Part 7

-- Mokomakin inhoittava ihminen! puhkesi Maija puhumaan. -- Huomasitko millä äänellä hän sanoi: "hauska nähdä teitä! Serkkunne on niin paljon teistä puhunut!" Se oli kerrassaan imelää! Minua vain hämmästyttää, ettei hän tänään puhunut ranskaa!

-- Mitä sinulla sitten on häntä vastaan? yritti Aili sanoa. -- Hänhän on niin miellyttävä...

-- Hän miellyttävä! Mene nyt suohon. Hän on pahin vanhanpiianalku mitä maa päälläns' kantaa. Tuon Eeronkin hän pilaa, hakkailee häntä ja kantaa hänelle ranskalaisia romaaneja... Ovat muka yhdessä ottavinaan ranskalaisia puhelutunteja. Odota vain, saat nähdä.

-- Maija, Maija, puolusti rouva Wahlfelt, saatettuaan tytöt ulos, -- sinä taas liioittelet. Sohvi on hyvä tyttö, pohjaltaan oikein kelpo tyttö, vaikka hänellä on hiukan omituinen tapa. Hänen äitinsä on kuollut aivan aikaiseen ja isä, rakennusmestari, ei ole kyennyt häntä ohjaamaan. Hän on, tyttö raukka, itse kasvattanut itsensä... Mutta nyt Aili, kerrot sinä uutisia Kaarilasta!

Tohtori, Lyydi rouva, Eero ja Maija istuutuivat kaikki hänen ympärilleen. Ja hän kertoi. Sitten avattiin kopat ja leivokset levitettiin pöydälle.

-- Voi voi sitä Emmaa, päivitteli Lyydi, -- kyllä hän osaa laittaa!

-- Äiti käski sentään sanoa, ettei leipominen oikein onnistunut...

-- Älähän nyt, kun kaikki on niin erinomaista!

Aili nukkui Maijan pienessä huoneessa kyökin takana. Se oli oikea koulutytön huone: pöydällä sinisellä paperilla päällystettyjä kirjoja, seinällä lukujärjestys, kartiiniin pistettyinä kuivuneita kukkakimppuja ja kotiljonkirusetteja. Riisuutuessaan Ailin vieläkin piti kertoa Kaarilasta ja sitten kertoi vuorostaan Maija. Hän soimasi Eeroa. Eero oli käynyt ylpeäksi ja itserakkaaksi. Ei hän ollut ensinkään sellainen kuin kesällä Kaarilassa. Mutta se oli tyttöjen syy, varsinkin neiti Manteren. Ja kyllä ne "hyväntekeväiset tarkoitukset" Eerolle olivat hyvin turmiolliset. Eihän hän muuta ehtinyt kuin esiintyä kuvaelmissa ja johtaa franseesseja.

-- Muuten, jatkoi Maija, kun molemmat tytöt jo olivat sängyissään ja valkea oli sammutettu: -- voin sinulle uskoa -- mutta muista ettet siitä kerro muille, -- että viime kesänä vähän ikäänkuin olin hassahtunut tuohon Eeroon. Oikein se on hullua, kun nyt sitä ajattelen. Mutta olinhan sellainen lapsi... Nyt, kun joka päivä painiskelemme poikien kanssa, ei sellainen tietysti voi tulla kysymykseenkään. En heistä piittaa mitään!

Maijan nukuttua valvoi Aili pitkän aikaa.

Minäkö, ajatteli hän, -- sitten olen hänet saanut, Eeron, josta kaikki pitävät? Kuinka se on mahdollista, kuinka hän minua saattaa rakastaa?

Lumisateen läpi katseli hän seuraavana päivänä pääkaupunkia. Yöllä oli tullut niin paljon lunta, että maa oli valkeanaan. Ajuritkin olivat ottaneet reet ja kulkuset, vaikka katukivi vielä tuntui. Mutta lunta tuli lakkaamatta, suurina hiutaleina. Katupojat liukuivat reuhaten alas käytäviä, siellä täällä oltiin lumisotasilla ja joku pieni palleroinen, jota palvelustyttö veti kelkassa, piti suutaan auki antaakseen lumihiutaleiden langeta kielelle. Aili oli kyllä kuvitellut pääkaupungin vaikuttavan suurenmoisemmalta, mutta hauska oli kaikissa tapauksissa Eeron rinnalla astella katuja, pysähtyä ikkunoihin ja tervehtiä tuttavia, joille Eeron yhtämittaa piti nostaa lakkiaan.

Päivälliseksi kokoontuivat kaikki kotiin: tohtori, pojat ja Maija tulivat koulusta, Lyydi rouva ompeluseurasta. Jokaisella oli silloin kertomista, ainoastaan telefoonin soitto katkaisi tuontuostakin iloisen puhelun. Syötyään pani tohtori levolle, Lyydi rouva neuvotteli ompelijattaren kanssa uudesta puvustaan, pojat sahasivat kamarissaan joululahjoja. Maija ei ihmeenkään vuoksi heittänyt Eeroa ja Ailia kahden, he istuivat Lyydi rouvan pienessä huoneessa salin takana.

-- Joko osaat huomiset läksyt? kysyi Eero päästäkseen Maijasta eroon.

-- En toki ole ehtinyt kirjaakaan avata! Kellohan on vasta neljä, ärjäisi Maija.

-- Arvelin vain, jos konserttiin aiot...!

-- Aion kyllä, mutta siitä minä itse pidän huolen. Mene sinä vain, minä tahdon tulla Ailin kanssa.

Samassa saattoi kadulta erottaa kumeaa torventoitotusta. Maija heristeli korviaan ja riensi ikkunaan.

-- Tulipalo! huudahti hän, juoksi sitä tietään eteiseen, otti päällysvaatteet ja kiirehti kadulle.

Hetkisen perästä kuuluivat pojatkin etsivän lakkejaan ja menevän samaa tietä. Eero sulki hiljaa ovet, istuutui Ailin viereen sohvaan ja taivutti hänen päänsä olkapäätään vastaan.

-- _Enfin seuls!_ Oikein minä siunaan tuota tulipaloa.

Sitten he olivat sanattomina pitkän aikaa.

-- Olen kertonut isälle ja äidille, virkkoi Eero hiljaa.

-- Oletko!

Aili punastui ja peitti kasvot käsillään.

-- He tulivat niin iloisiksi. Eiköhän meidän pitäisi kirjoittaa siitä Kaarilaankin?

-- Ehkä kyllä! Mutta ei sanota kellenkään toiselle...

-- Ei, ei... Sinä pelkäät, että tahdon sitä ilmoittaa. Älä luule! Pidämme suloisen salaisuutemme aivan omanamme. Olemme niin varovaiset, ettei kukaan aavista...

Huoneessa jo hämärsi. Punaiset seinät, koko lattian peittävä matto, punaiset huonekalut, kaikki sulautui epämääräiseksi pehmeydeksi. Ainoastaan kirjoituspöytä, joka syrjittäin seisoi ikkunan alla, oli vielä valossa. Palmu levitti jättiläislehtensä kauas huoneeseen.

-- Olen niin hullu, sanoi Aili hiljaa, -- että pelkään ihmisten osanottoa...! Minä oikein kärsin kun ajattelen, että meitä onniteltaisiin...! Pelkään sinun vanhempiasikin, puhumattakaan äidistä ja Pekasta.

-- Tiesin sen, siksi pyysinkin etteivät isä ja äiti mitään mainitse. Ja jos tahdot, kirjoitan minä Kaarilaan...

-- Ehkä minä nyt sentään itse... Äidin olisi paha mieli. Sinä panet sitten omakätisen tervehdyksen. Teemme sen jo tänään, eikö totta?

Eeron äiti kysyi salista saisiko hän tulla sisään. Hän kiinnitti Ailin rintaan kimpun valkeita kukkia ja suuteli häntä hellästi.

Meluten kopistivat Maija ja pojat ylös kyökinportaita.

-- Se ei ollut mitään vaarallista, tiesivät he, -- se saatiin paikalla sammumaan! Uudin vain oli syttynyt palamaan ja paikalla piti hälyttää kokoon palokunta.

Iltapäiväkahvia juodessa saapui Sohvi. Käteltyään kaikkia laski hän pöydälle nidotun kirjan ja istuutui tohtorin ja Maijan väliin vastapäätä Ailia ja Eeroa. Hiljalleen päästäen auki päällystakkinsa nappeja katseli hän hymyillen ympärilleen.

-- Voitteko aavistaa, mitä tänään olen tehnyt? Ollut lumisilla kuin vallaton koulupoika. Meitä käveli muutamia tyttöjä kadulla, näin lumen niin pehmeästi asettuneen jollekin kaidepuulle, koppasin sitä siitä kouraani ja heitin tyttöjä niskaan... Tietysti piti heidän kostaa ja niin oli sota valmis.

-- Sekaantuiko poliisi asiaan? kysyi tohtori hymyillen.

-- Ei sentään. No kuinka Helsinki miellyttää Aili neitiä?

-- Hauska täällä on, sanoi Aili punastuen.

Hän ei itsekään tietänyt, miksi hän punastui.

-- Ehkä Aili neidillä olisi halua huomenna ottaa osaa ompeluseuraamme? Te tunnette jo kaikki, jotka siihen kuuluvat.

-- Kiitos, jollen vain häiritse!

-- Häiritse! Tietysti emme sitten teitä pyytäisi... Ehkä Eero on niin rakastettava ja saattaa serkkunsa meille... Matti tulisi siitä hyvin iloiseksi -- paitsi tietysti meitä kaikkia muita!

Maija selaili kirjaa, jonka Sohvi oli laskenut pöydälle. Se oli ranskankielinen. Kannella oli hämähäkin kuva ja laiha nainen, jonka ympärille hämähäkki punoi verkkoaan.

-- Se kirja ei ole Maijan ikäisille, huomautti Sohvi, vetäen huuliaan hiukan taapäin. -- Toin sen Eeroa varten. Harvinaisen intressantti kirja! Tiedätkö, kuinka mademoisellemme sinua tänään kyseli. _"Et monsieur Wahlfelt, qu'est-ce qu'il fait aujourd'hui?"_ -- Minä selitin, että sievälle maalaisserkullesi näytät kaupunkia.

Eero nousi ja katsoi kelloa. Hymy leikki hänen huulillaan, hänen katseensa liukui Ailiin ja Ailista Sohviin. Maija oli julmistuneen näköisenä siirtänyt kirjan pöydän toiselle puolelle. Aili katsahti siihen arasti, ikäänkuin uskaltamatta siihen koskea. Eero vei kirjan huoneeseensa.

-- Niin, valitettavasti minun nyt pitää lähteä! sanoi hän sitten.

-- Sepä hauska, niin saan seuraa, huudahti heti Sohvi.

Eeron vetäessä ylleen päällystakkia seisoi hän nojaten oven pieleen ja kieritteli kädessään suurta pehmeää kaulustansa. Hän sattui seisomaan juuri Ailin päällystakin vieressä. Se oli epämuodikas ja haaltunut. Aili huomasi sen äkkiä.

-- Hohhoh, nyt sitä taas mennään tanssimaan, huoahti Sohvi.

-- Onko se niin ikävää? uskalsi Aili kysyä.

-- No on totisesti! Kun ihminen jo on käynyt näin vanhaksi...

-- Mutta miksi neiti sitten tanssii? Eikö olisi nuorempia?

Sohvi heitti häneen pitkän, epäilevän katseen, mutta ei huomannut hänen kasvoillaan vähääkään ilkeyttä. Ne olivat tyynet ja viattomat niinkuin hänen äänensäkin oli ollut. "Joko olet sinä hyvin tyhmä, tai..." ajatteli Sohvi, lopettamatta lausettaan. Hän kohautti olkapäitään ja päästi nahkakauluksen valumaan käsistään.

-- _Que c'est drôle!_ huudahti hän nauraen Lyydi rouvalle. -- Täti kulta auttaa minua selittämään, miksi minä, vanhapiika tanssin, enkä jätä sellaisia asioita nuoremmille... Johtokunnan rouvat ovat pakottaneet, vastoin kieltoani, vastoin kaikkia ponnistuksiani! Hyvä tarkoitus...

Lyydi rouva laski kätensä hänen olkapäälleen.

-- Siksi, selitti hän Ailille, -- että Sohvi tanssii niin hyvin. Meidän suomenmielisissä piireissämme on harva, joka vetää hänelle vertoja...

Sohvi ei enää puuttunut tähän aiheeseen, katseli vain hymyillen ja ikäänkuin nautinnolla Ailia, joka oli valahtanut tulipunaiseksi. Sitten hän kääntyi Lyydi rouvan puoleen:

-- Täti näyttää niin väsyneeltä!

-- Päänsärkyä vain. Mutta siihen olen niin tottunut. Menkää te nyt edellä. Kyllä minä heti tulen.

Tohtori raoitti huoneensa ovea.

-- Minä en muuta pyydä, kuin että koko puuha olisi ohitse, sanoi hän.

-- Mutta Eemil, oma rakkaani, kuinka voit niin puhua! Sellainen tarkoitus! Täytyyhän sitä hiukan uhrautuakin.

-- No niin, niin! Ja nyt menen minä vihkoja korjaamaan. Ja sitten, Aili, lähdemme yhdessä konserttiin, eikö niin.

Pian oli talossa hiljaista. Lyydi rouva oli mennyt tanssiharjoitukseen, pojat olivat tuoneet kotiin pihlajanmarjoja ja hautoelivat niitä lumessa. Maija koetti lukea läksyjään, mutta häiritsi tuontuostakin Ailia, joka hänen pöytänsä ääressä kirjoitti kirjettä kotiin. Hän hermostui siinä perinpohjin ja repi rikki pari arkkia ennenkuin sai kirjeen valmiiksi. Hehkuvin poskin liimasi hän juuri kiinni koteloa, kun tohtori tuli sanomaan, että oli aika lähteä konserttiin.

Suloista oli tulla ulos, lunta sateli taivaalta, joka näytti miltei tummansiniseltä. Ensi kulmasta ottivat he hevosen. Reki kiiti keveästi, kulkuset soivat, ainoastaan siellä täällä rasahti kiinni kivitykseen. Ihmisvirran mukana nousivat he yliopiston juhlallisia portaita, pilarien välitse juhlasaliin, jossa penkkirivit jo olivat täynnä. Aili oli siis nyt yliopistossa, jota hän aina suurimmalla kunnioituksen, miltei hartauden tunteella oli ajatellut. Tunteeseen sekaantui kuitenkin tällä hetkellä jotakin muutakin: hän ujosteli epämuodikasta takkiaan ja tarttui Maijan käsivarteen päästäkseen ikäänkuin hänen turvissaan livahtamaan läpi salin, jossa kaikki tuntuivat häntä katsovan. Heidän piti astua alas asti, vastapäätä lavaa, jonka yläpuolella riippui sininen, kirjaeltu silkkilippu.

Katsellessaan yleisöä, jonka rivit taajenemistaan taajenivat, unohti hän yhä enemmän itsensä, ja kun salaperäisen taiteilijahuoneen ovi vihdoin aukeni päästääkseen saliin juhlapukuisen nuorisojoukon, niin puhkesi hän yleisön kanssa innostuneesti taputtamaan käsiään. Eero oli eturivissä.

Mikäpä viehkeämmin virittää nuoren naisen tunteita kuin laulava nuori ylioppilasjoukko! Aili tunsi sinä iltana laulua kuunnellessaan vastakaiun kaikkiin niihin uljaisiin ajatuksiin, joita hänellä aina Helsingistä oli ollut. Helsinki oli sittenkin sydän, jonka lyönnistä eli koko maa, polttopiste, jossa yhtyi kaikki mitä oli suurta ja kaunista Suomessa. Hän ei ollut pettynyt. Ihanaa oli olla Helsingissä, ihana oli tuo laulava joukko. Hän ei siinä rakastanut yksin Eeroa, hän rakasti kaikkia laulajia, jok'ainoaa heistä.

-- Maija, kuiskasi hän väliajalla, -- miksei heille ole annettu kukkia? Se olisi ollut tyttöjen tehtävä. Oi etten ennen sitä ajatellut! Ruusuhan heillä kaikilla olisi pitänyt olla rinnassa!

-- Se on totta! Ruusu pitää toimittaa ensi konserttiin. Näetkö tuon pitkän herran tuossa, se on runoilija Laine.

Runoilija Laine! Juuri häntä Aili aina sellaisella nautinnolla oli lukenut. Ehdottomasti tuli hän huudahtaneeksi hänen nimensä ja niin ääneen, että ympärillä olevat kummastuneina kääntyivät häneen katsomaan. Laulu laululta kasvoi innostus salissa ja ohjelman loputtua kokoonnuttiin lavan ympärille ja taputettiin siinä kunnes laulajajoukko oli laulanut väsyksiin asti ja vahtimestarit jo alkoivat sammuttaa kaasuja. Ohi astuessaan Eero näki Ailin ja hymyili hänelle. Tyttö oli yliluonnollisen onnellinen, hän rakasti, hän jumaloi Eeroa, koko laulajajoukkoa.

Ulkona oli lumisade lakannut. Eheä valkeus lepäsi katoilla, ilma tuntui tuoksuvan puhtautta. Kulkuset kilisivät, iloisina hajosivat ihmiset yliopistolta. Tuontuostakin helähti nauru, joku viskasi toista lumipallolla, joku luisteli alas liukasta katukäytävää. Taivas oli syvän sininen, ilma raikas ja tyyni, olematta kylmä.

Äkkiä kajahti marssin sävel: lippu etunenässä astui laulajajoukko ylioppilastaloa kohti. Ja sinne saavuttua pysähtyi se laulamaan. Kuulijakunta asettui Henrikin esplanaadin puiden alle, laulun loputtua raikuivat kättentaputukset. Täällä puiden alla tapasivat Wahlfeltit useita tuttavia, Ailille esiteltiin joukko henkilöitä, joiden nimet hän sanomalehdistä milloin missäkin yhteydessä oli nähnyt. Laulajien vihdoin vetäydyttyä ylioppilastalon sisäpuolelle, huomasi hän seisovansa neiti Manteren ja herra Laineen välissä. Silminnähtävästi huvitettuina näkivät he maalaistytön hämmästyksen.

-- Niin, sanoi neiti Mantere, -- te olette nyt ihan meidän hallussamme. Kaikki muut ovat menneet kotiin.

Hän kierteli harmaata kaulustansa ja hymyili niin, että valkeat hampaat paljastuivat. Herra Laine kumarsi ja alkoi selittää:

-- Tohtorinna Wahlfelt oli väsynyt ja siksi läksi herrasväki pois. Minulle uskottiin tehtävä saattaa teidät kotiin, olen siitä erittäin onnellinen...

-- Mutta entä Eero, serkkuni, joko hänkin meni?

-- Eero! -- neiti Mantere nauroi ääneen, -- hän tietysti katosi sisään tuosta ovesta. Laulajat pitävät nyt jälki-istuntonsa. Hohhoh, ei Eero tule kotiin ennenkuin aamulla.

-- Eikö? kuului samassa ja heidän edessään seisoi Eero.

Aili tarttui hänen käteensä, niin hän ilostui. Eero kävi hiukan hämilleen, mutta jatkoi samassa:

-- Olen teitä kovasti etsinyt.

-- Tahdotko tällä sanoa, ettet ollenkaan enää menisi talolle? kysyi Sohvi.

-- Ainakin nyt ensin saatan kotiin Ailin.

-- Älä sinä tunkeudu minun aloilleni! Minä olen toimekseni saanut ja pyhästi luvannut saattaa neiti Wahlfeltin enkä voi sanaani syödä. Voithan sinä sensijaan mennä Sohvi neidin kanssa, niin ei hänen tarvitse vaivautua...

-- Vaivautua, niin, tässä kauniissa yössä, joka on kuin lempiville luotu, sanoi Sohvi viehkeästi, pieni iva äänessään. -- "Voi sitä onnetonta! Kun ei se tiedä kenen ottaa, kun ei se tiedä kenen ottaa." Valitse nyt Eero, tässä on tiehaara.

Hän seisahtui kadunkulmaan kaasulyhdyn alle ja leikitteli pehmeällä kaulakoristeellaan.

-- Mutta, ehdotteli Aili, -- jos kaikki ensin saattaisimme kotiin neiti Manteren ja herrat sitten olisivat hyvät ja saattaisivat minut...

Ehdotus hyväksyttiin. Alussa astuivat kaikki neljä rinnan, mutta sitten jakaantuivat he kulkemaan kaksittain, Eero ja Sohvi edellä, puhuen ranskaa, Aili ja runoilija perässä. Herra Laine oli niin suomalaisen talonpojan näköinen, että korkea silkkihattu ikäänkuin ivalla näytti komeilevan hänen päässään. Hän veteli sikaristaan pitkiä savuja, kyseli Aililta kaikenlaista ja virkkoi tuontuostakin:

-- Oikein hauska kuulla teidän kertovan! Te tuotte tänne elähtäneeseen pääkaupunkiin raittiita henkäyksiä suoraan maan sydämestä.

Saatettuaan Ailin kotiin, palasi Eero ylioppilastalolle. Seuraavana aamuna nukkui hän kauan ja tavatessaan Ailin, alkoi hän paikalla:

-- No Aili, sinä olet jo hankkinut itsellesi kaksi ihailijaa. Mantere oli vallan hämmästyksissään sinun "järkevistä mielipiteistäsi" eikä Laine löytänyt sanoja, joilla selittää suloasi. Olin jo huomauttamaisillani: "älkää nostako häneen silmiänne! Se tyttö on jo viety!"

Viime sanat hän kuiskasi. Hänen silmissään oli tänään jotakin väsynyttä. Aili punastui.

-- Ja minä, sanoi hän, -- melkein tahtoisin neiti Mantereelle kertoa, miten on: pelkään että hän on sinuun rakastunut...

Eero purskahti nauruun.

-- Olisit sanonut että mahdollisesti joku noista toisista tytöistä, mutta ei Sohvi! Sohvi nyt osaisi rakastua! Hän laskee leikkiä, se on hänen tapansa. Me olemme hyvät toverit, en häntä naisena pidäkään...!

VII

Kuin siivillä kiiti aika, tapahtumat ajoivat toisiaan takaa. Ainoa päivä sisälsi niitä enemmän kuin kokonainen vuosi Kaarilassa. Aili tottui siihen pian, niinkuin hän tottui pitämään kauniina niitä naismuotien äärimmäisyyksiä, jotka alussa olivat hänestä näyttäneet niin hirveän rumilta. Hänen käytöksensä varmistui, osaksi tietäen, osaksi tietämättään omisti hän itselleen piirteitä niiden henkilöiden ulkonaisesta käytöksestä, jotka hänestä tuntuivat hienoilta. Maalainen luonnollisuus ei silti kadonnut. Hänen esiintymisensä oli ujoa ja vapaata yhtaikaa. Naiset, varsinkin nuoret pitivät häntä kokettina, herrat sensijaan viehättävänä.

Wahlfeltien koti oli miellyttävä. Mahdotonta oli olla siellä viihtymättä. Kaikki pitivät tohtorista, oppilaat, ystävät, tuttavat. Hän oli aina tasainen ja ystävällinen ja laski mielellään leikkiä, jossa ei ollut ilkeyttä eikä pilkkaa. Ailin hän usein otti polvelleen, keinutteli häntä siinä ja puheli: "jää sinä tänne minun tytökseni, tuo Lyydi-tätikin kun aina puuhaa kaupungilla." Ja kun Maija silloin loi häneen katseen ikäänkuin kysyäkseen, eikö setä sitten ensinkään välittänyt hänestä, niin tohtori pujotti kätensä tytön tukkasängen läpi ja virkkoi: "olet, olet kyllä sinäkin herttainen, mutta tuo tukka ei ensinkään anna niin kotoista tunnelmaa kuin tämä!" Ja siinä hän tarttui Ailin vaaleaan palmikkoon ja punnitsi sitä kädessään. Tämä oli pieni pistos Maijalle, joka oli pannut kaikki voimansa liikkeelle säilyttääkseen tukkansa lyhyenä.

Totta oli, että rouva Wahlfelt paljon "puuhasi kaupungilla". Hän kuului naisyhdistyksiin, eläinsuojeluyhdistyksiin ja kaikenlaisiin hyväntekeväisyysyhdistyksiin. Ei ollut sitä yritystä suomenmielisissä piireissä, jossa ei hän olisi ollut välttämätön, ei niitä arpajaisia, ei iltahuveja, joille ei hänen poissaolonsa olisi ollut korvaamaton vahinko. Hänen tottunut silmänsä, hänen taitava kätensä, erinomainen aisti, energia -- ne saivat aikaan enemmän kuin kymmenen tavallisen naisen kyvyt yhteensä. Sentähden tuskin jäi montakaan iltaa kuukaudessa, jolloin hän sai elää kokonaan kotiaan varten. Häntä tarvittiin kaikkialla. Mutta harvoin hän väsyi, harvoin hermostui, aina hän oli valmis auttamaan. Silti ei hän laiminlyönyt kotiaan. Kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä, eikä kankeutta tai painoa tuntunut missään. Aamulla kävi rouva itse torilla keittäjättärensä kanssa, aina hän ennen ateriaa tarkasti ruokapöydän ja kurkisteli itse kattiloihin. Hän parsi ja paikkasi miehensä ja poikiensa vaatteet. Hän oli kun olikin niitä ihmisiä, jotka saavat aikaan. Paitsi sitä, että hän jokaisiin arpajaisiin valmisti komean voiton, ompeli hän kaikenlaisia pieniä koristeita, jotka sohville ja pöydille laskettuina tekivät hänen kotinsa hauskan näköiseksi... Ja kuinka herttainen ja rakastavainen hän saattoi olla omaisilleen! Kuinka pehmeästi hän hiipi miehensä kirjoituspöydän ääreen, silitti hänen otsaansa ja asetti hänen eteensä kukkakimpun, jonka hän kaupungilta oli tuonut tuliaisiksi! Hämärän hetkinä istuutui hän usein soittokoneen ääreen, huusi pojat laulamaan ja lauloi itse heidän mukanaan, vaikka hän tosin viime aikoina oli kadottanut paljon äänensä tuoreudesta. Mutta kaunis hän oli vieläkin ja niin nuoren näköinen, että paremmin olisi luullut häntä lastensa vanhemmaksi sisareksi kuin äidiksi.

Rouva Wahlfelt piti nuorten seurasta. Oli aina joukko nuoria naisia ja herroja, jotka nauttivat hänen erityistä suosiotaan. Hän ei heitä valikoimalla valinnut, vaan sattumalta he joissakin iltahuveissa tai kokouksissa olivat joutuneet puheisiin ja huomanneet sopivansa yhteen. Rouva Wahlfelt pyysi heidät luokseen -- ja niin oli liitto tehty. Se ehkä ei ollut erittäin pitkäikäinen, sillä jäsenet hajaantuivat vähitellen eri haaroille maailmaa, mikä mihinkin toimeen, mutta varmaa on, että jokainen iloisimpien muistelmiensa joukkoon laski ne hetket, jotka oli viettänyt "klikissä", joksi ystävykset piiriään nimittivät.

"Klikki" joka tähän aikaan seurusteli Wahlfeltilla oli vetänyt yhtä köyttä jo neljän lukukauden aikana. Se oli saanut oman leimansa, sillä oli omat lausepartensa ja sanantapansa, joita eivät muut ymmärtäneet. Asianomaisille oli niissä muistoja, joille täytyi makeasti nauraa, jotka sisälsivät salaisia viittauksia jne. Ystävykset kohtasivat miltei joka päivä: milloin sattumalta kadulla kävelyaikana, milloin teatterissa väliajoilla. Usein olivat he edeltäkäsin päättäneet tavata populäärissä, tai siellä, tai siellä, mistä lähdettäisiin kävelemään...

Luonteet tässä piirissä olivat sangen erilaiset. Valona naisten joukossa oli muuan neiti, joka suomenteli ja hoiti jotakin pankkivirkaa. Neiti Mantere edusti sukkeluutta, hänelläkin oli pieni toimi, mutta se ei sentään häntä estänyt hoitamasta isänsä taloutta ja omia huvejaan. Neiti Tuokko oli itse runollisuus, hän kävi jatko-opistoa, kirjoitti somia runoja ja hyviä aineita, lauloi sievästi, soitti pianoa ja esiintyi kauniin ulkomuotonsa vuoksi usein kuvaelmissa. Muut naisista olivat vähäpätöisemmät. Herroissakin oli aika hauskoja. Puhumattakaan Eerosta, johon kaikki klikin naiset vuorotellen olivat rakastuneet, oli runoilija Laine, joka seitsemäntoista vanhana, kaukaisesta maaseutukaupungista oli tullut ylioppilaaksi ja heti senjälkeen herättänyt huomiota runokokoelmalla. Arvostelijat olivat tässä esikoiskokoelmassa luulleet löytävänsä tosi-runoilijan tuntomerkit. Nyt oli Laine viidettä vuottaan ylioppilaana, oli ehtinyt väsyä ja elähtää. Hänen seuraavat kirjailijatuotteensa eivät olleet pitäneet mitä ensi kokoelma lupasi. Joku ilkeä kieli sentähden olikin ruvennut kutsumaan häntä "runoilija-surkioksi". Hänen täydellinen vastakohtansa oli maisteri Mantere, Sohvin veli, joka tavattoman mallikelpoisuutensa tähden "yritti tulla niin äiteläksi, että hän olisi ollut potkittava koko joukosta pois", niinkuin Sohvi sanoi. Se olisi tapahtunutkin, jollei Matti itse asiassa olisi ollut niin hauska ja reipas, että pelkästään hänen terve naurunsa jo oli tullut seuralle rakkaaksi.

Hän ei vähääkään muistuttanut sisartaan, ei ulkomuodoltaan enempää kuin luonteeltaankaan. Hän oli raittiusmies ja liikkui työväenpiireissä. Isän, rakennusmestarin mielipiteet ja pojan ihmisystävällinen katsantokanta olivat usein ristiriitaiset. Yllyttäjäksi ja sosialistiksi oli isä häntä monasti nimittänyt.

Vielä kuului klikkiin eräs senaattorinpoika, Eeron luokkatoveri, joka luki lakitiedettä, sekä muuan kylmäverinen lääkärinalku, jonka suurin ilo oli kauhistuttaa klikin naisia pöyristyttävillä jutuilla "aasiksesta". Olihan sitäpaitsi usein mukana muitakin hyviä tuttavia, seuran varsinaisten jäsenten veljiä, sisaria jne. Ja sillä tavalla joutui Ailikin joukkoon.

Eeron kanssa ei hän saanut olla paljoakaan, sillä olisihan se voinut herättää epäluuloa. Sohvi neiti sitäpaitsi tavallisesti otti Eeron haltuunsa ja alkoi puhuttaa hänellä ranskaa. Sillaikaa Laine ja Mantere kilvan kiistelivät Ailista. Laine väitti verensä nuortuvan, kun hän kuuli "noita terveitä, murteellisia lauseparsia" -- Aili käytti todellakin osaksi kotimurrettaan, Mantere taas vaihtoi Ailin kanssa mielipiteitä ja vakuutti, ettei hän koskaan ollut tavannut naista, joka niin paljon oli ajatellut.