Part 3

Rejer näki naisväen soutaman venheen suuntautuvan sitä rantaa kohti, jossa hänen venhekuntansa oleili. Meluten ja toistaan tyrkkien ne menivät halki saaren vastarannan lahdelle, jossa oli muutamia isompia aluksia ankkurissa. Vain kalanperkaajatar jäi hetkiseksi toisten jälkeen ja tuli Rejerin luo puoleksi maihin vedetyn venheen ääreen.

"Kuulehan, Aa-vuonolainen", alkoi hän äkkinäisin nykäyksin, "tänä iltana tanssitaan sillin tuliaisia! Saavuthan sinäkin?" Hän asettui aivan kokan viereen, ja katse liukui nopeasti pitkin venhettä, ikäänkuin hän olisi halunnut heti saada selon kaikesta, mitä siinä oli, pysähtyi hetkiseksi arkkuun, jonka avain oli lukossa, ja kääntyi sitten Rejeriin:

"Tuota paksua hopeaketjua, joka riippuu liiveissäsi, käytätkö sitä venheen kiinnittämiseen -- vetoköytenä?" alkoi hän kiusotellen. "Annahan minun koetella sitä!"

Hän ihaili sitä erinomaisesti, antaen sen kerran toisensa jälkeen liukua sormiensa välitse, joissa pitkin ulkopintaa näkyi valkoinen arpi, luultavasti perkausveitsen jäljeltä.

"Niin, kun ollaan rikkaita", hän huokasi, "niin käydään naisten koruissa; -- minä saan kantaa vääntöveistäni purjenuorassa!" Rejer huomasi, että hänen kaulaansa tosiaan kiersi nuora, joka katosi isonhuivin peittoon. Kun Rejer jatkoi itsepintaisesti vaitioloa, keskeytti hän äkkiä ja kysyi: "Oletko perämiestä nähnyt?"

"En."

"Hän on skudesnäsiläisessä _Pontevassa_. Teit hyvin, kun autoit häntä -- minä en luullut, että se kävisi sinulta niin sukkelasti."

"Ky--yllä, Aa-vuonolla!"

"Hänen nimensä on Lind, hän on toinen perämies... Vai niin, etkö ole nähnyt häntä?" Hän nauroi ivallisesti: "Häntä katsomaan ne kyllä juoksevat kaikki tytöt Matruusilahteen tänä päivänä. -- Niin, en minä tietenkään!"

Ei, sen Rejer hyvin ymmärsi.

"Mutta hänpä onkin paras tanssija Bergenin koko lankulla, vaikka sinne tulee merimiehiä koko maailmasta!"

Rejer myönsi väitteen oikeaksi jonkinlaisin kokenein ilmein, vaikka hänen käsityksensä "lankusta" olikin sangen epämääräinen.

Perkaajatar istuutui kallistuneen venheen reunalle ja jatkoi: "Jos sinä menet häntä käskemään, niin hän tulee aittaan tänä iltana, sillä sinähän autoit häntä!... Siinä oli monta hänen kimpussaan, minä en voinut käsivartta liikuttaa seuraavana päivänä, vain siitä syystä, että pidin niitä loitolla." -- Hän teki havainnollistavan liikkeen laihalla käsivarrellaan ja jatkoi päätään heiluttaen: "Sillä vaikka olenkin vain köyhä tyttö, on minussa sen verran kunniaa, etten tee niinkuin toiset ja lähde häntä tanssiin kutsumaan. Minun puolestani hän saa tehdä, mitä tahtoo, en minä hänestä välitä. Voit varsin kernaasti sanoa senkin hänelle. Kauppa-apulaisen suhteen hän saa olla levollinen; minä en tanssi yhtäkään tanssia hänen kanssaan!"

Rejerin kasvojenilme oli mitä vakavin; hän piti suuressa määrin itseään imartelevana, että perkaajatyttö noin uskoi hänelle asioitaan, niin, hän tunsi kerrassaan sydänseutujensa pehmenevän havaitessaan, miten oikein hänet oli ymmärretty. Hän nyökkäsi luoden myöntävän, merkitsevän katseen kohti Matruusilahden mastonneniä ja kysyi sitten matalin, tutunomaisin äänin, niinkuin henkilö, jonka jo sopii käyttää ystävän oikeuksia:

"Minkä tähden sinä olet niin vihainen kauppa-apulaiselle -- mitä hän on sinulle tehnyt?"

"Tehnyt minulle? Hän?" Hän lensi seisomaan kuin raketti. "Oh, hän luulee vain voivansa polkea minut jalkoihinsa kuin sillinsisälmykset! Minä tiedän kyllä, mitä hän sanoi Kirsti Brislingille niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat -- sille sinipuseroiselle, joka tanssii niin rehevästi -- että minä olen joka huutokaupassa Bukkevuonon ja Smörshavnin välillä!... Silloin tulisi hänen hienoudessaan pitää itseään liian hyvänä minunlaiseni kanssa tanssimaan eikä panna niin pahakseen, jos minä hiukan pyörin jonkin perämiehen kanssa, jota hän ei siedä."

Siinä oli ilmeleikkiä, olkapäiden, käsivarsien ja koko ruumiin eleilyä ja liikehtimistä...

Sillä aikaa kun reipaskatseiset silmät ja nopea kieli keksivät yhä uusia katkeroitumisen ilmauksia, kiroili Rejer sydämessään sitä kysymystä, jonka oli tullut tehneeksi ja joka oli kokonaan häirinnyt heidän alkamansa miellyttävän kanssapuheen. Hän koki tyynnyttää vierastaan lausumalla yhtä lämpöiset kuin itsetietoisetkin sanat:

"No, antaa hänen vain tulla; kun meitä on kaksi, niin kyllä me hänet kurissa pidämme!"

Venheen vierellä seisova, isoonhuiviin ja viheriään hameeseen puettu vartalo ikäänkuin köyristi selkäänsä, ja mustain hiussuortuvain ympäröimiin kasvoihin ilmaantui kokonainen rivi valkoisia hampaita hänen alkaessaan kielevästi kertoa:

"Ja sitten hän on yrittänyt antaa minulle haukkumanimiä täällä -- nimitellyt minua... sanonut minua tattarin sukuiseksi! Mutta sen hän valehteli, sillä minä olen syntynyt Strudshavnissa ja isäni oli kunniallinen röraasilainen peltiseppä, siitä on minulla papinkirja todistuksena."

"Stiina!... Musta Stiina!" Ylhäältä merimerkin luota huuteli ja viittoili pari hänen naistoveriansa, jotka olivat palanneet häntä haeskelemaan. "Musta Stiina hoi!"

"Kyllä, kyllä minä tulen!" huuti hän vihlaisevan kirkkaasti käsiensä välitse ja juoksi pois joutamatta Rejeriä hyvästelemään.

Rejeriin välähti salamana, että hän oli juuri tattari, pahinta, mitä kotona Aa-vuonolla tiedettiin ihmisestä sanoa.

Siinä hän seisoi sekä häpeissään että suuttuneena. Niin vähältä hän oli ollut unohtaa, kuka hän oli ja kuka tuo toinen -- että hän oli Rejer Jansen Juhl... ja tuo! -- Hän tarttui vikkelästi kellonperiin. "Ei, kyllä oli parasta olla hiukan varuillaan, muuten saattoi joutua sekä varkaitten että lurjusten kanssa tekemisiin!"

Tanssiin hän ei mene. Se kaikui hänessä loppukertona hänen vaellellessaan saaren harjannetta kauniina ehtoopäivänä.

Hän näki naisväen alhaalla satamassa soutavan alukselta toiselle. Päästyään skudesnäsiläisen _Pontevan_ luo he kiipesivät köysitikapuita pitkin, istuutuivat parraspuulle ja söivät tai näpertelivät jotakin, aivankuin käräjiä pitävä varisparvi...

Äkkiä he ryntäsivät ylös ikäänkuin säikähtyneinä ja alas venheeseen takaisin. Kapteeniko niitä ajoi pois? Kalanperkaajatar seisoi viimeisenä köydestä pidellen ja toinen jalka tikapuilla; näytti siltä, kuin hän olisi käytellyt kieltään toisten puolesta...

Aivan oikein! Kapteeni siellä oli, hän ei suvainnut lirkutusta laivansa kannella ja tuli nyt aivan reunalle. Mutta nainen piti puolensa, kunnes viime hetkessä häilähti venheeseen. Tuhto oli pitkässä matkassa alaspäin, mutta hän tuli jaloilleen kepeästi ja reippaasti. Hänen kapeissa lanteissaan oli jotain pehmeätä, kevyttä ja liukasta.

Rejer neuvotteli itsensä kanssa, olisiko vai eikö olisi mentävä tanssimaan, kunnes oli aikoja sitten tullut pimeä.

Ei ollut ollenkaan hupaista kävellä alkavassa tähtiyössä, kylmä kun oli, kävellä viidentoista kahdenkymmenen miehen voimalla asunnon ympärillä tömistellen ja saappaitaan toisiinsa takoen viluissansa ja tähystellen tuonne vastarannalle, missä valot loistivat ja peli ja tanssi olivat täydessä vauhdissa.

Niinä hetkinä, joina hän siellä kuljeksi, kävi hänen sydämessään ankara taistelu laihasta, likaisesta villasukkiin ja paikattuun hameeseen puetusta sillipiiasta. Olikohan siellä perämies?... Tanssikohan hän hänen kanssaan?...

Tuo viimeinen ajatus sai hänet hiipimään alas rantaan toisten painuessa sisään mennäkseen makuulle ahtaisiin vuoteisiin, joissa levättiin kylki kyljessä kuin sillit. Muutamia minuutteja myöhemmin Rejer seisoi tanssivia ympäröivässä piirissä hengästyneenä, pitkänä ja punaisena.

Siinä tanssittiin sillin tuliaisia, kuten tapa vaati, tanssia jymistettiin, niin että permanto notkui.

Hän näki perämiehen ja sillinperkaajattaren. Ne tulivat täyttä vauhtia suoraan tanssista. Perämies seisoi juuri pyyhkimässä nenäliinaansa hikisiä kasvojaan, kun huomasi Rejerin:

"Kas sinäkö siellä... hoi, sinä siellä!" hän huusi ja viittilöi.

Rejer ei vastannut. Kevyesti ja notkeasti vetäytyessään pois perämiehen luota hän yht'äkkiä sytytti Rejerin täyteen lieskaan. Molempain hartiain voimalla hän työntyi eteenpäin, tyrkki, pujahteli ja raivasi tietä läpi väkijoukon ehtiäkseen ennen kuin paksu verkkopäällikkö punaisine kaulahuiveineen, jonka liikkumissuunta näytti olevan sama kuin hänen. Hän kuuli takaansa perämiehen äänen: "Hoi -- hoi hoi! -- hoi, sinä siellä!"

Mutta Rejer ei välittänyt mistään tällä kertaa, ei vaikka olisi poikaseksi ja penikaksi nimitetty -- hän näki laihan vartalon edessään, ja äkkiä tempautuen eteenpäin hän huusi:

"Tuletko tanssiin, Stiina?"

"Tekeekö sinunkin mielesi nyt yrittää?" puhkesi hän ihmeissään puhumaan samalla seuraten Rejeriä tanssiin -- se oli oikeata rheinländeriä.

Ja sitten sitä mentiin, niin ettei kumpikaan tahtonut enää lattialta poistua. Rejer tanssi kuin humaltuneena; hän näki vain ikäänkuin sumun seasta, kuinka nainen nyökkäsi ja hymyili nuorelle tummatukkaiselle aliperämiehelle, joka kerta kun he tanssivat ohi. Siinä hän seisoi heitä katsellen upeana värillisessä paidassaan ja silkkinen kaulahuivi löyhästi kaulaan sitaistuna.

Rejer ei myöntynyt, ennenkuin sai lupaan seuraavankin rheinländerin ja tanssitoverin itsensä alas rappusten luo, missä myytiin piparkakkuja ja rinkilöitä sekä kirjoja, viisuja ja tutkistelmia.

Kauempana pimeässä verkko vajan seinustalla, missä väkeä seisoi mustana muurina ja mistä tanssiin saapui monta punaista, ilahtunutta naamaa, kaupittiin jotain punssin nimellä mainittua. Hetken päästä he seisoivat rappusilla, ja Rejer kestitsi naistansa kulpposeen kaadetulla juomalla.

Mitään esittäytymisvaikeuksia ei nyt enää ollut...

Portaitten alapäässä istui kaupustelija, joka päivisin kuljetti koko sekatavarakauppaansa selässään, niin leveänä, että tuskin pääsi hänen ohitsensa kulkemaan. Porraskaiteeseen hän oli tuhrannut kiinni talikynttilän ja houkutteli nyt ostamaan punaisia lompakoita, peilejä, tuppipuukkoja, heilojen kaulaliinoja ja valokuvilla kaunistettuja nenäliinoja -- ja ojensi juuri sillä hetkellä esiin kamman, jonka kyljessä oli kuvastin.

Rejer veti esiin kukkaronsa ja osti sen kuudellatoista killingillä.

Sitten tarjosi kauppias hänelle sinistä kaulaliinaa -- "vain viisikymmentä kahdeksan killinkiä" -- hän ymmärsi, että Rejer oli väljällä tuulella tänä iltana.

Rejer aikoikin hetken epäröityään hellittää rahat -- hän ajatteli rheinländeriä ja että se olisi hänen kaulallaan heidän tanssiessaan -- kun perämies tuli ja sieppasi sen ja heitti Stiinalle sanoen: "Ei, tämän sinä saat minulta, Stiina!" Maksuksi hän ojensi pientä hopearahaa liivintaskusta, ikäänkuin tuollainen kauppa ei olisi hänelle mitään merkinnyt, ja hyppäsi reippaasti rihkamalaatikon yli heidän luokseen portaille:

"No, Stiina, sinähän sait oikean rheinländerin! -- Niin, minä olin saada takkiini viimein", lisäsi hän, nyökäten niin hienosti, että Rejer kerrassaan mielistyi häneen. Sitten hän kiitti kättä lyöden siitä, "että hän oli niin hyvin varpannut hänet rytäkästä sillä kertaa."

Siinä oli aitoa, reipasta merimiehen kurssia; melkein kuin hän olisi antanut takkiin sen sijaan, että oli ollut itse saamaisillaan.

Viedessään naistaan tanssitupaan hän nyökkäsi Rejerille: "Stiinassa on vauhtia, ei hän sovi täkäläisille merisaappaille." Ja lisäsi vielä: "Mehän tapaamme täällä iltaisin", lähtien sitten tanssimaan.

Rejer tunsi itsensä jälleen sangen ylpeäksi ajatellessaan tätä uutta tuttavuutta: Portailta hän näki Stiinan tanssimassa perämiehen sininen liina kaulallaan, kunnes kesken tanssin huudettiin, että ranta-aitta suljetaan ja että huvi on lopussa.

Lukuunottamatta rippikouluaikaa, jolloin Rejerin oli vallannut jonkinlainen koko naisnuorisoon _en masse_ kohdistuva ystävyyden huume, hän oli ollut ankarasti rakastunut vain kerran ennen elämässään -- karjakko Jörunin sisarentyttäreen, joka oli nimismiehellä palveluksessa. Hän oli yhdeksänneljättä ikäinen, suuri, leveä ja pyöreä kuin amme, tukka oli keltainen, hampaat valkoiset ja kasvot pyöreät, punaiset kuin syksyn kuulla, kun se painuu viljapellon taakse.

Hän oli tähystellyt Haarstadiin päin nähdäkseen hänen aamuin ja illoin menevän navettaan kiuluineen, ja oli itkenyt vuolaita kyyneleitä, kun ei voinut ollenkaan ajatella naimisiinmenoa, koska kohtalo oli tehnyt hänestä Juhlin ja siten erottanut heidät toisistaan ylipääsemättömällä muurilla! On itsestään selvää, että hänet oli kasvatettu liiankin järkevästi tajuamaan, mikä hänen asemassaan sopi, mikä ei; hän ei siis horjunut silmänräpäystäkään tulevaisuutta kuvitellessaan, mutta siitä huolimatta hänellä kyllä saattoi olla kärsimystä ja taisteluja taisteltavinaan.

Ja nyt hän ei tahtonut päästä uneen perkaajatytön vuoksi, ruskeain kasvojen vuoksi, joita ympäröi musta takkuinen tukka ja joista musta silmäpari näytti tuiskivan tulta!

Hän ja aliperämies saapuivat siitä pitäen tanssipaikalle joka ilta; hoikka kalanperkaajatar, jolla oli liina sidottuna vyötäisille, veti häntä puoleensa kuin magneetti. Tuo eloisa ajatus ja nopea kieli, tuo elohopeamainen vilkkaus, joka tajusi, näki, tiesi, tarkotti kymmeniä asioita siinä ajassa, jonka hän tarvitsi yhtä varten, sai hänet tuntemaan itsensä kömpelöksi ja kehnoksi, mutta herätti hänessä mitä suurinta ihailua.

Ja olihan joutohetkiä riittämään asti -- silliä saatiin nähtävästi odottaa kauan.

Kylmäin tultua oli maa joka aamu valkoisen kuuran peittämä, ja kaikkialle muodostui iljankopaikkoja ja jääriitettä. Venheet olivat sisältä valkoisia, köydet ja purjeet jäässä, villakäsineet ja merivaatteet olivat jäykät, niin että paukahtelivat puettaessa. Meri lepäsi tyynenä kalpeassa auringonvalossa, siellä täällä näkyi pakkassumua, ja rannempana kuljetti virta kirkkaassa, kylmässä vedessä lukematonta maneettijoukkoa, suurista, punaisista, ripsireunaisista alkaen aina pieniin purppuransinisiin asti, jotka luovat veteen niin heikon ja läpikuultavan vivahduksen kuin kuu päiväiseen aikaan. Ne sanalla sanoen täyttivät kulkureitit, riippuivat liukkaina ja limaisina ankkuri- ja vetoköysissä, ja paljon ja vakavasti tarkotettuja manauksia kohdistui tuohon merenvaivaan, kun kalastaja nosti airon lappeella tuota hyytelömäistä massaa heittääkseen sen rantakiville. Maneettien syy oli, ettei silliä tällä ilmalla kuulunut!...

Siellä sitä makailtiin uudenkin sään aikana ja kärsittiin ravinnon puutetta. Ei edes keittosilliä, jota jokainen oli laskenut saavansa!

Mutta että silli lepäsi valtavina joukkoina kuin muuri ulompana merellä, se oli edelleenkin järkkymätön mielipide, ja yhtä ehdottoman varmaa oli, että se uisi saaristoon, kunhan virta ehtisi ajaa maneetit pois tieltä. Kotiin palaaminen nyt olisi hulluutta. Oli vain kestettävä -- odotettava, keiteltävä jauhoja säästellen ja saituroiden ja odotettava.

Tuntui siltä, kuin olisi ihmiset vallannut hiljainen, tuskallinen ahdistus, jota oli peitettävä hilpeydellä, joka oli juhlittava, juotava pois.

Kalastuspaikan elämä muuttui yhä hurjemmaksi. Puukotukset, tappelut, varkaudet ja aluksiin murtautumiset kuuluivat päiväjärjestykseen, niin että esivalta viime aikoina oli asettunut sinne ja pitänyt kuulustelun toisensa jälkeen.

Vielä viikko, niin moneltakin eväät loppuisivat.

Se kului saman jähmetyttävän, hiljaisen, ankaran pakkasen vallitessa -- ja samana maanantaina souti sataviisi venhettä kotiin.

Venheen perässä saattoi nähdä sairaan tai tuhdolla miehen, jonka kasvoista näkyi, että hän enää vain riippui airossa.

Monellakaan ei ollut muuta neuvoa kuin nähdä nälkää ja soutaa vastatuuleen, kunnes voimat pettivät, vain soutaa -- ilottomaan kotiin, jossa oli uhrattu viimeiset varat hänen matkaansa varten ja paraillaan ehkä istuttiin toivorikkaina häntä odottaen jauhojen huvettua olemattomiin.

Saaret olivat mustanaan ihmisiä, jotka katselivat menijöitä vakavin, arvelevin ilmein; useimmista tuntui, että jonakin viikon päivänä saattoi olla hänen vuoronsa.

Viulunsoittoa ja tanssia tosin jatkettiin ylhäällä suolaamossa, mutta ei kuulunut enää äänekästä remua, ei ollut entistä vallatonta, hurjaa, meluavaa hauskuutta eikä suurisuista huutelua aluksissa ja satamassa olevain kesken, ei samaa vauhtia soudussa, ei uhkamielistä ilkivaltaisuutta -- vain raskas, synkkä hiljaisuus vallitsemassa.

Aa-vuonolaistenkin eväsvarat olivat lopussa. Aikoja sitten he olivat keittäneet lientä viimeisen silavakimpaleen luusta ja säästelivät sitten parhaansa mukaan jäljellä olevia jauhoja. Mutta he olivatkin väkeä, joka oli tottunut elämään vähällä -- Juhlin torppareita! Mukaan otettua lihaa ja silavaa he olivat pitäneet oikeana sunnuntairuokana, ja nyt, palattuaan takaisin vesivelliin, he tähystelivät vain sitäkin innokkaammin, olisiko kapasilli tulossa -- sehän oli, Juhlin pojan sanojen mukaan, vain kolmen, neljän peninkulman päässä merellä päin; heidän oli vain painettava penkkiä ja odotettava.

Isäntärenki Anders, jonka Juhlin emäntä oli lähettänyt mukaan ja joka oikeastaan piti järjestyksestä huolta, joskin hänen oli Rejeriä toteltava, oli sitä vastoin käynyt yhä arvelevammaksi ja oli viime päivinä yhä jäykemmin vaatinut: silliä tai kotiin, niin että Rejerin täytyi käyttää kotoisen arvovaltansa täyttä voimaa saadakseen hänet pysymään aisoissa.

Hän sai kuulla sanoja, joita ei ollut helppo kumota: että hän oli tehnyt väärin viemällä heidät tänne ja rikkomalla koko sen järjestyksen, jota ukko Juhl, hänen isänsä, oli pitänyt seudulle soveliaana. Nyt saatiin nähdä, ettei Aa-vuonon talonpojan pitänyt kalastella! Mutta kun nuoriso pääsee määräämään, niin...

Siinä valiteltiin ja huokailtiin vaimojen ja lasten puolesta.

Rejer ei vastannut sanaakaan. Hän kuljeksi yksin saaren ulkorantaa maneetteja tuijotellen ja miettien.

Tosiaankin näytti siltä, kuin olisi isäukko ollut oikeassa nimittäessään tätä joutilaiden levottomuuden kylväjäin keksinnöksi, sellaisten henkilöiden hommaksi, jotka eivät pelkää syöstä lähimmäistään onnettomuuteen. Hän ajatteli, miltä näyttäisi, kun Juhlin poika palaisi kirkkovenheessään sillinpyynnistä koko seudun naurun ja pilkan esineenä.

Hammernäs mennyttä! Hän kuuli selvään, kuinka hevoset hirnuivat ja vuohet määkivät häntä pilkaten -- eihän hänellä ollut siellä enää mitään tekemistä, Haarstadin konttorituoli se oli kuin häntä varten sorvattu.

Niinkö sen siis piti päättyä! Hän vavahteli sisäistä uhmaa. "Ei, mieluummin!" Leuka työntyi eteenpäin Juhlien tapaan; se merkitsi, että isäntärenki sai odottaa, kunnes hänen suolensa alkaisivat soida. Itse hän tahtoi nähdä nälkää, vaikka siihen sortuisi -- kaikki saivat tyytyä pienennettyyn annokseen.

Oli sentään eräs seikka, jota Rejer ei ottanut huomioon: hänen oma, määrätön ruokahalunsa. Hän oli vielä kasvantaiässä ja kieriskeli yöllä valveillaan pelkän ruoan ajatuksen vuoksi. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että nälkä tuntui sellaiselta. Hän koetti siitä vapautua ajattelemalla perkaajatarta, jota hän ei ollut nähnyt muutamaan päivään. Se onnistuikin! Hän näki Stiinan edessään -- rinkeleitä tai piparkakkuja pureksimassa! Hän yritti yhä uudelleen kiertää hänet näkyviin toisenlaisena, mutta kauraleipä ja voi työntyivät kohta jälleen etualalle.

Nälkäisenä hän paneutui levolle ja kuljeksi päivät rauhattomana saarella päästäkseen vaivastaan -- olihan siellä rannan leväin joukossa ainakin sinisiä simpukoita, joihin sopi turvautua. Nälkä oli kehittänyt hänen keksintäkykyänsä, niin että hän ajatteli jotakin lokkien pyydystämisen tapaista -- ilmassa saattoi liikkua lihaa aitan täydeltä -- mutta hän tunsi väkensä liian hyvin; ei maksanut vaivaa tarjota Aa-vuonolaisille sellaista epäpuhdasta ja syötäväksi kelpaamatonta; he kuolisivat mieluummin nälkään.

Sää oli jälleen alkanut muuttua harmaaksi, suojaiseksi ja rumaksi. Lounainen puski yhä kasvavalla voimalla, mustanharmaita pilviä ajelehti ilmassa, ja meri kohoili viheriänä ulompana.

Harmaassa aamun kajasteessa tuli eräs nuottavenhe kohisten satamaan, suolavaahdon pärskyessä, vettä puolillaan ja kolme reiviä isossapurjeessa.

Heti sen jälkeen syntyi kaikkialla elämää ja liikettä. Valo toisensa jälkeen syttyi aluksiin, ja väki kokoontui suolaamon luo.

Siellä näytettiin nelikollista silliä, joka oli saatu pohjoispuolelta, Stolmenin luota. Niiden selässä oli merkki, ikäänkuin verkonsilmukan jättämä -- se oli oikeata lajia! Tässä oli kouraantuntuva todistus... silliparvi löydetty!...

Nuo viimeiset sanat lensivät kuin purkautuva sähkökipinä yli kaikkien saarten.

Siinä oli lähtömerkki koko väkijoukolle, kaikille tuhansille ihmisille, ja päämääränä oli Stolmen -- se merkitsi, että tämä pyyntipaikka huomenna tai ylihuomenna on ihmisistä tyhjä kuin paljas kämmen. Niitten venheitten joukossa, jotka tuona aamupäivänä lähtivät ulos sumuiselle merelle myötäisessä tuulessa, purjeet syvään reivattuina, oli myöskin Juhlin kirkkovenhe.

III.

Silliä ja lemmenoikkuja.

Näköalaa rajottavien ulkoluotojen läheisyyteen oli kokoontunut joukko verkkokuntia ja nuottavenheitä.

Luodot näkyivät mastometsän ympäröiminä, ja niillä vilisi ihmisiä mustanaan.

He odottivat kuumeisen rauhattomina silliparven suuntautumista maihin päin -- näkivät valaiden vesisuihkut kaukana parven takana ja lintujoukon sen yläpuolella.

Verkkopäällysmiesten oli tarkoin saatava selville, lähtikö silliparvi kulkemaan saarten itä- vai länsipuolta, ehtiäkseen ensimmäisinä oikeille sulkupaikoille ja vallatakseen ajoissa salmet ja lahdelmat.

Meren lakeudella näkyi peninkulmaisena rivinä toistatuhatta verkko- ja nuottavenhettä hohtavine purjeineen ja niiden seassa jahteja ja pursia, puukengän mallisia kaljaaseja, leveitä, tanakoita prikejä, hienorakenteisia, keinuvia kuunareita, jotka kaikki suuntautuivat pohjoiseen päin käyttäen kaikkia purjeitaan, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä kilpapurjehdus.

Ne tulivat ulkosatamista, joissa olivat maanneet myrskyltä suojassa. Aivan kuin valkea purjemuuri rakentui yli meren!

Yht'äkkiä näkyi pitkä venherivi kääntyvän toiseen suuntaan. Se oli aivan selvää -- täytyihän siihen olla jotain syytä -- annettiin innokkaasti merkkejä kaikin tavoin. Useat jahdit kääntyivät samalle taholle. Sieltä täytyi sillin olla tulossa!... Hetkistä myöhemmin ilmestyi näky, joka sai aikaan sen, mitä ei Aa-vuonolaiselle milloinkaan ennen ollut tapahtunut -- hän näet ei ollenkaan muistanut, että oli päivällisaika. Koko meri tuolla ulompana oli pelkkänä vesisuihkuna, ja siellä kävi kiivas takaa-ajo! Silli oli poistunut syvältä vedeltä ja pyrki nyt -- linnut yläpuolellaan ja valaat takanaan -- lukemattomin joukoin matalikoille kutemaan.

Parven jäljessä, niin kauas kuin silmä kantoi, kulki valasjoukko suihkuttaen niin, että olisi luullut höyrykoneita olevan käynnissä. Sillivalas siellä ahdisteli silliä maihin.

Meri tyyntyi ja vihertyi yhä enemmän, se kiehui ja porehti -- sillien hengitellessä! Ja yht'äkkiä näkyi niiden ympärillä ja niitä ahdistelemassa valtavia ruijanseitiparvia, tuhansia ja taas tuhansia.

Venheet joutuivat yhtäkkiä keskelle silliparvea. Aina harmaisiin usvapilviin asti täytti koko ilman oikea lintumyrsky, kirkuva, korviasärkevä avaruuksien sotajoukko, joka kohoili ja laskehti poimien sillejä, nielaisten ne ahnaasti ilmassa, tempoen ja repien niitä toisiltaan, niin että satoi silliä ja venheitten mastot raivasivat tietä lintupilven halki.

Viekkaat räiskät noudattivat luontoaan ja varastivat suurilta, ahnailta lokeilta huolimatta itse poimia sillejä merestä. Tiira noudatti samoin luontoaan ja noukki keskellä sekaannusta ja vilinää niin sievästi ja kevyesti kuin olisi levännyt kaikessa rauhassa tyvenessä vedessä. Ruokit sitä vastoin syöksyivät villissä kiihkoisassa kilvassa vaahtoilevaan ryöppyyn keskellä tonnoja, pyöriäisiä ja valaita, jotka ruiskuttivat ja ajoivat takaa sillejä, niin että meri kuohui valkoisena. Sieltä täältä sukelsi esiin liiallisen syönnin rasittama seiti, joka sai turhaan ponnistella päästäkseen jälleen syvemmälle ja välttyäkseen lokin iskuilta.