Part 9

— Rakas Agnese! Kuule minua. Et koskaan saa tietää, miten olen kärsinyt tänään. Mutta se oli välttämätöntä. Olen raastanut ruumiistani paljon epäpuhdasta ihoa, olen ruoskinut itseäni verille. Nyt olen täällä, sinun omasi, jos Jumala suo, kokonaan sinun.

— Katsohan, hän jatkoi hitaasti ja väkinäisesti, ikäänkuin kiskoen esille sanoja sisimmästään — minusta tuntuu, että olemme toisiamme rakastaneet jo vuosikausia, että toinen on nauttinut ja kärsinyt toisensa tähden, vihaa ja kuoloa myöten. Ja kaikki meren myrskyt, koko sen levoton elämä, on nyt takanamme. Me harhailimme ja taistelimme, ja nyt on kaikki ohi. Agnese, sieluni, mitä tahdot minulta enempää, kuin minkä voin sinulle antaa — koko sieluni?

Hän vaikeni. Hän vaistosi, ettei Agnese ymmärtänyt. Eihän hän voinut ymmärtää. Ja hän tunsi lisäksi, että Agnese yhä loittoni hänestä kuin elämä kuolemasta. Mutta juuri sen vuoksi Paulo vielä rakasti häntä, jopa entistä enemmän, niinkuin kuoleva rakastaa elämää.

Agnese kohotti päätään hitaasti ja haki hänen katsettaan silmin, jotka taas olivat käyneet vihamielisiksi.

— Kuule sinäkin minua! Älä enää koeta viedä minua harhaan. Oletko valmis pakenemaan kanssani, niinkuin viime yönä päätettiin? Tällä tavoin ei voi jatkua. Siitä olen varma.

— Siitä olen varma! hän toisti kiihtyen hetkisen tuskallisen vaitiolon jälkeen. Jos meidän on määrä elää yhdessä, lähtekäämme heti matkaan, jo tänä yönä. Minulla on rahoja, sen tiedät. Ja ne ovat minun. Ja sinun äitisi ja minun veljeni, kaikki antavat meille anteeksi myöhemmin, kun oivaltavat, että olemme tahtoneet elää vapaina valheesta, totuudessa... Näin emme todellakaan enää voi elää.

— Agnese!

— Vastaa minulle heti, jätä sikseen kaikki muu.

— En voi paeta kanssasi.

— Miksi siis tulit takaisin? Jätä minut, mene!

Paulo ei hellittänyt hänen kättään. Ja nähdessään hänen kallistuvan heidän molempien yhteenliittyneiden käsiensä yli hän luuli Agnesen aikovan purra häntä.

— Mene, mene! Agnese toisti. En minä ole lähettänyt kutsumaan sinua. Koska meidän pitää olla lujia, miksi siis palasit? Miksi suutelit minua? Jos luulet voivasi pitää minua pilkkanasi, erehdyt. Jos luulet voivasi käydä täällä öisin ja päivin kirjoittaa minulle nöyryyttäviä kirjeitä, isket kirveesi kiveen. Samoin kuin palasit tänä yönä, aiot kai palata ensi yönä ja aina seuraavina öinä. Mutta sitä minä en tahdo, en, en, en. Täytyy muka olla puhdas ja luja — hän jatkoi, ja hänen väsähtäneet ja synkät kasvonsa näyttivät kuoleman kalpeilta. — Sen sanot nyt vasta. Kammoksun sinua. Mene kauas näiltä seuduilta, lähde jo tänä yönä! Minun pitää saada huomisaamuna herätä tarvitsematta inhoten odottaa sinua ja joutua nöyryyttävän kohtelusi alaiseksi.

— Hyvä Jumala! Paulo vaikeroi kumartuen hänen puoleensa. Mutta Agnese työnsi hänet luotaan.

— Luuletko puhuvasi lapselle? Olen vanha, sinä olet tehnyt minut vanhaksi muutamassa tunnissa. Elämäni suora viiva! Se merkitsee kai, että tätä lemmenkuhertelua jatkuisi salaa, eikö niin? Minun kai pitäisi ottaa itselleni aviomies, antaa sinun vihkiä meidät... ja silti tapaisimme toisiamme ja pettäisimme kaikkia koko ikämme? Mene, mene, et tunne minua, jos luulet, että suostuisin sellaiseen. Viime yönä sanoit: 'Lähtekäämme pois tältä seudulta, minä teen työtä, solmikaamme avioliitto'. Etkö sanonut niin? Voitko kieltää? Ja tänä yönä olet tullut puhumaan minulle Jumalasta ja uhrautumisesta. Olkoon siis kaikki lopussa. Erotkaamme. Mutta sinun on poistuttava paikkakunnalta jo tänä yönä. En tahdo enää nähdä sinua. Jos huomisaamuna vielä toimitat Jumalanpalvelusta kirkossamme, tulen sinne ja alttarin äärestä sanon kokoontuneelle seurakunnalle: Tässä on teidän pyhimyksenne, joka päivällä tekee ihmeitä ja yöllä hiipii yksinäisten nuorten naisten luo viettelemään heitä!

Paulo yritti vielä kädellään sulkea hänen huulensa. Mutta kun hän yhä toisti ääneen: — Mene, mene! Paulo veti hänen päänsä luokseen ja painoi sitä povelleen katsoen pelästyneenä suljettuja ovia. Hän muisti äitinsä sanat, tuon äänen, joka kaikui salaperäisesti pimeässä: "Pappivainaja istuutui viereeni ja sanoi: 'Karkoitan pian sinut ja poikasi tästä pappilasta'".

— Agnese, Agnese, hourit, — hän vaikeroi painaen kasvonsa vasten hänen kaulaansa. Mutta Agnese irroittautui ja vetäytyi kauas hänen luotaan.

— Rauhoitu, kuule minua. Ei mitään ole auttamattomasti hukassa. Etkö tunne, kuinka rakastan sinua? Tuhat kertaa enemmän kuin ennen. En lähde pois. Tahdon olla lähellä sinua pelastaakseni sinut, tarjotakseni sinulle sieluni, samoin kuin tarjoan sen Jumalalle kuolinhetkenäni. Mitä tiedät siitä, mitä olen kärsinyt eilisyöstä tähän hetkeen asti? Pakenin ja vein sinut mukanani. Pakenin niinkuin se, jonka vaatteet palavat ja joka juoksemalla luulee vapautuvansa liekeistä, vaikka ne siitä vain yltyvät. Kuinka levottomana olenkaan tänään harhaillut paikasta toiseen. Mitä kaikkea olen tehnyt, jotta en palaisi tänne? Ja kuitenkin olen palannut, en ole voinut muuta tehdä. Enhän petä sinua enkä unhota. En tahdo unhottaa sinua. Mutta meidän täytyy tästälähin pysyä puhtaina, Agnese. Meidän pitää säilyttää rakkautemme iäisyyttä varten, liittää se elämän yleviin arvoihin, kärsimykseen, itsehillintään, kuolemaan, itse Jumalaan. Ymmärrätkö nämä seikat, Agnese? Ymmärräthän, sano se minulle.

Agnese työnsi hänet luotaan sysäten häntä rajusti rintaan. Lopulta hänen onnistui irtautua. Hän ojensi vartalonsa jäykäksi. Hänen kauniit kiiltävät hiuksensa näyttivät jäykkien kasvojen ympäri käärityiltä siteiltä.

Hänen suunsa oli sulkeutunut, kulmakarvat rypistyneet. Näytti siltä kuin hän olisi äkkiä nukahtanut hirvittävään uneen, kostonuneen. Ja Paulo pelkäsi enemmän tätä äänettömyyttä ja liikkumattomuutta kuin hänen järjettömiä sanojaan ja kouristavia liikkeitään.

Hän tarttui jälleen Agnesen käsiin ja painoi niitä. Mutta kummankaan kädet eivät enää tunteneet iloa, rakkaudenpuristuksia.

— Agnese, huomaathan nyt, että myönnät minun olevan oikeassa. Olet taas herttainen ja hyvä. Mene nyt levolle, ja huomenna alkaa meille molemmille uusi elämä. Kohtaamme toisemme niin usein kuin haluat. Minä olen oleva ystäväsi, veljesi. Tuemme toinen toistamme. Minun elämäni on sinun hallussasi. Menettele kanssani niinkuin tahdot. Kuolinhetkeeni asti olen sinun, ja senkin jälkeen iankaikkisuudessa.

Paulon saarnanuotti ärsytti jälleen Agnesea. Hän väänteli käsiään Paulon käsissä ja liikutti huuliaan puhuakseen. Mutta kun Paulo hellitti hänen kätensä, hän yhdisti kätensä sylissään ja painoi päänsä kumaraan. Hänen kasvonsa heijastivat nyt surua, mutta lujaa, epätoivoista surua.

Paulo ei herjennyt häntä katselemasta, mutta katseli häntä kuin kuolevaa. Ja hänen ahdistuksensa kiihtyi. Hän laskeutui tytön jalkojen juureen, painoi päänsä hänen polvilleen ja suuteli hänen käsiään. Hän ei enää välittänyt siitä, näkikö joku hänet, kuuliko joku hänen puheensa. Hän oli naisen jalkojen juuressa, polvillaan hänen surunsa edessä, niinkuin Jeesus äitinsä povella.

Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin puhtaaksi, niin vieraantuneeksi kaikesta maallisesta. Mutta silti hänen sydämensä oli täynnä ahdistusta.

Agnese pysyi liikkumattomana, hänen kylmät kätensä olivat tunnottomat noille kuolon suuteloille.

Paulo nousi ja alkoi taas verhota oikeita ajatuksiaan:

— Kiitän sinua, Agnese. Näin on hyvä, näin olen onnellinen. Koettelemus on kestetty. Nyt on minulla rauha povessani. Nyt lähden. Huomisaamuna — hän lisäsi hiljaa kumartuen pelokkaasti — tulet kirkkoon, ja tarjoamme yhdessä uhrimme Jumalalle.

Agnese avasi silmänsä, katsoi häneen, sulki ne jälleen. Hän näytti kuolettavasti haavoittuneelta. Näytti siltä, kuin hänen silmänsä olisivat viimeisen kerran auenneet, rukoillen ja uhaten, senjälkeen ainiaaksi sulkeutuakseen.

— Sinun täytyy tänä yönä poistua tältä paikkakunnalta kauas, niin että en enää näe sinua, hän virkkoi korostaen jokaista tavua.

Paulo ajatteli, että ainakin sinä hetkenä oli turhaa taistella tätä sokeaa voimaa vastaan.

— Enhän voi lähteä pois näin äkkiä, hän mutisi. — Huomisaamuna toimitan kirkossa messun, ja sinä olet siinä läsnä. Myöhemmin, jos on välttämätöntä, lähden pois.

— Minä tulen kyllä kirkkoon huomisaamuna, mutta ilmiantamaan sinut kansan edessä.

— Jos sen teet, se on merkki siitä, että Jumala niin tahtoo. Mutta sitä et tee, Agnese. Voithan vihata minua, mutta minä jätän sinut rauhaan. Jää hyvästi.

Mutta hän ei vielä poistunut. Liikkumatta hän katseli tyttöä. Ja Agnesen hiukset, nuo pehmeät, varjossakin kiiltävät, nuo ihanat hiukset, joita hän rakasti ja jotka niin monesti olivat vetäneet puoleensa hänen kätensä, herättivät hänessä sääliä. Ne näyttivät mustilta siteiltä, joilla päähän isketyt haavat sidotaan.

Viimeisen kerran hän mainitsi tätä nimeltä:

— Agnese? Onko mahdollista, että näin eroamme? — Anna minulle kättä, nouse, avaa minulle ovi.

Agnese nousi ja näytti noudattavan kehoitusta. Mutta hän ei ojentanut papille kättään, vaan meni suoraa päätä ovelle, josta oli tullut huoneeseen.

Siihen hän pysähtyi odottamaan.

— Mitä minun pitää tehdä? Paulo kysyi itseltään. Mutta hän tiesi hyvin, että oli vain yksi keino hänen lepyttämisekseen: jälleen langeta hänen jalkojensa juureen, tehdä syntiä, syöksyä hänen kanssaan kadotukseen.

Mutta sitä hän ei tahtonut, ei tahtonut enää. Hän jäi järkähtämättä seisomaan paikoilleen ja loi alas silmänsä välttääkseen Agnesen katsetta. Kun hän taas katsoi ylös, ei Agnese enää ollut huoneessa. Hän oli poissa, kadonnut hiljaisen talonsa pimeään.

Seiniltä hirvien ja metsäkauristen lasiset silmät katselivat häntä surullisesti, mutta samalla ilkkuen. Ja tuona odotuksen hetkenä, yksinään tuossa isossa alakuloisessa huoneessa, hän oivalsi surkeutensa ja nöyryytyksensä koko laajuuden. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut varas, pahempi kuin varas. Hän oli vieras, joka rupeaa rosvoksi talossa, jossa hänelle on tarjottu vieraanvaraisuutta.

Ja taas hän katsoi maahan, välttääkseen seiniltä tuijottavia katseita. Mutta nyt hänen päätöksensä ei enää horjunut. Ja vaikka tuon naisen kuolinhuuto olisi täyttänyt kauhulla hiljaisen talon, hän ei olisi katunut eroaan hänestä.

Hän odotti vielä muutaman hetken. Ei näkynyt ketään. Hän oli kuin keskellä unelmiensa ja hairahduksiensa kuollutta maailmaa odottaen, että joku päästäisi hänet ulos. Mutta ei näkynyt ketään. Silloin hän poistui puutarhaan vievästä ovesta, kulki pitkin pientä muurin läheistä polkua ja astui ulos pienestä portista, joka oli hänelle hyvin tuttu.

* * * * *

Taas hän nousi pappilan pimeitä portaita yläkertaan. Vaara oli vältetty, tai ainakin vaaran pelko oli talttunut. Hän pysähtyi hetkeksi äidin oven eteen punnitsemaan, olisiko hyvä heti kertoa tälle tulos keskustelusta Agnesen kanssa ja tuon naisen lausuma uhkaus. Mutta hän kuuli sisältä äidin syvän, kuorsaavan hengityksen ja poistui. Äiti nukkui rauhallisesti, sillä nyt hän oli varma pojastaan ja tiesi, että tämä oli pelastunut.

Pelastunut! Paulo katseli ympärilleen huoneessaan, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi palannut onnettomalta matkalta. Huoneessa vallitsi täydellinen järjestys, ja hän alkoi riisuutua liikkuen varpaisillaan, jottei rikkoisi tätä järjestystä eikä häiritsisi tätä hiljaisuutta.

Hänen vaatteensa riippuivat naulakosta, mustempina kuin niiden varjo seinällä. Ylinnä riippui lakki ohuesta puupuikosta, joka törrötti kaulan tavoin, ja hienokankaisen kauhtanan hihat roikkuivat rentoina kuin väsähtäneet käsivarret.

Se oli kuin tumma, ontto aave, jonka vampyyri oli riuduttanut imemällä tyhjiin sen veren. Hän katseli sitä kammoksuen. Se näytti hänestä hänen hairahdustensa varjokuvalta, joka odotti seuratakseen häntä tästälähin kaikilla maailman teillä.

Seuraavassa tuokiossa hän huomasi joutuvansa pimeässä jälleen painajaisen valtaan. Ei hän vielä ollut pelastunut. Hänen täytyi taistellen viettää toinen yö, purjehtia loppumatka myrskyävällä merellä.

Hän oli väsynyt, luomet vaipuivat raskaina alas, mutta silti ääretön ahdistus esti häntä laskeutumasta vuoteeseen, istuutumasta tai muulla tavoin lepäämästä.

Ja niin hän yhä käveli edestakaisin, suorittaen joutavia askareita, avaten laatikkoja ja katsoen mitä niissä oli.

Kulkiessaan kuvastimen ohi hän katseli siihen ja huomasi kasvonsa harmaiksi, huulensa sinertäviksi, silmänsä painuneiksi kuoppiinsa. Katsohan itseäsi tarkoin, Paulo, hän ajatteli tarkastellessaan peilikuvaansa. Ja hän peräytyi pari askelta, niin että lampun valo paremmin osui kuvastimeen. Siitä näkyvä kuvakin etääntyi ja näytti pakenevan. Silti hän tarkasti sitä ja havaitsi silmäterät laajentuneiksi. Tämä teki häneen oudon vaikutuksen. Mutta tuo tuossa edessä tuntui hänestä todelliselta Paulolta, joka ei valehdellut, jonka kasvojen kalpeus ilmaisi kaiken hänen huomisaamun pelkonsa.

— Miksi teeskentelen levollisuutta, jota en tunne? Minun täytyy poistua paikkakunnalta, lähteä matkaan jo tänä yönä, niinkuin hän vaatii.

Hiukan tyyntyneenä hän meni vuoteeseen ja paneutui pitkäkseen.

Suljetuin silmin, kasvot syvälle pielukseen uponneina hän luuli selvemmin näkevänsä omantuntonsa pohjan.

— Niin, täytyy lähteä matkaan tänä yönä. Itse Kristuskin käskee välttämään julkista häpeää. Parasta, että herätän äitini ja ilmoitan hänelle, millä kannalla asiat ovat. Mahdollisesti lähden yhdessä hänen kanssaan, niin että hän taas vie minut tästä kylästä, niinkuin lapsena ollessani, voidakseni aloittaa uutta elämää.

Mutta sitten hän tajusi, että tämä kaikki oli liioittelevaa kuvittelua, ettei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta toimia niinkuin ajatteli.

Ja miksi hän oikeastaan poistuisi? Oliko sitten varmaa, että Agnese todella panisi uhkauksensa täytäntöön? Mitä hyödytti siis pakeneminen? Eikä edes kiusaus palata hänen luokseen ja jälleen langeta enää peloittanut häntä. Olihan hän kestänyt koettelemuksen.

Mutta hetken kuluttua tuo raskas kuvittelu palasi. Ääni tuntui puhuvan hänen korvaansa:

— Sinun on sittenkin pakko lähteä, Paulo. Herätä äitisi, ja poistukaa yhdessä. Etkö kuule, kuka sinulle puhuu? Minä se olen, Agnese. Näyt luulevan, että minä muka en toteuta uhkaustani. Luulet, etten pane sitä täytäntöön, mutta yhtä kaikki käsken sinun poistua. Luuletko eronneesi minusta? Etkö huomaa, että minä asustan sinun olemuksessasi, että olen elämäsi paha henki. Jos jäät tänne, en hellitä sinua hetkeksikään. Olen varjo jalkojesi alla, erottava seinä sinun ja äitisi välillä, sinun ja sinun itsesi välillä. Lähde siis tiehesi.

Ja rauhoittaakseen omaatuntoaan Paulo koetti lepyttää häntä.

— Lähdenhän, kuulethan. Lähtekäämme yhdessä, sinä syöpyneenä olemukseeni, minua itseäni elävämpänä. Lepy, äläkä enää ahdista minua. Olemme yhdessä, siirtyneinä ajan ulkopuolelle, kohti iäisyyttä. Olimme erotettuina ja loitolla toisistamme, kun silmämme ihailivat toisiamme ja kun suutelimme toisiamme, erossa ja vihamielisiä. Nyt vasta alkaa oikea yhteytemme, sinun vihassasi, minun kärsivällisyydessäni ja kieltäymyksessäni.

* * * * *

Vähitellen väsymys voitti hänet. Hän luuli kuulevansa herkeämätöntä hiljaista vaikeroimista ikkunan takaa, aivan kuin kyyhky olisi etsinyt toveriaan. Se tuntui itse yön valitukselta. Mutta yö oli kuutamoinen ja taivas täynnä untuvaisia pieniä pilviä. Sitten hän huomasi, että tuo vaikerointi kohosikin hänen omasta povestaan. Mutta uni sulki jo hänet viihdyttävään helmaansa. Levottomuus, suru, muistot väistyivät. Hän näki unta, että todella oli matkalla vuoren ylärinteen polulla. Kaikki oli hiljaista ja kirkasta. Suurten keltaisten leppien lomitse näkyi vehreän ruohon peittämiä aukioita, joiden pehmeällä pinnalla oli hyvä lepuuttaa katseitaan. Kallioiden huipuilla istuvat kotkat katsoivat suoraan aurinkoon.

Äkkiä vartia ilmestyi hänen eteensä, tervehti häntä ja laski avatun kirjan hänen satulalleen.

Ja Paulo alkoi lukea pyhän Paavalin kirjettä korinttolaisille jatkaen juuri siitä kohdasta, mihin oli päätynyt edellisenä yönä: "Herra tuntee viisaiden ajatukset ja tietää, että ne ovat turhia".

* * * * *

Sunnuntaiaamuna messu alkoi myöhemmin kuin arkena. Mutta Paulo tavallisesti lähti kirkkoon aikaisin ripittämään naisia, jotka sitten kävivät ehtoollisella.

Äiti siis herätti hänet sunnuntaisinkin tavalliseen aikaan.

Hän oli jo muutaman tunnin nukkunut sikeää unta. Hän heräsi muistamatta mitään, mutta tuntien tarvetta heti vaipua uudelleen uneen. Ovelle kolkutettiin toistamiseen, ja nyt hän vasta oikein heräsi.

Hän kavahti heti vuoteesta jalkeille jäykkänä tuskasta:

— Agnese tulee kirkkoon ja syyttää minua kaiken kansan edessä!

Hän ei voinut selittää miksi, mutta unen aikana varmuus, että Agnese oli toteuttava uhkauksensa, oli syöpynyt hänen mieleensä.

Hän vaipui tuolille voimattomuuden tunne povessaan, polvet puutuneina. Sekava usva verhosi hänen järkensä. Hän ajatteli, että vielä oli aikaa välttää julkinen häpeä. Saattoihan hän tekeytyä sairaaksi, niin ettei hänen tarvinnut pitää jumalanpalvelusta. Sillävälin hän voittaisi aikaa ja koettaisi lepyttää Agnesen. Mutta pelkkä ajatus, että kiihkeä näytelmä alkaisi uudelleen, että edellisten päivien kurjuus toistuisi, kiihdytti hänen levottomuuttaan.

Hän nousi ja survaisi jalkojaan lattiaan saadakseen jähmettyneen verensä liikkeelle. Sitten hän puki ylleen vaatteet, veti vyön kireälle ja verhoutui ahtaasti pukineisiinsa, samoin kuin oli nähnyt metsästäjien puristavan tiukkaan vyötäisilleen patruunalaukun ja kääriytyvän huolellisesti vaippaansa lähtiessään vuoren ylärinteille.

Kun hän viimein avasi ikkunan ja kumartui katsomaan ulos, hänestä tuntui helpottavalta avata taas silmänsä kirkkaalle päivänvalolle vapauduttuaan yöllisen painajaisen kouristuksesta. Vihdoinkin hän oli astunut ulos oman itsensä vankeudesta solmiakseen rauhan ulko-olioiden kanssa. Mutta tämä rauha oli väkinäinen ja täynnä salaista kaunaa. Ja heti kun hän raittiista ilmasta oli vetäytynyt takaisin huoneensa hajuaineiden kyllästämään, ummehtuneeseen ilmaan, ahdistus alkoi entistä rajumpana.

Hän poistui huoneestaan ja harkitsi, miten ilmoittaisi asian äidilleen.

Hän kuuli äitinsä hiukan karkean äänen hänen hätistäessään kanoja, jotka yrittivät tunkeutua ruokasaliin. Hän kuuli kanojen siipien räpytyksen ja tunsi sieraimissaan kahvin hajua ja sisään leyhkivän raikkaan ruohon tuoksun.

Kukkulan juurella olevalla laitumella kilisivät vuohien kulkuset. Niiden helähtely tuntui sen yksitoikkoisen, mutta iloisen kellonsoiton lapselliselta kaiulta, jolla Antioco kellotornista herätti ihmiset ja kutsui heitä messuun.

Kaikki oli rauhallista, sopuisaa, aamuisen rusohohteen valaisemaa. Hänen mieleensä muistui äskeinen uni.

Ei mikään estänyt häntä lähtemästä ulos, menemästä kirkkoon, jälleen aloittamasta tavallisen elämänsä toimintaa. Mutta taas häntä puistatti epäröiminen. Hän ei tietänyt, kulkisiko eteenpäin vai peräytyisikö taaksepäin. Seisoessaan kynnyksellä hänestä tuntui kuin hän olisi seisonut vuoren äkkijyrkänteen reunalla. Ylemmäksi hän ei voinut nousta, alempana taas ammotti pohjaton kuilu. Se oli sietämätön hetki, jonka kuluessa hänen sydämensä jyskytti, ja hänellä oli jo se tunne, että hän oli syöksynyt jyrkänteen laidalta kuilun pohjaan, jossa hän nyt makasi vääntelehtien ja jossa vuoripuron tulvaveden vuolteessa myllynratas pyöri ilman aikojaan piesten eteenpäin pakenevaa vettä.

Näin pyöri hänen sydämensäkin turhaan elämän pyörteessä. Hän sulki ulko-oven ja istui portaalle, niinkuin äiti toissa yönä. Hän luopui ongelmansa ratkaisemisesta ja odotti, että joku tulisi auttamaan häntä.

Siitä löysi hänet äiti. Huomatessaan hänet Paulo nousi rohkaistuen, mutta nöyryytettynä sisimmässään ajatellessaan, että äiti aivan varmasti jälleen toistaisi hänelle kehoituksen käydä edelleen itsehillinnän tietä. Mutta hän näki, miten äidin karkeapiirteiset kasvot kävivät valkeiksi ja melkein hienostuivat tuskasta.

— Paulo, miksi istut siinä? Voitko pahoin?

— Äiti, tämä sanoi lähestyen ulko-ovea ja kääntymättä, — en tahtonut herättää teitä viime yönä. Oli myöhäinen hetki. Kävin siinä talossa... kävin siellä...

Äiti katsoi häneen, ja hänen kasvonsa näyttivät hiukan rauhoittuvan. Paulon sanoja seuranneen vaitiolon aikana alkoi kirkonkello kumahdella entistä nopeammin ja hätäisemmin. Tuntui kuin se olisi soinut pappilan katolla.

— Tuo nainen voi hyvin. Mutta hän on kiihdyksissään ja vaatii minua viipymättä poistumaan paikkakunnalta. Muuten hän uhkaa tulla kirkkoon ja syöstä minut julkiseen häpeään, antamalla minut ilmi kirkkokansan edessä.

Äiti oli ääneti, mutta Paulo tunsi olallaan hänen lujan ja raskaan kätensä, joka johdatti häntä eteenpäin samoin kuin hänen astuessaan ensi askeliaan.

— Hän vaati, että jo kuluneena yönä lähtisin matkaan. En pelkää häntä. Luulen sitäpaitsi, ettei hän tule kirkkoon.

Paulo avasi alaoven. Hopeinen kirkkaus tulvi harmaaseen eteiseen, kietoi kuultavaan verkkoonsa äidin ja pojan ja tuntui vetävän heitä ulos valoisan taivaan alle.

Paulo alkoi astua kirkolle päin taakseen katsomatta. Äiti jäi seisomaan oven eteen katsellen hänen poistumistaan. Hän ei ollut sanonut sanaakaan, mutta vaistomaisesti hänen leukansa alkoi vapista. Hän riensi huoneeseensa ja muutti kiireesti pyhävaatteet ylleen mennäkseen niinikään kirkkoon. Ja hänkin sitoi vyönsä kireälle ja alkoi astella lujasti. Mutta hän palasi karkoittamaan kanat, sieppaamaan kahvipannun tulelta ja sulkemaan ovet. Sitten hän sitoi huivin vahvasti leuan ja suun ympärille, koska kylmät väreet eivät tauonneet.

Ainoastaan räpäyttämällä silmiään hän tervehti kylästä kirkkoon tulvivia naisia ja vanhuksia, jotka musta suippolakki päässä seisoivat kirkkoaitauksen ääressä punainen aamutaivas taustanaan.

* * * * *

Paulo oli jo astunut sisälle kirkkoon. Muutamat kiireiset synnintunnustajattaret odottivat jo rukoustuolin ääressä, ja ensiksi tullut polvistui rukousjakkaralle toisten jonossa odottaessa vuoroaan.

Eräät aikaisin nousseet lapset olivat keräytyneet Nina Masian ympärille, joka oli polvillaan vihkivesimaljan ääressä vetäen katsojien huomion puoleensa paholaispäällään. Kulkiessaan hajamielisenä kirkon läpi pappi törmäsi tuohon ryhmään ja hermostui nähdessään tuon tyttösen, jonka äiti oli tahallaan tuonut kirkkoon, jotta kaikki näkisivät hänet. Papista tuntui, kuin tuo lapsi alati olisi ollut hänen jaloissaan esteenä ja soimauksena.

— Poistukaa heti tästä paikasta, hän sanoi kovalla äänellä, joka kajahti ympäri kirkkoa. Ja oitis lasten piiri siirtyi syrjemmäksi, mutta yhä Nina Masia keskellään siten, että kaikki kirkossa olijat saattoivat nähdä hänet.

Naiset käänsivät päänsä lasta kohti silti herkeämättä rukoilemasta. Tyttö tuntui olevan pienen kirkon epäjumala.

Pyhäkön täytti rahvaan mukana tullut metsäinen haju, ja ikkunoista tulvi sisälle aamun punahohteinen valo.

Paulo kulki suoraan eteenpäin, mutta hänen ahdistuksensa kasvoi. Ohikulkiessa hänen kauhtanansa hipaisi penkkiä, johon Agnese tavallisesti polvistui. Se oli vanha perhepenkki, jonka rukoustuoli oli puukaiverruksin somistettu. Ensin silmin ja sitten askelin Paulo mittasi sen etäisyyden alttarista.

— Jos näen hänen nousevan toteuttamaan kamalaa aiettaan, minulla on aikaa vetäytyä sakaristoon, hän ajatteli.

Väristys viilsi hänen ruumistaan, kun hän astui sakaristoon. Antioco oli juoksujalkaa rientänyt alas kellotapulista ja odotti häntä kaappi avattuna, kasvot vakavina ja tavallista kalpeampina. Näytti siltä, kuin hänen tuleva kutsumuksensa jo olisi täyttänyt kokonaan hänen mielensä, sellaisena kuin sitä hänelle oli selvitetty edellisenä iltana. Mutta tuo vakava naamio oli löyhässä hänen kasvoillaan, jotka kellotornissa olivat hulmahtaneet punaisiksi raittiista aamuilmasta. Maahan luotujen luomien alla silmät säkenöivät ilosta, ja huulien peitossa hampaat pureutuivat yhteen estäen hilpeää naurua remahtamasta esiin. Hänen sydämensä sykähteli vilkkaasti, ja hänen sisässään vavahti koko tuon sunnuntaiaamun valo, sohina ja riemu. Mutta äkkiä, järjestäessään papin ranteille messupaidan pitsejä, hän nosti huolestuneen katseensa. Hän oli huomannut, että käsi vapisi pitsikalvosimen alla. Ja nuo kunnioitetut kasvotkin olivat kelmeät ja vääntyneet.

— Oletteko sairas?