Part 6

Iltapäivällä veti häntä vastustamaton ikävä metsään. Oli tyyni, kolkko ilma. Lehdet, jotka vielä eilen olivat vaatettaneet metsää, peittivät nyt maan, kahisten jalkain alla. Pilviä oli paksussa, ikäänkuin päällekkäin monin kerroin, toiset mustia kuin savu höyryveturin piipusta, toiset kolean keltaisia tai harmahtavia. Likellä taivaan rantaa riippui raskas musta lohkare. Sykkivin sydämin asteli Aili lehtipeitettä pitkin. Puut suhisivat hiljaa.

Miksi kohtelette minua niin kylmästi? kuiskasi Aili ja seisahtui.

Mikset tyydy meihin, miksi olet meidät hyljännyt? kuuli hän metsästä vastauksena.

Niin, miksi? kysyi hän huoaten itseltään, voimatta antaa vastausta.

Kun hän saapui ahon laitaan, minne Seppälän huoneet näkyivät, päätti hän mennä kysymään, miten emäntä voi. Aurinko oli tullut esiin mustan pilvilohkareen alta. Siitä lankesi keltainen valaistus alastomalle metsälle ja huoneille, joiden ikkunat kiilsivät kuin tulessa. Pohjasta päin tulla löyhytteli parvi valkeita, myöhästyneitä muuttolintuja. Ne lensivät pitkässä rivissä, liikuttaen hitaasti siipiään. Samassa näki Aili metsän laidassa miehen joka tähtäsi pyssyään niitä kohti. Se oli Pekka. Ailin mieleen muistui syksyhattu, josta puuttui sulka. Sitäkö hän, Pekkakin ajatteli, siksikö hän pyssynsä nosti? Ailissa jähmettyi veri. Hän jäi kankeana tuijottamaan lintuparvea, jonka höyheniä aurinko kultasi. Hän ei saanut huudetuksi, hän odotti vain hetkeä, jolloin luoti sattuisi valkeaan siipeen... Mutta sitä ei tullut. Linnut lensivät humisten hänen päänsä päällitse ja katosivat. Metsämiehen kädestä oli pyssy vaipunut. Keskellä ahoa hän kohtasi Ailin.

-- Menetkö Seppälään? sanoi hän. -- Kuulin ohiastuessani tuvassa veisattavan virttä ja kysyin Nikolta, joka hakkasi puita, mitä sairaalle kuului. Sanoi olevan yhtäläisenä.

Virsi loppui juuri heidän astuessaan tupaan. Pari naista naapurista istui vuoteen ääressä, lapset pysyttelivät hiljaa nurkassa.

-- Ehkä vain sanotte Villelle, voihki sairas heikolla äänellä, -- ettei se lähde pappia hakemaan. Ei tätä enää kauan kestä.

-- Mutta jos sinun sielusi vielä halajaa yhteyttä Vapahtajan kanssa, niin...

-- Kyllähän sitäkin... Mutta vielä enemmän minä noitten lasten tähden. Kuolinhetkellä sitä tulee mieleen kaikenlaisia. Olisin pyytänyt oikein pappia pitämään niistä huolta. Mutta kun te tulitte, Aili neiti ja te hyvä herra, niin ehkä te... Jumala itse se kai teidät lähettikin...!

Hän nosti Ailia kohti polttavan kätensä ja loi häneen kiiltävän katseen.

-- Mutta ehkä te tahtoisitte pappia, yritteli Aili.

-- Enhän minä muusta kuin noista lapsista, kun ne ovat kaikki tulleet niin pahantapaisia. En minä niitä ole osannut kasvattaa, Jumala sen minulle anteeksi antakoon!... Mihinkähän joutunevat orporaukat...! Voihan se sisareni aluksi tulla tänne ja eihän se Villekään niin vanha ole, ettei akkaa saisi ja tarpeenhan se on emäntä talossa. Kunhan saisi vaan hyvän, paremman kuin minä, että osaisi kasvattaa lapset...!

Hän viittasi luokseen likinnä seisovia lapsia ja painoi niitä hellästi vastaansa.

-- Olkaa vain huoleti, sanoi Pekka äänellä, joka jo tyyneydellään rauhoitti. -- Pitäähän se isättömien isä teidänkin lapsistanne huolta. Ja niin kauan kuin me Kaarilassa pysymme, pidämme heitä silmällä ja toimitamme heitä kouluun.

-- Palkitkoon sen teille, herra kulta, hyvä Isä!

-- No niin, sanoi muuan naisista, -- nyt voit rauhassa kuolla!

Ääneti astelivat sisarukset Kaarilaan. Kyenteli lunta, harvaan, kovina sirpaleina. Ailin mielessä risteilivät tunteet. Hän olisi voinut ääneen huutaa, niin hänen sydäntänsä vihloi...

-- Itketkö, Aili? kysäsi Pekka äkkiä hiljaa.

-- En, vastasi Aili jyrkästi. -- Mikset ampunut sitä joutsenta, vaikka pyssysi jo tähtäsi?

Hän tarttui tuohon kysymykseen kuin hukkuva oljenkorteen, sillä hän pelkäsi Pekan ymmärtäneen hänen mielentilansa. Ja kuitenkin hän haluamalla halusi jollekin paljastaa ahdistuksensa. Mutta miten hän itse asiassa olisi sen tehnyt?... Sillä se mikä häntä oikeastaan kidutti, eihän se ollut vaikutus kuolevasta... jospa se olisikin ollut sitä...! Se olisi rauhoittanut...

-- Ajatteletko sinä todellakin hattuasi? sanoi Pekka hetken vaiettuaan. -- Ei, tiedän, ettet sitä voi ajatella.

-- Miksen voisi?

Aili nauroi kuivaa, kovaa naurua.

-- Siksi, että tulemme kuolevan luota.

-- Mutta minähän olen matkalla Helsinkiin...

Hän säpsähti ja katkaisi puheensa, sillä hän oli ollut sanomaisillaan: "sulhastani tervehtimään"... Oikein hän pelästyi, kun sen huomasi.

-- Sinä näit itse, sanoi Pekka vakavana, -- miten joutsenet lensivät auringon laskua kohti. Ne olivat niin kauniit, etten voinut laukaista...

Hän lakkasi keskellä lausettaan, ikäänkuin hän olisi hävennyt avomielisyyttään.

-- Sitäkö sinä ajattelit? pääsi Aililta harvaan. -- Pekka, oletko sinä veljeni?... Ei, tiedätkö, minä pelkään sinua...!

Hetkisen he katselivat toisiinsa pitkään ja säikähtyneesti, sitten eivät he enää sanoneet mitään.

Kun Aili seuraavana päivänä läheni Seppälää, kuuli hän raitilla veisattavan ja näki ihmisjonon hiljaa liikkuvan riihtä kohti... Kuollutta siinä kannettiin.

Vainajan vuode oli tuotu pihaan, vaatteita oli levitetty aidalle. Suuremmat lapset itkivät, pienemmät joivat kahvia tuvassa.

-- Hyvä on, lapseni, sanoi Emma rouva, Ailin tultua kotiin, -- että joksikin aikaa pääset pois täältä. Kaikki tämä on sinua niin tärisyttänyt. Kunhan et sairastuisi!

-- En, en minä, kunhan vain tietäisin, etteivät ne lapset mitään kärsi... Me kun Pekan kanssa lupasimme, että pidämme niistä huolta.

-- Mutta vainajan sisarhan tulee niitä hoitamaan...!

-- En tiedä, olen sittenkin niin levoton!

Päivä päivältä hänen levottomuutensa kasvoi. "Mitä sinä menet, maalaistyttö, sinne missä ei sinua kukaan kaipaa, pois täältä, missä sinua rakastetaan?" kuuli hän äänen ikäänkuin ulkopuoleltaan. "Eero kaipaa!" huusi hän vastaan ja riensi lukemaan Eeron kirjettä. "Saanko siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot kasvosi, silittää hiuksiasi, sulkea sinut syliini!... Riennä aika, riennä! Lainaa linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana Ailini...!" Eivätkö ne sanat sisällä rakkautta, eivätkö kaipausta! Voiko enempää pyytää? Ja hän hymyili ja levitti käsivartensa kuvaa vastaan, jolla oli nuo rakkaat verhotut silmät. "Eero, oma armaani, minä tulen! Me tanssimme yhdessä, me ajelemme yhdessä!" Mutta samassa näki hän edessään kuolevan vaimon ja lapset, jotka pysyttelivät nurkassa... Hän näki koko Kaarilan metsän, jota tuuli taivutteli. Se lauloi hänen korvaansa surumielistä säveltä... Hän näki auringon laskevan ja joutsenparven rientävän etelää kohti. Pekka korotti pyssynsä valkeaa lintua ampuakseen, mutta se oli niin kaunis ettei hän voinut!... Aili heittäytyi permannolle ja itki. Tunteet raatelivat häntä, hänen mieltään repieli... Mitä hän tahtoi, miksi hän kärsi, mikä hänen oli?... Hänhän menisi arpajaisiin, jotka pidettäisiin kansansivistyksen hyväksi syrjäisillä seuduilla, juuri sellaisten seutujen kuin Kaarila... Entä... kuka tiesi jos tuloista jaettaisiin jotakin hänenkin kotiseudulleen, ehkä Kaarilan kansakoulusta tulisi mahdollisuus...! Hän sävähti äkkiä ylös lattialta ja pyyhki kasvonsa. Tuossa viime ajatuksessa oli suuri lohdutus.

Kun hän päivää ennen lähtöään hämärissä läksi kävelemään, oli hän jossakin määrin rauhoittunut. Seppälän emäntä oli saatettu hautaan ja hänen sisarensa oli saapunut taloutta hoitamaan. Aili oli iltapäivällä järjestänyt vaatteensa ja tavaransa, ajatukset olivat olleet tässä työssä. Ilmassa tuntui raikas talvinen tuoksu, lunta oli tullut niin runsaasti että ajettiin reellä ja järvi oli mennyt jäähän. Tienhaarasta pujahti äkkiä esiin nainen. Hänen yllään oli maalaisräätälin malliin tehty sadetakki ja päässä paksu kukillinen villahuivi.

-- Olka, huudahti Aili, -- iltaa! Vihdoin sinut näkee! Nyt käännytään Kaarilaan kahville!

-- Kiitoksia vaan... Taloonhan minä oikeastaan olinkin tulossa, mutta kun tapasin teidät tässä niin...

-- Se sopii erinomaisesti, niin minä saan seuraa kotiin... Sinua ei olekaan pitkiin aikoihin näkynyt. Kerrottavan vain olen kuullut, että se Niemelän Olka niin on laihtunut ja kalvennut!

Tyttö hieraisi kylmästä punertavia käsiään ja äkkiä vetäen huivin silmilleen, virkkoi hän miltei ärtyneesti:

-- Mitähän niitten puheista!

-- No niin, sanoi Aili. -- Parastahan oli, että sinä purit koko kaupat, kosket häntä rakastanut. Naimisiin ei pidä mennä muuta kuin rakkaudesta.

Hänen ääneensä tuli hellä sointu ja itsekseen hymyillen asteli hän hetkisen ajan. Hän ajatteli Eeroa, Eeron kauniita silmiä, hänen lämmintä hymyään.

-- Niin, virkkoi samassa Olka hänen vieressään, -- jos saa sen, jota rakastaa.

Hänen äänessään oli jotakin, joka paikalla herätti Ailin ajatuksista. Hän ikäänkuin säpsähti, hän ei tietänyt miksi.

-- Kuinka niin, Olka kulta? Mitä sinä tarkoitat?

Olka ei vastannut, vaikka Aili pari kertaa uudisti kysymyksensä. Lumi jalkain alla narisi. Metsä humisi hiljaa. Äkkiä Olka seisahtui.

-- Tulee jo pimeä, sanoi hän. -- Ehkä minä tässä saan neidille sanoa asiani, niin ehdin kotiin lypsynajaksi...

-- Niinkuin et sinä ennen olisi löytänyt kotiin pimeällä, puheli Aili leikillisesti, -- ja niinkuin ei Niemelässä olisi muita lypsäjiä...

-- Kiitoksia vaan... Kyllä minä nyt... Ja pianhan se minun asiani onkin sanottu. Enhän minä muuta kuin sitä, että äiti ja minä ja kaikki meidän väkemme lähetämme terveisiä oikein paljon sinne Helsinkiin, Maija neidille ja tohtorille ja tohtorinnalle... ja kaikille...

Viime sanat lausui hän ikäänkuin haparoiden, joidenkin muiden sanojen asemasta, joita hän alussa oli tarkoittanut.

-- Kiitoksia vaan, kyllä niitä menee, sanoi Aili.

Äkkiä välähti hänen päähänsä ajatus. Silmänräpäyksessä muistui hänen mieleensä pari piirrettä Olkan silmissä, kun he joskus olivat puhelleet Eerosta. Ja kerran, kun Aili oli lausunut hänelle terveiset, jotka Eero kirjeessään oli lähettänyt, kuinka Olka omituisesti oli punastunut! Aili ei silloin ollut sitä ajatellut, mutta nyt hän äkkiä teki johtopäätöksiä.

-- No entä maisterille, enkö hänelle saa viedäkään? kysäisi hän.

-- Maisterille! pääsi Olkalta hätäisesti, -- kyllä tietystikin paljon terveisiä... Jos hän vielä muistaa meitä metsäkyläläisiä...

-- Kuinka ei muistaisi! sanoi Aili.

Mutta samassa ojensi Olka hänelle päättäväisesti kätensä ja alkoi poistua kiirein askelin.

Aili jäi sanattomana tuijottamaan hänen jälkeensä. Oliko Eero, se viehättävä Eero, pannut pyörälle Olkankin pään? Aili tunsi vaistomaisesti, että niin oli. Olka, hänen lapsuutensa leikkitoveri, Olka, josta hän aina niin paljon oli pitänyt!

Ristiriitaisten tunteiden valtaamana saapui hän kotiin. Ruokasalin uunissa oli tulta, Jalo tuijotti liekkiin ja Mirri makasi uunilla. Lamppukin valaisi paikatun kupunsa takaa niinkuin tavallisesti, mutta saksalaisia kuvalehtiä ja äidin silmälaseja ei ollut pöydällä. Sensijaan oli kaikkialla koppia ja matkalaukkuja. Äiti oli valmistanut suuret määrät leipää lähetettäväksi Helsinkiin.

Aili ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Ajatukset risteilivät sinne tänne. Olka sukelsi tuontuostakin hänen silmiensä eteen. Milloin tapasi hän itsensä itkien pyytämässä häneltä anteeksi, milloin vakuuttamassa, että hän piti velvollisuutenaan vapaaehtoisesti luopua Eerosta... Kello kolmelta hän nousi. Silloin paloi salissa jo kynttilä ja pöydällä olivat hänen lakkinsa ja takkinsa matkajärjestyksessä.

Miten monta monituista kertaa hän oli tuntenut sitä mielialaa, joka kuului tällaisiin varhaisiin aamuihin, kun joku Kaarilasta matkusti junalle! Vilu jäsenissä oli hän noussut keskeltä makeinta untaan ja muiden juodessa kahvia tehnyt voileipiä matkaevääksi, taistellen voin kanssa, joka juuri tuotuna kellarikylmästä ei tahtonut levitä leivälle, joka taas tavallisesti oli aivan tuoretta... Miten kummalliselta tuntuikaan _itse_ olla sinä, joka aikoi matkalle...!

Aili itki kuumat kyyneleet Mirrin turkkiin, odottaessaan äitiä maitokamarista. Samassa tuli Pekkakin. Hän laski sadanmarkan rahan Ailin eteen ja kysyi:

-- Riittääköhän tämä? Jos nyt puute tulisi niin kirjoita, minä koetan sitten saada irti enemmän.

-- Kuinka ei riittäisi! Tällä sinä jo olisit saanut paljon heinänsiemeniä...

Aili hymyili kyyneltensä seasta ja otti esiin kukkaronsa.

-- Odota Pulu, minä annan sinulle paremman kukkaron! Tuohan on niin vanha ja ruma.

-- Älä sitä soimaa, se on uskollisesti palvellut minua koko elämäni ajan.

Pekka asetti itse rahat uuteen, suureen kukkaroonsa ja Ailin juodessa kahvia köytti Emma rouva kiinni koppia ja varoitti häntä astumasta pois muilla asemilla kuin Riihimäellä ja liikkumasta mihinkään junan kulkiessa. Kun hän onnellisesti oli saanut ylleen kaikki turkit, lähdettiin portaille, josta lyhdyn valo lankesi odottavalle reelle ja lumelle. Emma rouva tarkasti rekeä ja alkoi järjestää peittoja ja mättää pois heiniä.

-- Te ette koskaan opi panemaan rekeä kuntoon, torui hän rengille. -- Kuka tuollaisella heinäkasalla saattaisi istua! No nyt!

Aili nousi rekeen. Siinä hän vielä moneen kertaan suuteli äitiä ja Pekkaa. Vihdoin renki läjähytti ohjasperiä, aisakello alkoi soida ja naristen läksi reki liikkeelle. Pekka seurasi kannaksilla.

-- Jumalan haltuun! kuului vielä Emma rouvan ääni.

Huurteinen metsä siinsi hämäränä. Lumisina lepäsivät maat. Taivaalla ei näkynyt ainoaa tähteä, ei valon sädettä. Pekka piti kättään Ailin olkapäällä.

-- Pääsitte lähtemään hyvään aikaan, sanoi hän rengille. -- Ei ole mitään kiirettä. Hyvästi, Pulu, lisäsi hän hetken vaiettuaan.

-- Pekka, rakas veljeni, hyvästi! Tule vielä niin että sinut näen!

Pekka kiepahti istumaan reen laidalle. Hänen karvalakkinsa ja viiksensä olivat huurteessa. Huivien sisästä kohtasivat häntä Ailin kyyneleiset silmät.

VI

Juna pysähtyi pitkään viheltäen. Ihmiset törmäsivät ovia kohti ja virran viemänä joutui Aili taivasalle, josta kylmä ulkoilma lehahti häntä vastaan. Yhtenä ainoana äänenä kuuli hän ympärillään huudahduksia, naurua, kärryjen vierinää. Ja tätä ääntä pyrki tukahduttamaan toinen vieläkin suurempi ääni: tärisevä melu kadulta. Ihmisvirta tuli katoksen alle, jota suuret sähköpallot valaisivat. Siinä se liikkui edestakaisin: naisia, herroja, muodikkaissa puvuissa, siellä täällä joku huivipää, tuossa venäläinen upseeri rouvineen, jonka vaatteista levisi väkevä hajuveden lemu ja ääneti kuin aave hyörivässä kansanjoukossa kävelemässä kirjavapukuinen, töyhtölakkinen santarmi.

Jolleivät he ole saaneet kirjettä, jolleivät ole vastassa? tuli Ailin mieleen.

Hän oli vasta hetken seisonut asemasillalla, kun tämä ajatus lensi hänen päähänsä. Turvattomuuden tunne valtasi hänet. Käsivarrellaan kotikutoinen kirjava huivi ja koppa, jossa oli sokerikakku ja muita arkoja leivoksia, alkoi hän astua eteenpäin, tietämättä minne mennä. Silloin kohtasi hänen korvaansa tuttu ääni: "täällä hän on, täällä hän on!" Maija karkasi hänen kaulaansa, riisti kopan hänen käsivarreltaan ja Eeron lämmin käsi pusertui hänen kätensä ympäri.

-- Tervetuloa Helsinkiin!

Ensin hän ei nähnyt muuta kuin Eeron hymyilyn ja ruskeat silmät, mutta sitten huomasi hän hänen päässään korkean mustan hatun, joka teki hänet niin vieraan näköiseksi.

-- Pelästyin jo ettette olisi saaneet kirjettäni...!

-- Ei, kyllä se ajoissa tuli... Minä varkain läksin lauluharjoituksesta... Harjoittavat paraikaa talolla huomiseen konserttiin...

He astuivat valaistujen asemahuoneiden läpi, sälyttivät tavarat ajurin viereen ja istuutuivat kaikki kolme rattaille, Aili Maijan syliin. Taivas oli raskaassa pilvessä, korkeina kohosivat kivimuurit, kaasulyhtyjen pieninä tuikkiessa alhaalta. Torilla oli melu niin suuri, ettei voinut erottaa omaa ääntään. Voimiensa takaa huusi Maija selittääkseen Ailille, millä kadulla oltiin ja mistä milloinkin mentiin.

-- Täällä ajetaan vielä rattailla! ihmetteli Aili.

-- Pysyköön vain lumi poissa, huusi siihen Maija, -- niin saan käyttää polkupyörää. Olen sillä joka päivä ajanut kouluun.

Suuren, valkoisen kivitalon eteen seisahduttiin. Portaat olivat leveät ja kirkkaasti valaistut. Seinillä oli maalattuja koristuksia ja käsipuut kiilsivät. Kolme porrasta kerrassaan hyppäsi Maija toiseen kerrokseen ja soitti ovikelloa. Tohtori Wahlfelt, kookas kaunis mies, jonka ohimoilla ensimmäiset harmaat hiukset alkoivat näyttäytyä, avasi itse oven ja eteisessä riensi vastaan Lyydi rouva, molemmat hellästi sulkeakseen syliinsä Ailin. Nauloissa riippui joukko päällysvaatteita ja peilipöydällä oli hattuja. Eero kantoi palvelustytön kanssa sisään Ailin tavarat.

-- Ole nyt aivan kuin kotonasi, Aili kulta, kehoitti rouva Wahlfelt vieläkin, viedessään sisään tyttöä.

Eteiseen näkyi valaistu huonerivi: kiiltäviä permantoja, kauniisti paperoituja seiniä, maalauksilla koristettuja kattoja. Tohtorin kamari oli salin vierellä, kirjahyllyt näyttivät täyttävän kaikki sen seinät. Salissa seisoi kukkaryhmän keskellä Takasen "Aino", flyygelin kansi oli auki, seinillä tauluja, huonekalujen selustoille oli heitelty ommeltuja koristeita. Siellä täällä seisoi pienellä pöydällä vaasi tai valokuva. Kaitaista mattoa myöten he astuivat huoneeseen, jonka ovea punaiset uutimet varjostivat. Se oli valaistu punertavalla valaistuksella ja tyttöääniä kaikui tulijaa vastaan.

-- Hilda, tuo sisään teekeittiö, huusi rouva Wahlfelt astuessaan ruokasalin oven ohitse ja kääntyi sitten Ailin puoleen: -- sinun kai on hyvin nälkä, mutta ensin täytyy saada tyydyttää näiden nuorten uteliaisuus. Katso, he ovat täällä valmistamassa arpajaisvoittojaan ja pukujaan.

Lyydi rouva silitti hymyillen Ailin hiuksia ja siirsi oviverhot syrjään. Se oli pieni huone, jonka permannolla askeleet eivät kuuluneet. Palmu varjosti naisen kirjoituspöytää. Sohvapöydällä oli huiskinhaiskin jos jonkinlaisia käsitöitä, kirjavia lankoja, pätkiä silkkikankaista, tekokukkia... Korkea, punaisella silkkivarjostimella peitetty lamppu valaisi.

-- Tässä nyt pyydän esitellä neiti Aili Wahlfeltin.

Joukko nuoria tyttöjä nousi ojentamaan hänelle kättä ja rouva Wahlfelt lausui joukon nimiä. Polttava puna poskilla kumarsi Aili toisille ja niiasi niille, jotka näyttivät vanhemmilta. Hän tiesi, että hän sen teki kömpelösti, hän tiesi, että heidän täytyi hänelle nauraa, ja häntä ujostutti sanomattomasti. He olivat muodikkaissa, hienoissa puvuissa, hänen sininen leninkinsä mahtoi niiden rinnalla näyttää suorastaan hullunkuriselta. Mieluimmin olisi hän painunut maan alle. Neiti Manteren nimeä mainitessa heräsi hänen uteliaisuutensa. Se oli solakka, kaunisvartaloinen nainen, jonka nuortea iho, vaalea tukka ja viisaat silmät saivat unohtamaan piirteiden epäsäännöllisyyden. Tumma puku sujui hänen ympärillään kuin suomukset kalan selässä. Kirjava silkkisolmu piteli kaulusta kiinni leuan alla.

-- Hauska tutustua teihin, sanoi hän. -- Serkkunne on teistä niin paljon kertonut.

Ja samalla vilkaisi hän Eeroon, joka juuri astui huoneeseen. Tyttöjen kasvot hymyilivät häntä vastaan. Aili jäi rouva Wahlfeltin viereen seisomaan.

-- No, onko hauska nyt tulla Helsinkiin?

-- On, kovin hauska.

-- Siellä maalla on kai täysi talvi?

-- Kyllä. Reellä minä tulin asemalle.

-- Tulettehan sitten auttamaan meitä kuvaelmiin?

-- Mielelläni, jos vaan kelpaan!

-- Kauniit tytöt aina kelpaavat! naurahti neiti Mantere ja lisäsi samassa: -- no Eero, miten laulu kävi?

-- No kyllähän se jo... Se ballaadi vain; se ei tahdo mennä puhtaasti.

Neiti Tuokko nousi samassa, otti likeiseltä pöydältä kimpun pitkiä silkkinauhoja ja heilutteli niitä Eeron edessä.

-- Kaunista, kaunista! huudahti Eero kohteliaasti kumartaen ja tarttuen nauhoihin. -- Katso Aili, nämä näet huomenna konsertissa marsalkkain yllä.

Muuan neideistä pujottautui esiin pöydän takaa ja seisahtui rouva Wahlfeltin eteen.

-- Täti kulta, sanoi hän, -- mitä kaikkia minun pukuuni nyt oikein kuuluu?

-- Sinä olet vedenneitoja, eikö niin?... Hiukset hajalle, valkea puku, paljaat käsivarret, kaula paljas ja paljon, paljon lummekukkia!

Hän tarttui kukkakimppuun, joka oli pöydällä ja asetti sen tytön vaaleille hiuksille.

-- Entä minä, täti kulta?

-- Sinä olet kukkasia? -- rouva Wahlfelt vei käden hänen leukansa alle ja tarkasti siinä hänen somia kasvojaan ja tummia hiuksiaan. -- Vihreä harsopuku niinkuin kaikilla kukkasilla, vihreät silkkikengät, hiukset hajalla... Eivätköhän tummat orvokit sopisi, sanokaa? Luulen, että tummat orvokit olkapäillä, rinnalla ja pitkin vyötäisiä olisivat kauniit.

-- Kyllä, kyllä, kaikui ympäriltä. -- Ja hiuksissa samettinen suuri orvonkukka!

-- Ja Ellistä tulee vaaleanpunainen ruusu! Ruusuja pitkin koko pukua...

-- Minä pelkään koko iltaa. Aloimme niin myöhään harjoittaa tanssia emmekä ensinkään vielä osaa...

-- Kyllä me opimme...! Huomennahan on harjoitus kello viisi?

-- Se on hyvä, niin ehdimme konserttiin!

-- Täti, mutta mitä minä teen, kun silmääni tulee näärännäppy? Se on jo aivan paisunut...

-- Kiitä onneasi, että se nyt jo tulee...! Se on sitten jo siksi poissa. Haudo silmää kuumalla maidolla.

-- Ja liotetulla vehnäleivällä... Mutta kun minun kurkkuni tuntuu kipeältä ja pitäisi laulaa...!

He puhuivat kaikki sekaisin, kukin korottaen ääntään ja alkoivat panna kokoon käsitöitään.

-- Mutta mistä kummasta ne vihreät kengät saadaan?

-- Päällystä jotkut tohvelit vihreällä silkillä. Tule meille niin näytän omani!

-- Jaa, se on fiksua...!

Eero oli jäänyt oven ääreen, huolimattomasti nojaten pieleen. Aili oli joutunut hänen viereensä. Äkkiä seisoi neiti Mantere heidän edessään.

-- No, ensi kertaako tämä pikku neiti todellakin on Helsingissä?

-- Niin...!

-- Eero! -- hän lausui sanansa veitikkamaisella hymyllä: -- en sitä ikinä anna sinulle anteeksi, ettet ruvennut parikseni tarantellaan! Se on niin ilkeä se, se herra...! Kaikki sanovat, että sinä sen olisit tanssinut niin erinomaisesti.

-- Hän tekee sen yhtä hyvin, vastasi Eero, -- tiedäthän että minulla on luvut ja ulkomaanmatka ja...

-- Muita tekosyitä...! Ei tiedätkö, minä sen sinulle vielä kostan...!

Hän katosi nauraen muiden tyttöjen joukkoon. Maija tarttui Ailin käsivarteen ja vei hänet ruokasaliin, jossa teekeittiö jo höyrysi. Eero seurasi heitä.

-- Jää sinä vain sinne, sinua ei yhtään tarvita täällä, sanoi Maija ärtyisänä ja sulki ovet hänen edestään.

-- Salli minun toki syödä, sillä -- suo anteeksi -- olen hyvin nälissäni!

Epäillen päästi Maija hänet huoneeseen. Istuuduttiin pöytään, Maija kaatoi teetä ja Eero tarjosi Ailille leipää. Vieraat kuuluivat sanovan hyvästi ja askeleet likenivät eteistä.

-- Kunhan jo menisivätkin, kuiskasi Maija. -- Mutta pojat, pojat! muisti hän äkkiä, -- sinähän et vielä ole nähnyt poikia! Jussi, Aarne...! Tänne, pian...!

Hän juoksi kyökkiin ja katosi porraskäytävään, josta vei ovi poikien kamariin. Sitä hän nyrkillään koputti.

Aili ja Eero olivat kahden. Aili oli painanut alas silmänsä, kumpikaan ei saanut sanaa suustaan. Eeron katse lepäsi tytön kasvoilla. Se sulatti kuin aurinko jotakin hankea, se poltti. Vieraat olivat salissa, tytöt kuuluivat nauravan. Aili nosti silmänsä, ne olivat täynnä kyyneliä. Hetkeksi hän vajotti ne Eeron syvään, verhottuun katseeseen. Häneltä unohtui koti, vieras ympäristö, kaikki...

Eero ojensi hänelle pöydän alitse kätensä, mutta veti sen samassa takaisin. Ovi narahti: kynnykselle ilmestyi neiti Mantere.

-- Häiritsenkö? kysyi hän hymyillen.

Eero pyyhkäsi servietillä huuliaan, Aili yskähti.

-- Et, et vähääkään. Tule vain tänne pitämään meille seuraa. En tiedä miksi Maija sulki ovet... Tietysti ettemme me häiritsisi herrasväkeä!

-- Pojat veikaleet jo nukkuvat! sanoi Maija tullessaan kyökistä ja lisäsi samassa neiti Mantereelle: -- ehkä neidin vielä on nälkä!

-- Ei, tulin vain tätä pikku neitiä katsomaan!

Hän nojasi Eeron tuoliin ja katseli Ailia.

-- Serkkuni on väsynyt, selitti Eero, -- hän on ollut matkalla kello kolmesta asti.

Kuullessaan muiden vieraiden lähtevän, ojensi Sohvi kiireesti kätensä Ailille ja Eerolle. Ovessa hän vielä kääntyi kysymään:

-- Tuletko huomenna tunnille?

-- Tuskin, vastasi Eero. -- Tahdon Ailille näyttää Helsinkiä.

Eero meni saattamaan häntä eteiseen.