Part 9

Pian kuului leveä sävel, orkesterin ensimmäinen. Ja samalla kiihtyi kiire naisten pukuhuoneessa ylimmilleen. Juostiin, huudettiin, loukkaannuttiin, unohdettiin -- kaikki samassa silmänräpäyksessä.

-- Voi kuinka väsyttää, sanoivat Aili ja Elli toisilleen. He olivat olleet ensimmäisiä valmistuneita, joten he jo kauan olivat katselleet kiirettä.

-- Miltä minä näytän?

-- Kaunis olet! Entä minä?

-- Hyvin, hyvin kaikki. Voi kuinka väsyttää ja palelee!

Aili pusersi Ellin käsiä ja yritteli hiukan liikkua, mutta silloin rupesi pöytä niin tärisemään, että huuto pääsi kaikilta, jotka sillä seisoivat odottamassa.

-- Ensimmäinen kuvaelma sisään! komensi Hilma neiti.

Tytöt juosta sipsuttelivat takateitä pimeän käytävän läpi ahtaalle näyttämölle, missä herroja jo oli odottamassa ja tunnettu taiteilija alkoi järjestää heitä kuvaelmaksi.

Esirippu nousi... laski. Käsien pauke pääsi valloilleen. Yleisö vaati ja sai kuvaelman uudestaan. Jo seurasi toinen ja kolmas. Kaikki onnistui erinomaisesti ja kaikki piti esittää toistamiseen. Jo ensi väliajalla myytiin arvat loppuun. Ja ohjelman yhä jatkuessa kasvoi mieltymys, kunnes esiripun laskettua viimeisen kerran, käsien taputuksesta ei tahtonut tulla loppua.

Entistään suurempi sekamelska vallitsi nyt naisten pukuhuoneessa. Piti hieroa pois maali kasvoista ja pukeutua. Lyydi rouva oli auttamassa tyttöjään, mutta kun hän vihdoin Ailin kanssa astui saliin, oli tanssi jo alkanut. Väentungoksen läpi suuntasi Eero askeleensa suoraan heitä kohti ja vei Ailin tanssiin. Hän piti häntä lujasti kiinni, kannattaen häntä miltei ilmassa. Kiiltävä lattia oli heidän jalkainsa alla ja heidän ympärillään soivat valssin sävelet.

-- Kuinka sinä olit kaunis kuvaelmassa! kuiskasi Eero.

-- Olinko! Kuinka on hauskaa tanssia.

He tekivät neljä kierrosta salin ympäri ja kun he hengästyneinä taukosivat, kumarsi Ailille toinen herra, joka jo näkyi seisoneen odottamassa. Sitten seurasi kolmas ja neljäs. Tyttö heittäytyi yhdeltä toiselle, levähtäen ainoastaan silloin, kun ei väentungoksen tähden päästy kuin hiljaa eteenpäin, sitten hän taas kiiti hurjassa lennossa pitkin sileää permantoa.

-- Voi, miten äärettömän hauskaa on tanssia!

Hän lausui sen nuorelle herralle, joka vasta oli hänelle esitelty ja jonka nimeä hän ei edes ollut kuullut.

-- Niin on minustakin! Mutta eikö neitiä väsytä. Olette aivan hengästynyt. Jos menisimme ja söisimme annoksen jäätelöä.

-- Olkoon menneeksi!

Hän tarjosi käsivartensa. He saivat pienen pöydän ravintolahuoneessa. Aili löyhytteli viuhkallaan, jonka reunassa oli untuvapäärme ja heittäytyi huolimattomasti nojatuoliin. Lyydi rouvan ripustaessa viuhkaa hänen vyölleen, oli hän epäillyt, osaisiko hän sitä käyttää, mutta luonto näkyi opettaneen! He puhuivat kuvaelmista ja söivät jäätelöä.

-- Jaa tiedättekö, minulla ei vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin tänään! huudahti Aili äkkiä.

-- Todellako! Kuinka niin?

-- En ole koskaan vielä tanssinut niinkuin tänään. Minä rakastan tanssia... Enkö saisi pyytää teitä... anteeksi, ehkette tahtoisi...

-- Mitä? Kuinka sanoitte?

-- Ei, ei, ei se ollut mitään.

Aili peitti viuhkalla kasvonsa. Ainoastaan silmät, otsa ja hiukset näkyivät valkean untuvareunan takaa.

-- Mutta neiti, hyvä neiti, sanokaa se!

-- Te nauratte minulle!

-- En, en totisesti. Vakuutan, että olen hyvin onnellinen, jos jotakin voin tehdä hyväksenne.

Aili nousi, laski raskaasti toisen kätensä pöydälle, hypisteli toisella kukkia rinnallaan, katsoi ujosti hymyillen eteensä ja sanoi:

-- Tanssikaa kanssani vielä kerran! Te tanssitte niin hyvin.

-- Miten mielelläni, neiti!

Hän kilisti palvelijan paikalle ja tarjosi Ailille käsivartensa. Ovessa oli tungos niin suuri etteivät he heti päässeet saliin. Aili katsahti sattumalta taakseen ja näki silloin eräässä salin kulmassa koko klikin koolla. Sohvi ja Eero puhelivat kiihkeästi ja katsoivat häneen. He olivat istuneet aivan hänen likeisyydessään, vaikkei hän ollut heitä huomannut. Seuraavana hetkenä hän jo kiiti sileällä lattialla, sävelten soidessa, ajattelematta mitään muuta kuin hetkeä, jossa eli.

-- Te ette varmaankaan ole helsinkiläinen...?

-- En! Maalta minä olen, vastasi ylioppilas hymyillen.

Hengästyttyään pahanpäiväisesti jäi Aili vihdoin Lyydi rouvan viereen siihen kaukaiseen kulmaan salia, niissä rouvat puhellen ja tanssia katsellen pysyttelivät.

-- Täältäkö siis vihdoinkin löydän Pulu neidin, kuului äkkiä Matti Manteren ääni. -- Olen ainakin kolme kertaa yrittänyt pyytää teitä tanssiin, mutta olette ollut niin "ylösotettu".

-- Oletteko? Niin, minä olen tanssinut paljon. On ollut niin mainion hauskaa.

-- Oletteko jo kuullut, että muuan, joka tahtoo pysyä tuntemattomana, on lahjoittanut arpajaiskassaan kymmenen tuhatta markkaa!

-- Mitä te sanotte? Kymmenen tuhatta! Yksi ainoa henkilö!

-- Niin, se oli jalomielinen lahjoitus. Nyt saattaa todellakin ruveta ajattelemaan "Savon sivistyttämistä", niinkuin tuo pesijätär sanoi.

Ailin päähän välähti äkkiä tuuma.

-- Kuulkaa, sitten ei myöskään ole liikaa, jos minun syrjäisen kotini tulevalle koululle lahjoitatte jonkin satasen. Sanokaa, luuletteko, että se käy?

-- En varmaan tiedä, mutta eiköhän. Koetetaan ja eletään toivossa... Ettehän unohda, että lupasitte minulle toisen franseesin...!

-- En, en mitenkään.

Ensimmäisen franseesin soitto helähti samassa. Laine ja Aili saivat hyvät paikat ja istuutuivat odottamaan rivien järjestymistä. Ihmisiä käveli edestakaisin, jokainen koetti etsiä paikkaa. Laineen silmät olivat puoliummessa, hän nojasi huolimattomasti eteensä, hymy huulilla. Eero ja Sohvi, jotka samassa sattuivat astumaan sivutse, pysähtyivät hetkeksi heidän eteensä.

-- Näyttää siltä, naurahti Eero, -- kuin aikoisit nukkua pois koko maailmasta...

-- Tai ehkä sinä, lisäsi hiukan pisteliäästi Sohvi, -- teet psykoloogisia havaintoja.

-- Joko olette kuulleet tuosta suuresta lahjoituksesta?

-- Aikoja sitten!

Laine haukotteli. Franseesi alkoi, Eero sitä johti. Kuinka hän oli hienon näköinen frakkipuvussaan ja valkeissa hansikkaissaan! Ja kuinka hellästi Sohvi painautui häntä vastaan, kun he tanssivat. Ailin silmät seurasivat heitä vaistomaisesti. Kumarruksella, joka tavoitteli maailmanmiehen tapaa, johdatti Laine Ailia. Musiikin pauhinasta kuuli hän äänen lausuvan:

-- Toinen antoi kymmenen, toinen kymmenentuhatta markkaa. Siitä ei liene eri mieliä, kenen lahja on suurempi, vai kuinka, Pulu neiti? "Ja moni rikas pani paljon. Niin tuli myöskin köyhä leski ja pani kaksi ropoa. Minä sanon teille jne."

Viime sanat kaikuivat tanssin pyörteessä. Hän piteli Ailia käsissään ja kiidätti häntä kuin höyhentä.

-- Olettepa te hyvin lukenut Testamenttinne, sanoi Aili.

Hänen poskensa paloivat ja silmistä loisti. Samassa kysyttiin jotakin hänen takanaan. Muuan herra ojensi hänelle mustaa samettinauhaa -- hänen palmikkonauhaansa, joka oli irtaantunut ja pudonnut. Aili kumarsi ja hymyili hänelle kiitokseksi. Hetkisen kuluttua hän taas oli istumassa, viuhkaansa löyhytellen ja liikuttaen jalkansa kärkeä tahdin mukaan.

-- Niin, niin, alkoi Laine hitaasti, -- tässä sitä nyt tanssitaan kokoon rahaa -- olin sanomaisillani hätääkärsiville, tarkoitan tietysti -- sydänmaitten sivistyttämiseksi.

Aili totistui ja jäi häneen tuijottamaan.

-- Kuinka te voitte olla noin sydämetön?

-- Miten niin? Samallahan voisitte pitää koko puuhaa sydämettömänä. Ja se on sentään vuotanut sulasta ihmisrakkaudesta.

-- Mikä tuuma? Tämä tanssiko?

-- Nämä arpajaiset tietysti.

-- Niin, nämä arpajaiset, mutta ei tanssi. Se on pelkkää huvituksen halua. Sillä ja ihmisrakkaudella ei ole mitään yhteistä.

-- Minä vakuutan, ettei se ole mitään mahdotonta. Kuinka monta monituista kertaa olenkaan mennyt iltamiin ilman vähintäkään huvituksenhalua, vain siksi, että ne ovat olleet hyväätekevää tarkoitusta varten, ja olen tahtonut antaa roponi.

-- Olisitte voinut antaa roponne ilmankin.

Laine kohautti olkapäitään.

-- Jos olisikin joku tuhatmarkkanen antaa, niin sen sillä tavalla antaisikin... mutta niissä varoissa en minä ole.

-- Mutta jos te luovutatte roponne ja sijaan saatte noiden iltahuvien ohjelman ja tanssin niin ettehän te itse asiassa ole mitään antanut.

-- Minä olen uhrautunut hyvän tarkoituksen takia, sillä muuten en totisesti olisi viitsinyt mennä noihin niinsanottuihin huveihin.

Tanssi vei heidät pyörteeseensä. Mutta Ailin mieleen oli tullut jotakin raskasta. "Nyt siis tanssitaan kokoon varoja sydänmaan sivistyttämiseksi", kuuli hän yhtämittaa korvissaan. Mitä yhteistä on sydänmaalla, joka paraikaa hankiensa peitossa nukkuu rauhan unta ja tällä loistavalla seuralla, jossa hymyillään ja iloitaan? Sydänmaan hyväksikö täällä muka hymyillään, sydänmaan hyväksikö tanssitaan? Aili purskahti kovaan nauruun.

-- Niinhän te miltei nauratte, huomautti Laine, nostaen häntä hiukan koholleen maasta ja vieden hänet paikalleen, -- niinkuin ajatellaan luurankojen nauravan.

-- Kas vaan, sanoi Aili, -- ettepä näy olevan niinkään huono ihmistuntija.

-- Mutta vakuutan teille, ettei se ensinkään teitä pue. Teidän kasvonne ovat luodut hymyilemään.

-- Vai niin luulette! Mutta jos vakuutan teille, että hymy itse asiassa on minulle jotakin hyvin vierasta...

-- Niin en usko teitä...

Tanssin jälkeen vetäytyi Aili salin nurkkaan kasvien suojaan, jotka koristivat voittonäyttelyä. Hän näki siitä koko huoneen valomerenä, permannon, joka kiilsi, vaaleapukuiset naiset, herrat juhlavaatteissa. Viereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja humua... Hän jäi tuijottamaan pilariin salin syrjällä...

Ja hänen eteensä nousi toinen kuva: Kaarila, jossa nyt nukutaan. Lumi peittää vedet ja maat. On niin hiljaista. Yksin metsä huokaa... Oi äiti, oi Pekka!... Tuolla on Seppälä mäen päällä... työ, leivättömyys, äidittömät lapset... Lieneekö se täti heille hyvä? Ehkä soimaa ja lyö, ehkei rakkaudella neuvo pahantapaisia... Mitä on tullut Olkasta, joka jäi itkemään? Miksi hän itki? Eeroonko hän todellakin oli ollut rakastunut?... Tutut kasvot sukelsivat esiin, muistuivat mieleen rengit, piiat, torpparit ja heidän perheensä, vaivaistalo köyhineen, kerjäläiset, mustalaiset... Ainainen työ, ainainen huoli, ainainen taistelu leipäpalasesta, ei aikaa ajatella mitään muuta, kieltäymykset, kärsimykset, kuolema, unohdus... yksinäisyyden iäinen kaiho...

Lehteriltä remahti tanssisävel. Aili säpsähti ja palasi nykyisyyteen. Mitkä vastakohdat! Korvia särkevinä epäsointuina kohtasivat ne juuri hänen sydäntään, vihloen kuin terävät veitset. Kyynelet tulvivat hänen silmiinsä. Hän puri kokoon huulensa ja kiiruhti naisten pukuhuoneeseen. Vaistomaisesti vältti hän koppia ja laatikkoja, jotka olivat lattialla. Onneksi eivät naiset, jotka peilin edessä hääräsivät, olleet tuttuja. Aili pelkäsi tuttuja. Hän oli nukkunut pitkää unta, nyt seurasi herääminen. Hän oli langennut taivaastaan niinkuin aina ennen. Tällä kertaa oli uni ollut sikeämpää kuin milloinkaan ennen, herääminenkin oli voimakkaampi entistään. Hän kuuli, että se mitä nyt soitettiin oli masurkkaa, -- se kauan suunniteltu masurkka! Hänen oli mahdoton sitä tanssia. Hän otti kiireesti ylleen päällysvaatteet ja riensi ulos syrjätietä, alas pimeitä portaita, jotka johtivat valaistuun porraskäytävään. Siinä luuli hän kuulleensa nimeään lausuttavan ja askelten ajavan itseään takaa... Mutta hän ei kääntynyt katsomaan taakseen. Hänellä oli se tunne, että jos hän sen tekee, niin hän muuttuu suolapatsaaksi. Hän veti vain huivia silmilleen, kyynelet tulvivat tulvimalla, turhaan koetti hän ponnistaa vastaan. Lihava ovenvartija loi häneen kummastuneen katseen, avatessaan hänelle ovea.

Suloinen kylmä siveli hänen polttavia kasvojaan. Hän ei tehnyt selkoa itselleen, minnepäin hän meni. Hän vain riensi, puoleksi juoksemalla, ikäänkuin takaa-ajajaa pakoon. Olisipa nyt ollut metsä, johon olisi voinut mennä, heittäytyä hankeen, itkeä siinä ja antaa tuulen lohduttaa!... Mutta hän ei tuntenut kaupunkia niin hyvin, että hän olisi tietänyt missäpäin metsä oli. Ja tuskinpa olisikaan voinut lohduttaa muu kuin kodin metsä! Hänet valtasi sellainen ikävä, että hän ääneen valitti.

Askelia kuului hänen takanaan, pitkä herra seurasi häntä. Hän pelästyi ja alkoi astua kiireemmin. Herra astui perässä ja jo puhutteli.

-- Älkää pelätkö... Aili neiti...

Aili tunsi äänen ja seisahtui, tunsi jo miehenkin, se oli Matti Mantere. Hänen tulonsa vaikutti kuin poliisin lähettämä kylmä vesisade paloruiskusta keskelle kapinaan nousseiden kaupunkilaisten joukkoa. Airi havaitsi äkkiä koko hulluuden pakoretkessään.

-- Enkö saa teitä saattaa...? On näet vähän vaarallista naisen astua yksin keskellä yötä.

-- Kuinka te tiesitte tulla?

-- Satuin onneksi näkemään, kun astuitte alas portaita. Eiköhän olisi parasta, että kääntyisimme takaisin... Omaisenne voivat tulla levottomiksi.

-- Olkaa te hyvä, viekää heille sana, että olen mennyt kotiin. Minun ei enää tee mieleni tanssia, en _voi_ tulla sinne...

-- Meidän täytyy silloin kääntyä aivan toiseen suuntaan, sillä ettehän te täälläpäin asu.

He astelivat ääneti. Lumi narisi jalkain alla. Aili tuontuostakin nyyhkähti.

-- Pulu neiti, teitä on varmaan joku loukannut?

-- Ei, ei, ei kukaan.

Matti lausui arveluja sinne tänne. Hänen käytöksensä oli niin hienotunteista ja luottamusta herättävää, että Aili vihdoin rupesi tunnustamaan.

-- Noita samoja asioita olen minäkin usein ajatellut, sanoi Mantere. -- Oli aika, jolloin tahdoin nousta taistelemaan kaikkea tuota räikeää ristiriitaa vastaan, joka meitä kohtaa joka askeleella. Mutta sittemmin olen huomannut, että sen niin täytyy olla...

-- Mutta jos kerran hyvään tarkoitukseen tahtoo jotakin antaa, niin miksei sitä voi antaa sellaisenaan? Pitääkö sen välttämättömästi käydä tanssihuvien kautta? Ne voisivat olla erikseen ja sillä tavalla aivan oikeutetut. Kunhan ei niillä vain olisi mitään tekemistä hyväntekeväisyyden ja ihmisrakkauden kanssa.

-- Mutta iltamat ja arpajaiset ovat osoittautuneet tehokkaimmiksi keinoiksi ihmisrakkauden palveluksessa.

-- Se on hirveää sentään!

-- Eihän mikään ole täydellistä tässä maailmassa. Pääasia on, että tarvitsevat saavat apua.

He vaipuivat ajatuksiin ja ottivat hetken perästä asian uudestaan puheeksi. Mutta vastaus oli aina sama epämääräinen, tyydyttämätön. Aili tuli kotiin, hiipi vuoteeseensa ja jatkoi ajattelemistaan.

Mistä tulivat hänelle kaikki nuo tunteet, joista eivät muut mitään tietäneet? Kun Jumala hänet loi, niin loiko hän hänet pitämään muista huolta, tappamaan omia taipumuksiaan, elämään ja uhrautumaan muiden hyväksi?

Jos hän hymyili, niin varastiko hän siltä, jolla oli niin paljon suruja, ettei hän voinut hymyillä? Eikö hän saanut tuntea iloa, kun oli olemassa sellaisia, jotka itkivät? Pitikö hänen riisua vaate päältään ja antaa se sille, jota paleli? Ja kun oli kerjäläisiä, jotka kalvoivat leipäpalaa, niin saiko hän syödä herkkuja?

Ja vihdoin: oliko se itserakkautta, jos hän luuli Jumalan määränneen juuri _hänet_ pitämään huolta lähimmäisestään? Oliko se itsekidutusta? Oliko se velvollisuuksien etsimistä, joita ei oltu hänelle tarkoitettu?

Hän oli joskus yrittänyt puhua tästä kaikesta Eerolle. Eero oli naurahtanut, silittänyt hiuksia hänen otsaltaan ja sanonut: "pois pilvet onnemme taivaalta!" Siinä ei Eero häntä ymmärtänyt. Se oli hänelle kaikista vaikeinta!

Hän ei ollut ummistanut silmiään, kun parin tunnin perästä setä ja täti palasivat kotiin. Lyydi rouva raotti kynttilä kädessä ovea tyttöjen huoneeseen, mutta luuli molempien nukkuvan ja poistui.

Ailin mieleen nousivat kaikki nuo mietteet, mitkä yksinäisyydessä maalla olivat syntyneet, ne haarautuivat ja johtivat loppumattomiin. Siitä saattoi tulla aivan hulluksi! Vihdoin hänelle selveni, että hänen täytyy lähteä Kaarilaan, elää elämänsä sen kansalle, antaa sille koko rakkautensa. Tämä tuli hänelle ikäänkuin tukevaksi pohjaksi jalkain alle, luodoksi aavassa meressä, johon hän kahlautui kiinni. Se rauhoitti... Hän alkoi ajatella kotimetsää ja lahtea, jonka aallot sousivat rantaan... Mutta samassa muistui taaskin mieleen Eero, hänen sulhasensa, Eero jota hän rakasti...

Hän vaipui vihdoin uneen ja heräsi vasta kun Maija läksi kouluun... Eerohan menee ulkomaille. Hän, Aili, odottaa vielä pari viikkoa Helsingissä ja palaa sitten kotiin. _Kotiin!_ Riemulla tuo sana täytti hänen mielensä. Pelkkä ajatus siitä jo rauhoitti. Hän oli jo aivan tyynenä, kun Lyydi rouva tuli huoneeseen ja toi hänelle sanomalehden.

-- No lapseni, pelkäsimme jo että olit tullut kipeäksi. Kuinka sinä saatoitkaan lähteä yksin menemään, keskellä yötä, kenellekään sanomatta?!

-- Anteeksi, rakas täti! minun mieleeni johtui Kaarila ja kaikki siellä kotona. Tuli niin vaikea olla, en tiedä oikein miksi, että minun piti lähteä pois... en ajatellut, että olisi vaarallista mennä yksin. Anteeksi...!

-- No hyvä on, lapseni. Tahdotko lukea... täällä on pitkä kertomus eilisillasta.

Aili otti lehden.

"Eiliset arpajaiset antoivat taaskin todistuksen siitä, mitä pääkaupungin suomenmielinen yleisö saa aikaan, kun on kysymyksessä jalo tarkoitus. Eilisilta muodostui isänmaallisen innostuksen juhlahetkeksi, joka ei hevillä poistu läsnäolleen mielestä." Sitten alkoi itse kuvaus, tarkasti tehtiin selkoa kuvaelmista ja lueteltiin toimikuntaan kuuluneiden ja esiintyjien nimet... Siinä Aili tuli uteliaaksi ja silmäili kiireesti nimiä, kunnes tuli omaansa... Se toi empimättä hymyn hänen huulilleen. Hänen nimensä _painettuna_... Miten kauan hän olikaan halunnut sitä!...

Keskellä tätä mielialaa tuotiin hänelle kirje, jonka päällekirjoitus oli Emma rouvan tuttua käsialaa. Hän joutui nyt aivan toisenlaisen ilon valtaan. Oikein hän hikoili, kun ei heti saanut koteloa auki ja repi vihdoin postimerkinkin -- vaikka pyhästi oli pojille luvannut tarkkaan koota postimerkit.

Emma rouvan kirje toi liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä. Hän onnitteli Ailia hellästi, toivottaen Jumalan kaikkivaltiaan siunausta... Kaarilassa kulki kaikki entiseen tapaan. Tyhjää vaan oli ollut. Jalo oli ensi päivinä kuljeskellut niin rauhattomana ja Mirrikin oli näyttänyt etsivän. Mutta he iloitsivat kaikki siitä, että hänellä, Aililla nyt oli hauskaa... Ja jotta hän saisi oppia enemmän ja nauttia nuoruudestaan, olivat he Pekan kanssa päättäneet, että hän saisi jäädä Helsinkiin. Pekka siitä likemmin kirjoittaisi... Emma rouva lopetti ajatuksissaan painamalla syliinsä Ailin ja lähettämällä Eerolle lämpimimmät terveisensä.

Sitä suuremmaksi käy siellä kotona ilo, kun kirjoitan, että tulen, että tahdon tulla! ajatteli Aili ja otti Pekan kirjeen.

"Rakas Aili! Samalla kun sydämellisesti sinua onnittelen sen uutisen johdosta, josta kirjoitit, -- Ailin täytyi nauraa: tuo juhlallisuus oli niin Pekan tapaista! -- niin pyydän ilmoittaa, että on parasta ettet nyt Kaarilaan palaakaan, vaan jäät Helsinkiin. Lähetän sinulle kuukausittain 50 à 60 mk. Ehkä voit hankkia jotakin pientä ansiota, niin että tulet toimeen. Pyydän ettet koeta mitään muutosta tehdä tähän ohjelmaan. Pekka."

Ailin ajatus seisahtui. Kirje sisälsi selvän kiellon. Mitä se merkitsi, mitä oli tapahtunut? Hiki nousi hänen otsalleen ja pisaroi hänen käsistään. Oliko Pekka tullut hulluksi? Mitä hän luuli Ailin Helsingissä tekevän kauemmin kuin oli aiottu? -- Hän nousi kiireesti ja alkoi pukeutua. Hän kirjoittaa paikalla, että hän aikoo tulla jo parin viikon perästä, tai vaikkapa heti... "On paras ettet palaakaan"... Onko se kosto siitä, että hän keväällä niin väkisinkin tahtoi...? Suuttumus ja suru taistelivat hänen mielessään, kunnes ei jäänyt sijaa kuin äärettömälle hyljättyyden tunteelle: hänhän kadottaa äidin, Pekan, kodin, Kaarilan, jota hän rakastaa enemmän kuin mitään muuta maailmassa!

Hän vaipui pitkäkseen vuoteelle ja puhkesi itkemään.

IX

Muutamia päiviä arpajaisten jälkeen olivat klikin tytöt koolla Sohvi Manteren luona. Oli juotu ensimmäinen kahvikuppi, joulutyöt olivat levällään pöydällä ja puhe liikkui arpajaisissa, kenelle se tai se voitto oli joutunut, kenen kanssa se tai se oli tanssinut, mitä se tai se oli sanonut ym. sellaisessa. Rakennusmestarikin oli käynyt tervehtimässä tyttärensä vieraita, istunut nojatuolissa, vetänyt sauhun sikaristaan ja lausunut mielipiteensä hänkin.

-- Mutta miksei Pulua kuulu? kysäisi joku vihdoin.

Sohvi, joka juuri toimitti sisään lisää kahvia, hymyili merkitsevästi ja virkkoi:

-- Hänellä on syynsä, hänellä on päänsärkyä, telefonoi Lyydi-täti aamupäivällä. Voinhan vielä kysyä.

Hän meni telefoniin, soitti ja kysyi osaaottavalla äänellä, miten "pikku Pulu" jaksoi, seuraavassa hetkessä seuralle ilmoittaakseen vastauksen: Aili kiittää kutsusta ja pyytää lausua tuhannet terveisensä. Ikävä kyllä hänellä yhä on päänsärkyä, joten hän ei voi tulla.

-- Mutta kuulkaa, mikä häneen tuli arpajaisissa! Minulle kerrottiin, että hän ääneen itkien, hiukset hajalla ja ilman päällysvaatteita olisi juossut kadulle... joku olisi häntä kovin loukannut, josta hän suuttui.

-- Niin, sanottiin että se olisi ollut Laine, mutta ei Laine itse mitään siitä tietänyt, sanoi kaikessa sovussa tanssineensa hänen kanssaan franseesin. Mikähän sen tytön päähän pistikään!

-- Oikku tietysti. Minä nyt tiedän asian aivan tarkkaan, sillä Mattihan onneksi sattui olemaan eteisessä, kun hän riensi alas portaita, ja kiirehti karkulaisen perään.

-- Menikö hän todellakin ilman päällysvaatteita talvipakkaseen?

-- Meni, ja itkenyt hän oli aivan ääneen. Matilla oli ollut aika työ hänestä, ennenkuin sai hänet kotiin...

-- No kuinka niin? Tahtoiko hän ehkä juosta avantoon.

-- Jotakin sinnepäin se oli ollut.

-- Kuka olisi luullut sitä! Sellaisena kyyhkysenä hän tuli maalta, niin vaatimattomana sinisessä puolivillassa. Ja nyt osaa jo panna toimeen tällaisia murhenäytelmiä.

-- Hyvä näyttelijättären alku!

-- Kyllä hän pitkin iltaa käyttäytyi niin... niin vähän _comme il faut_ kuin suinkin. Ettekö huomanneet, millä tavalla hän puhutteli herroja... Pää kallellaan hän hymyili, nauroi ja näytteli valkeita hampaitaan... Minä ihmettelen, että täti niin sokeasti sitä tyttöä ihailee. Olisinpa minä hänen sijassaan, niin totisesti sanoisin hänelle, mikä käy laatuun, mikä ei.

-- Etteköhän sentään tuomitse liian ankarasti? yritteli Elli puolustaa. -- Se on hänessä ehkä luontoa.

-- Luontoa! Odotahan kun kerron. Hän istuu tuossa kavaljeerinsa, nuoren ylioppilaan kanssa, syövät jäätelöä. "Tiedättekö, minulla ei vielä koskaan ole ollut niin hauskaa kuin tänään!" Ylioppilas kysyy ihastuneena, mikä siihen saattaa olla syynä -- ja tyttö heittää päätään taapäin kuin vallaton, hemmoteltu lapsi ja vastaa -- että hän on tanssinut niin paljon, hän rakastaa tanssia... "Ettekö te tahtoisi... anteeksi ei, ei, ei, se ei ollut mitään..." Hän katselee viuhkansa takaa ylioppilasraukkaa, joka kysyy ja kysyy, saamatta muuta vastausta kuin: "te nauratte jos minä sen sanon!" tai "ei, se ei ollut mitään!" kunnes vihdoin tulee totuus: "ettekö olisi niin hyvä ja tanssisi kanssani? Te tanssitte niin viehättävästi!" Luontoa, luontoako tämä on? Lienee lupa kysyä.

-- Hän on koketti, älä puolustakaan! Hyvin koketti.

-- Voi olla...

-- Ja kummoiseen välikäteen Eero jäi! Hän sanoi jo kauan sitten pyytäneensä serkkunsa masurkkaan. Ja niinkuin te jokainen tiedätte, niin masurkkaahan armollisen neidin päähän on tyrkytetty sekä sopivissa että sopimattomissa tilaisuuksissa. Ja nyt äkkiä, kun Eero etsii daamiaan, niin ei tätä ole missään... Yleinen etsintä ja kysyntä, kunnes Matti tulee rauhoittamaan sillä tiedolla, että asianomainen on -- karannut! Vakuutan, että Eero kävi noloksi.

-- Mutta Eero käyttäytyi sentään hyvin maltillisesti, -- minusta hänen tapansa tässä tilaisuudessa juuri selvimmin osoittaa, ettei hänen ja Pulun välillä voi olla mitään -- ei lentänyt ulos kadulle, vaan pyysi Sohvin tanssiin ja jätti rauhallisesti koko asian Matin käsiin.

-- Matilta meni se masurkka! Tapasin tänään Eeron kadulla ja hän näytti huonolta. Mikähän siinä oikein on?... Minä luulen vaanivani, että siinä sittenkin on ollut jokin rakkausjuttu, joka on mennyt rikki!

-- Mutta hauskaa olisi tietää, mitä täti ja setä sanoivat Pululle tuon karkaamisen johdosta. Eiköhän hän sentään saanut jonkinlaista läksytystä!