Part 8

— Nuori emäntämme kaatui; häneltä vuoti niin paljon verta nenästä, että näyttää siltä kuin hän olisi saanut päähänsä sisäisen haavan. Ja verenvuotoa jatkuu. Antakaa minulle Santa Maria Egiziatan avaimet, ne yksin voivat tyrehdyttää verenvuodon.

Antioco kuunteli häntä tarjotin viinilaseineen vielä kädessä, ja riensi sitten ottamaan avaimia vanhasta särkyneestä lippaasta; verta vuotavalle nenälle pantuina ne tosiaan lievensivät verenvuotoa.

— Tämä on ilveilyä, ajatteli Paulo. Hän on lähettänyt palvelijattarensa urkkimaan minua ja viekoittelemaan minua taloonsa. Ehkäpä he ovat yksissä tuumin viinituvan emännän kanssa.

Mutta sisimmässään hän tunsi tuskansa myrskyn kiihtyvän. Ei, palvelijatar ei valehdellut. Agnese oli liian ylpeä uskoakseen asioitaan kellekään, saati palvelijoilleen. Epäilemättä Agnese todella voi huonosti. Paulo kuvitteli näkevänsä hänen suloiset kasvonsa verissä. Ja hän, Paulo, oli haavoittanut häntä. "Näyttää siltä, kuin hän olisi saanut päähänsä sisäisen haavan".

Hän näki, miten tarjoilupöydän takana istuva emäntä katsoi kierosti häneen näyttäen perin hämmästyneeltä hänen välinpitämättömyydestään.

— Mutta miten se tapahtui? hän nyt kysyi palvelijattarelta hiljaa, ikäänkuin tahtoen itseltäänkin salata mielenliikutuksensa.

Palvelijatar kääntyi nyt hänen puoleensa. Hänen kasvonsa olivat synkät, ankarat ja pisteliäät, ja hän kohosi Paulon eteen kuin rosoinen kallio, johon pappi pelkäsi kolhiutuvansa.

— Minä en ollut kotona, kun hän kaatui. Se tapahtui tänä aamuna käydessäni kaivolla. Palatessani hän jo oli sairas. Hän makasi kynnyksellä, ja veri virtasi nenästä. Varmaankin hän oli säikähtänyt jotakin. Sitten verenvuoto herkesi. Mutta koko päivän hän on ollut kalpea eikä ole halunnut syödä. Tänä iltana verenvuoto alkoi uudelleen, ja hän sai kouristuksiakin. Lähtiessäni vast'ikään hän oli kylmä ja jäykkä, ja verta vuoti yhä nenästä. Olen kovin levoton, hän jatkoi kääriessään esiliinaan Antiocon noutamat avaimet, — meitä on vain naisia talossa.

Hän kääntyi lähtemään yhä tuijottaen pappiin, ikäänkuin olisi tahtonut vetää hänet mukaansa katseensa voimalla.

Ja tarjoilupöydän takana istuva emäntä sanoi tavallisella kylmällä äänellään:

— Miksi ei kirkkoherra mene häntä katsomaan?

— En tiedä... näin myöhään.

— Tulkaa, tulkaa! Pieni emäntäni tulee iloiseksi ja saa rohkeutta, jos tulette.

Pappi ajatteli: — Paholainen puhuu sinun suusi kautta! mutta seurasi häntä silti vaistomaisesti. Pappi oli tarttunut Antiocon olkapäähän ja veti hänet mukaansa kuin tuekseen. Ja poika seurasi häntä kuin lauta aaltoja. Näin he tulivat torille ja pappilan ovelle asti. Palvelijatar riensi juoksujalkaa edellä tuon tuosta kääntyen katsomaan taakseen silmänvalkuaiset välkkyen kuutamossa. Kasvot niin tummina kuin musta naamio hän todella tuntui paholaiselta. Ja sydämessään epämääräinen pelko Paulo seurasi häntä nojaten Antiocoon kuin sokea Tobias enkeliin.

Saavuttuaan ihan oven kohdalle hän huomasi, pojan koettaessa työntää sitä auki, äidin sulkeneen sen. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan.

— Äiti on sulkenut oven, koska hän tiesi, etten pitäisi sanaani, hän ajatteli. — Antioco! hän virkkoi pojalle, — palaa kotiisi.

Palvelijatar, joka oli lähtenyt jatkamaan matkaansa, pysähtyi kerran vielä, näki pojan kulkevan kotia kohti ja papin pistävän avaimen oven reikään. Silloin hän palasi papin luo.

— En tule, sanoi Paulo, kääntäen päätään melkein uhaten. Ja hän katsoi tyttöä suoraan kasvoihin, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia hänen ajatuksiaan naamion läpi. — Jos minun läsnäoloni on ehdottoman tarpeellinen, ymmärrättekö, ehdottoman tarpeellinen, niin palaa hakemaan minua.

Tyttö poistui sanomatta sanaakaan. Ja Paulo seisoi ovensa edessä käsi avaimella, jota hän ei kuitenkaan kiertänyt. Eihän hän voinut mennä sisään. Eikä hän liioin voinut lähteä tuohon toiseen paikkaan. Hän luuli, että hänen iäksi päiviksi täytyi jäädä seisomaan suljetun oven taa, jonka avain hänellä oli kädessään.

* * * * *

Tällävälin Antioco oli palannut kotiin. Äiti sulki oven, ja poika pesi ja asetti paikoilleen lasit. Kaikkien ensiksi hän pesi puhtaalla vedellä sen lasin, josta hän oli juonut. Hän kuivasi sen huolellisesti pistäen sen sisälle peukalonsa puhtaaseen valkoiseen pyyheliinaan käärittynä. Ummistaen toisen silmänsä hän sitten katseli sitä valoa vasten. Se näytti säteilevältä timantilta. Ja täynnä hartautta hän sulki sen kaappiin kuin pyhän ehtoollismaljan.

* * * * *

Paulo oli astunut sisään taloon ja nousi haparoiden pimeitä portaita. Hän muisti himmeästi, miten hän lapsena niinikään haparoiden ja nelinkontin oli kiivennyt portaita, mutta ei enää muistanut, missä.

Niinkuin silloinkin hän vaistosi uhkaavaa vaaraa, joka oli vältettävissä ainoastaan noudattamalla mitä suurinta varovaisuutta. Hän saapui portaiden yläaskelmalle, saapui huoneensa ovelle. Hän oli pelastunut. Mutta seisoessaan ovensa edessä hän uudelleen epäröi, avaisiko. Hän kääntyi äkkiä ja napautti etusormellaan hiljaa äidin ovelle. Sitten hän odottamatta vastausta avasi oven ja astui sisään.

— Minä se olen, hän virkkoi karskeasti. — Älähän nouse, minulla on vain jotakin sanottavaa sinulle.

Hän kuuli äidin liikkuvan vuoteessa, kuuli olkien kahisevan hänen patjassaan, mutta ei nähnyt häntä eikä halunnut nähdä häntä. Hän tahtoi ainoastaan heidän sielunsa puhuvan toisilleen pimeässä, ikäänkuin jo siirtyneinä toiseen maailmaan.

— Sinäkö se olet? Näin juuri unta — äiti virkkoi unisella äänellä ja säikähtyneenä. — Tanssiaiset — joku soitti luuttua.

— Äiti, Paulo sanoi kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa, — kuulkaahan. Se nainen, Agnese, voi pahoin. Jo aamusta alkaen hän on voinut pahoin. Hän kaatui, ja näyttää siltä, kuin hän olisi saanut sisällisen haavan päähänsä. Veri vuotaa nenästä.

— Mitä sanot, Paulo? Onko se vaarallista?

Ääni kuulosti pimeässä kiihoittuneelta, mutta samalla epäluuloiselta. Paulo jatkoi matkien palvelijattaren hengästynyttä ääntä.

— Se tapahtui tänä aamuna hänen saatuaan kirjeeni. Pitkin päivää hän on ollut kalpea eikä ole halunnut syödä. Tänä iltana pahoinvointi palasi, hänellä on kouristuksia.

Hän huomasi liioittelevansa ja vaikeni. Äitikin oli vaiti. Hetken aikaa tässä pimeässä ja äänettömyydessä liikkui kuoleman salaperäinen henkäys. Tuntui kuin kaksi vihollista olisi etsinyt toisiaan kuitenkaan löytämättä. Sitten patjan oljet kahisivat uudelleen. Varmaankin äiti oli noussut istumaan vuoteessa, koska hänen kirkas äänensä tuntui kuuluvan ylempää.

— Paulo, kuka on kertonut sinulle kaiken tämän? Onkohan se oikein totta?

Paulo tunsi jälleen, että äiti puhui hänelle kuin hänen omatuntonsa. Silti hän heti vastasi:

— Miksi se ei olisi totta? Ja vähät siitä, äiti. Pelkään hänen tekevän jotakin mieletöntä. Hän on yksin, palvelijattariensa vallassa. On välttämätöntä, että menen hänen luokseen.

— Paulo!

— Se on välttämätöntä, Paulo toisti melkein huutaen. Mutta pikemminkin hän tahtoi saada itsensä uskomaan, kuin äitinsä.

— Lupasitko, Paulo?

— Lupasin; ja sentähden tulin ilmoittamaan siitä teille. Vakuutan vielä: on välttämätöntä, että käyn siellä. Omatuntoni vaatii sitä.

— Sanohan minulle, Paulo, oletko aivan varma siitä, että olet todella nähnyt tuon palvelijattaren? Viettelijällä on ilkeät juonet. Paholainen voi esiintyä niin monessa eri hahmossa.

Paulo ei oikein oivaltanut.

— Te luulette, että valehtelen. Olen aivan varmasti nähnyt palvelijattaren.

— Kuulehan, minä näin viime yönä entisen papin. Ja äsken luulin jälleen kuulevani hänen askeleensa. Viime yönä hän istui vieressäni kamiinan edessä. Sanon, että tosiaan näin hänet. Hänellä oli leuassa ajamaton parransänki, ja suussa vain muutamia paljosta tupakoimisesta tummenneita hampaita. Hänen sukkansa olivat täynnä reikiä. Ja hän sanoi: 'Minä elän ja olen täällä. Ja ennen pitkää karkoitan pois sinut ja poikasi tästä pappilasta'. Ja hän lisäsi vielä, että minun olisi pitänyt antaa sinun opetella isäsi ammatti, jotta et lankeaisi syntiin. Hän sai sieluni kovin levottomaksi, Paulo, niin etten nyt tiedä, olenko sinun suhteesi menetellyt hyvin vai pahoin. Mutta olen varma siitä, että paholainen istui vieressäni viime yönä. Palvelijatar, jonka näit, saattoi hyvinkin olla tuo sama viettelijä, mutta toisessa hahmossa.

Paulo hymyili pimeässä. Mutta sitten hänen eteensä ilmestyi aukion poikki rientävän palvelijattaren tumma varjo, ja vaistomaisesti hän tunsi epämääräistä kauhua.

— Jos menet sinne, jatkoi äidin ääni — oletko varma, ettet jälleen lankea? Jos oletkin nähnyt tuon palvelijattaren, ja jos tuo nainen voikin pahoin, niin oletko varma, ettet jälleen lankea?

Mutta hän vaikeni äkkiä. Hän kuvitteli näkevänsä poikansa kalpeana pimeässä, ja hänen tuli tätä surku. Miksi hän kielsi Pauloa menemästä tuon naisen luo? Entä jos tuo nainen kuolisi suruun? Jos Paulokin kuolisi suruun? Ja hän tunsi samaa tuskallista epävarmuutta kuin Antiocon tulevaisuudesta.

— Hyvä Jumala, hän huokasi, muistaen jo uskoneensa itsensä Jumalan huomaan. — Hän yksin voi ratkaista meidän pulmamme. Hänen sydämensä tykytti helpotuksesta, ikäänkuin hän olisi itse ratkaissut ongelman. Ja eikö se ollutkin ratkaistu, kun se oli uskottu Jumalalle?

— Jos omatuntosi vaatii sinua menemään, miksi et mennyt suoraa päätä, tulematta tänne?

— Olinhan luvannut olla menemättä tuohon taloon. Ja te uhkasitte lähteä tiehenne, jos toistamiseen menisin sinne. Vannoinhan...

Hänen teki mielensä huudahtaa:

— Äiti, pakottakaa minut pitämään valani.

Mutta hän ei voinut. Ja äiti sanoi:

— Mene siis. Tee, mitä omatuntosi vaatii.

— Älkää olko huolissanne, — Paulo sanoi mennen vuoteen ääreen. Hän jäi hetkeksi siihen seisomaan, ja kaikki vaipui taas hiljaisuuteen. Hän kuvitteli seisovansa alttarin edessä, jolla äiti istui salaperäisenä epäjumalana. Ja hän muisti, miten hänet pappisseminaarissa oli pakotettu ripin jälkeen suutelemaan äidin kättä. Sama vastenmielisyys ja sama mielenliikutus valtasi hänet nytkin. Hän tiesi, että jos hän olisi ollut yksin, ilman äitiä, hän jo olisi palannut Agnesen luo väsyneenä kaikista sen päivän huolista ja sisäisestä taistelusta. Äiti piti häntä kahleissa, eikä Paulo tietänyt, pitikö hänen olla siitä kiitollinen vai ei.

— Älkää olko levoton!

Silti hän halusi ja samalla pelkäsi, että äiti vielä puhuisi ja sytyttäisi tulen katsoakseen häntä suoraan silmiin ja, luettuaan niistä hänen sisimmän ajatuksensa, estäisi hänet menemästä.

Äiti oli ääneti. Patjan oljet kahisivat taas. Hän kai ojentautui pitkäkseen vuoteessa.

Ja Paulo lähti.

Hän ajatteli, ettei hän oikeastaan tehnyt mitään halpaa tekoa. Hän läksi, ei vaiston ajamana eikä intohimon pakosta, vaan sentähden, että hänen omatuntonsa sanoi, että vaara sentään kenties oli torjuttava, ja että vastuu tästä vaarasta lepäsi hänen hartioillaan.

Hän muisti palvelijattaren sanat:

— Pieni emäntäni tulee iloiseksi, jos te tulette.

Ja koko mennyt päivä kärsimyksineen tuntui hänestä naurettavalta ja raukkamaiselta. Hänen velvollisuutensa oli mennä tuon naisen luo ja rohkaista häntä. Hän tunsi sydämessään helpotusta kulkiessaan kosteisen niityn poikki hopeaisessa kuutamossa. Hän kuvitteli olevansa iso yöperhonen, jota valo veti puoleensa. Ja ilo siitä, että hän täytti velvollisuutensa menemällä Agnesen luo lohduttamaan häntä, vaihtui iloksi saada muutaman hetken päästä nähdä hänet.

Niityn ruohon koko viehkeys, kuutamon koko hellyys valeli hänen sieluaan tehden sen valkeaksi ja peittäen sen kasteella huolimatta hänen kuolonmustista vaatteistaan.

Agnese — pikku emäntä! Niin, hän oli hento ja heikko kuin lapsi. Hän oli yksin, isätön, äiditön, keskellä tuon synkän talon kivisokkeloa.

Ja Paulo oli kohdellut häntä pahoin, oli ottanut hänet käteensä kuin linnunpojan pesästä, puristaen häntä kourassaan, kunnes veri roiskui hänen ruumiistaan.

Hän joudutti askeliaan. Ei, ei — hän ei ollut raukka. Alimmalla portaalla hänen jalkansa luiskahti ja hänestä tuntui kuin kynnyksen edessä oleva kivilaatta olisi työntänyt hänet takaisin. Silti hän nousi hitaasti portaita, tarttui ovenkolkuttimeen ja kolhaisi sillä arkaillen.

Ja hän tunsi itsensä melkein nöyryytetyksi, kun sisällä vitkasteltiin oven avaamista. Hän ei millään muotoa olisi kolkuttanut toista kertaa.

Vihdoin oven yläpuolella olevaan pieneen ikkunaan ilmestyi valo, ja äskeinen tumma palvelijatar tuli avaamaan, vieden hänet heti huoneeseen, jonka hän hyvin tunsi.

Kaikki oli entisellään, niinkuin edellisinä öinä, jolloin Agnese oli salaa päästänyt hänet sisään puutarhan kautta. Nytkin oli puutarhaan vievä ovi raollaan, ja sisään leyhkäili kuutamossa välkkyvien pensaiden tuoksu.

Hirvien ja metsäkauristen täytetyt päät lampun valaisemilla seinillä näyttivät ojentavan kaulojaan tummat lasiset silmät loistavina tähystellen, mitä huoneessa tapahtui. Vastoin tavallisuutta oli sisähuoneisiin vievä ovi selkoselällään. Palvelijatar oli poistunut siitä, ja puulattiat rasahtelivat hänen askelistaan. Sitten seurasi hiljaisuus. Hetken kuluttua paukahti jokin ovi kuin tuulen kiinni paiskaamana. Kovasta sysäyksestä permantolaudat tärisivät, ja koko talo tuntui järkkyvän. Paulo oli hyvin levoton nähdessään seuraavassa silmänräpäyksessä edessään Agnesen kelmeät kasvot, joille valui epäjärjestyksessä olevia mustia hiuskiehkuroita. Nuo kasvot pistivät esiin pimeiden huoneiden varjosta kuin haaksirikkoisen kasvot.

Seuraavassa tuokiossa tuo hento olento ilmestyi valaistuun huoneeseen, ja Paulo hengitti helpommin.

Agnese sulki oven ja nojasi selkänsä sen pieleen pää kallellaan. Näytti siltä, kuin hänen jalkansa eivät olisi kannattaneet häntä.

Paulo lähestyi häntä hiljaisin askelin. Hän ojensi kätensä, mutta ei uskaltanut tarttua Agnesen käteen.

— Kuinka voitte? hän kysyi puoliääneen, niinkuin heidän aikaisemmin kohdatessaan toisensa. — Agnese, hän lisäsi tuskallisen vaitiolon jälkeen, kun tyttö ei vastannut, vaan vapisi kuin haavanlehti nojatessaan oveen, jottei kaatuisi; — meidän täytyy olla lujia.

Mutta samoin kuin lukiessaan evankeliumia paholaisen riivaamalle tytölle hän tunsi, miten hänen sanansa nytkin kajahtivat ontoilta. Ja hän loi alas katseensa, kun Agnese taas kohotti silmänsä, jotka vielä olivat raukeat, mutta silti säihkyivät vihaa ja rakkautta.

— Miksi siis tulitte?

— Minulle sanottiin, että olitte pahoinvoipa.

— Minä voin hyvin, enkä ole lähettänyt ketään kutsumaan teitä.

— Sen tiedän, mutta tulin kuitenkin. Eihän minulla ollut syytä jäädä tulematta. Ja olen iloinen, että palvelijattarenne liioitteli ja että voitte hyvin.

— Ei, — hän intti Paulon vielä puhuessa — en ole lähettänyt kutsumaan teitä, eikä teidän olisi pitänyt tulla. Mutta kun olette täällä... tahdon kysyä, miksi teitte niin. Miksi? Miksi?

Tuskalliset huokaukset katkaisivat hänen puheensa. Hän vaipui taas kumaraan hapuillen käsillään tukea. Ja Paulo kävi levottomaksi ja katui, että oli tullut. Hän tarttui Agnesen käteen ja vei hänet istumaan sohvalle, jolla he edellisinä iltoina olivat istuneet. Hän osoitti hänelle paikan sohvan kulmassa, mihin muut perheen naiset olivat vuosien kuluessa painaneet syvennyksen. Hän istuutui tytön viereen, mutta hellitti hänen kätensä.

Hän ei rohjennut koskea tyttöön. Agnese näytti kuvapatsaalta, jonka hän oli särkenyt ja jälleen kyhännyt kokoon, niin että se näennäisesti oli eheä, mutta valmis hajoamaan pirstaleiksi vähimmästäkin sysäyksestä. Sentähden hän ei uskaltanut tarttua hänen käteensä ajatellen: "On parempi näin, voin varmemmin hillitä itseni". Mutta sisimmässään hän tunsi, että hän minä hetkenä tahansa saattoi menettää itsehillintänsä, ja tämä tunne teki hänet levottomaksi.

Katsellessaan tyttöä tarkoin läheisen lampun valossa hän huomasi hänen entisestään suuresti muuttuneen. Hänen suunsa oli venynyt, ja harmaanpunaiset huulet muistuttivat kuihtuneita ruusun terälehtiä. Soikeat kasvot näyttivät pitemmiltä ja poskipäät pistivät esiin tummien silmäkehien alta. Yhtenä ainoana päivänä suru oli tehnyt hänet kahtakymmentä vuotta vanhemman näköiseksi. Mutta jotakin lapsellisen nuorekasta piili vielä suupielissä, jotka värisivät hampaiden yllä. Hän puri yhteen hampaansa pidättyäkseen itkulta, ja hänen pienet kätensä, joista toinen raukeana lepäsi sohvan tummalla päällyskankaalla, ikäänkuin vetivät hänen kättänsä puoleensa. Ja Paulo tunsi sydämessään raivoa, ettei voinut tarttua tuohon hylättyyn pieneen käteen ja jälleen liittää yhteen heidän elämänsä katkennutta ketjua.

Ja hän alkoi puhua puristellen käsiään, estääkseen niitä tarttumasta tytön käteen. Mutta yhä hän oli tietoinen sanojensa onttoudesta, ja niinkuin aamulla kirkossa, lukiessaan evankeliumia ja jakaessaan vanhalle metsästäjälle armonvälikappaleita, hän tunsi teeskentelevänsä.

— Agnese, kuule minua. Eilisiltana olimme turmion kuilun partaalla. Jumala oli jättänyt meidät oman tahtomme valtaan, ja me syöksyimme kuiluun. Mutta nyt Jumala on jälleen tarttunut käteemme ja johdattaa meitä. Meidän täytyy pysytellä ylhäällä, Agnese, Agnese, — hän toisti, lausuen tuon sanan painokkaasti. Sinä ehkä luulet, etten minä kärsi. Minusta tuntuu, kuin olisin elävältä haudattu ja kuin kärsimykseni jatkuisi läpi iäisyyden. Mutta tämä on välttämätöntä sinun menestyksesi, pelastuksesi vuoksi. Kuule minua, Agnese! Ole vahva, sen rakkauden nimessä, joka on meidät yhdistänyt, sen hyvän nimessä, jonka Jumala meille tekee asettaessaan meidät tämän koettelemuksen alaisiksi. Sinä unhotat minut, paranet, olet vielä nuori. Elämä on vielä koskemattomana edessäsi. Kun vastedes muistelet minua, luulet nähneesi pahaa unta. Että olit eksynyt laaksoon ja kohdannut häijyn olennon, joka koetti tehdä sinulle pahaa. Mutta Jumala on pelastanut sinut, sillä olet ansainnut pelastuksen. Kaikki näyttää sinusta tällä haavaa mustalta, mutta ennen pitkää, saatpa nähdä, kaikki muuttuu valoisaksi, ja oivallat, miten paljon hyvää teen sinulle tuottaessani sinulle hetkellistä surua, niinkuin tehdään sairaille, joita täytyy kohdella ankarasti.

Hän ei jatkanut. Hän tunsi olemuksessaan jäätävää kylmyyttä. Agnese oli jälleen vironnut. Hän oli suoristautunut jäykäksi sopessaan ja tuijotti häneen lasimaisin silmin niinkuin metsäkauriit seiniltä. Ja Paulon mieleen johtuivat naisten silmien ilmeet hänen saarnatessaan kirkossa.

Agnese näytti odottavan, että hän jatkaisi. Hänen olemuksessaan oli lempeää kärsivällisyyttä, mikä kuitenkin vähimmästäkin sysäyksestä näytti voivan haihtua. Kun Paulo ei jatkanut, hän sanoi hiljaa, pudistaen päätään:

— Ei, ei, totuus ei ole tämä.

Paulo kumartui häntä kohden levottomin kasvoin.

— Mikä siis on totuus?

— Miksi et puhunut noin eilisiltana? Etkä muina iltoina? Sillä totuus oli silloin toinen. Nyt joku on saanut selville salaisuutesi, ehkä äitisi, ja sinä pelkäät ihmisiä. Jumalan pelko ei saa sinua hylkäämään minut.

Paulon teki mieli huutaa, lyödä tyttöä. Hän tarttui Agnesen käteen ja väänsi hiukan hänen hentoa rannettaan. Samoin hän olisi tahtonut vääntää ja katkaista hänen sanansa. Sitten hän vetäytyi taemmaksi ja nousi seisoalleen.

— Olkoon niin. Eikö se sinusta merkitse mitään? Niin, äitini on todella älynnyt kaiken ja on puhunut minulle kuin omatuntoni. Entä sinä, eikö sinulla ole omaatuntoa? Tuntuuko sinusta oikealta, että tuotamme katkeraa surua olennolle, joka elää yksinomaan meitä varten? Sinä tahdoit, että pakenisimme, että eläisimme yhdessä. Se olisi ollut oikein, jollemme olisi voineet luopua rakkaudestamme. Mutta kun on olentoja, jotka pakomme ja rikoksemme musertaisi, on välttämätöntä uhrautua heidän hyväkseen.

Agnese näytti kuulevan vain jonkun katkonaisen sanan hänen puheestaan. Ja hän pudisti jälleen päätään.

— Omatunto? On minullakin omatunto. En ole enää lapsi. Ja omatuntoni sanoo, että olen tehnyt väärin kuunnellessani vakuutuksiasi ja vastaanottaessani sinut kotiini. Mutta nyt. Nyt se on myöhäistä. Miksi ei Jumala ole aikaisemmin valaissut järkeäsi? Tulinko ehkä minä sinun luoksesi? Sinä tulit minun kotiini ja otit minut leikitellen kuin lapsen. Ja mitä minun nyt on tehtävä? Sano se minulle. Minä en voi unhottaa sinua, en voi muuttaa itseäni, niinkuin sinä näyt voivan tehdä. Tahdon poistua täältä, vaikka sinä et tulekaan mukaan. Tahdon koettaa unhottaa sinut. Tahdon lähteä pois, mutta... kuitenkin... — Kuitenkin?

Agnese ei jatkanut. Hän lyyhistyi soppeensa ja näytti olevan raivontunteiden vallassa. Synkeys, mielettömyyden musta siipi näytti hipaisevan häntä. Hänen silmänsä himmenivät, ja hän teki kädellään vaistomaisen liikkeen ikäänkuin karkoittaakseen edestään varjon. Ja Paulo kumartui häntä kohti ja raastoi sohvan vanhan päällyksen lankoja, ikäänkuin olisi kolhinut eteen kohonnutta eroittavaa muuria, joka oli tukahduttamaisillaan hänet.

Hän ei voinut enää puhua. Agnese oli oikeassa. Totuus ei ollut sellainen, jommoiseksi hän koetti selittää sitä. Totuus oli tuo eroittava seinä, joka salpasi häneltä hengen ja jota hän ei voinut raivata tieltään. Hän kavahti pystyyn, tuntien todellista tukahtumisen vaivaa.

Nyt Agnese vuorostaan tarttui hänen käteensä ja puristi sitä sormillaan, jotka kävivät pistäviksi kuin terävät koukut.

— Jumalan, — hän mutisi, peittäen toisella kädellä silmänsä, — Jumalan, jos häntä on olemassa, ei olisi pitänyt sallia meidän kohdata toisiamme erotaksemme. Tulosi tänne tänä iltana merkitsee, että vielä pidät minusta. Luuletko, etten tiedä sitä? Tiedän sen varsin hyvin. Tämä on totuus.

Hän kohotti kasvonsa Paulon puoleen huulet vavahdellen sormien lomassa, värisevät silmäripset täynnä kyynelhelmiä. Paulo näki edessään kuin karehtivan syvän veden, joka häikäisi ja veti puoleensa, katsellessaan noita kasvoja, jotka eivät enää olleet naisen eivätkä Agnesen kasvot, vaan itse rakkauden kasvot. Ja hän heittäytyi hänen viereensä ja suuteli hänen huuliaan.

Samalla hän tunsi ikäänkuin vajoavansa hitaasti pyörteen tempaamana syvälle meren pohjaan, paikkaan, joka häikäisi taivaankaaren monivärisellä loistavalla valolla.

* * * * *

Sitten hän jälleen sukelsi pinnalle. Hän tempautui irti tytön huulista ja oli kuin haaksirikkoutunut rantahiedalla, ruhjoutuneena, täynnä kauhua ja iloa, kuitenkin enemmän kauhua.

Ja lumous, jonka hän luuli ainaiseksi rauenneen ja joka juuri sentähden oli näyttänyt kahta kauniimmalta, jatkui jälleen.

Hän kuuli tytön kuiskaavan:

— Tiesinhän, että palaisit...

Hän ei halunnut kuulla enempää, niinkuin Antiocon kotona palvelijattaren puhuessa. Hän painoi toisen kätensä tytön huulille, Agnesen kallistaessa päänsä hänen olalleen, ja hyväili hiljaa hänen hiuksiaan, jotka lampun valo kultasi. Noin hento, noin hylätty olento — ja kuitenkin hänellä oli hirvittävä valta vetää hänet meren pohjaan, jälleen nostaa hänet syvyydestä taivaaseen ja tehdä hänestä tahdoton olento. Hänen paetessaan halki laakson ylös vuoren harjanteelle tuo olento, suljettuna vankilaansa, odotti häntä ja tiesi hänen palaavan.

— Tiesinhän...

Agnese koetti vielä puhua. Paulon henkäys kiertyi hänen kaulansa ympäri kuin paula. Hän painoi taas kättään hänen huulilleen, jotka suutelivat sitä intohimoisesti. Näin he istuivat vaieten, odottaen. Sitten Paulo tointui ja yritti hillitä itseään. Tosin hän oli palannut, mutta ei sellaisena, kuin Agnese odotti häntä. Hän katseli edelleen hänen kullanhohteisia hiuksiaan, mutta kuin jotakin kaukaista, kuin meren aaltojen vavahtelevaa kimmellystä, jotka olivat tuoneet hänet rannalle.

— Ole siis taas iloinen, hän mutisi, — olen palannut, olen täällä ja olen sinun koko elämäni ajan. Mutta sinun pitää olla rauhallinen. Säikytit minua kovasti. Sinun ei pidä antaa mielenkiihoitukselle valtaa eikä keskeyttää elämäsi suoraa viivaa. Minä en enää ole tuottava sinulle surua, mutta sinun pitää luvata minulle, että rauhoitut, että vastedeskin olet herttainen ja hyvä kuin nyt.

Hän tunsi Agnesen käden vapisevan omassaan. Hän oivalsi tytön taas alkavan kapinoida. Hän puristi sitä lujasti. Samoin hän olisi tahtonut lujasti vangita hänen sielunsakin.