Part 7

— Juokaa siis, arvoisa kirkkoherra, ja eläköön viini! huusi hevosen omistaja ojentaen papille lasin, jonka tämä otti käteensä nostaen sen nopeasti huulilleen. Mutta hänen hampaansa kalisivat. Tulien häikäisevässä valossa punainen viini näytti hänestä vereltä.

* * * * *

Paulo istui ruokapöydän ääressä ruokasalissa, jota öljylamppu valaisi. Isona ja punertavana nousi kuu vaalealle taivaalle kukkulan takaa, joka pienen ikkunan kehystämänä näytti vuorelta.

Hänellä oli vieraina äskeinen valkopartainen vanhus, hevosen omistaja ja pari muuta kylän miestä, jotka hän oli kutsunut seurakseen. Juotiin, laskettiin pilaa ja kerrottiin metsästysjuttuja. Valkoparta, metsänkävijä hänkin, arvosteli Kuningas Nicodemoa. Sillä, väitti hän, tuo vanha erakko ei harjoittanut metsästystä Jumalan lain mukaisesti.

— En tahdo parjata häntä hänen viimeisinä hetkinään, mutta totuuden nimessä on minun sanottava, että hän kävi metsällä ainoastaan saaliinhimosta. Viime talvena hän yksistään näädännahoilla ansaitsi tuhat liiraa. Jumala sallii eläimiä tapettavan, mutta ei salli, että niitä kidutetaan. Nicodemo pyydysteli niitä ansoillakin, ja sehän ei ole luvallista, sillä elukat kärsivät niinkuin mekin, ja kauheita mahtavat olla nuo hetket ansassa. Niinpä minä näillä omilla silmilläni kerran näin ansan, jossa oli jäniksen käpälä. Ymmärrättekö? Ansaan joutunut jänis oli kalvanut lihan käpälästään ja sitten jyrsinyt luunkin poikki, päästäkseen vapaaksi. Ja mitä Nicodemo muutoin teki rahoilla? Pisti ne piiloon. Pojanpoika juo ne parissa päivässä.

— Raha on olemassa sitä varten, että se pannaan menemään, sanoi hevosen omistaja, joka mielellään kerskaili. — Minä esimerkiksi olen aina tuhlannut rahani pelkästä huvittelunhalusta tekemättä kenellekään pahaa. Kerran eräänä juhlapäivänä, kun ei ollut parempaakaan tekemistä, pysähdytin seulakauppiaan, joka kulki ohi seulakuormineen. Ostin häneltä kaikki hänen seulansa ja panin ne pyörimään toria pitkin ja juoksin itse jäljessä potkien niitä jaloillani. Tuossa tuokiossa koko kylän väki oli perässäni huutaen ja nauraen. Ja pojat ja nuoret miehet, vieläpä joku vakava ukkokin, rupesivat minua matkimaan. Se oli sitten lystiä, jonka kaikki vielä tänään muistavat. Joka kerta kun pappivainaja näki minut, hän huusi jo kaukaa: — No, Pasquale Masia, vieläkö sinulla on seuloja, jotka voi panna pyörimään?

Vieraat nauroivat. Pappi vain näytti hajamieliseltä, oli kalpea ja väsynyt. Vanha valkoparta, joka katseli häntä hyvin kunnioittavasti, nyökäytti toisille merkiksi, että oli jo aika lähteä. Jumalan palvelija oli jätettävä pyhään yksinäisyyteensä ja hyvin ansaittuun lepoon.

Kutsuvieraat nousivat kaikki yhtä haavaa kumartaen jäähyväisiksi. Paulo oli taas yksin lampun häilähtelevässä valossa, jota lisäsi ikkunasta sisääntulviva kuutamo. Ulkoa kuului miesten rautanastasaappaiden kopina heidän poistuessaan kivettyä tietä pitkin.

Oli vielä liian aikaista mennä levolle. Vaikka Paulo tunsi olevansa lopenväsynyt ja niskansa olevan kuin poikki koko päivän kantamastaan taakasta, hänen ei ollenkaan tehnyt mieli nousta yläkerrassa olevaan huoneeseensa.

Äiti oli vielä keittiössä; Faulo ei tosin nähnyt häntä, mutta tunsi, että hän valvoi samoin kuin tuona _ensimmäisenä yönä_.

Ensimmäisenä yönä! Hänestä tuntui, kuin hän olisi kauan nukkunut ja äkkiä herännyt, ja kuin hänen Agnesen luota tultuaan tuntemansa ahdistus, yölliset ajatukset, kirje, messu, retki vuorelle, kyläläisten mielenosoitus — kuin kaikki olisi ollut unennäköä. Todellinen elämä alkoi vasta nyt. Hän astuu ulos... pari askelta, kymmenen askelta... avaa oven, palaa _hänen_ luokseen... Todellinen elämä alkoi vasta nyt.

— Kenties hän ei enää odota minua...

Hän tunsi polviensa herpaantuneina notkuvan. Ja jälleen kauhu valtasi hänet, mutta se ei johtunut ajatuksesta palata hänen luokseen, vaan ajatuksesta, että hän oli alistunut kohtaloonsa ja alkoi unhottaa.

Ja hän vaistosi, että suurin suru hänen sisimmässään vuoristosta paluun jälkeen oli ollut täydellinen tietämättömyys lemmitystä, hiljaisuus ja ero.

Todellinen kuolema kohtaisi häntä, jos Agnese herkeäisi rakastamasta häntä.

Hän peitti kädellä kasvonsa, koetti nähdä edessään hänen kuvansa ja oli kuulevinaan lemmittynsä moittien sanovan:

— Voi Paulo, ethän voi unhottaa lupauksiasi.

Kuinka voisitkaan unhottaa niitä? Puristithan ranteitani voimakkailla käsilläsi ja sanoit: 'Olemme yhteenliitetyt elämässä ja kuolemassa'. Onko mahdollista, että näin voit unhottaa kaiken?

Hän painoi sormillaan niskaansa ja kaulaansa. Häntä tuntui tukahduttavan.

— Pahahenki on kietonut minut paulaansa. Hänen mieleensä muistui jänis, joka oli jyrsinyt poikki käpälänsä.

Hän kavahti pystyyn ja otti lampun käteensä. Hän päätti pakottaa tahtoansa, päätti kalvaa lihaansa vapautuakseen. Hän päätti palata huoneeseensa, mutta ohikulkiessaan näki äidin istuvan keittiössä tavallisella paikallaan, vieressään Antioco, joka oli nukahtanut. Hän lähestyi ovea.

— Mitä poika näin myöhään täällä tekee?

Äiti kääntyi epäröiden katsomaan. Hän olisi mieluummin ollut puhumatta, olisi tahtonut peittää Antiocon hameellaan, jotta Paulo ei olisi viivähtänyt, vaan mennyt huoneeseensa. Tosin hän nyt luotti poikaansa, mutta ajatteli silti paholaista ja hänen paulojaan.

Antioco heräsi samassa ja muisti, miksi hän yhä viipyi täällä odottamassa, vaikka papin äiti oli kehoittanut häntä lähtemään kotiin.

— Olen vielä täällä, koska äitini yhä odottaa käyntiänne.

— Onko nyt sopiva aika lähteä kylään? äiti huomautti. — Mene nyt vain ja sano äidillesi, että kirkkoherra on väsynyt ja tulee huomenna.

Puhuessaan pojan kanssa hän katsahti Pauloon ja näki tämän tuijottavan palavaan lamppuun silmät himmeinä ja silmäripset lepattaen kuin yöperhon siivet lähellä liekkiä.

Antioco nousi epätoivoisen näköisenä.

— Äitini yhä odottaa. Hän luulee, että asia on vakava.

— Jos se on vakava asia, niin mene sitten heti viemään hänelle sana. Joudu, joudu!

Äidin ääni oli karkea, ja Paulo kohotti silmänsä, jotka äkkiä olivat käyneet hehkuviksi. Hän huomasi, että äiti pelkäsi hänen lähtevän ulos, ja raju harmi valtasi hänet.

Hän laski lampun pöydälle kolahduttaen sitä kovasti ja kutsui Antiocoa.

— Minä tulen äitisi luo.

Käytävässä hän kääntyi ja virkkoi:

— Palaan pian, ei tarvitse sulkea ulko-ovea.

Äiti ei ollut liikkunut paikaltaan, mutta kun nuo molemmat olivat poistuneet, hän meni raollaan olevalle ovelle tähystelemään. Hän näki heidän kulkevan kuun valaiseman torin poikki ja astuvan vielä valaistuun viinitupaan. Sitten hän palasi sisälle ja alkoi taas odottaa, niinkuin edellisenä yönä.

Ihmetellen hän huomasi, ettei hän ollenkaan pelännyt entisen papin jälleen ilmestymistä. Olihan se kaikki ollut unta, mutta silti hän ei oikeastaan ollut varma, etteikö aave palaisi vaatimaan parsittuja sukkiaan.

— Olen parsinut ne, hän virkkoi ääneensä, ajatellen pojalleen parsimiaan sukkia. Hän tiesi, että jos aave todella palaisi, hän osaisi hyvin suoriutua pulasta.

Kaikki oli rauhallista kuutamossa. Pienestä ikkunasta näkyvät kukkulan puut loistivat, kuin olisi joka lehdestä kirpoillut hopeakipinöitä. Taivas oli maidonkarvainen, ja pensaiden tuoksut tunkivat sisälle taloon. Äitikin oli levollinen. Hän ei oikein tietänyt minkätähden, mutta olettaessaan mahdolliseksi, että hänen Paulonsa toistamiseen voisi langeta syntiin, hän ei enää tuntenut kauhua. Hän muisti, kuinka poikansa silmäluomet värisivät kuin lapsella, joka on purskahtamaisillaan itkuun. Ja sääli heräsi lopulta hänen äidinsydämessään.

— Minkätähden, Herra, minkätähden?

Hän ei uskaltanut lopettaa kysymystään, mutta se piili hänen sydämensä pohjassa kuin kivi kaivon syvyydessä. Kaikkien on lupa rakastaa, orjien, paimenten, sokeiden, pahantekijöiden. Miksi hänen Paulonsa ei saanut rakastaa?

Mutta uudelleen todellisuustuntu voitti hänet. Hän muisti Antiocon sanat ja häpesi, että ei ollut yhtä järkevä kuin tuo lapsi:

— Hekin, nuoremmat papit, olivat halunneet elää vapaina ja siveinä, loitolla naisesta.

Olihan hänen Paulonsa luja, yhtä vahvaluontoinen kuin hänen muinaiset esikuvansa. Hän ei olisi itkenyt, hänen luomensa olisivat sulkeutuneet kuivina kuin kuolleella. Hän oli luja.

— Minä itse olen käynyt lapselliseksi.

Hän tunsi mielestään tuona pitkänä mielenliikutusten täyttämänä päivänä tulleensa pariakymmentä vuotta vanhemmaksi. Joka hetki oli kolhaissut häntä kylkeen, jokainen silmänräpäys oli ruhjonut hänen sieluaan, kuten kivenhakkaajan taltta lohkoi kivimöhkäleitä kukkulan toisella puolella.

Monet seikat ilmenivät hänelle selvempinä kuin edellisenä päivänä. Agnesen hahmo, joka oli katsellut häntä ylpeänä salaten jokaisen tunteensa, välkähti tämäntästä hänen eteensä.

— Hänkin on luja ja osaa sulkea poveensa kaiken!

Hitaasti ja perinpohjaisesti hän peitti tuhalla hiilloksen, jotta ei ainoakaan kipinä voisi räiskähtää esiin ja sytyttää lähellä olevia esineitä. Sitten hän meni sulkemaan ulko-oven tietäen, että Paulolla aina oli avain mukanaan. Hän astui meluavin askelin, ikäänkuin poikansa kaukaakin olisi voinut kuulla ne ja huomata näistä varmoista askelista äidin sisäisen varmuuden.

Silti hän tunsi, ettei tuo varmuus ollut ehdoton. Mutta mikäpä onkaan ehdottoman varmaa elämässämme, hyvä Jumala? Eivät edes vuorten pohjat eivätkä kirkkojen perustat olleet järkähtämättömän lujat, koska kerran maanjäristys voi nyhtää ne irti. Samoin hän nyt oli varma Paulostaan ja itsestään, kuitenkin vavisten pelosta tuntemattoman edessä, joka saattoi yllättää. Ja hän lyyhistyi tuolilleen huoneessaan, ajatellen, että ehkä sentään olisi ollut parempi jättää alaovi lukitsematta.

Sitten hän nousi ja alkoi irroittaa esiliinan nauhaa. Mutta solmu oli niin sotkeutunut, että se lopulta hermostutti häntä.

Minun täytyy katkaista se, hän sanoi itsekseen ja lähestyi ompeluksiaan ottaakseen sieltä sakset. Koriin oli pujahtanut kissanpoikanen, ja lankakerät olivat sen ruumiista lämmenneet, saksetkin olivat lämpöiset, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ottanut elävän olennon käteensä. Hän asetti kuitenkin sakset taas paikoilleen. Sentään hän ei tahtonut leikata solmua poikki. Hän istuutui kynttilän ääreen, veti esiin esiliinan solmun ja nyppi sitä, kunnes sai sen lopulta aukeamaan. Hän huokasi ja jatkoi hitaasti riisuutumistaan käärien vaatteensa huolellisesti kokoon ja asettaen ne tuolille, otti hameensa taskusta avaimet ja pani ne vierekkäin, kuin levolle asettuneen säännöllisen perheen, yöpöydän alalevylle. Tämän oli hänelle neuvonut isäntäväki, jonka luona hän oli palvellut: järjestystä kaikessa. Yhä vielä hän noudatti vanhoja määräyksiä. Hän istuutui vuoteenlaidalle lyhyt paita yllään, paljain säärin, jotka näyttivät puukapuloilta, ja haukotteli väsymyksestä ja alistumisesta.

Palatessaan Paulo oli huomaava siitä, että ovi oli suljettu, äidin luottavan häneen. Näin Pauloa oli kohdeltava, täysin luottavaisesti. Silti hän kuunteli, vaikka toisella tavalla kuin edellisenä yönä.

Hän riisui sukat jalastaan ja asetti ne toisen toisensa viereen kuin hellät sisaret, jotka yölläkin pitävät toisilleen seuraa. Ja sitten hän rukoili iltarukouksensa ja haukotteli uudelleen väsymyksestä ja alistumisesta, mutta myös hermostuksesta.

Mitä asiaa Paulolla oli Antiocon äidille? Tuon naisen maine ei ollut hyvä. Huhuiltiin, että hän oli koronkiskuri, jopa parittajakin. Mutta mitäpä se asia häntä liikutti! Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, likisti kostein sormin hehkuvaa sydämenpäätä ja meni vuoteeseen. Mutta hän ei saanut unta.

Hän luuli kuulevansa askelia viereisestä huoneesta. Olikohan se aave, joka taas ilmestyisi? Hirvittävä pelko kouristi häntä ja pimitti hänen ajatuksensa. Veri hyytyi suonissa, sitten se syöksyi sydämeen yhtä rajusti kuin väki kiireissään rientää kirkkotorille. Muutaman hetken kuluttua hän kuitenkin rauhoittui ja häpesi pelästystään, joka luultavasti johtui hänen Pauloon kohdistuneesta epäpuhtaasta epäilystään.

Ei, tästälähin hän ei enää aikonut urkkia Paulon askelia eikä hänen tekojaan. Hänen täytyi pysyä syrjässä, niinkuin nyt pimeässä palvelijanhuoneessaan. Hän ojentausi ja veti peitteen korviin asti, jotta ei kuulisi, palasiko Paulo vai ei. Mutta sisimmässään hän tunsi, että Paulo ei palannut, että joku vastoin hänen tahtoaan houkutteli hänet jonnekin kuin henkilön, joka vastustelustaan huolimatta raahataan kemuihin.

Hänen peitetyt korvansa humisivat ja hän kuvitteli, että se oli rahvaan tohinaa torilla ja kauempana. Kuului valituksia, mutta myös naurua, laulua ja tanssin töminää. Väen keskellä oli kai hänen Paulonsa. Ja ylhäällä kukkulalla joku soitti vienosti luuttua. Ehkä itse Herra Jumala — yläpuolella ihmisten levottoman tanssinhyörinän.

* * * * *

Antiocon äiti oli koko päivän ajatellut, mikä tarkoitus saattoi olla papin edeltäpäin ilmoitetulla käynnillä. Hän ei kuitenkaan antanut muiden huomata, että hän odotti. Hän epäili, että pappi kenties aikoi soimata häntä koronkiskonnasta tai muista hänen harjoittamistaan ammateista. Ehkä siitäkin, että hän, tosin pelkkään lääkintätarkoituksiin, mutta silti aina pienestä rahallisesta korvauksesta, lainasi eräitä hyvin vanhoja pyhäinjäännöksiä, jotka hänen miehensä oli perinyt. Tai ehkä pappi aikoi lainata rahoja itselleen tai muille. Joka tapauksessa hän viimeisen vieraan mentyä lähestyi ulko-ovea taskut raskaina kuparirahoista ja katseli, eikö ainakin Antioco palannut. Tuossa hän jo tulikin papin seurassa. He astuivat paraikaa torin poikki kuin kaksi mustaa haamua kuutamossa.

Hän oli sulkevinaan ovea; ja hän sulkikin toisen puoliskon kumartuen lykkäämään salpaa. Hän oli ketteräliikkeinen, vaikka iso ruumiiltaan. Hänellä oli pieni pää, toisin kuin muilla sen seudun naisilla, mutta se näytti isolta, sen ympäri kun oli kiedottu paksut mustat palmikot.

Papin lähestyessä hän suoristi ryhtinsä jäykäksi ja tervehti arvokkaasti, mutta loi tummista silmistään tulijaan kaihomielisiä ja hehkuvia katseita. Sitten hän pyysi pappia käymään sisälle yksityishuoneeseen, jolloin Antioco silmillään kehoitti häntä tekemään täyttä totta kohteliaasta kehoituksesta.

Mutta pappi sanoi hyvänsävyisesti:

— Jäämme vain tähän. — Ja hän istuutui toisen ääreen kapakan pitkistä pöydistä, jotka olivat mustuneet läikkyneestä viinistä.

Antiocon täytyi alistua tähän. Hän asettui seisomaan lähelle pappia kääntäen liikkuvaa päätänsä sinne tänne nähdäkseen, oliko kaikki hyvässä kunnossa ja peläten, että tulisi vielä joku kapakkavieras.

Ei tullut ketään, ja kaikki oli järjestyksessä. Äidin iso varjo peitti hyllyn, joka oli ladottu täyteen vihreitä, punaisia ja keltaisia likööripulloja. Öljylampun valo lankesi räikeänä vastakkaiselle seinähyllylle riviin asetetuille pienille mustille pulloille. Muuten ei huoneessa ollut muuta kuin se pöytä, jonka ääressä pappi istui, ja vielä toinen pöytä. Oven yläpuolella riippui kinsterivihko, jonka tehtävä oli kahdenlainen; sen tuli osoittaa ohikulkijoille, että tämä oli viinituvan ovi, ja pyydystää kärpäsiä.

Antioco oli koko päivän odottanut tätä hetkeä. Hän toivoi, että ihme tapahtuisi. Kunhan vain ei tulisi ketään, ja kunhan äiti ei vain tekisi huonoa vaikutusta. Hän olisi tahtonut, että äiti olisi ollut nöyrempi ja taipuvaisempi papin edessä. Mutta äiti oli istuutunut tarjoilupöydän taakse ja könötti tuolillaan arvokkaana kuin kuningatar valtaistuimellaan. Hän ei näyttänyt siltä, kuin olisi tietänyt, että tuo mies, joka istui kuin yksinkertainen kapakkavieras pöydän ääressä, oli pyhä mies, joka teki ihmeitä. Eikä hän edes näyttänyt kiitolliselta siitä suuresta viinin menekistä, jonka pappi oli hänelle sinä päivänä tuottanut.

Vihdoin pappi alkoi puhua:

— Tahtoisin tavata miehennekin, näin hän aloitti, kyynäspäät pöydällä, liittäen yhteen sormenpäät ja katsellen sormien lomitse. — Mutta Antioco ilmoitti minulle hänen palaavan kotiin vasta sunnuntaina.

Emäntä nyökäytti lyhyesti päätään:

— Se on totta. Mutta jos haluatte, voin käydä hakemassa hänet kotiin, ehdotti Antioco osoittaen intoa, johon ei kumpikaan toisista kiinnittänyt huomiota.

— On kysymys Antiocosta. Se hetki on tullut, jolloin teidän tulee vakavasti ajatella hänen tulevaisuuttaan. Hän on jo iso poika; täytyy opettaa hänelle joku ammatti, tai jos tahdotte, että hänestä tulee pappi, on teidän ajateltava, minkä vastuun otatte hartioillenne.

Antioco avasi huulensa, mutta kun äiti samassa alkoi puhua, hän kääntyi kuuntelemaan vaieten, paheksumisen varjo synkistyneillä kasvoillaan.

Emäntä käytti hyväkseen tilaisuutta kehuakseen tapansa mukaan miestään ja siten osaksi puolustautuakseen sen johdosta, että oli mennyt naimisiin häntä itseään paljoa vanhemman miehen kanssa.

— Minun Martinoni, niinkuin teidän kunnianarvoisuutenne tietää, on maailman tunnollisin mies: hyvä aviomies, hyvä isä ja työtä tekemään parempi kuin muut. Teidän kunnianarvoisuutenne tietää hyvin, miten huonoa toimeentulo on näillä seuduin asukasten laiskuuden takia. Siis sanon: jos Antioco valitsee ammatin, hänen tarvitsee vain seurata isänsä esimerkkiä, se on paras ammatti hänelle. Poika on vapaa valitsemaan, ja vaikka hän ei tahtoisi tehdä mitään, niin hän voi silti, Jumalan kiitos, elää varastamatta. Mutta jos hän valitsee toisen ammatin kuin isänsä, niin valitkoon. Jos valitsee sydenpolttajan toimen, hyvä, tulkoon hänestä sydenpolttaja; jos valitsee puusepän ammatin, niin ruvetkoon puusepäksi. Jos hän tahtoo ruveta maata viljelemään, niin tulkoon maanviljelijäksi.

— Tahdon tulla papiksi, sanoi poika huulet väristen ja silmät säihkyen tahdonlujuutta.

— No hyvä, rupea sitten papiksi.

Näin näytti kysymys pojan tulevasta kutsumuksesta ratkaistulta.

Pappi laski pöydälle kätensä, jotka olivat valkoiset kuin paperi. Hän nosti päänsä ja painoi sen jälleen.

Äkkiä hänestä tuntui naurettavalta sekaantua toisten ihmisten asioihin. Miten hän saattoi ratkaista Antiocon tulevaisuuden ongelman, kun ei kyennyt ratkaisemaan omaa ongelmaansa?

Poika seisoi papin edessä hehkuvana kuin kuumennettu rauta, joka odottaa vasaraniskua saadakseen oikean muotonsa: jokainen sana saattoi häntä hyödyttää, jokainen sana vahingoittaa.

Paulo katseli häntä melkein kadehtien ja antoi täyden tunnustuksen äidin menettelylle, tämän myöntäessä pojalleen vapauden noudattaa taipumustaan.

— Vaisto ei petä meitä koskaan, hän sanoi jatkaen puoliääneen ajatustensa kulkua. Mutta sinä, Antioco, sanohan minulle nyt äitisi läsnäollessa, miksi tahdot ruveta papiksi? Papin toimi ei ole mikään ammatti. Se ei ole samaa kuin miilunpolttajan tai puusepän ammatti. Nyt se saattaa näyttää sinusta helpolta ja mukavalta, mutta sitten näet, että se onkin lopen vaikea. Muille ihmisille sallitut ilot ja huvitukset ovat meiltä kielletyt. Meidän elämämme, jos todella tahdomme palvella Herraa, on alituista uhrautumista.

— Sen tiedän, sanoi poika vilpittömästi. — Minä tahdon palvella Herraa.

Hän katsahti äitiinsä, häveten, että tämän edessä paljasti koko innostuksensa. Mutta äiti istui paikallaan, yhtä levollisena ja kylmänä, kuin palvellessaan asiakkaitaan.

Poika jatkoi:

— Isäni ja äitini näkevät mielellään, että minusta tulee pappi; miksi en siis rupeaisi papiksi? Olen joskus ajattelematon ja vallaton, koska olen vielä nuori. Mutta tästälähin olen vakavampi ja tarkkaavaisempi.

— Ei niin, Antioco. Päinvastoin olet liian vakava ja tarkkaavainen. Sinun iässäsi saa olla ajattelematon ja iloinen. Tosin sinun täytyy jo alkaa oppia elämää varten, mutta sinulla pitää kuitenkin olla lapsen mieli.

— Enkö sitten ole lapsi? Leikinhän minä. Ette vain huomaa, kun leikin. Ja kun minulla ei ole halua leikkiä, miksi silloin leikkisin? Huvittelen niin monella tavoin. Kun soitan kirkonkelloja, se on minusta parasta lystiä. Minusta tuntuu kuin olisin lintu kellotapulissa. Ja tänään minulla vasta on ollut hauskaa! Minusta oli hauskaa kantaa pyhää lipasta, kiivetä ylös kivikkoista rinnettä. Saavuin perille ennen teitä, vaikka kuljitte ratsain. Hauska oli paluummekin. Ja kuinka iloitsin — tässä hän loi silmänsä maahan — kun te karkoititte paholaiset Nina Masian ruumiista.

— Uskotko niin? kysyi pappi hiljaa.

Pojan silmät kuvastivat niin suurta ihmettelyä ja niin lujaa uskoa, että pappi loi alas katseensa salatakseen sielunsa synkeän varjon.

— Lapsena ajattelee eri tavalla, kaikki näyttää kauniilta ja suurelta, pappi jatkoi levottomana, mutta iän varttuessa kaikki muuttuu toisenlaiseksi. Täytyy tarkoin punnita, mihin ryhtyy, ettei myöhemmin kadu sitä.

— Ei! ei, minä en kadu, se on ihan varma! Oletteko te katunut? Ette suinkaan. Enkä minäkään kadu.

Paulo katsoi ylös. Taas hänestä tuntui, kuin hän olisi pidellyt käsissään lapsen sielua, kuin olisi se ollut vahaa. Muutamin kosketuksin voisi tehdä sen muodottomaksi. Hän pelkäsi tätä ja vaikeni.

Emäntä kuunteli penkiltään. Papin sanat alkoivat hiukan hermostuttaa häntä. Hän avasi laatikon, jossa hän säilytti rahoja, jalokivisiä sormuksia, rintasolkia ja muita helyjä, joita naiset olivat antaneet hänelle pantiksi pienistä lainoista. Ja rumat ajatukset välkähtivät esiin hänen mielensä salaisimmista sopukoista, aivan kuin nuo surulliset koristeet laatikon pohjalta.

Hän ajatteli:

— Pappi kaiketi pelkää, että Antioco kerran riistää häneltä viran. Tai hän on rahan tarpeessa ja purkaa ensin huonon tuulensa. Nyt hän luultavasti heti pyytää saada lainata rahaa.

Hän sulki hitaasti laatikon ja istui taas liikkumatta paikallaan. Hän oli tottunut vaikenemaan. Hän ei koskaan ottanut osaa, ei edes kysyttäessä, asiakkaittensa keskusteluun, varsinkaan heidän lyödessään korttia. Hän antoi siis pikku Antioconsa puolustautua vastaväittäjänsä edessä.

— Kuinka en uskoisi sitä? Olihan Nina Masia paholaisen riivaama. Tunsinhan itse, kuinka se liikahteli hänen sisässään kuin susi karsinassa. Ja ainoastaan evankeliumin sanat, jotka te luitte, vapauttivat hänet.

— Se on totta, Jumalan sana voi aikaansaada kaikkea, myönsi pappi. Ja samassa hän nousi.

Joko hän nyt aikoi lähteä? Antioco katsoi häneen säikähtyneesti.

— Joko lähdette? — hän kysyi.

Tämäkö nyt oli tuo odotettu käynti? Poika juoksi tarjoilupöydän ääreen ja antoi äidille epätoivoisen merkin. Ja äiti kääntyi ottamaan pullon hyllyltä. Hänkin oli pettynyt. Hän oli toivonut saavansa lainata papille rahoja, vaikkapa pientäkin korkoa vastaan, siten jossakin määrin puolustaakseen koronkiskontaansa Jumalan edessä. Mutta pappi olikin tullut vain sanomaan Antiocolle, ettei papin toimi ollut samaa kuin puusepän ammatti.

— Kirkkoherran ei toki pidä lähteä kuivin suin. Maistakaahan tätä hiukkasen. Se on vanhaa viiniä menneeltä vuosisadalta.

Antioco piti jo kädessään tarjotinta, jolle oli asettanut kristallilasin.

— Aivan vähän!

Emäntä kaatoi lasiin kumartuen pöydän takaa tarkkaavasti, jottei pisaraakaan menisi hukkaan. Paulo kohotti lasia, jossa viini tuoksui kuin tumma ruusu. Hän antoi ensin pojan ottaa siitä kulauksen, sitten hän vei sen huulilleen.

— Juokaamme siis Antiocon, Aarin tulevan kirkkoherran malja! hän virkkoi.

Antioco nojasi pöydän laitaan, hänen polvensa notkuivat. Tämä oli hänen elämänsä onnellisin hetki.

Iloissaan hän ei huomannut, että pappi, sillä aikaa kuin emäntä asetti pullon takaisin hyllylle, kalpeni ja tuijotti ulos ovesta kuin olisi siellä nähnyt aaveen.

Musta hahmo kiiti torin poikki; nyt se jo oli viinituvan ovella, katsoi sieltä suurin mustin silmin ja tuli sisään hengästyneenä.

Se oli muuan Agnesen palvelijattarista.

Pappi vetäytyi vaistomaisesti huoneen perälle koettaen piilottautua, mutta palasi paikalleen kuin olisi saanut sysäyksen selkäänsä. Hänestä tuntui kuin hän olisi pyörinyt hyrrän tavoin, ja ajatellessaan, että toiset voisivat huomata hänen mielenliikutuksensa, hän pysähtyi.

Mutta hän ei tahtonut kuulla niitä sanoja, jotka palvelijatar aikoi lausua pöydän takana tarkkaavasti kuuntelevalle emännälle. Hän ajatteli vain pakoa, pelastumista. Hänestä tuntui, kuin hänen sydämensä olisi lakannut sykkimästä, veri sakoi hänen päähänsä ja kohisi korvissa. Mutta palvelijattaren sanat tunkivat silti hänen sielunsa uumeniin.