Part 2

Hetkistä myöhemmin hänen pitkä vartalonsa pimensi ruoka-aitan oviaukon. Aitassa äiti parhaillaan oli antamassa kyökkipiialle tunkkaisia jauhoja, voita ja silliä. Rejer ei sanonut mitään sill'aikaa kun äiti ajoi jauhoja hinkalosta, käveli vain hiljakseen vihellellen, katsahteli eri tynnöreihin ja laski katosta riippuvien kinkkujen lukua.

Tytön mentyä hän puhkesi puhumaan:

"Vehnäjauhoja sinulla ainakin on riittämään asti, samoin perunoita ja reikäleipää ja savustettua lihaa. Mutta ryynejä ja silavaa... häpeämättömästi ne ovat tyhjentäneet kinkkuvarastoasi, äiti!"

"Taidat olla oikeassa, poikani!" Hän kaatoi jauhoja vieläkin yhden annoksen.

Reijer tarkasti suolalihatynnöriä.

"Pahastipa on pytty alentunut, äiti! Aivanhan ne ovat syöneet sinut kuiville. -- Ja nyt, kun niin kovin tarvittaisiin!"

Äiti tuskin sieti kuulla sellaista puhetta. Hän oli koko ajan hiukan ihmeissään seurannut pojan käyttäytymistä; nyt hänen valtava vartensa suoristui ja hän istuutui aivan uuvahtaneena jauhohinkalon reunalle.

"Niin, sinä olet liiankin oikeassa, Rejer! En ole koskaan nähnyt tätä aittaa muuten kuin täysinäisenä, mutta nyt meille täällä alkavat toiset ajat." Hän huokasi, niin että aitta olisi voinut särkyä.

"No, älähän ole huolissasi, äiti! Vielä sitä Hammernäsistä otellaankin, ennenkuin tuo Haarstadin vanha juonittelija saa talon käsiinsä, vaikka ruoka-aitta tyhjennettäisiin, niin ettei jää kuin seinät! Minä lähden sillinpyyntiin isolla kirkkovenheellä ja ehkä kuusihankaisella myös. Täytyy hankkia väkeä. Mitä vain saan rahapalkkaa tai saalisosuutta vastaan; tädin jättämät sata taalaria saavat luistaa!"

Juhlin emäntä katseli aivan ällistyneenä poikaansa; suuret, laihat kasvot, joita reunusti lakin yli solmittu huivi, ilmaisivat pelkkää ihmetystä, ja tanakka käsivarsi hapuili hetkisen taaksepäin ikäänkuin etsien tukea hinkalosta. Vihdoin, joskin hitaasti, hänelle selvisi, mitä pojan sanat merkitsivät, ja hitaasti, hiukan kummastelevin katsein, hän pudisti päätänsä, ihmeissään siitä, että noin haaveellinen ajatus oli voinut syntyä yhdenkään Juhlin aivoissa.

Tahtomatta antautua pohtimaan moisia hurjia suunnitelmia hän jälleen huokasi -- huokaus muistutti vanhan puurakennuksen painumista.

"Poikani! Sinä olet nuori -- nuori!"

"Minä! -- Minä olen jo pitempi kuin isä! -- Ja minä haluaisin nähdä sen, joka soutaa minun ohitseni -- meidän talossa... Sinä ehkä luulet, että Anders, isäntärenki?"

"Minä luulen, että sinä olet vielä hoikka ruovonkorsi, poikani!"

"-- Mutta sitkeä, äiti, sitkeä kuin koivuinen vitsa!"

"Rejer, Rejer, isä näkee meidät! Mitä luulet, että hän olisi nyt sanonut?"

"Että on hirveän tyhmää antaa koko elinaikansa venheitten maata lahoamassa venhevajassa."

"Entä paikkakuntalaiset? Kun näkevät sinun, hänen ainoan poikansa, lähtevän matkaan, rikkoen kaikkia hyviä tapoja? Sinä et tiedä itse, mitä puhut, Rejer. Sinä, nuori, kokematon sisärantojen poika, lähtisit merelle keskellä talvea... tällaisella säällä!"

Samassa tuuli tempaisi aitanovea ja paiskasi heitä vasten kokonaisen ärjyaallon lumiräntää, ikäänkuin havainnollistaakseen lausuttuja sanoja.

"Minä tiedän vain, että muuten menetämme Hammernäsin."

"Mutta ethän sinä joudu juuri puille paljaille sen vuoksi, Rejer."

"Sinä tahdot saada minut nimismiehen konttorituoliin!"

"Päästäkseen kerran Haarstadin jälkeen Aa-vuonon nimismieheksi, kannattaa kyllä kumartaa."

"Kumartaa! -- Ei, ei ennenkuin selkä kolmeksi katkeaa!" huudahti hän äkkiä, kalpeana ja aivan suunniltaan. "Sitten saatte nimittää yhtä kappaletta Rejeriksi, toista Janseniksi ja kolmatta Juhliksi ja katsoa, onko niistä yksikään koukistunut."

Juhlin emäntä säpsähti. Hän tunsi suupielessä ja ylpeän nenän varrella olevan piirteen -- se vain oli eroa, että hänen miehensä nenä aina punertui silmälasien yläpuolelta poskipäitä kohti. Tuo piirre sanoi hänelle, että hänen, nuoren, hoikan ruovonkorren, tarkotuksena oli rynnistää, kunnes murtuisi -- ja että hänen asiansa oli vain taipua.

Jauhohinkalon laidalla istumassa näkyi yhä vielä äidin jykevä, kumartunut hahmo ja kuului kolmas huokaus, samalla kun aitan ovi rämisi rajuilman käsissä ja Hammernäsin honka epätoivoisesti ojenteli käyriä oksiansa lounaismyrskyssä.

II

Juhlin venheen suuri löytöretki.

Tuntuihan se Rejeristä ja Aa-vuonolaisista hieman ahdistavalta ja ihmeelliseltä, kun pääsivät Bommelhukiin asti ja tunsivat aavan meren koskettavan venheen laitaan -- rumana, lyijynvärisenä talviharmaudessaan ja puolen maston korkuisia maininkeja nostattelevana -- etenkin kun lyhyt, vähävaloinen talvipäivä alkoi peittyä hämärään.

Kenenkään päähän ei pälkähtänyt epäillä Juhlin kirkkovenheen kestävyyttä, sillä sitä oli koputeltu nuijalla yltäpäältä ja tarkasteltu halkeamain varalta päivää vasten kotona venhehuoneessa.

Pieni harteikas ja vääräsäärinen Martin Vigepladsen, joka tohtoroi kaikkia Aa-vuonon vanhoja venheitä ja sen vuoksi oli merimiehen maineessa, istui kokassa antaen jokaisen hyökylaineen tullessa varotusmerkkejä. Keulapuolella seisoi mies, joka niitä leipoi airolla tasaisemmiksi.

Vanha hardangerilainen kirkkovenhe harvinaisen leveine, ohuine ja vuotavine laitoineen teki tehtävänsä; vanhanaikainen raakapurje kohotti kokkaa ja puski sen aaltoihin kiskoen venhettä kuin hevonen.

Iso viisihankainen kirkkovenhe, jonka tuhdoilta töllisteli ja tirkisteli joukko sisämaan naamoja, herätti huomiota, sitäkin enemmän, kun se alinomaa poikkesi maihin kysymään, veikö tämä reitti kalastuspaikoille.

Aikamoista pilaa ja naurua kuului Aa-vuonolaisesta, joka "aukaisi eväsarkkunsa jokaisen niemen nenässä" ja "kuljetti omenia ja lampaanruhoja kaupunkiin."

Mitä kauemmaksi Rövseriin päin he ehtivät, sitä sankemmaksi paisui venhejoukko; airoja ja purjeita käytettiin yht'aikaa -- kaikilla oli kiire...

Nahkapukuiset olennot nousivat räntää valuen tuhdoille seisomaan ja huutelivat toisilleen sillistä ja sillin näkemisestä -- siitä, missä ja miten pitkän matkan päässä rannikolla silli oleili, yksityisistä "sillisäikeistä", joita oli Ruijan seidin mukana näkynyt Udsirevuonossa, mutta että oikea iso parvi vielä puuttui, ja minne sen nyt luultiin suuntautuvan... ja nimet sellaiset kuin Feiö, Veavaag, Ferkindstadsaaret, Brandesund, Stolmen ja Udsire sinkoilivat ilmassa lausuttuina kaikilla Stavangerin ja Bergenin välisillä murteilla, suurista verkkovenheistä, jotka tulivat pitkien matkojen takaa, kolmisoutuisiin pikku venheisiin.

Rejeriin ja hänen Aa-vuonolaisiinsa koko tämä elämä vaikutti jollain tavoin pyörryttävästä Heistä tuntui melkein siltä, kuin olisivat juoneet viinaa, oltiin puoleksi kirkonkokouksessa, puoleksi markkinoilla -- kaikki keinuen aalloilla, jotka olivat kotimäkien korkuisia ja joiden yläpuolella liiteli meren kirkuvia lintuja.

Minne asti ehdittiinkään, aina kohisivat hyökylaineet venheen toista kylkeä vasten, ja ulkokarit näkyivät olevan täynnä isoja mustia merimetsoja, jotka istuivat arvokkaina pitkissä jonoissa, kuivaelivat siipiänsä ja vartioivat merta -- nekin silliä odottaen.

Kalalokki huuteli valittaen karien äärillä, joku musta kaakkuri tai pilkkasiipi kiiti merelle päin yli aallonharjan. Raiskat ja lokit lentelivät hajallaan ja levottomina sateisen raskaassa, sumuisessa ilmassa -- ne nähtävästi yhä odottivat. Ruokkeja ja kiisloja ui siellä täällä aallokossa sukeltaen omaan varovaiseen tapaansa. Yksinäisellä luodolla istui merikotka vahtimassa.

Tuhansien hankain synnyttämä meteli yhä kasvoi, kun lähestyttiin kalastuspaikkaa, missä väkeä oli odottelemassa sillin saapumista.

Melu kävi korviasärkeväksi, vauhtia lisättiin, venheet kilpailivat -- oli päästävä ensimmäisenä maihinlaskupaikkaan, hankittava yösija maissa ja vältettävä airojen toisiinsa murtuminen ahtaassa laituriväylässä.

Mitään julkista valvontaa ei ollut vielä olemassa, majotusalukset olivat melkein tuntemattomia, jokainen piti puolensa niin hyvin kuin osasi, hankki paikan venheelleen, miten taisi, herätti niin suurta kunnioitusta kuin suinkin saattoi.

Aa-vuonolaiset olivat sitkeitä soutajia ja lisäksi he tiesivät Juhlin pojan olevan mukana -- kyllä _hän_ paikan hankkii!

Rejer seisoi uljaana kokkaköysi kourassa. Hänen tunteensa oli suunnilleen sama kuin toistenkin -- miten tiheässä kirkkovenheitä olikin Aa-vuonon rannassa, aina ne Juhlin venheen saapuessa tilaa tekivät.

Satama oli täpösen täynnä suurta ja pientä mastoa, ja ranta kaikkialla tulvillaan venheitä tiheissä riveissä, isommat ankkurissa ulompana, pienemmät niiden takana maihin kiskottuina.

Kahden nuottavenheen ja suolaamoon johtavain kiviportaiden välissä hän keksi oivallisen paikan, parhaan koko laiturissa -- ihme, ettei se ollut vallattu.

Sinne he suuntautuivat, ja kaikki Aa-vuonolaiset tekivät kuten Rejer, tervehtivät kotoiseen tapaan:

"Hyvää päivää... Onpa ruma ilma tänään!"

Ylhäällä ranta-aitan ovella seisoi nauramassa nuori kalanperkaajatar punainen isohuivi vyötäryksillään.

Rejer heitti köyden muutamille laiturilla seisoville miehille. Ne vetivätkin varsin ystävällisesti venheen luoksensa, mutta kun pääsivät keulaan käsiksi, niin tyrkkäsivät äkkiä hänen hämmästyksekseen rajusti ulvoen venheen laiturin sivuitse ja vasten ulkopuolella olevaa venheriviä. Sieltä nousi kuin noiduttuna airoja, seipäitä ja kankia, miehet metelöivät ja haukkuivat kuin riivatut työntäen vain venhettä eteenpäin. Parista takana olevasta jahdista kuului vihellystä ja luikkaamista, ja ranta-aitan ovella seisova kalanperkaajatar nauroi kohti kurkkua.

Tällä kertaa Rejer hänet havaitsi.

Kaikkeen tähän häväistykseen ei käynyt mitään sanominen; yhtä neuvottomina oltiin vain jälleen laiturin ulkopuolella.

Muu ei auttanut kuin yrittää soutaa venhe voimakkaasti rantaan aivan samaan kohtaan kuin äskenkin.

Kalanperkaajatar tuli uteliaana ranta-aitan oviaukkoon nähdäkseen, miten tuossa kävisi.

Aa-vuonolsiset alkoivat soutaa, mutta törmäsivät köyteen, joka oli heitetty laiturilta nuottavenheisiin. Hyökkäys torjuttiin uudelleen... Huutoa ja pilkantekoa. Rejer kuuli jälleen kalanperkaajattaren naurun.

Laihana ja hentona, niin että olisi luullut tuulen vihreää paikattua hametta liehuttaessaan vievän koko ihmisen, hän piteli kiinni nostoköydestä voidakseen kumartua etemmäksi, samassa polkien köyttä raskailla kömpelöillä kengillään. Päähineen alta pisti näkyviin vanukkeinen musta tukka, jota hän vapaana olevalla käsivarrellaan koki siirtää pois likaisilta kapeilta kasvoiltaan. Silmät leikkivät ja suu sovittelihe, valmiina lähettämään kaunopuheisuuttaan alhaalla oleville.

"Onko teillä voita myydä? Tai vanhaa juustoa tuolla verkkojen alla? Ettekö voi ymmärtää, että tämä on kauppiaan oma paikka?... Sinä -- sinä pitkä sisävuonolainen neninesi -- jos osaatte airoilla räpylöidä harmaille venhehuoneille saaren taa, ennenkuin nuottavenhe tulee tuolta ulkoa, niin siellä on vielä maihinlaskupaikkaa. -- Sinä nenävuonolainen! Älähän seiso tuhdolla töllistelemässä... Ei sinun ollenkaan tarvitse tervehtiä... Niin, souda! -- souda!"

Aa-vuonolaiset olivat jo kääntäneet venheensä. He ponnistivat jaloin venheenkaarta vasten ja soutivat lahden poikki voimainsa takaa, niin että olivat vähältä törmätä lasketuin purjein saapuvan ison nuottavenheen keulaan.

Rejerin hetkellinen jähmetys ja töllistely oli johtunut siitä, että tuo laiha, kalpea kalanperkaaja oli niin ihmeellinen nähtävä; se oli jotain aivan toista kuin Aa-vuonon kömpelöt, hitaat maalaispiikaset.

Maihinlaskupaikan he löysivät, vieläpä huoneenkin eräästä majapaikasta.

* * * * *

He olivat ulkona pyyntipaikan vilinässä, mihin kokoontui sadoittain venheitä, purjeellisia ja purjeettomia, jahteja, kaljaaseja ja prikejä, jotka toivat suolaa toivoen saavansa ostaa tuoretta silliä -- kaikki loiskutellen, läikytellen ja keinuen vieri vieressä, kosteassa ilmassa ja rauhattoman, harmaan meren pinnalla, niin tiheässä, että monessa paikoin käveltiin venheiden ja alusten yli kuin siltaa pitkin.

Joka kerta, kun lounaisen puuskat hiukan haihduttivat sumu verhoa, näkyivät kaikki saaret täynnä ihmisiä, jotka tähystelivät lyijynharmaata merta, sateenharmaata taivasta ja kivenharmaita, kaljuja luodokoita.

Meren linnut tekivät kaarroksen yli rantahyrskyjen ja suuntautuivat uudelleen suoraan ulospäin, ikäänkuin olisivat aikoneet halkaista näköpiiriä peittävän merisumun saadakseen sillin näkyviinsä.

Kohta kun alkoi hämärtää, kuuli Rejer aika ajoin soittoa ranta-aitalta, ja kun tuli pimeämpi, näkyi harmaa, sumuinen valaistus, joka levisi yli hyöriväin ja pyöriväin ihmispäiden aina ranta-aitan eteissillalle asti.

Täällä suolaamossa oli elämää ja liikettä: ryypättiin ja remuttiin ja tapeltiin ja tanssittiin perkaajatyttöjen kanssa ranta-aitan lattialla.

Kaikki pyrkivät sisään.

Rejerin pitkä, nuorekas vartalo näkyi jo hyvässä matkassa. Hän tunkeutui eteenpäin vilinässä, terävät kasvot ojentuneina ikäänkuin hän olisi niillä avannut tietä, ilme synnynnäisen huolettomana, joten hän hetkiseksi todella sai liikunta-alaa.

Kauan ei sentään kestänyt, ennenkuin voimakas, ryhmyinen koura takaapäin iskeytyi hänen takkinsa kaulukseen ja tempasi hänet jälleen takaisin. Rejerin kiukku tämän Juhlia kohdanneen mitä hävyttömimmän hyökkäyksen johdosta oli sanomaton. Mutta siinä ei ollut aikaa harmin nielemiseen, sillä iskuja ja sysäyksiä satoi joka suunnalta.

Siinä meni mekontasku! Sen hän kosti potkaisemalla; samantekevää, kuka sai maistaa kantarautaa. Mutta seurauksena oli uusi niskaan tarttuminen ja sitten pari ankaraa potkua, jotka siirsivät hänet kauas eteenpäin kohti erästä nuorta, mustatukkaista merimiestä, joka seisoi lyhdynvalossa häntä vastaanottamassa:

"No... no, antakaa hänen olla rauhassa. Ettekö näe, että hän on vasta poikanen!... Mitä sinä täällä teet, penikka?"

Tuo viimeinen huudahdus puri kipeämmin kuin koko häpeämätön käsittely, jonka alaisena hän oli ollut pimeässä käytävässä. Kaikkein vähimmin Rejer tahtoi näyttää poikaselta, hän, joka oli yli puolenyhdeksättätoista vuoden ikäinen ja kotoisen arvovaltansa nojalla johti kokonaista venhekuntaa.

Hän pujahti pois avuliaan merimiehen läheisyydestä ikäänkuin olisi polttanut itseään ja liukui niin huomiota herättämättä kuin suinkin mahdollista seinän sivuun, mustain ihmisryhmäin taakse.

Pullot kiersivät miehestä mieheen, ja ranta-aitan lattialla kävi tanssi taukoamatta. Polskaa, kädet toistensa vyötäisillä, valssia ja Hampurin polkkaa. Viulut ja merisaappaiden töminä kilpailivat keskenään. Patsaihin kiinnitetyt merirasvalamput lekuttivat vedossa, katto-orsista riippui pari purjenuoran kannattamaa sarvilyhtyä valaisten käryisessä ilmassa liikkuvia punaisia naamoja, joista hiki kihoili päähineen alta.

Paloviinan höyryt ja tupakan savu, märkien vaatteiden ja vanhan sillin haju, kostea suola, joka jalkain alla murskaantui märäksi ja likaiseksi seokseksi, kääri kaikki tukahuttavan raskaaseen viinasumuun, jonka läpi esineet vain himmeinä erottuivat. Melu ja puheensorina kaikui korvissa alinomaa. Peremmällä pimeässä häämötti suolahinkaloita ja tyhjiä tynnöreitä.

Muutamia kirjanpitäjiä ja verkkopäällysmiehiä istui punssipulloineen kumotun tynnörin ääressä pelaamassa korttia sillistä, joka vielä viipyi kaukana merellä. Toisinaan he virkistäytyivät pistäytymällä tanssimaan.

Rejer sai ankarasti taistella ujouttansa vastaan, kun oli liikuttava niin läheltä noita istuvia hienonhienoja kauppapalvelijoita. Häntä vaivasi mitä arin herkkätunteisuus, kasvuiän hoilakka vartalo ja kehittymätön ääni olivat hoidettavina, ja hän tunsi itsensä kaikkialla liian pitkäksi ja näkyväksi. Siksi hän kävi niin käyränä kuin suinkin ja piti jäykän järkähtämätöntä ilmettä kuin mikäkin tullitarkastaja.

Ehkä viimeksimainitun seikan vuoksi häneen kiintyivät juuri ne katseet, joita hän halusi välttää. Urimoidessaan tynnöripaikan ohi hän kuuli takaansa:

"Tuo, jolla on nenä ja villahuivi, mikä janne se on?"

Samassa kasaantui niin paljon väkeä, ettei Rejer päässyt liikahtamaan; hän kuuli tai oli kuulevinaan sorinan seasta: "Jan Juhlin poika Aa-vuonolta... hänen asiansa ovat menneet päin hongikkoon!"

Rejerin poskia poltti ja ohimot jyskyivät. Hän ei ollut täysin varma, oliko hän todellakin kuullut tuon lopun, vai oliko hänen omatuntonsa sen lisännyt. Eihän huhu sentään ollut voinut vielä tänne ehtiä.

Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan; vilahdukselta hän vain havaitsi tiedon antajaksi paksun lihavan pelaajan -- se oli eräs verkkopäällysmies vuonolta pari kolme peninkulmaa Hammarnäsistä merelle päin.

Tuo "menneet päin hongikkoon" synnytti ahdistavaa tunnetta. Hän yritti uskaliaasti keikauttaa päätänsä.

Jos olikin totta, että Hammernäsin Juhlien asiat olivat huonolla tolalla, niin vielä siitä sentään oteltaisiin hiukan -- mutta kyllä olo sittenkin kävi tukahduttavaksi... painostavaksi...

Hän oli jo päättänyt lähteä ranta-aitasta, kun väkijoukon äkillinen liikahtaminen paljasti hänelle sen ahtaan pyöreän tilan, jossa tanssijat liikkuivat.

Pitkä ja hoikka tyttö riippui reippaan, lyhytkasvuisen ja tanakan merimiesnuttuun ja kiiltonahkahattuun puetun päällysmiehen käsivarrella... Tukka oli pörröinen, silmät sysimustat -- hän tunsi heti kalanperkaajattaren. Tyttö tanssi sulavasti, mutta hänen asentonsa ja kalpeutensa toivat alinomaa mieleen väijyvän ja hyppäykseen valmiin kissan. Ilme oli hämmästyttävästi sellainen, ja Rejer tunkeutui tahtomattaan lähemmäksi.

Vaikea oli tietää, mitä tuo pitkä, hieno kauppa-apulainen oli hänelle tehnyt, mutta kun hän varmoin ilmein tuli ottamaan tyttöä tanssiin, niin tämä puhkesi häpeämättömään nauruun, käänsi selkänsä ja lähti tanssiin suolaamon tynnörintekijän mukana.

Rejeriä suututti, totta puhuen, että tuollainen huolimattomasti puettu kalatyttö varkaansilmineen rohkeni käyttäytyä niin häikäilemättömästi. Kotona pidettiin sentään hyviin tapoihin kuuluvana tehdä eroa ihmisten kesken.

Otsa oli matala, leveä ja kahvinruskea; ivallinen ilmeleikki teki kasvot melkein vastenmielisiksi -- kyynär- ja olkapäät terävät, selkä, niskan ollessa kumarassa, melkein ontelo. Vartalo soukka ja laiha! Ja sittenkin tyttö olemuksellaan yhä enemmän kiihotti hänen uteliaisuuttaan, niin ettei hän voinut katsettaan siirtää.

Vaistomaisesti Rejer siirtyi sille paikalle, mihin tytön joka kerta täytyi pysähtyä, ja tarkasteli häntä kierros kierrokselta, tanssi tanssilta.

Täällä oli liian paljon myrskyisän uutta!

Niin, kyllä he polkkaa osasivat tanssia, tyttö ja samoin hänen viejänsä, tumma perämies, jonka Rejer oli kohdannut käytävässä. Se kävi hienosti, kepeästi ja vaivattomasti. Liivit olivat uumilta avautuneet... hän oli hoikka ja lanteeton kuin ankerias.

Tyttökään ei näyttänyt olevan välinpitämätön hänen lakkaamattomalle tarkastelemiselleen ja tuijotukselleen. Tutunomainen silmäys, jonka Rejer sai, veti veret pojan kasvoihin, ja taasen ohi tanssiessaan tyttö nyökkäsi hänelle.

Rejerin teennäinen, arvokas ilme oli mennyttä; ne katkerat ajatukset, joita hänen sydämensä äsken oli ollut tulvillaan, katosivat kuin tuhka tuuleen.

Tanssin hetkeksi tauotessa hän näki parin joutuvan loukatun kauppa-apulaisen läheisyyteen. Ikäänkuin havaitsemattaan tämä puhalsi nysänsä tyhjäksi, niin että tupakanporot lensivät vasten perämiehen kasvoja ja rintaa. Perämies aivasti ja sylki ja oli joutua raivoihinsa, mutta ei saanut siihen aikaa, sillä heidän vuoronsa tuli ja tyttö veti hänet mukanaan tanssiin. Perämiehen sääret ja jalat polkkailivat yhtä vilkkaasti kuin ennenkin, mutta kun hän tavan takaa kääntyi silmäämään kauppa-apulaista, näkyi ilmeestä varsin selvästi, ettei hän ollut naurutuulella. Hän oli vakaasti päättänyt maksaa takaisin samalla mitalla, ja alinomaa näytti siltä, että miehet iskevät yhteen. Tyttö yritti kuitenkin sitä estää. Hänen mustat kissansilmänsä säkenöivät kiukkua yli perämiehen käsivarren joka kerta, kun he liitivät ohi.

Äkkiä kauppa-apulainen heitti lakkinsa perämiehen jalkoihin. Hän kompastui ja yritti turhaan nousta; kauppa-apulainen oli jo hänen kimpussaan... Melua, pähinää, töminää ja ankaraa kasautumista.

Kävi ilmi, että kauppapalvelijalla oli apumiehiä. Siinä oli kolme yhtä vastassa, ja keskellä rytäkkää pyöri kalatyttö notkeana kuin koulupoika, saadakseen vapautetuksi perämiehen.

Rejer tuli hänen avukseen. Hän tarttui pyöriskelevää perämiestä kaulukseen aivan samoin kuin tämä oli tehnyt hänelle käytävässä ja sai hänet heilahtamaan, niin että hän melkoisella vauhdilla halkaisi taajan väkijoukon muodostaman piirin. Piiri sulkeutui hänen jälkeensä ja tappelu taukosi.

Naurusta ja ilosta Rejer ymmärsi äkkiä joutuneensa suosion esineeksi -- tavallaan voittajaksi!

Hän havaitsi kalanperkaajattaren tunkeutuvan väkijoukon läpi huivi työnnettynä kauas takaraivolle, niin että tukka ikäänkuin kuohui esiin. Tavan takaa hän kääntyi katsomaan kauppapalvelijaa, ja silmissä välkkyi sinisenmustia salamoita. Ovessa hän nyökkäsi Rejerille, joka oli jälleen kiihtyneessä mielentilassa ja melkein huumaantunut niin äkillisestä asioihin puuttumisesta. Melkeinpä hän oli näytellyt miehen osaa!

Liidutun tynnörin ääressä myytiin viinaa. Sen ympärillä räyhäsi joukko miehiä, mällit poskissa ja naamat punaisina.

Hän kaivoi esiin kuparirahan, nielaisi karskisti ryypyn ja kiiruhti pois -- ahtaaseen kolkkaan. Ja majapaikassa, missä hän käytti itselleen kuuluvan makuusijan miettiäkseen illan tapahtumia -- hänen tunnelmansa ylevyys teki nukkumisen mahdottomaksi.

Luodolla liikuskelemmen kaikkien niiden nahkapöksyjen seassa, jotka siellä myrskyssä ja lumisateessa kävivät tähystelemässä, tuli ajanpitkään ikävystyttäväksi. Rejerin silmät suuntautuivatkin kieltämättä useammin sataman toisella puolella olevaa ranta-aittaa kuin ulkoapäin tulevaksi odotettua silliä kohti. Hän oli keksinyt, että kalatyttö yhä useammin seisoi ranta-aitan parvella ja katseli siihen maihinlaskupaikkaan päin, jossa he olivat. Tyttö varmaankin ihmetellen mietiskeli hänestä yhtä ja toista!... Mitään sellaista kuin hän oli tehnyt perämiehelle, ei tyttö varmaankaan ollut aavistanutkaan... mutta eipä hänellä ollutkaan oikeata käsitystä Aa-vuonolaisista, siitä, millaista väkeä he oikeastaan olivat!...

Silliä ei kuulunut vieläkään -- ei siis mitään tekemistä!

Siellä he seisoskelivat, sillitytöt ja muu vaimoväki, nuoret ja vanhat, ulkona eteissillalla tai tuulen suojassa ranta-aitan kupeella jutustamassa. Joukko miehiä verrytteli sääriään tömistelemällä ja kolistelemalla ja osti kahvia. Rejer ei voinut olla silloin tällöin tekemättä itselleen asiaa sinne. Mutta kovin likelle työntyminen osottautui antautumiseksi kujanjuoksuun, jonka kestäessä tulvimalla tulvi enemmän tai vähemmän sukkelia huomautuksia "sisävuonolaisesta".

Monenkertaisiin päällysvaatteisiin kääriytyneitä eukkoja, jotka istuivat kahvia myömässä kohvettunein sormin, ympäröi alinomaa parvi nuoria merimiehiä ja sillinpyytäjiä, ja heidän joukossaan näkyi jutteleva ja leikkiä laskeva perkaajatyttökin, ellei hän istunut jollakin tyhjällä sillitynnörillä heilutellen pitkiä sääriänsä ja palelevia jalkojansa koputellen. Aina oli hänen ympärillänsä naurua ja iloa.

Ilma oli yht'äkkiä alkanut kirkastua. Sumu näytti hopeanhohtoiselta puuvillalta, ja siellä täällä puhkesi pilviin aukkoja aina syvänsiniseen taivaslakeen asti. Näytti tulevan kylmä, ja tuuli puhalsi idästä.

Äkillinen säänmuutos herätti uutta elämää, uutta liikuntoa, uutta toivoa.

Karit, alukset ja ranta vilisivät ihmisiä. Seisoskeltiin ryhmäkunnittain juttelemassa ja kestitsemässä toisiaan alhaalla venheitten ääressä ja ylhäällä aittain ja tupain seinustoilla: viinapullo ja tupakkarulla sukelsivat esiin. Siinä esitettiin uutisia ilmasta, sen suomista toiveista, sen vaikutuksesta silliparven suuntaan ja satoja mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä, joita oli pohdittava... Vasta tällaisen sään vallitessa silliä täytyi tulla!

Ilma tyyni ja iltapäiväauringon paistetta yllä märkäin karien -- ei sadepisaraakaan enää. Aivan kuin olisi yht'äkkiä tullut jokin juhlapäivä!