Part 8

Ailista oli hauskaa. Hän oli saanut uuden päällystakin ja uuden lakin, hän tiesi että ne häntä pukivat. Hänen astellessaan kadulla oli tapahtunut, että joku oli kääntynyt katsomaan taakseen ja huudahtanut: "siinä se oli palmikko!" Tai: "soma tyttö!" Tämä kaikki ei voinut olla tekemättä Ailiin mieluisaa vaikutusta. Nyt tuntui siltä, että Laine ja Mantere häneen rakastuvat. Helsingissä oli kuin olikin aika hauskaa!

Ainoa mitä hän pelkäsi oli, että Eero... Kunhan ei taas tuo Sohvi olisi häneen rakastunut! Joskus tekivät muutkin viittauksia siihen suuntaan, mutta Sohvi purskahti suureen nauruun ja sanoi:

-- Hävetkää toki! Tiedättehän, että minä aikoja sitten olen kahlannut "linjan" yli. Sovin Eerolle jo äidiksi. Minähän jään vanhaksipiiaksi! Äh, miehet ovat kaikki ikävää joukkoa, minä nyt heistä huolisin!

Ja niin hän nauroi niin, että tasainen hammasrivi paljastui ja loi Eeroon veitikkamaisen katseen. Puna hänen poskillaan oli silloin kauniimpi kuin milloinkaan.

Ailia hän kohteli hyvin suojelevasti ja äidillisesti. Hän oli antanut hänelle hyväily nimen "pikku Aili", kunnes kerran Eero huomautti, että Ailia Kaarilassa kutsuttiin toisella hyväilynimellä.

-- Kuule, mikä se nyt olikaan? kysäisi hän.

Aili punastui korviin saakka.

-- En minä muista, sanoi hän vältellen.

-- Pala tai Pula tai... mikä kumma se nyt olikaan? uteli Eero.

Seura sattui silloin olemaan koolla eräässä kahvilassa. Oli ajeltu Töölön lahden ympäri ja poikettu teetä juomaan.

-- Pulu se oli, tunnusti Aili vihdoin. -- Veljeni minua kutsuu sillä tavalla...!

-- Pulu, Pulu, mistä se tulee? kyselivät kaikki.

-- Ei se ole mitään, sellainen tehty sana vain.

Ailiin koski omituisesti kun hän kuuli tuon Pekan antaman hyväilynimen tässä ympäristössä. Mutta samassa sattui hän katsahtamaan peiliin vastapäätä: hän näki kasvonsa hehkuvan, silmänsä loistavan ja hiuksensa kähertyvän kulmille. Maisteri Manteren katse seurasi häntä -- senkin hän näki peilistä... Herra Laine nousi.

-- Pulun malja! Meidän täytyy juoda Pulun malja!

Hän viittasi palvelijalle ja teki tilauksen. Nauru ja leikkipuheet kävivät yhä vilkkaammiksi. Pienessä jääpalasilla täytetyssä hopeaämpärissä kannettiin pöydälle kaksi korkeaa pulloa. Matti korjasi silmälasejaan ja jäi niihin tuijottamaan.

-- Oletko hullu, veliseni, sai hän kuiskaten sanotuksi, -- samppanjaako sinä tilasit?

-- Samppanjaa! huudahti Aili säpsähtäen. -- Onko tuo samppanjaa?

Hänen kätensä ojentui pulloja kohti ja silmät selällään tuijotti hän Matti Mantereeseen. Ilme hänen kasvoillaan oli niin hämmästynyt, että kaikkien katseet kysyen kääntyivät häneen.

-- On, hymyili Laine.

-- Hienointa ranskalaista samppanjaa!

-- Niinhän sinä irvistät, lapsi kulta, kuin jos söisit mädännyttä omenaa! sanoi Sohvi.

-- Ei... mutta, kun en koskaan ennen ole nähnyt samppanjaa!

Kaikki purskahtivat nauruun.

-- Ja millä kankealla äänellä se tuli! naurahti Sohvi taasen.

-- Olen erittäin onnellinen, että minun on suotu tutustuttaa teidät luonnon jaloimpaan nesteeseen! puhui Laine hymyillen.

-- Eikö se ole kaunista! Oo, kuinka se helmeilee lasissa!

-- Pulun malja! Eläköön Pulu!

Lasit kilahtivat vastatusten. Matti raittiusmiehenä ei juonut. Ikäänkuin peläten vei Aili lasin huulilleen.

-- No, miltä maistuu?

-- Onhan se hyvää...

-- Tuskinhan sinä maistoitkaan. Enemmän Aili, pannaan pohjaan asti. Onneksesi!

Se oli Eero, hymyillen hän helisti serkkunsa kanssa.

-- Siitä onkin kauan kun viimeksi olen juonut samppanjaa. Oikein maistuu hyvältä! sanoi Sohvi.

-- Kerran eläessäni, alkoi hänen veljensä, -- minä sitä maistoin, mutta ei se minusta ollut mitään erinomaista, varsinkaan kalliiseen hintaansa nähden. Minusta...

-- Sinä ainainen raittiussaarnaaja! -- Laine löi häntä olkapäälle. -- Minä tässä hiljan juotin seurahuoneen varieteen kauniita tyttöjä -- ja kyllä he jaksoivatkin juoda...!

-- Ja siitä sinä kehtaat puhua! Minusta se on suorastaan...

-- Soh, soh Matti! Terve!

Lasit kilahtivat, ilo yleni ylenemistään. Mieliala saavutti vihdoin sellaisen nousun, että Ailille keskellä öistä esplanaadia annettiin -- masurkkaharjoitus.

Hän oli tuskin ehtinyt nukkua, kun hän heräsi johonkin suloiseen tunteeseen. Hän ei aluksi tietänyt, oliko se unta vai kuuluiko se todellisuuteen: hänen ympärillään laulettiin. Samassa sävähti Maija unestaan, ryntäsi puolihorroksissa ikkunaan ja työnsi uudinta syrjään.

-- Serenaadi, serenaadi! huusi hän. -- Pihassa lauletaan.

Aili nousi istumaan. Hänen sydämensä löi kuuluvasti.

-- Se on sinulle, jatkoi Maija. -- Laita toki tulta ikkunaan!

-- Mutta jollei se olekaan meille...! En minä uskalla.

Molemmat tytöt seisoivat yöllisissä puvuissaan keskellä lattiaa, iloiten ja epäillen, tarkoittiko laulu todellakin heitä.

-- Se on meille, se on meille! riemuitsi Aili äkkiä.

Hän oli tuntenut Eeron äänen.

-- Sinulle se on, eikä meille, kuiskasi Maija.

Molemmat alkoivat nyt hurjasti häärätä huoneessa, löytääkseen tulitikkuja. Juuri kun niitä tarvittiin, ei niitä tietysti ollut! Maija kaatoi kiireessään vesilasin ja alkoi vaikeroida, että jos se menikin hänen saksan vihkonsa päälle... Pihassa seisoi kahdeksan herraa. Yö oli tähtikirkas ja leuto. Tytöt eivät voineet olla tuontuostakin kurkistamatta uudinten taakse. Vihdoin löytyivät tulitikut ja ikkunoihin sytytettiin kynttilät. Palvelustytöt olivat avanneet porstuan ikkunan, laulu kuului aivan selvänä sisään. Äänettöminä tytöt kuuntelivat sängyissään.

Aavistamaton onnellisuuden tunne oli vallannut Ailin. Hän oli siirtynyt ikäänkuin satumaailman ihmeelliseen piiriin. Laulun kauneus, tähtikirkas yö, koko maailman ihanuus kuului hänelle. Kaiku kannatti säveliä kauas... Kunhan olisi saanut liukua niiden mukaan, haihtua pois niinkuin laulun soinnut, nukkua uneen eikä milloinkaan enää herätä...

-- -- --

Klikin kesken kutsuttiin häntä senjälkeen aivan yleisesti Puluksi ja Pulu-neidiksi. Aili vastusteli ja koetti syyttää nimeä rumaksi.

-- Eihän se ole kuin soma ja herttainen, niinkuin sinä itsekin, lohdutteli Elli.

Heistä oli Ellin kanssa tullut hyvät ystävät. Elli vei hänet mukaansa kouluun, esitti hänet tovereilleen, kutsui hänet jatko-opiston konventtiin, jopa otti hänet mukaansa yliopistoon kuuntelemaan luentoja suomalaisesta kirjallisuushistoriasta. Elli pistäytyi tavallisesti hakemaan Ailia ja kävellessään he juttelivat. Muutamassa päivässä oli Elli uskonut Ailille koko elämäntarinansa. Aili tiesi kutka häntä olivat liehitelleet ja kutka kosineet. Niitä oli koko joukko, sekä pappeja että maallikkoja, ja Elli oli sentään Ailia nuorempi.

-- Niinhän sinä puhut, hymähti Elli eräänä iltana, kun he Kaivopuistosta astelivat kotiin päin, -- ikäänkuin ei sinua koskaan olisi liehitelty.

-- Ei olekaan, sanoi Aili miltei alakuloisesti ja ikäänkuin häveten.

-- Mitä? Ei liehitelty!... Ei, sitä en usko!

-- Ei, se on totta. Kuka minua sitten olisi! Olenhan viettänyt koko elämäni Kaarilassa, eikä siellä ole kuin veljeni.

-- Mutta pitäjän herrat?

Aili punastui.

-- No, onhan tohtori taitanut hiukan, mutta...

-- No katso nyt, enkö arvannut. Kuinka se muuten olisi voinut olla mahdollista. Niin soma tyttö kuin sinä... Kosiko hän?

-- Ei, ei! Ei se niin pitkälle mennyt... Se on sellainen ikäloppu mies, joka rakastuu kaikkiin naisiin, pukeutuu vaaleisiin, pistää kukan rintaansa ja luulee näyttävänsä vastustamattomalta... Äh, en häntä kärsi... Sanotaan hänen eläneenkin niin huonosti...

-- Vai sellainen... sanoi Elli. -- Olen minäkin kerran tuntenut sellaisen...

Elli astui hetken äänettömänä. Sitten hän nosti päätään. Aili näki hänen kasvoillaan kummallisen, haaveellisen hymyn.

-- Mutta sinä et tiedä, jatkoi hän sitten, -- kuka se minun varsinainen rakkauteni on ollut.

Hän puhui kuiskaten. Oli jo pimeä. Sensijaan, että olisivat menneet kotiin, olivat tytöt kääntyneet rantaan, siellä paloi vain harvassa lyhtyjä. Lumisen lahden takaa häämötti jotakin mustaa: se oli lehdetön metsä. Harva ihminen vain tuli vastaan.

-- Olin häneen tutustunut jo koulutyttönä, sanoi Elli. -- Hän saatteli minut kotiin, lähetti kukkia syntymäpäivikseni ja tuli noutamaan minua kävelyille. Ensimmäisenä ylioppilasvuonna -- voi sitäkin aurinkoista aikaa! -- olimme yhdessä joka päivä. Rakastin häntä, olin varma hänen rakkaudestaan, vaikk'ei hän sanoin ollut ilmaissut mitään...

Aili odotti jännityksellä, tuontuostakin luoden katseen ystävättäreensä.

-- Koulu loppui, minun piti lähteä maalle. Olimme viime iltaa yhdessä. Hyvästi jättäessään hän -- suuteli minua...

Ailin silmiin herui kyyneliä. Hän pusersi Ellin kättä.

-- Hän kirjoitti minulle koko kesän, mutta sitten alkoivat kirjeet kulkea hitaammin. Vihdoin ne lakkasivat kokonaan... Kun kahden vuoden kuluttua tulin takaisin Helsinkiin, liehitteli hän toista, mutta minä, minä en ollut voinut unohtaa...

-- Mutta mitä hän sanoi, kun sinut näki...?

-- Mitä hän sanoi? Oli ystävällinen, kohteli niinkuin ei mitään olisi ollut. Emme koskaan ole koskettaneet menneisyyteen.

-- Sinä olet siis usein puhunut hänen kanssaan?

-- Olen, olen, usein...

-- Ja sinä olet tyynesti voinut häntä kohdata, vaikka hän on sinut pettänyt.

-- On pitänyt tottua. Minä en ole ainoa...

-- Voiko siihen sitten yleensä tottua...?

Äänettöminä tytöt seisoivat ja tuijottivat pimeään maisemaan. Joku mies, joka kömpi esiin telineiden takaa, sai heidät säpsähtämään ja kääntymään kaupunkiin päin.

-- En sitä itsekään ymmärrä, mutta niin se on... Minä kohtaan hänet joka päivä, me puhelemme kuin hyvät tutut, laskemme leikkiä... Hän liehittelee toisia, näen hänen heittävän yhden toisensa perästä, ottaakseen uuden. Välistä tuntuu siltä, että minä se olenkin, josta hän pitää, vaikk'ei hän mitään sano... Hän katsoo minuun niin omituisesti... Mutta minä, minä häntä odotan, minä häntä rakastan. Sano Aili, sano, eikö tämä ole surkeaa!

Elli purskahti itkuun.

-- Sinä kohtaat hänet joka päivä, sanot... Kuka...?

Sanat tukahtuivat Ailin kurkkuun. Hän kysyi itseltään kiireesti keitä Elli joka päivä kohtasi. Hänen tietääkseen ei muita kuin heidän klikkinsä herroja. Mutta kuka se heistä olisi ollut? Äänettöminä tytöt saapuivat Ailin kotiportille.

-- Tahdotko tietää kuka se on? sanoi Elli.

-- Jos sinä tahdot sen minulle uskoa!

-- Mutta se ehkä koskee sinuun...?

-- Kuinka niin? kysyi Aili pelästyneenä. -- Ei, ei, sano nyt vain.

-- Eero, kuului hiljaa Ellin huulilta.

Ailissa tuntui kaikki kangistuvan. Hänen rintaansa nousi suuri ruumiillinen tuska, joka hetkeksi vei häneltä kaikki ajatukset. Kun Elli huolestuneena rupesi kysymään, mikä hänen oli, tuli hän vihdoin järkiinsä.

-- Voi sinua raukkaa! sai hän sanotuksi. -- Etkö tule meille?

-- Ei kiitos, en minä nyt voi.

Aili pusersi hänen kättänsä ja jäi hetkeksi katselemaan hänen jälkeensä. Sitten hän avasi oven valaistuun porraskäytävään. Oli kuin suuren rajuilman humu olisi ollut likenemässä häntä ja myrskyn keskeltä soi hänen korviinsa: sinun ainoasi livahtaa tiehensä... tiehensä, valuu sormiesi lomitse kuin vesi...! Aili painautui seinää vastaan ja pusersi kätensä povelleen.

Samassa kaikui porraskäytävästä askelia. Aili karkasi ylös toiseen kerrokseen ja soitti. Tohtori itse avasi. Eteiseen näkyi punertavassa valaistuksessaan pieni huone salin takana, aivan samanlaisena kuin sinä iltana jolloin Aili oli tullut. Kuului ääniä, naurua... Salin keinutuolissa istui Eero ja Sohvi seisoi hänen vieressään. Hän oli pehmeänharmaassa puvussa, kirjava liina kaulassa.

-- Pulu, pikku Pulu! huudahti hän ja juoksi Ailia vastaan, -- tule auttamaan minua... Tämä Eero, senkin jörö, ei tahdo tanssia kanssani tarantellaa! Nyt on varsinainen tanssija sairastunut eikä sitä opi muut kuin Eero, joka sen osaa... Pyydä sinäkin Pulu...!

-- Tietäähän Eero mitä tekee, sanoi Aili väkinäisesti hymyillen.

Sohvin kädet, jotka olivat levänneet hänen olkapäillään valuivat alas. Hän ojensihe suoraksi, katsoi Ailiin pitkään ja sanoi nauraen:

-- Kas... kas... sitä pikku neitiä!

Aili punastui. Sohvin sanat häntä sekä nolasivat että suututtivat.

-- Ajattelen vain, ettei Eerolla ehkä ole aikaa... koetti hän selittää.

-- Niinkuin en minä tuntisi Eeroa ja tietäisi, mihin hänellä on aikaa! nauroi Sohvi. -- Ja sinä luulet, sinä pikkuinen Pulu, että hän suuriakin tutkimuksia saa aikaan näinä päivinä ennen arpajaisia!... Sinä erehdyt, jos niin luulet... jollei miehessä aivan viimeisinä aikoina ole tapahtunut erinomaisia muutoksia.

-- Anna ajatusaikaa huomiseen! pyysi Eero.

-- Saat, jos vastauksesi tulee myöntävä!

Suuri kiire vallitsi talossa: arpajaisvoittoja viimeisteltiin, pukuja koeteltiin ja neulottiin. Rouva Wahlfelt kulki edestakaisin, neuvoen ja ohjaten kaikille ystävällisesti hymyillen. Ei ollut aikaa laiskotteluun, Ailikin sai käsiinsä työn, ja hän kävi sen kimppuun oikein nautinnolla. Hetkiseksi tuli tohtori sisään, teki jonkin kysymyksen, ihaili valmistuksia ja katosi sitten huoneeseensa.

Vieraiden mentyä istuivat Eero ja Aili niinkuin tavallisesti illoin pienessä punaisessa huoneessa salin takana. Lamput olivat jo sammutetut paitsi eteisessä, josta lankesi viisto valo aina heihin asti. He istuivat käsityksin. Eero koetti vetää Ailia lähemmä, mutta hän asettui raskaasti nojaamaan sohvan tyynyille.

-- Olen iloissani, sanoi Eero, -- kun koko tämä kiire on ohitse!

-- Aiotko tanssia tarantellan? kysyi Aili hetken vaiettuaan.

-- En tiedä. Ei tee ensinkään mieleni, mutta vaikea on kieltääkin, kun sen satun osaamaan ja toinen tuskin kunnollisesti ehtii sen oppia. Lisäksi tämä hyväntekeväinen tarkoitus... Mitä sinä ajattelet asiasta?

-- Niin se kai on...

-- Sinua väsyttää, armaani. Paina pääsi rinnalleni ja nuku siihen! Pian voimme odottaa kirjettä Kaarilasta...

-- Niin, kahden päivän perästä.

Aili oli levoton. Tuntui siltä, että hänen velvollisuutensa on luopua Eerosta, koska kerran Elli häntä rakastaa. Mutta jos hän on lakannut Elliä rakastamasta ja nyt rakastaa Ailia? Vaan entä jos hän lakkaa rakastamasta Ailiakin...?

-- Kuule, mitä sinä pidät Ellistä? kysyi hän äkkiä.

-- Ellistä? Kuinka niin?... Oli aika jolloin hänestä pidin oikein paljon, mutta sittemmin... Siirappia, siirappia liian paljon... No, onhan hän silti hyvä tyttö.

-- Entä Sohvista?

-- Viisas tyttö. Ja hauska siitä, että hänen kanssaan voi puhua mistä tahansa. Miksi sitä kysyt?

-- Muuten vain tuli mieleeni.

Aili painautui Eeroa vastaan ja tarttui hänen käteensä ikäänkuin pidättääkseen häntä tässä. Hän oli kysymäisillään, mitä se oli, josta Sohvin kanssa saattoi puhua, mutta ei saanut sanoja lausutuiksi. Hän sulki silmänsä. Himmeänä lepäsi valo hänen kasvoillaan. Eero silitti hänen hiuksiaan ja kuiskasi hänen korvaansa rakkauden sanoja.

-- Eero, pidätkö minusta? Miksi pidät minusta?

-- Sitä et kysyisi, jos tietäisit miten kaunis sinä olet.

-- Siksikö sinä pidät minusta? Siksi vain?

-- Sinä olet niin hyvä.

Eero painoi tytön huulille suudelman, mutta Aili nosti silmänsä ja alkoi kiivaasti:

-- Ei, minä en ole hyvä, tiedäthän sen. Älä pidä minusta hyvyyden tähden, sitten et kauankaan saa pitää...

-- Vai enkö...! Eero sanoi sen hymyillen, äänellä, jolla lapselle laverrellaan. -- No, en minä osaa sitä asiaa määritellä, suloinen sinä vain olet!

Ja hän suuteli häntä kiihkeästi, huulille, silmille, niskaan.

Aili unohtui siihen niinkuin kissa nukkuu, kun sitä silitellään. Hän lepäsi ajatuksettomana, onnellisena. Hän näki vain loisteen Eeron silmistä, kuuli hänen äänensä, tunsi hänen lämpönsä.

-- -- --

Arpajaiset näyttivät onnistuvan erinomaisesti. Voittoja tuli tulvimalla. Niitä oli Wahlfeltin sali aivan täynnä, yksi toistaan komeampi. Heti suurukselta olivat Lyydi rouva ja Eero lähteneet seurahuoneelle järjestämään ja kun Aili hiukan myöhemmin sinne saapui, liikkui siellä ihmisiä edestakaisin, kiireesti, kasvoilla iloinen jännitys. Suuri sali oli tyhjä, siellä täällä lepäsi tuolilla päällystakki tai istui pari henkeä. Orkesteri soitti, lavalla harjoiteltiin paraikaa tanssia. Eero ja Sohvi näkyivät olevan parit... Aili riensi sivuhuoneeseen, josta kuului ääniä. Siellä järjesteltiin voittoja, kaksi herraa seisoi rappujen nenässä ripustamassa telineille mattoja, peitteitä, kirjavia, muhkeita korutavaroita, mihin pantiin kipsinen kuva, mihin rehevälehtinen kukka, mihin ripustettiin taulu... Nuoret naiset häärivät mukana. Kaikilla oli kiire. Ilolla tervehdittiin Ailin tuloa ja Matti Mantere pyysi paikalla häntä auttamaan itseään. Hänelle oli annettu tehtäväksi koristaa joulukuusi, joka tarvittiin erääseen kuvaelmaan. Aili kapusi tuolille, Mantere seisoi pöydällä, ja siinä he nauraen ja puhellen ripustivat "enkelinhiuksia" ja muita koristuksia kuusen oksille. Matti oli suorastaan vallattomalla tuulella. Ja Ailin mieli olisi epäilemättä ollut yhtä kevyt ja huoleton, jollei Eero olisi ollut tanssimassa tuota tarantellaa. Se vaivasi häntä, vaikka hän koettamalla koetti olla sitä ajattelematta.

Orkesteri soitti, tanssijat lavalla tekivät siroja hyppyjä, useat olivat jo puvuissakin. Palvelustytöt, jotka olivat tulleet tuomaan rouviensa keräämiä voittoja, pysähtyivät ovensuuhun katselemaan. Ihmisiä tuli ja meni lakkaamatta. Äkkiä seisoi Ailin edessä köyhännäköinen, keski-ikäinen nainen, hartioillaan harmaa saali. Hän niiasi ja kysyi ujostellen:

-- Missäs täällä otetaan vastaan voittoja niihin suomalaisiin sivistysarpajaisiin?

-- Kyllä se on täällä!

Mantere kiiruhti pois ja palasi hetkisen kuluttua takaisin Lyydi rouvan kanssa, joka ystävällisesti tervehti naista.

-- Tässä olisi pikkuinen lisä, sanoi tämä, vetäen huivinsa alta esiin karkean käden ja laskien rouva Wahlfeltin käteen kymmenen markan setelin.

-- Keneltä tämä on?

Rouva Wahlfeltin kasvot seurasivat ystävällisellä hymyllä naisen liikkeitä.

-- Kyllä se on minulta, virkkoi tämä ujosti.

-- Kiitos, kiitos! sanoi Lyydi rouva, tarttuen molemmin käsin naisen käteen. -- Kuka te olettekaan jos sallitte minun kysyä?

-- Pesijänähän minä täällä Helsingissä... Olen jo ollut toistakymmentä vuotta... Mutta olen kotoisin sieltä Savosta ja kun sanovat näitä arpajaisia pidettävän Savon sivistyttämiseksi, ja kun on niitä omaisia siellä Savossa...

Naisen ja rouva Wahlfeltin ympärille oli kokoontunut piiri nuoria neitosia ja herroja, jotka hartaudella seurasivat kohtausta. Useat heistä tahtoivat painaa naisen kättä ja rouva Wahlfelt saattoi hänet ovelle asti, liikutuksen kyynel silmässään palatakseen huoneeseen, jossa rouvat olivat työssä. Kun hän sitten kertoi tapauksen, herätti se yleistä myötätuntoa ja iloa ja ehdottomasti käänsivät kaikki päätään katsomaan likaista seteliä Lyydi rouvan kädessä, jonka köyhä nainen varmaankin uhraten oli luovuttanut kotiseutunsa sivistyttämiseksi.

Hiukan myöhemmin saapui seurahuoneelle pari sanomalehtimiestä saamaan tietoja ohjelmasta. Lyydi rouva selitteli heille kohteliaasti kaikki mitä he tahtoivat tietää ja antoi jalomielisesti muiden rouvien lähteä kotiin päivällisille. Pitihän jonkun jäädä ottamaan vastaan voittoja. Saattoihan hänkin jäädä! Aili kyllä toimittaisi emännänvirkaa kotona. Hän suuteli Ailia otsalle, antoi hänelle muutamia ohjeita ja lähetti hänen kanssaan tuhansia terveisiä kotiin.

Aililla ja Sohvilla oli osaksi sama matka, he läksivät siis yhdessä. Sohvi oli erinomaisella tuulella, nauroi, veikeili ja laski leikkiä. Äkkiä kävi hän tarkkaavaiseksi ja iski silmänsä naiseen, joka, yllään avara turkki, asteli heidän edellään. Hän liikkui hitaasti, lakki oli sidottu vaalealla harsolla. Sohvin kasvoille vetäytyi omituinen hymy.

-- Vahinko, ettei Eero nyt ole täällä, sanoi hän. -- Näkisi vanhan henttunsa.

-- Missä? Tuo neitikö? kysyi Aili.

Sohvi purskahti nauruun.

-- Neiti? Ei, niin hullusti eivät sentään asiat ole. Rouva hän on, miehensä laillinen vaimo. Toukokuussa, sillaikaa kuin Eero oli Kaarilassa, olivat häät... Sinä punastut, pikkuinen Pulu...

-- Enhän, yritti Aili, -- mitä syytä minulla olisi?

Mutta siitä huolimatta olivat Sohvin sanat ajaneet veren hänen poskilleen.

-- Tyttö rakastui jo koulussa ja jonkin aikaa oli Eerokin pahasti pikiintynyt. Mutta sitten hän hänet heitti. Tyttö käveli kalpein poskin vuoden ja kaksi. Mutta kun näki, ettei se auttanut, niin meni toiselle miehelle, itseään kahtakymmentä vuotta vanhemmalle. Rakkaudesta tietysti ei puhettakaan, mutta koti kuuluu olevan komea, eikä puutetta mitään.

Nainen vastasi Sohvin tervehdykseen sanattomana nyökäyttäen päätään. Hän näytti aivan nuorelta, somat, punaposkiset kasvot ja lahea vaalea tukka.

-- Niin, niin, jatkoi Sohvi, kun he olivat päässeet hänestä kappaleen matkan päähän, -- hän ei ole ainoa kukkanen, jonka lehdillä perhonen Eero hetkisen on suvainnut viivähtää... Eero on erinomainen toveri, herttainen ja hyväsydäminen poika -- mutta sitä tyttöä en minä onnittele, joka hänelle lähtee vaimoksi!

Hän hymyili ja loi Ailiin tutkivan katseen. Aili tunsi, että nyt hän tahtoo hänet urkkia pohjia myöten.

-- Minä päinvastoin luulen, että Eero saattaa tehdä hyvinkin onnelliseksi sen naisen, johon hän kerran oikein todenteolla rakastuu, koetti hän tyynesti sanoa. -- Onhan hän vielä niin nuori.

Sohvi katsoi häneen läpitunkevasti ja jatkoi:

-- Hyvä on uskoa hyvää...! Mutta minä puhun vain kokemuksesta... Eero on kyllä kerran minullekin vannonut iäistä rakkautta, mutta se ei estä häntä ehkä tänäkin hetkenä olemasta kihloissa toisen kanssa!... Minä en silti mene hirteen! Nauran hänelle vasten silmiä.

Ja hän rupesi hyräilemään tarantellan säveltä, ojensi kiireesti Ailille kätensä ja poikkesi omalle kadulleen. Aili kuuli hänen vielä mennessäänkin nauravan.

Hän inhosi häntä. Kuinka hänen naurunsa, koko hänen käytöksensä oli raakaa ja sydämetöntä! Mutta varma oli, ettei hän antaisi Sohvin sanojen itseensä vaikuttaa. Hän rakasti Eeroa, hän oli varma Eeron rakkaudesta.

VIII

Ovi naisten pukuhuoneeseen avautui ja sisään astui rouva Wahlfelt, yllään pitseillä koristettu musta silkkipuku, rinnalla kimppu eläviä ruusuja.

Keskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja pitkin huoneen syrjiä kulki samanlaisia pöytiä. Seinillä riippui päällysvaatteita, turkkeja ja huiveja sellainen määrä, että minä hetkenä tahansa saattoi odottaa naulojen sortuvan. Niiden päälle oli kuitenkin vielä ripustettu keveitä, vaaleita tanssipukuja, ja mikä ei mitenkään ollut mahtunut sinne, se oli kiinnitetty oven kääkään tai muualle, missä vain oli jonkinlainen hakanen tai naula. Pöydät olivat kohollaan peilejä, toalettitarpeita, saksia, kampoja, maalirasioita, tekokukkia, pitsejä, silkkiharsoja. Lattialla oli huiskinhaiskin tanssi- ja päällyskenkiä, koppia, lippaita, laatikoita. Ja näiden tarpeiden ympärillä hääri tulisessa kiireessä ja tungoksessa, joka hetki lankeamaisillaan lattialle sullottuihin esineisiin, muutama kymmenkunta nuorta naista, toisiaan tuuppien, mikä hapset hajalla, mikä hiuksiaan kähertäen, mikä peilin edessä maalaten poskiaan. Toiset taas istuivat pöydän ääressä äänettöminä ja tahdottomina, antaen avuliasten rouvien tai asianymmärtäväisten neitien koristaa itseään mielensä mukaan. Joku tuli myöhään, riisti miltei epätoivoisassa kiireessä yltään vaatteet, pukeutuakseen toisiin ja antautuakseen maalattavaksi. Sitä myöten kuin esiintyjät valmistuivat, saivat he nousta pöydälle seinän vieressä, ollakseen tieltä poissa. Siinä heitä jo seisoi tusinallinen. Ilmavissa, siroissa puvuissaan, paljain kauloin ja käsivarsin, hiukset hajalla ja hohtavin poskin olivat he aivan kuin vahanuket, joille taitava tehdas on antanut liikkuvat jäsenet. Tyyninä ja tyytyväisinä katselivat he allaan kuhisevaa muurahaispesää, tuontuostakin naurahdellen tai puhellen keskenään.

-- Jokohan kohta saamme antaa orkesterille merkin? kysyi rouva Wahlfelt, luoden tarkastavan katseen ympäri huonetta.

-- Ei vielä! Kyllä, kyllä! Kohta, kohta! kaikui vastaukseksi mitä erilaisimmissa äänilajeissa.

Rouva Wahlfelt loi kysyvän katseen tummaihoiseen, vanhanpuoleiseen naiseen, joka hiki otsassa ja ärtyneen näköisenä maalaili tyttöjä ja antoi vastauksia niihin tuhansiin kysymyksiin, joita sateli hänen ympärillään.

-- Mitä sinä arvelet, Hilma kulta?

"Hilma kulta" antoi suostumuksensa ja rouva Wahlfelt riensi pois. Oven avautuessa käyttivät tytöt tilaisuutta kurkistaakseen saliin, joka oli täpösen täynnä juhlapukuista yleisöä.