieman puhua, niin hän meni heti Emmin luokse ja ilmaisi hänelle päätöksensä lähettää hänet joksikin aikaa Eschweileriin, Magdan luokse. Hämmästyttävällä tavalla Emmi hylkäsi tämän ehdotuksen. Kun Diederich ei antanut perään, niin Emmi aikoi nostaa melun, mutta hän joutui äkkiä ikäänkuin tuskan valtaan ja alkoi hiljaa ja kiihkeästi pyytää saada jäädä kotiin. Diederich, jonka sydäntä koski, tietämättä miksi, silmäili neuvottomana ympärilleen ja vetäytyi sitten takaisin.

Seuraavana päivänä Emmi ilmestyi päivällisille, aivan kuin ei mitään olisi ollut tapahtunut, äsken maalattuna ja parhaimmalla tuulella. Guste, joka oli sitä pidättyväisempi, iski Diederichille silmää. Tämä luuli ymmärtävänsä, kohotti lasinsa Emmiä kohden ja sanoi veitikkamaisesti: "Maljasi rouva von Brietzen." Silloin Emmi kalpeni. "Älä tee itseäsi naurettavaksi!" hän huusi vihaisesti, heitti pois lautasliinan ja löi oven kiinni perässään. "No, no", murisi Diederich, mutta Guste kohautti vain olkapäitään. Vasta sitten kun vanha rouva Hessling oli poistunut, hän katsoi merkillisesti Diederichiä silmiin ja kysyi: "Luuletko todellakin?" Diederich pelästyi, mutta sai kasvoilleen kuitenkin kysyvän ilmeen. "Minä luulen", selitti Guste, "että herra luutnantti voisi minua silloin vähintäänkin tervehtiä kadulla. Mutta tänään hän teki kaaren." Diederich merkitsi tämän mielettömyydeksi. Guste vastasi: "Jos se on vain minun kuvitteluani, silloin minä kuvittelen vielä muutakin, koska minä nimittäin öisin olen usein kuullut hiivittävän läpi talon, ja tänään sanoi myöskin Minna --." Sitä pitemmälle hän ei päässyt. "Ahaa!" Diederich kuorskui. "Sinä keskustelet palvelijain kanssa! Niin teki äitikin aina. Mutta minä voin vain sinulle sanoa, että sitä minä en salli. Taloni kunniasta minä pidän yksinäni huolta, siinä minä en tarvitse Minnaa enkä sinua, ja jos Te olette toista mieltä, niin pitäkää huolta siitä, että löydätte sen oven, mistä olette taloon tulleetkin!" Tätä miehekästä esiintymistä vastaan Guste ei voinut mitään, mutta hän hymyili kuitenkin kulmainsa alta Diederichin jälkeen, kun tämä poistui.

Diederich oli puolestaan iloinen sen johdosta, että pontevalla esiintymisellään oli tehnyt lopun koko asiasta. Sillä monimutkaisemmaksi kuin elämä jo muutenkin oli, se ei saanut enää käydä. Hänen äänensä sortumista, joka jo oli pidättänyt häntä kolme päivää syrjässä taistelusta, hänen vihollisensa eivät olleet jättäneet käyttämättä hyväkseen. Niin, Napoleon Fischer oli ilmoittanut hänelle vielä sinä aamuna, että "keisarinpuolue" tuli hänelle ylivoimaiseksi ja että se nykyään liian kiivaasti kävi sosialidemokratian kimppuun. Niiden olosuhteiden vallitessa --. Rauhoittaakseen häntä Diederichin oli täytynyt luvata vielä sinä päivänä täyttää velvoituksensa ja vaatia valtuusmiehiltä sosialidemokraattista ammattiyhdistystaloa... Niin hän läksikin, eikä suinkaan vielä tervehtyneenä, kokoukseen -- ja vielä hän sai havaita, että tuota taloa koskeva esitys oli juuri tehty, vieläpä herrojen Cohnin ja kumppanien toimesta. Vapaamieliset kannattivat sitä, se tuli sellaisenaan hyväksytyksi. Diederich, joka tahtoi Cohnin ja kumppanien kansallista petosta äänekkäästi moittia, saattoi vain haukkua: tuo salakavala kepponen oli taas ryöstänyt häneltä äänen. Tuskin hän oli saapunut kotiin, kun hän antoi Napoleon Fischerin tulla puheilleen.

"Olette vapaa palveluksestani!" haukkui Diederich. Konemestari virnisti epäluuloisesti. "Hyvä", hän sanoi ja aikoi mennä.

"Seis!" haukkui Diederich. "Luulkaa vain pääsevänne tästä näin vähällä! Jos Te lyöttäydytte vapaamielisiin, niin silloin saatte luottaa siihen, että minä teen tunnetuksi meidän sopimuksemme! Ja silloin saatte jotakin kokea!"

"Politiikka on politiikkaa", sanoi Napoleon Fischer olkapäitään kohauttaen. Ja kun Diederich sellaista kyynillisyyttä nähdessään ei voinut enää haukkua, niin Napoleon Fischer tuli tutunomaisesti lähemmäksi, vähällä piti, ettei taputtanut häntä olalle. "Herra tohtori", hän sanoi hyväntahtoisesti, "älkää kuitenkaan tehkö sillä lailla. Me molemmat: no niin, minä sanon vain, me molemmat..." Ja hänen irvistyksessään oli niin paljon vaatimusta ja muistutusta, että Diederich kauhistui. Nopeasti hän tarjosi Napolen Fischerille sikaarin. Fischer poltti ja sanoi:

"Jos toinen meistä molemmista ensin alkaa puhua, niin missä silloin toinen lopettaa! Olenko oikeassa, herra tohtori? Mutta mehän emme ole mitään vanhoja kielikelloja, joiden täytyy aina heti toitottaa kaikki, kuten esimerkiksi herra Buck."

"Miten niin?" kysyi Diederich soinnuttomasti ja johtui toisesta ahdistuksesta toiseen. Konemestari oli hämmästyvinään. "Ettekö sitä tiedä? Herra Buck kertoo kuitenkin kaikkialla, että Te ette tarkoita niin pahaa tuolla kansallisella melullanne. Te tahtoisitte vain saada Gausenfeldin halvemmalla ja ajattelette, että saatte sen halvemmalla, jos Klüsing pelkää tiettyjen tarjousten peruuttamista, koska hän ei ole kansallinen."

"Kertooko hän sitä?" kysyi Diederich kivettyneenä.

"Kertoo", toisti Fischer. "Hän sanoo myöskin puhuvansa Teidän hyväksenne Klüsingille. Sitten Tekin kyllä rauhoitutte, hän sanoo."

Silloin Diederich pääsi lumouksesta. "Fischer!" hän lisäsi lyhyellä haukahduksella. "Pankaa merkille, mitä nyt seuraa. Te tulette vielä näkemään vanhan Buckin katuojassa ja kerjäävän. Niinpä niin! Siitä minä pidän huolen, Fischer. Hyvästi."

Napoleon Fischer oli poistunut, mutta Diederich haukkui vielä kauan huoneessaan, polkien jalkaansa. Tuo lurjus! Tuo kiero kunnonmies! Kaiken vastarinnan takana oli vanha Buck, Diederich oli sitä aina aavistanut. Cohnin ja kumppanien esitys oli ollut hänen työtään -- ja nyt tuo hävytön parjaus Gausenfeldin suhteen. Diederichin sisin nousi kapinaan, keisarille uskollisen mielialansa lahjomattomuudessa hän hyppäsi pystyyn. "Ja mistä hän sen tietää?" hän ajatteli vihaisessa suuttumuksessaan. "Onko Wulckow myynyt minut? Kaikkihan jo uskovat, että minä pelaan kaksinaamaista peliä?" Sillä Kunze ja muut olivat hänestä näyttäneet tänään huomattavasti kylmenneiltä; he eivät nähtävästi pitäneet enää tarpeellisena ilmaista hänelle kaikkea, mitä tapahtui? Diederich ei kuulunut komiteaan, hän oli uhrannut asialle persoonallisen kunnianhimonsa. Eikö hän kenties sen vuoksi ollutkaan keisarin puolueen oikea perustaja?... Kaikkialla kavallusta, juonia, vihamielistä epäilystä -- missään ei suoraa saksalaista uskollisuutta.

Kun hän saattoi vain haukkua, niin hänen täytyi seuraavassa vaalikokouksessa avuttomana katsella, miten Zillich -- oli selvää, mistä persoonallisista syistä -- antoi Jadassohnin puhua ja miten Jadassohn sai osakseen myrskyisän suosion hyökätessään niiden isänmaattomien toverien kimppuun, jotka tulivat äänestämään Napoleon Fischeriä. Diederich sääli tätä valtiomiehelle vähemmän sopivaa menettelyä, hän tunsi olevansa paljon yläpuolella Jadassohnia. Toiselta puolen ei voinut jäädä huomaamatta, että Jadassohn, mitä pitemmälle hän antoi menestyksensä houkutella itsensä, tapasi, sitä äänekkäämpää hyväksymistä tiettyjen kuulijain taholta, jotka mitenkään eivät tehneet kansallista vaikutusta, vaan kuuluivat silminnähtävästi Cohnin ja Heuteufelin leiriin. Heitä oli epäillyttävä joukko -- ja Diederich, kaikkien näiden ympärilläolevien ansojen ärsyttämänä, näki tämänkin manööverin keskellä verivihollisensa, hänet, joka kaiken pahan johti, vanhan Buckin.

Vanhalla Buckilla oli siniset silmät, ihmisystävällinen hymy, ja kuitenkin hän oli kieroin kaikista koirista, jotka ahdistivat oikeamielisiä. Vanha Buck ei jättänyt hänen ajatuksiaan rauhaan. Illallisilla, perhelampun valossa, hän ei vastannut mihinkään kysymyksiin: hän mietti keinoja vanhaa Buckia vastaan. Erittäin katkeroitti häntä se seikka, että oli pitänyt tuota vanhusta hampaattomana jaarittelijana, ja nyt hän näyttikin hampaansa. Hänen kaikkien ihmisystävällisten puheenparsiensa jälkeen tämä vaikutti uhkamieliseltä, siltä kuin Buck olisi tahtonut sanoa, ett'ei sentään antanut itseään niin yksinkertaisesti niellä. Tuo teeskennelty lempeys, jolla hän oli ollut osoittavinaan sitä, että oli antanut Diederichille anteeksi lankonsa perikatoon saattamisen! Miksi hän oli tukenut häntä ja saattanut hänet valtuusmieheksi? Vain siksi, että Diederich olisi paljastanut itsensä ja ollut helpommin siepattavissa! Vanhuksen silloinen kysymys, tahtoiko Diederich myydä kaupungille tonttinsa, osoittautuikin nyt mitä vaarallisimmaksi ansaksi. Diederich tunsi, että hänen lävitseen oli katsottu alun pitäin; hänestä tuntui nyt siltä, kuin vanha Buck olisi ollut näkymättömänä läsnä, tupakansavussa, silloin kun hän oli salaisessa keskustelussa presidentti von Wulckovin kanssa; ja kun Diederich oli eräänä synkkänä talviyönä hiipinyt Gausenfeldiin, piilottautunut ojaan ja sulkenut silmänsä, jotka kenties kipinöitsivät, niin vanha Buck oli mennyt siitä ohi ja väijynyt häntä... Hengessään hän näki tuon vanhuksen kumartuvan hänen ylitseen ja ojentavan valkean pehmeän kätensä auttaakseen häntä ojasta. Tuo hyvyys hänen piirteissään oli törkeätä ivaa, sietämättömintä. Hän tahtoi masentaa Diederichin ja ohjata hänet juonillaan entiselle tielle kuten tuhlaajapojan. Mutta nähdä saatiin, kuka lopulta tuli syömään rapaa!

"Mikäs sinun on, rakas poikani?" kysyi rouva Hessling, sillä Diederich oli vihasta ja tuskasta raskaasti voihkaissut. Diederich pelästyi; tällä hetkellä Emmi astui huoneeseen, hän oli Diederichin mielestä jo useampia kertoja tehnyt sen, -- meni ikkunalle, kurkotti ulos päätään, huokasi aivan kuin olisi ollut yksin, ja kääntyi mennäkseen tiehensä. Guste katseli hänen jälkeensä; kun Emmi meni Diederichin ohi, niin Guste katseli heihin molempiin pilkallisesti, mistä Diederich pelästyi vielä enemmän: sillä Gusten hymy oli kumouksellista, sellaista, mikä oli ominaista Napoleon Fischerille. Sillä lailla hymyili Guste. Diederich rypisti otsaansa kauhusta ja huusi: "Mitäs tämä on!" Mitä nopeimmin Guste kätkeytyi paikkaustyöhönsä, mutta Emmi jäi seisomaan ja katsoi veljeensä elottomilla silmillä, jollaiset hänellä nyt usein oli. "Mikäs sinun on?" kysyi Diederich, ja kun Emmi pysyi mykkänä: "Ketäs sinä koetat keksiä kadulta?" Emmi kohotti vain olkapäitään, hänen ilmeessään ei ilmennyt mitään muutosta. "Niin, mikäs sinun on?" toisti Diederich hiljemmin, sillä Emmin katse ja ryhti, jotka näyttivät merkillisen miettiviltä, estivät veljen puhumasta kovemmin. Lopulta sisko avasi suunsa.

"Olisi voinut olla niin, että molemmat neiti von Brietzenit olisivat vielä tulleet."

"Näin iltamyöhällä?" kysyi Diederich. Silloin Guste sanoi: "Koska me olemme siihen kunniaan niin tottuneet. Ja ylipäänsä, he matkustivat jo eilen äitinsä kanssa. Jos he eivät käy hyvästijättämässä jotakin, jota eivät ollenkaan tunne, niin heidän sopii mennä talon ohitse."

"Miten niin?" tokasi Emmi.

"Juuri siten!" Ja kasvot ylen loistavina ja riemuiten Guste purki suunsa. "Luutnantti matkustaa myöskin pian perässä. Hänethän on siirretty." Pieni vaitiolo, silmäys. "Hän haki itselleen siirron."

"Sinä valehtelet", sanoi Emmi. Hän oli horjahtanut, näkyi, että hän jäykisti itsensä. Pää hyvin pystyssä hän kääntyi pois ja antoi uutimen laskeutua perässään. Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Vanha rouva Hessling pani kätensä ristiin sohvallaan, Guste katseli uhkamielisesti Diederichiä, joka läähättäen kulki ympäri huonetta. Kun Diederich saapui taas ovelle, niin hän säpsähti. Oven raosta hän näki Emmin, joka istui ruokasalissa eräällä tuolilla tai roikkui kokoonlyhistyneenä, aivan kuin olisi ollut sidottu ja sinne heitetty. Emmi vavahti, sitten hän käänsi kasvonsa lamppuun päin; äsken ne olivat olleet aivan kalpeat, nyt ne olivat tulipunaiset, katse ei ilmaissut mitään -- ja äkkiä hän hypähti pystyyn, liikahti äkisti ja syöksyi pois vihaisin, epävarmoin askelin, satuttaen itseään, tuntematta kipua, syöksyi pois kuten sumussa tai höyryssä... Diederich kääntyi kasvavassa tuskassa vaimonsa ja äitinsä puoleen. Kun Gustessa näytti olevan kunnioituksenpuutetta, niin hän keräsi kaiken käyttäytymiskykynsä ja läksi jäykkänä Emmin jälkeen.

Hän ei ollut vielä päässyt portaille, kun ylhäällä ovi lyötiin jo kiinni, lukittiin ja pantiin reikeliin. Silloin alkoi Diederichin sydän lyödä niin kovasti, että hänen täytyi pysähtyä. Kun hän oli päässyt ylös, niin hän saattoi vain heikolla, hengettömällä äänellä pyytää päästä sisään. Ei mitään vastausta, mutta hän kuuli jotakin kalinaa pesupöydän luota -- ja äkkiä hän heilutti käsiään, huusi, löi nyrkillään ovea vastaan ja huusi rumasti. Omalta melultaan hän ei kuullut, miten Emmi avasi, ja huusi vieläkin, vaikka tämä oli jo hänen edessään. "Mitäs sinä tahdot?" kysyi Emmi vihaisesti, minkä jälkeen Diederich tointui. Rouva Hessling ja Guste tähyilivät ylöspäin pitkin portaita kysyvän kauhistuneina. "Pysykää alhaalla!" komensi Diederich ja työnsi Emmin takaisin huoneeseen. Hän sulki oven. "Tätä ei muiden tarvitse haistaa", hän sanoi ja otti pesuvadista pienen sienen, josta tippui kloroformia. Hän piteli sitä ojennetuin käsin loitolla itsestään ja kysyi tiukasti: "Mistäs sinä olet tätä saanut?" Emmi heitti päätään taaksepäin, katsahti häneen, mutta ei sanonut mitään. Mitä kauemmin tätä kesti, sitä enemmän tuo kysymys tuntui Diederichistä menettävän merkitystään, vaikka se oikeuden kannalta olikin aivan ensiluokkaisen tärkeä. Lopulta hän meni yksinkertaisesti ikkunan luo ja heitti tuon sienen pihalle. Kuului läiskäys, se oli pudonnut ojaan. Diederich huokasi helpoituksesta.

Nyt oli Emmillä kysyttävää. "Mitäs sinä täällä oikeastaan toimitat? Salli minun tehdä, mitä minä tahdon!"

Tätä ei Diederich ollut odottanut. "Niin, mitäs -- mitäs sinä sitten tahdot tehdä?"

Emmi katsoi syrjään, sanoi sitten olkapäitään kohauttaen: "Sinulle se on samantekevä."

"No mutta kuulepas!" Diederich suuttui. "Jollet sinä enää välitä taivaallisesta tuomaristasi, mitä seikkaa minä kokonaan paheksin, niin ainakin voisit hitusen verran ajatella meitä täällä kotona. Ihminen ei ole yksin maailmassa."

Emmin välinpitämättömyys loukkasi häntä kovasti. "Pyydän päästä häväistysjutusta kotonani! Minä olen ensimäinen, jota se koskee."

Äkkiä Emmi katsahti häneen. "Entäs minä?"

Diederich huohotti. "Minun kunniani --!" Mutta hän lopetti samalla; Emmin ilme, jota Diederich ei ollut koskaan huomannut niin paljonpuhuvaksi, valitti ja ivasi yht'aikaa. Hämmennyksissään Diederich meni ovelle. Täällä hänen mieleensä juolahti, mistä oikeastaan oli kysymys.

"Veljenä ja kunnianmiehenä minä tulen muutoin omasta puolestani täyttämään täysin velvollisuuteni. Minä saan odottaa, että sinä tällä välin noudatat äärimmäistä varovaisuutta." Katsahtaen pesuvatiin, mistä tuli vielä tuoksua:

"Kunniasanasi!"

"Jätä minut rauhaan", sanoi Emmi. Silloin Diederich tuli takaisin.

"Sinä et näytä sitten vieläkään käsittävän aseman vakavuutta. Jos se, mitä minun täytyy pelätä, on totta, niin sinä olet --"

"Se on totta", sanoi Emmi.

"Silloin sinä et ole saattanut vain omaa elämääsi, ainakin mikäli seuraelämä on kysymyksessä, kysymyksenalaiseksi, vaan olet tuottanut häpeän koko perheelle. Ja jos minä nyt velvollisuuden ja kunnian nimessä astun eteesi --"

"Silloinkin se on sillä lailla", sanoi Emmi.

Diederich pelästyi; hän alkoi ilmaista kammoaan sellaisen kyynillisyyden johdosta, mutta Emmin kasvoista näkyi selvästi, mitä kaikkea hän oli nähnyt ja minkä kaiken hän oli jättänyt. Emmin epätoivon ylevyys värisytti Diederichiä. Hänessä ikäänkuin katkesi keinotekoisia jänteitä. Hänen jalkansa jähmettyivät, hän istuutui ja sanoi: "Niin, sanohan minulle vain --. Minä tahdon sinulle myöskin --." Hän katsahti Emmin olemukseen, anteeksiantoa ilmaiseva sana jäi sanomatta. "Minä tahdon auttaa sinua", hän sanoi. -- Emmi sanoi väsyneesti: "Miten sinä sitten aijot toimia?" ja hän nojasi seinää vastaan.

Diederich katsoi eteensä ja alas. "Sinun täytyy tosin antaa minulle joitakin selityksiä: minä tarkoitan, tiettyjen yksityisseikkojen suhteen. Minä arvelen, että jo ratsastustunneillasi?..."

Emmi antoi hänen arvella lisää, hän ei kieltänyt mitään eikä myöntänyt -- mutta kun Diederich katsahti häneen, niin Emmin huulet olivat pehmeät ja avatut, hänen katseensa hämmästynyt. Diederich käsitti tämän, sillä hän otti häneltä pois paljon siitä taakasta, jota hän oli yksinään kantanut, sillä, että puhui siitä. Tuntematon ylpeys valtasi hänen sydämensä, hän nousi ylös ja sanoi: "Luota minuun. Heti huomisaamuna minä menen."

Emmi liikutti hiljaa ja tuskallisesti päätään.

"Sinä et tunne sitä. Se on lopussa."

Silloin Diederich teki äänensä iloiseksi. "Aivan aseettomia emme mekään ole! Minä tahtoisin toki nähdä!"

Hyvästiksi hän antoi siskolleen kätensä. Emmi huusi hänet vielä takaisin.

"Sinä tulet vaatimaan hänet tilille?" Hän repäsi silmänsä auki ja piti kättä suullaan.

"Miten niin?" sanoi Diederich, sillä sitä hän ei ollut enää ajatellut.

"Vanno minulle, ett'et tule vaatimaan!"

Diederich lupasi sen. Samalla hän punastui, sillä hän olisi kernaasti tahtonut tietää, pelkäsikö Emmi hänen, vaiko tuon toisen puolesta. Tuolle toiselle hän ei olisi sitä suonut. Mutta hän tukahutti tuon kysymyksen, koska vastaus olisi saattanut olla Emmille tuskallinen; ja hän läksi huoneesta melkein varpaisillaan.

Molemmat rouvat, jotka alhaalla yhä odottivat, hän ajoi ankarasti vuoteeseen. Itse hän paneutui Gusten viereen vasta sitten, kun tämä oli jo vaipunut uneen. Hänen täytyi tuumia, miten tuli huomenna esiintymään. Luonnollisestikin piti menetellä vaikuttavasti! Ylipäänsä ei mitään epäilyä asian päättymisen suhteen! Mutta hänen oman, purevan olentonsa asemasta Diederichin silmiin ilmestyi yhä uudestaan ja uudestaan vanttera mies, jolla oli kirkkaat, huolestuneet silmät ja joka pyysi, kuohui ja lyyhistyi kokonaan kokoon, ilmestyi herra Göppel, Agnes Göppelin isä. Nyt ymmärsi Diederichin pelkääväinen sielu, miten kipeästi silloin oli asia isään koskenut. "Sinä et tunne sitä", sanoi Emmi. Hän tunsi sen, -- sillä hän oli itse tehnyt samoin.

"Jumala varjelkoon!" hän sanoi ääneen ja käännähti ympäri. "Minä en sekaannu koko asiaan. Emmi vain petti törkeästi kloroformilla. Naiset ovat kylliksi rikkiviisaita sellaiseen. Minä paiskaan hänet ulos, kuten tuleekin!" Silloin hän näki sateisella kadulla Agneksen, joka tuijotti hänen ikkunaansa, kasvot kalpeina kaasuvalosta. Hän veti lakanan silmilleen. "Minä en voi ajaa häntä kadulle!" Aamu sarasti, ja hän näki ihmeissään, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut.

"Luutnantit nousevat aikaisin ylös", hän ajatteli ja riensi tiehensä, ennenkuin Guste heräsi. Sachsentorin takana puutarhat visersivät ja tuoksuivat kevätilmassa. Talot, joiden ovet olivat vielä suljetut, näyttivät äsken pestyiltä ja siltä, kuin niissä asuisi pelkkiä vastanaineita. "Kuka tietää", ajatteli Diederich ja veti sisäänsä raitista ilmaa, "kenties tässä ei olekaan mitään vaikeuksia. On olemassa säädyllisiä ihmisiä. Asianlaita on nyt myöskin suotuisampi kuin --" Hän jätti kernaasti tuon ajatuksen. Tuonne olivat vaunut pysähtyneet -- minkä talon edustalle sitten? Siis kuitenkin. Ristikko oli auki, ovi myöskin. Passari tuli häntä vastaan. "Älkää turhia", sanoi Diederich, "minä näen jo luutnantin." Sillä vastapäätä olevassa huoneessa herra von Brietzen täytti matkalaukkua. "Näin aikaisin?" hän sanoi, antoi matkalaukun kannen painua kiinni ja satutti samalla sormensa. "Piru vieköön." Diederich ajatteli masentuneena: "Hänkin panee tavaroitaan matkakuntoon."

"Mitä sattumaa minä saan sitten kiittää --?" alotti herra von Brietzen, mutta Diederich teki tahtomattaan sellaisen liikkeen, mikä ilmaisi, että tämä oli tarpeetonta. Siitä huolimatta herra von Brietzen luonnollisesti kielsi koko asian. Hän kielsi vielä kauemmin kuin Diederich silloin, ja Diederich tunnusti tämän sisimmässään, sillä kun oli kysymyksessä jonkun tytön kunnia, niin luutnantin täytyi olla aina joitakuita asteita uusteutoonia varovaisempi. Kun viimeinkin asianlaita oli selvä, niin herra von Brietzen tarjoutui heti veljen käytettäväksi, mitään muuta häneltä ei tietysti voinut odottaakaan. Syvästä hädästään huolimatta Diederich otti tämän iloisin mielin vastaan, lausui toivovansa, että aseellinen ratkaisu kävi tarpeettomaksi, jos nimittäin herra von Brietzen --. Ja herra von Brietzen näytti juuri sellaista naamaa, kuin Diederich oli aavistanutkin, ja esitti juuri niitä tekosyitä, jotka jo olivat kaikuneet Diederichin hengessä. Ahtaalle pantuna hän lausui juuri sen, jota Diederich oli eniten pelännyt ja joka, sen hän oivalsi, ei ollut vältettävissä. Kukaan ei tehnyt tyttöä, jolla ei ollut kunniaa, lastensa äidiksi! Diederich vastasi tähän, mitä herra Göppel oli vastannut, masentuneena kuten herra Göppelkin. Vasta sitten hän kävi oikein vihaiseksi, kun joutui suureen uhkaukseensa, siihen, jonka hän eilisestä lähtien oli uskonut tepsivän.

"Herra luutnantti, Teidän epäritarillisen kieltäytymisenne johdosta minä katson valitettavasti olevani pakotettu saattamaan asian everstinne tietoon."

Sanat näyttivät tosiaankin sattuvan herra von Brietzeniin. Hän sanoi epävarmasti: "Mitäs Te luulette sillä saavanne aikaan? Sen, että saan moraalisaarnan? No hyvä. Mutta muutoin --" herra von Brietzen sai takaisin varmuutensa -- "mitä ritarillisuuteen tulee, siitä herra everstillä on toki toisenlainen käsitys kuin jollakin herralla, joka ei kaksintaistele."