Part 4

Se oli silliparven etummainen kiilautuma. Se liukui yhä tiheänä kuin muuri pitkin vuonon keskustaa sisäänpäin pitkinä mustansinisinä joukkoina, tuskin kyynärän syvyydessä kölistä laskien. Toisinaan valtasi venheissä olijat epämieluisa tunne, aivan kuin olisi sillivuori kohottanut alusta, airot melkein koskettivat kalaparvea, peräsin sitä halkoi, ja joskus tuntui valas varovasti liukuvan heidän alitseen.

Verkonlasku ei käynyt päinsä. Valaat, tonnot ja seidit vain repivät verkot.

Silli kulki edelleen rantaa kohti, lintupilvet yläpuolellaan ja kaikki meren nieleväiset takanaan. Siellä se törmäsi verkkoseinään -- useissa paikoin oli satoja toisiinsa yhdistettyjä verkkoja poikki vuonon, rivi rivin jäljessä, niin että koko vedenpinta näytti pelkältä poiju- ja kohorykelmältä. Jos sitä olisivatkin ahdistaneet ja ajaneet vain kaikki meren ja ilman petolinnut, niin se olisi jo kääntynyt.

Mutta kysymyksessä oli biljoonain sillien lemmenleikki, luonnonvoima, väkevä kuin myrsky ja meri, valtava kuin luode ja vuoksi.

Ja luonnon hillittömän Eroksen ajamina sillijoukot puskeutuivat verkkoihin täyttäen ne, niin että mereen muodostui helmiäisenvärisiä seiniä -- ja yli verkkojen jatkui kulku kohti karkeahiekkaisia, levääkasvavia matalikkoja ja kutupaikkoja.

Sulku toisensa jälkeen asetettiin seuraavina päivinä syvemmälle vuonoon, lahtien, poukamain ja salmien suulle.

Pitkin rannikkoa, sisäänkulkupaikkain ulkopuolella, soudattivat verkkopäällysmiehet itseään pienissä neliairoisissa venheissään kuin kenraalit ikään, kukin venhekuntansa etunenässä. He tirkistelivät vesikiikarilla ja tekivät luotauksia toisten seisoessa kareilla komentamassa, erikoisin sovituin merkein. Kohta kun luotinuoran vavahteleva liikunto osotti silliparvea, soutivat venhekunnat pitkin ahtaita salmipaikkoja hillittömässä kilvassa, niin että keula puski vasten keulaa aallokossa ja hangat ja venheenlaidat murtuivat. Purjepuomeja ja airoja kohotettiin lyömistä varten, haukkumasanat sinkoilivat, verkkopäällysmiehet saivat huutaa äänensä sorruksiin keskellä merilintujen kirkunaa, ennenkuin köysi oli maissa, nuotta järjestyksessä ja saalis hyvässä turvassa.

Elämä oli hurjaa: sotkeutuneita verkkoja katkottiin, vatain yli purjehdittiin, niin että ne hajosivat, kymmenittäin pyydyksiä joutui epäkuntoon, ja sen johdosta syntyi kiukkua ja tappelua.

Päivät kuluivat kuin humalassa. Silliä, jota oli niin sankasti, että airo pysyi pystyssä, nostettiin haavilla, vietiin suoraan merestä ostajan jahtiin, jonka lastihuoneeseen se katosi.

Muutamia päiviä myöhemmin oli Juhlin torppareilla rahoja hallussaan; he uivat hopeassa -- joka miehellä viisikolmatta hopeariksiä, jotka ostojahdissa oli maksettu.

Juhlin poika sai asiakseen heidän puolestaan lähettää rahat kotiin kalastuspaikan postikonttorista vakuutetuissa kirjeissä ja punaisten sinettien suojassa. Rejer lähetti sitä paitsi omaan laskuunsa sata riksiä niistä kahdestasadastakahdestatoista, jotka muodostivat hänen puoliosuutensa. He nauttivat riemuvoitosta, jonka rahain perilletulo heille hankkisi kotiseudulla, ja tunsivat itsensä suuriksi uranuurtajiksi ja löytöretkeilijöiksi. Ja kalastushan oli vasta alullansa! Jokaikisellä tuhdollaistujalla oli kunnianhimoiset suunnitelmansa, Rejerillä ei suinkaan vähimmin. Hänessä oli kehittynyt voimakas oman viisauden ja taidollisuuden tunto sen jälkeen, kun hän keksi ruveta osakkaaksi suureen verkkokuntaan.

Niin, Hammernäsistä uneksittiin monia unelmia sinä iltana, jolloin Rejer kävi viemässä rahat postiin. Kun hän saisi perintötilansa lunastetuksi, niin hän muodostaisi kotipaikalla suuren verkkokunnan, lähtisi joka vuosi sillinpyyntiin ja ostaisi sitten Juhlin vanhoja tiluksia toisen toisensa jälkeen, kenties yhden joka nuotanvedolla! Hän tunnusteli alinomaa povessaan olevaa lompakkoa... Eikö hänellä ollutkin kokonainen pääoma taskussaan? Mitä Aa-vuonolla voitiinkaan tietää koko tästä suuresta ja ihmeellisestä elämästä? Hopeainen neljän killingin raha oli kuin pyhä esine, suoranainen aarre siellä kotopuolessa. Mutta täällä! Täällä siitä ei välitetty enempää kuin lompakkoon liimautuneesta sillinsuomusta. Täällä oli hänen oikea toimialansa -- tuo vakaumus paistoi selvästi Rejerin silmistä.

Olihan hän näihin asti elänyt kuin läävään suljettu nauta. Huh! Ahdistavaksi hänelle kävisi oleskella Hammernäsissä yhdeksän pitkää kuukautta joka vuosi alinomaisessa yksitoikkoisuudessa ja pitää huolta ajotöistä ja kynnöstä ja säästellä sekä kolikoita että ruokaa. Ikävää se olisi, yksinäistä ja kuollutta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli saanut nähdä ja kokea -- elämän, hilpeyden, juttelun ja tanssin!

Ruskeihin kasvoihin kuuluva, leikkivä musta silmäpari ilmestyi alinomaa keskelle hänen mietteitänsä. Siinä oli tulta ja eloa koko Aa-vuonoa varten!

Hohoi! Hän huokaili ja tunsi rinnassaan kamalaa kipua.

Rejer ei taistellut ensi kertaa uhrin taistelua korkean sukunsa vuoksi. Kaikesta taskussa olevasta äveriäisyydestä, kaikista suuruudenunelmista huolimatta hän istui kuun paisteessa alakuloisena ja perin onnettomana, koska oli erottava _hänestä_.

_Hän_ ja sillinpyynti -- siinä oli hänellä kaksi uutta elämäntapahtumaa. --

Uudella pyyntipaikalla olivat kaikki ankarassa, kuumeentapaisessa työssä.

Venheet, laiturit, alukset ja ihmiset olivat sillinsuomujen peitossa. Sillinsuomut peittivät merenpinnan hopeaisena kimalteena, sillinsuomuja oli kaikessa, mitä katse tai käsi kohtasi.

Tyttöjä ja akkoja, nuoria ja vanhoja oli pitkin luotoa perkaamassa silliä, joka soikoissa kannettiin ranta-aitan edustalla olevalle tasanteelle, missä se suolattiin kahden tynnöririvin välissä -- toisella puolella olivat tyhjät, toisella täysinäiset.

Rejer suuntasi ensi työkseen kulkunsa kauppapuotiin, josta rahakirjeet lähetettiin. Hänen kulmikas, korkea vartalonsa keinahteli itsetietoiseen tapaan, kun hän raivasi tietä läpi ihmisparvien. Hän tunsi itsensä nyt verkkopäällysmieheksi ja käyskeli harkitsevan ja asiantuntevan näköisenä polttaa tuprutellen mehuisaa lehtitupakkaa lyhyessä porsliininysässä. Ihmiset seisoivat tihein joukoin -- pelkkää meriväkeä partoineen ja öljylakkeineen; kasvoja ei pimeässä ollenkaan erottanut. Kerrottiin kalastuspaikan nyt olevan niin tulvillaan väkeä, että ihmisten täytyi öisin nukkua seisaallaan tuvissa ja moni venhekunta sai yöpyä venheensä oljille pari ryijyä ja purje peitteenään. Mutta kukapa nyt sellaisesta välitti! Sillikuume tuntui maatessa ja nukkuessakin, niin että nukkuminen olisi käynyt päinsä vaikka pelkällä tuhdolla.

Rejer kulki levottoman kiireesti. Hänen katseensa liikkui ylt'ympäri haeskellen saadakseen selville, oliko _hän_ todellakin tullut mukana.

Tasanteella ranta-aitan edessä työ yhä jatkui. Sillitynnörejä vyöryteltiin ja lastattiin erääseen alukseen, ja joukko vaimoväkeä oli silliä perkaamassa kynttiläin ja lyhdyn valossa kilpaillen miesten kanssa, jotka latoivat ne tynnöreihin ja suolasivat -- lasti oli kohta täysi, puuttui vain muutamia tynnöreitä.

Perkaajain joukossa vilahteli hoikka, pitkä naishenkilö, jolla oli huivi päässä ja vyötäryksillä. Hän näytti kumartuvan, suoristuvan ja liikkuvan vilkkaammin kuin muut.

Rejer jäi äkkiä seisomaan liikkumatta kuin kynttilä, kaikki aistit jännitettyinä. Hänessä kävi taistelu, tuntui ahdistavalta, aivan kuin olisi jokin ääni varottanut -- kuin olisi ollut kysymyksessä Rubiconin yli meno...

Naisen vartalo näkyi milloin lyhdynvalossa, milloin varjossa... Eihän haittaisi ainakaan, jos kävisi katsomassa!

Rejer kulki yhä lähemmäksi. Miten nopeasti ja kätevästi tuo perkaus tapahtuikaan -- hän heitti soikkoon ainakin kaksi silliä sill'aikaa kun toiset saivat yhden valmiiksi -- ja siitä huolimatta hän jutteli koko ajan pitäen iloa yllä. Nyt hän kantoi erään toisen tytön kanssa pois täysinäisen soikon ja toi tullessaan uuden täytettävän. Se kävi häneltä kuin leikinteko. Hän pudotti soikon maahan ja heitti siihen ensimmäisen sillin. Varmaan hän oli ihmeen notkea ja paljoa, paljoa voimakkaampi kuin miltä näytti. Toisten joukossa ei ollut yhtään, joka olisi kyennyt hänen kanssaan kilpailemaan, siitä oli Rejer varma!

Samassa luiskahti silli hänen kädestään liukuen pitkin siltaa pimeään, missä Rejer seisoi. Salamannopeasti Rejer sieppasi sen ja pisti takintaskuun sellaisenaan, märkänä, liukkaana ja suomuisena.

Hetkisen kuluttua hän oli lähempänä, melkein perkaajattaren vieressä, ja oli juuri alottelemassa välinpitämätöntä keskustelua, kun eräs tynnörien ääressä seisova henkilö, jonka suun seudussa hehkui jotain -- nähtävästi sikari -- puhkesi puhumaan:

"Sinulla näyttää olevan kiirettä tänä iltana, Stiina. Hei vain, miten silli lentää! Kyllähän sen ymmärtää, että sinä pidät kiirettä -- kello lyö kohta tanssiin! Jos sinä tuota vauhtia pitäisit koko päivän, niin luulisin sinun suoriutuvan aluksesta yksin!"

"Jos olisikin seitiä tai turskaa, niin miksei -- kauppa-apulaisen kokoisia -- mutta tässähän on vain pikkusilliä!"

Rejer nauroi ääneen. Hän oli vielä äänenmurroksessa ja sai vastineeksi:

"Mikä pässi se siellä määkii?" Sanat heitettiin pimeässä umpimähkään häntä kohti.

"Stiina ei ole ensinkään armollinen tänä iltana", jatkoi kauppa-apulainen kiusotteluaan, "hän tietää, että perämies istuu tuolla odottamassa."

"Perämies!" -- hän iski puukonpäällä soikon laitaan, "hän kävelee käsillään ja tanssii sittenkin kilpaa niitten paksujen aitanniskapölkkyjen kanssa, joilla Te lattiaa tömistätte!"

"Ja lisäksi hän niin reimasti tarjoo piparikakkuja ja kahvia", arveli kauppa-apulainen.

"Miksei -- -- kun on tehnyt työtä koko päivän kello neljästä aamulla, niin ei sitä jaksa illalla hinata jauhosäkkiä mukanaan tanssiin."

"Mitäs sinä, Stiina, luulet hänen sanovan, hänen, tohtori Frederiksenin, mustalaisen, tattarin, hevostohtorin, hänen, joka ei ainoastaan nylje koninraatoja, vaan pistää ihmisiäkin? Minä luulen, että sinä ja aliperämies saatte olla varuillanne."

Stiina kimmahti yht'äkkiä suoraksi joustavasti kuin teräsvieteri ja sinkautti veriset sillinperkeet suoraan hänen kasvoihinsa.

"Sanoppas se vielä kerran, niin saat lisää!" huusi hän raivoissaan.

"Tämän sinä vielä maksat!" puhkui kauppa-apulainen samalla siirtyen uhkaavasti lähemmäksi. Perkaajatar vältti liikkeen kiertämällä soikon toiselle puolelle. Kun kauppa-apulainen oli tarttumaisillaan hänen vyötäisiinsä takaapäin, huudahti hän äkkiä kiukusta itkien: "Koetahan, jos uskallat!" ja kohotti kalapuukkoa hurjin elein.

Kauppa-apulainen pysähtyi hämmästyneenä.

"Niin, koeta, jos uskallat!" huusi Rejer tunkeutuen yht'äkkiä heidän väliinsä.

Kauppa-apulainen katsoi häntä suoraan silmiin:

"Va-i niin -- -- Rejer Juhl! Tuo vararikontekijä! Sinun olisi parempi maksaa, mitä olet velkaa, ja olla sekaantumatta tähän asiaan."

Väkeä kerääntyi kohta heidän ympärilleen. Näytti olevan tulossa tappelu. Kauppa-apulainen pauhasi edelleen:

"Niin, niin, yhdeksänkymmentäseitsemän riksiä korkoineen meillä on saatavaa sinun isäsi pesästä -- vaatetavaroista. Taitavatpa olla ne vaatteet, jotka ovat ylläsi!" -- Hän nauroi ivallisesti, ja Rejer tunsi ihmisten uteliaina tuijottavan häntä kasvoihin saadakseen kunnolla nähdä vararikontekijän.

Häntä oli kohdannut kuolettava häväistys. Hänen ylpeytensä nousi koko sillä voimalla, joka oli Juhleille ominainen. Miehen silmäin väliin iskeminen ei olisi mitään auttanut.

Äkkiä hän veti lompakon taskustaan ja kysyi kuuluvin äänin, saisiko hän maksaa -- nyt heti, tässä paikassa!

"Kiitos tarjouksesta -- meillä on kassa kaikkialla, missä rahoja saadaan!" vastasi kauppa-apulainen oudoksuen; hän oli heti yhtä kylmäverinen kuin ennenkin. Rejer piteli vapisevin käsin punaista sadanriksin seteliä lyhdynvalossa; kauppa-apulainen kutsui pari tynnörintekijää todistajiksi -- hän tunsi, ettei mieliala enää ollut hänen puolellaan -- ja hiipi pois.

Rejeriä huimasi -- hän luopui viimeisestä sadanriksin setelistään -- mutta se häntä vahvisti, että oli niin paljon näkijöitä. Perkaajatar kuului lausuvan ääneen ja ihastellen:

"Kelvollisempaa miestä en ole vielä nähnyt!"

"Vararikontekijä!... Vararikontekijä!" toisteli Rejer pilkaten itsekseen käyskellessään edestakaisin pimeässä. "Vararikontekijä!" Hän muutti ainoan kymmenriksisensä siihen osastoon, jossa sadanriksin seteli oli ollut, ja meni sitä tehdessään lähemmäksi valoa -- ei haitannut, vaikka ihmiset uskoisivatkin siellä olevan useampia satoja riksejä. Ja jos hän ei ollutkaan kelvollinen, niin ainakin hän aikoi pian näyttää, että hänestä sellainen tulee! Hän suoristi niskaansa kuin leijona.

Huudot ja äkkiä alkanut naisväen kovaääninen keskustelu ilmaisivat, että viimeinen kantamus vihdoinkin oli saatu alukseen ja että päivän työ oli lopussa. Ryhmittäin riensi väki pois laiturilta, kulkien rantaa pitkin eräälle venhehuoneelle, josta näkyi valoa. Siellä tarjoiltiin kahvia.

Rejer kulki kiireesti jäljessä. Sydän jyskytti kurkussa, sillä Stiina käveli yksinään vähän matkaa hänen edellään. Hänen kärsimänsä karkean loukkauksen herättämä tunne paisui Rejerissä. Häntä, köyhää ja turvatonta, jonka oli ansaittava elatuksensa, saivat kaikki häväistä. Eikä hänellä ollut ketään puoltajaa... Oli sentään yksi!

Seuraavassa silmänräpäyksessä Rejer jo oli hänen vieressään -- niin äkkiä, että hän katsahti ihmeissään tulijaan. Kasvoissa näkyi vielä kiihtymyksen ja kyynelten jälkiä. Miten kaunis hän olikaan!

"Sti... Stiina!" puhkesi Rejer puhumaan. "Kas tuossa -- tuossa -- ota vitjat, kuuletko!... Niin, niin -- kuulehan -- ota vain ne! -- Älä sure! Minä olen ajatellut sinua koko ajan sitten viimeisen -- kesken sillinpyynnin -- vain sitä, etten ole saanut sanoa hyvästi -- -- ja sitten minä ajattelin, olisitko vielä täällä. Et voi uskoa, kuinka pelkäsin, että olisit jo poissa! Kukaan ei ole sellainen kuin sinä -- ei kukaan muu tyttö! Sinun laistasi ei ole koko maailmassa! Minä tuntisin sinut heti kuinka pitkän matkan päähän hyvänsä, vain vartalosta! Ja miten keveästi sinä astelet -- -- samoin kuin tanssitkin!...

"Näetkös, minä olen Rejer Jansen Juhl; Jan Juhl Aa-vuonolta on isäni. Saat uskoa, että Hammernäsin perillinen -- ja näetkös, se olen minä, se -- hän voi saada kenen hyvänsä paikkakunnalta. Mutta -- minä olen lähtenyt sillinpyyntiin haluni mukaan, vastoin tapoja ja tottumuksia, niin että Rejer Juhlissa on miestä ottamaan vaimokseen kenen hyväksi näkee, vaikka koko paikkakunta kiljuisi kurkkunsa vialle! Minä viisi välitän, vaikka nimittäisivätkin sinua Mustaksi Stiinaksi ja tattariksi! Tehkööt, miten heitä miellyttää... se ei haittaa mitään... ei vähääkään, jos vain lähdet mukanani Hammernäsiin... sillä muuten minä en välitä enää mistään... ilman sinua on nyt joka paikassa mahdotonta!"

Stiina oli levittänyt molemmat silmänsä ja tuijotti häneen; koko hänen hoilakka vartalonsa teki torjuvan liikkeen.

"Kenenkään ei pidä sanoa minusta Frederiksenille, että minä olen teille antanut mitään aihetta -- enempää Teille kuin kauppa-apulaiselle tai aliperämiehellekään -- kun Frederiksen pääsee jälleen vapaaksi! Hän istuu vain eräästä puukotuksesta vankilassa. Mutta hän on minun armaani Jumalan ja kunniani nimessä! Hän joutui vankeuteen kahdeksi vuodeksi, kun puukotuksesta tuli ruumiinvika, ja syksyllä hän on istunut täyden määrän."

"Minä ajattelen Teidän hyväänne, Juhl", hän alkoi nyyhkyttää, "tämän tarjouksen jälkeen... ja noiden kauniiden hopeavitjainkin vuoksi, niin että sanon Teille ja varotan... sillä hänellä on heti puukko valmiina, kun suuttuu. Niin että kyllä Te nyt itsekin voitte ymmärtää, ettei meidän kesken naimisiinmenosta mitään tule, ei mitään!" Samassa hän sujutteli hopeavitjat varovasti taskuunsa.

Rejer tunsi saaneensa iskun -- päähän, otsaan vai rintaanko, sitä hän ei tietänyt. Hän seisoi vain suu puoliavoinna tuijotellen soukkaa, lanteetonta tyttöä, joka jutteli ja nyyhki pimeässä ja milloin näytti horjuvan, milloin taas oheni langaksi hänen silmissään.

"Vai niin -- no niin, minä ymmärrän!" toisti hän koneellisesti ja nauroi ajatuksetonta naurua. Älynsä ulkoreunalla hän sentään alkoi tilannetta käsittää -- tuijottaa ikäänkuin pohjattomaan pettymyksen kuiluun.

Pois täältä on päästävä! huuti hän itselleen tultuaan veneen luo, eikä siinä toisten mikään auttanut: heidän oli lähdettävä.

Sinä yönä hän souti itsensä läpimäräksi.

IV.

Taipuako? Ei, mieluummin taitun!

Myöhään yöllä he palasivat salmen pohjoispuolelle, missä heidän pyydyksensä olivat.

Hän istui uneliaana soutamassa ja tuskin huomasi, että venhe puski laituriin, kun hänet herätti parilta kolmelta suunnalta kuuluva äänekäs tiedustelu. Heiltä kyseltiin, olivatko he saaneet mitään tietoa silliparven suuntautumisesta.

Täällä olivat kaikki säikähdyksissään ja kuljeksivat levottomina odotellen päivän valkenemista. Illalla oli soutanut eräs venhe, jonka miehet olivat arvelleet, etteivät verkonlaskijat huomispäivänä saisi montakaan kalaa; he olivat kuulleet huhuja, joiden mukaan silli oli lähtenyt pohjoista kohti.

"Huhuja?... Sillikö olisi yht'äkkiä vajonnut takaisin mereen!... Venhe soutanut ohi? Ja nekö sen tietäisivät!" Hän yritti innokkaasti saada toisia vakuutetuiksi.

"Ylös ja alas! Alas ja ylös! Milloin yllä, milloin alla!" kaikui kohta sen jälkeen hänen omissa katkerissa mietteissään.

"Tahtoisinpa tietää, monesko päivä tänään on... Maaliskuun kuudestoista!..." Jos hän milloinkaan tekisi mitään maaliskuun kuudentenatoista, niin saisivat hänet palotella.

Huh, millainen päivä! Sata riksiä tiessään! Kellonvitjat... nekin tiessään! Hän kai ne saa, se vankilassa istuja, komeillakseen niillä, kun pääsee irralleen! Oli sekin laitaa! Tanssia ja seurustella kuritushuonevangin morsiamen kanssa -- kuka tiesi, vaikka morsiankin olisi siellä istunut...

Huhuja! Kukapa sellaisten huhujen antaisi itseään pelottaa!

Hän ei saattanut enää turvautua ahtaaseen, ummehtuneeseen tupaan, jossa he asustivat, vaan kuljeksi aamunkoittoon asti niitten joukossa, jotka olivat aikeissa lähteä merelle. Perkaajattaren aiheuttama pettymys siten hiukan hälveni.

Seuraavana päivänä kaikki odottivat äärimmäisen jännittyneinä verkkovenheitten paluuta pyyntipaikalta, jonne oli kolmen neljän tunnin soutumatka.

Rejer kävi varmaan sata kertaa saaren ulkosivulla tähyämässä tulijoita vaaleansinisin, terävin lokinsilmin. Sieltä hän tahtomattaan kulkeutui sille kohdalle salmea, missä hänen omat pyydyksensä olivat olleet. Synkkänä hän tuijotti öljymäisiä sillinlimatäpliä, joita vielä kellui vedenpinnassa. Joukko maihin heitettyjä pikkusillejä, meritähtiä ja seidin jäännöksiä makasi kohvettuneena leväin ja maneettien seassa rannalla; siellä täällä näkyi puoleksi mädäntynyt nahkiainen.

Kaikkien noiden haisevain jäännösten katseleminen sopi siihen mielialaan, jonka vallassa hän nyt oli. Verkossa leikkivä, kiiltävä, välkkyvä, hohtava hopeameri oli hänen syttyneessä, herkkäliikkeisessä mielikuvituksessaan ulottunut kauas tuon huojuvan verkkoseinän tuolle puolen, tulevaisuuteen, jossa tarvitsi vain haavilla ammentaa rikkautta, harjottaa suurviljelystä, kohottaa entiselleen Hammarnäs ja kaikki siitä myydyt viisineljättä taloa ja karjakartanoa.

Sillikö olisi painunut merten kerrassaan? Juuri kun hän oli päässyt sitä likelle? Mahdotonta!

Mutta kaikki nuo rannalla olevat mädäntyneet jäännökset puhuivat koko ajan aivan toista -- että se oli mahdollista, että sen täytyi olla mahdollista! Hän tunsi sen onnettomana aavistuksena, tuskana -- sisimmässä tietoisuudessaan hän tunsi, etteivät eiliset venhemiehet olleet suotta huutaneet noita sanoja.

Jos verkkomiehet saapuisivat sillisaaliineen, niin hän hämmästyisi pahanpäiväisesti, hämmästyisi yhtä ankarasti kuin jos yht'äkkiä näkisi Hammernäsin uudessa kunnossa, uusine rakennuksineen, uusine venhehuoneineen ja kalastusvehkeineen.

Verkkovenheet tulivat pitkänä souturivinä; niiden laidat olivat korkealla ja ruskeat verkot kasaan käärittyinä keulassa ja venheiden keskiosassa.

Siinä saapui venheitä sadoittain, hiljaista soutuvauhtia, aivan kuin ruumissaatto, mukanaan raskain lasti, mikä aluksessa koskaan voi olla -- pettyneet toiveet.

Verkot olivat olleet tyhjiä kuin seulat. Ei yhtään seitiä, ei ainoatakaan valasta eikä lintua missään näkyvissä. Meri autio ja musta, ei elonmerkkiä! Mitä he olivat saaneet läheltä rantaa, se oli vain pieni sillisäie, jonka Ruijan seiti oli erottanut suuresta merta uivasta parvesta.

Silli oli poissa -- se oli kenties lähtenyt pohjoiseen, Kinniin päin...

Kesken kaikkea tätä hän sai erään venheen tullessa kirjeen äidiltänsä. Se oli kierrellyt pitkiä matkoja ja ollut monissa käsissä, ennenkuin se rasvaisena, likaisena ja suomuisena vihdoin tuli perille. Hänen sydämensä jyskytti, niin että hänen oli vaikea lukea tarkkaavaisesti.

"Näenkö minä sinua enää milloinkaan tässä elämässä, Rejer?" Niin oli äiti kirjeeseen merkinnyt yhden syvimpiä huokauksiaan.

"Näenkö enää? -- Liiankin pian!" puhkesi Rejer puhumaan ja vaipui samassa omiin mietteisiinsä katseen liukuessa rivejä pitkin tylsänä ja tarkkaamattomana. Äkkiä se pysähtyi -- hänen sisarensa oli ottanut kihlat Haarstadilta! Rejer luki asian yhä uudelleen ja jatkoi sitten tarkkaavaisena: "Se oli Ottilian puolelta uhraus, sillä Haarstadhan on vanha mies eikä minkään näköinen, mutta kuten tiedät on hän kosinut jo ennen, ensimmäisen vaimonsa kuoltua, ja hyville päivillehän me siinä pääsemme, sekä Ottilia että minä, kun ei ole yhtään lapsia -- ja sinäkin olet autettu, saat pitää Hammernäsin. Meidän on mielestäni oltava ikuisesti kiitollisia ymmärtäväiselle sisarellesi, Rejer! Hän on pelastanut talon!"

Rejer sujutti kirjeen hitaasti taskuunsa.

"Haarstad! Tuo vanha, hoippapolvi koronkiskoja!" huudahti hän raivoissaan, "tuo, joka on nylkenyt koko paikkakuntaa kaiken ikänsä! Niin kauan ja paljon hän on kiskonut Hammernäsistäkin, että voi lopuksi ostaa sisaren -- ja saada minut kaupantekiäisiksi!"

Kiivas veren kuohunta piti häntä kauan valveilla. Millainen joukko musertavia pettymyksiä olikaan tullut, toinen toisensa jäljessä!

Hän makasi tuijotellen yhtä ainoata ajatusta: että hänen oli nyt palattava kotiin. Mutta sitten hänelle selvisi, että se oli aivan mahdotonta; hänen sopi yhtä hyvin lähteä suoraa päätä.

Vihdoin otti luonto osansa: hän nukahti.

Aamupuolella syntyi tuvassa levottomuutta. Miehillä oli kotimatka murheenaan, he nousivat aikaisin, tirkistelivät ilmoja ja paneutuivat jälleen makuulle. Rejer kuuli puolittain uneensa, että he puhuivat itätuulen enteistä ja soudun vaikeudesta. He kolistelivat, hinasivat eväsarkkujaan ja sammioitaan, kulkivat ulos ja sisään, ja joka kerta pimeni se heikko päivänkajaste, joka pienestä, likaisesta ikkuna-aukosta paistoi tupaan. Rejer tunsi tuon unessa...

Yht'äkkiä siitä muodostui jotakin suurta, mustaa ja kumartunutta, joka ojenteli leveitä, raskaita, käyriä käsivarsiaan... Hän tunsi Hammernäsin hongan, jonka märkäin, ilmanpuremain oksain yllä häilyi harmaja sarastus -- se tuijotti häneen musertavana, suuttuneena, koko aavemaisessa ryhmyisessä mahtavuudessaan.

Mitä kauemmin hän sitä katseli, sitä enemmän se muuttui hänen äitinsä jykeväksi hahmoksi -- istumassa penkillä etukumarassa, kädet sylissä. Äiti katsoi häneen vakavasti ja vaatien ja lausui:

"Meidän tulee olla Ottilialle ikuisesti kiitollisia! Näetkös, Rejer, meidän on kaikkien taivuttava ja kumarreltava ja väisteltävä parhaamme mukaan, jos tahdomme päästä eteenpäin."

"Taipuako? Ei, mieluummin taitun!" Hän hypähti samassa pystyyn.

Noilla sanoilla hän alotti sen lyhyen, lyijykynällä kirjottamansa kirjelapun, jossa hän ilmotti äidilleen, että kotiin hän ei tule, ennenkuin voi omasta kukkarostaan maksaa Hammernäsin ja että hän nyt aikoi yrittää onneaan maailmassa. Kun hänellä olisi lisää ilmotettavaa, niin äiti kyllä oli saava tietoja kiitolliselta ja aina muistavalta pojaltaan Rejer J. Juhlilta.