Part 5

Edellisenä päivänä oli Kaarilaan saapunut Emma rouvan käly, joka täällä tavallisesti vietti kuukauden kesästä "nukkuakseen pois hermostumisensa" ja voimistuakseen "Kaarilan mainiosta maidosta". Hän kävi nyt Kaarilassa ensi kertaa veljensä kuoleman jälkeen, ja sentähden piti hänen tuontuostakin itkeä muistojen herätessä. Muuten hän oli mieleltään hilpeä kuin nuori tyttö ja seurusteli kernaasti nuorten kanssa. Suvussa kutsuttiin häntä yleisesti "Malla tädiksi", vaikka hänen nimensä oli Karolina. Tuliaisiksi oli hän tuonut erinomaisia karamelleja.

-- Maija, koetti Eero ärsytellä, nähdessään miten tyttö täysin kourin vei makeisia suuhunsa, -- noin ei tulevan ylioppilaan käy syöminen. Oletko koskaan nähnyt kenenkään ylioppilaan tuolla tavalla herkuttelevan?

Maija ei, kumma kyllä, vastannut mitään tähän solvaukseen. Hän heitti ainoastaan surullisen katseen serkkuunsa. Mutta täti sai siitä aihetta kaikenlaisiin kysymyksiin: aikoiko Maija ylioppilaaksi? Oliko hänellä todenteolla halua siihen? Ja hän tarttui Maijan käteen ja läksi hänen kanssaan puutarhaan syvällisemmin jutellakseen asiasta... Ja kun he sieltä palasivat, niin syntyi Emma rouvan kanssa kesken juhannuskiireiden vilkas keskustelu. Ja täti esiintyi Maijan lämpimänä puolustajana.

Sillaikaa oli Aili Eeron kanssa koristamassa portaita.

-- En ollenkaan käsitä, sanoi Eero, -- että parin päivän perästä lähden Kaarilasta.

-- Pianhan se aika on mennyt! Oletko loppukesän kotona?

-- Olen. Syksyllä tenttaan sitten Helsingissä loppuun ja järjestän asiat. Heti joulun jälkeen lähden. Pääasiallisesti kai tulen oleskelemaan Wienissä ja Parisissa. Kyllä se Parisi sentään kaikesta päättäen on kaupunkien kaupunki. Voi niitä Arvi Svahnin kuvauksia sieltä! Minun pitää joskus Helsingissä lukea sinulle joku hänen kirjeistään.

-- Onko tuo Svahn paras ystäväsi?

-- Niin, jos nyt miesten kesken voi puhua parhaasta ystävästä samassa merkityksessä kuin naisten kesken, voin todellakin sanoa sitä Arvista. Jo poikina me uskoimme toisillemme kaikki ajatuksemme. Ja ensi ylioppilasvuosina olimme erottamattomat. Mutta nyt hän on ollut poissa kolmatta vuotta. Ja tietysti sitä aina silloin vieraantuu.

-- Kirjoitatko joskus meille... sitten kun olet poissa? kysyi Aili hetken vaitiolon jälkeen.

-- Kirjoitan useinkin ja muistelen vielä useammin, varsinkin sinua, Aili.

-- Kunhan et unohtaisi siellä maailman pauhinassa!

-- En. Etkö tiedä, että ulkomailla kotoiset ihmiset vasta käyvätkin oikein rakkaiksi. Enkähän minä niin kauan viivy kuin Arvi. Älä pelkää, emme ehdi vieraantua... Mutta kuule, huudahti hän äkkiä salaperäisesti: -- tänään kiusottelemme hiukan tohtoria, eikö totta?

Aili katseli häneen suurin, vakavin silmin, mitään vastaamatta.

-- Sillä tavalla, että sinä olet olevinasi minuun rakastunut ja minä sinuun...

Aili punastui ja koetti hymyillä vastaukseksi.

Vieraat saapuivat jo iltapäiväkahville. Tohtori, noin neljänkymmenen vuotias, roteva mustapartainen mies, esiintyi vaaleassa kesäpuvussa, valkea olkihattu päässä. Hän liehutteli voimiensa takaa Ailia, sillaikaa kuin apteekkarin apulaiset hartaudella kuuntelivat Maijan selityksiä uusimmista polkupyöristä ja postineiti ja hänen sisarensa virittivät paulojaan Eeron eteen.

Leikittiin panttileikkejä lehtimajassa. Ailin täytyi kerran panttinsa lunastukseksi luvata tohtorille kukkavihko. Tämä ilostui siitä suuresti, tarjosi Ailille käsivartensa ja vei hänet kukkalavan ääreen.

-- Mitä kukkia tohtori tahtoo? kysyi Aili, nauruaan pidätellen.

-- Mitä Aili neiti vain itse suvaitsee antaa... Paitsi noita keltaisia. Ei niitä, Aili neiti! huusi hän surkealla äänellä. -- En pidä keltaisista.

Aili oli ojentanut kätensä taittamaan keltaisia ruusuja.

-- Punasia tohtori tietysti tahtoo! huudahti silloin Eero lehtimajasta. Koko seura purskahti suureen nauruun.

Illallisen jälkeen lähdettiin kokkokalliolle, missä kylän väki oli koolla. Herrasväen tullessa lakkasi tanssi hetkeksi, mutta kun herrat olivat valinneet kukin torpantyttärensä ja neidit tanssivat kylän nuorten miesten kanssa, niin oli ilo pian entistä ehommassa vauhdissa. Viulu vinkui, sammal vain tuprusi kallion revelmistä, kun tanssivat sitä polkivat.

Liikkumattomina lepäsivät lahden vedet, syvässä päilyi taivas ja metsäiset rannat. Rusko taivaalla oli ihmeellisen herkkä, ilma tuoksui. Räiskyen leimusi kokko ja kaiku kantoi laulua ja soittoa kauas järven taa, missä toisten tulien ääressä toiset nuorisojoukot kisailivat.

Hiukan erillään muista seisoi Eero, katsellen järvelle, jonka pintaa aurinko tulipunaisena pallona likeni. Tanssin lakatessa astui hän esiin, johti katseellaan väen piiriin ympärilleen ja alkoi: -- Kansalaiset, hyvät ystävät!

Tiedämme, että aikojen alusta taistelu on vallinnut pimeyden ja valkeuden välillä sekä ulko- että sisäpuolellamme. Jo vanhat kansat huomasivat näiden mahtien suuruuden ja osoittivat, toiselle pelosta, toiselle rakkaudesta, jumalallista kunnioitusta. He elivät toivossa, sillä he uskoivat, että maailman lopulla pimeys, pahan valta kukistuisi ja valo, hyvän valta saisi herruuden.

Kuinka monesti, nähdessäni lyhyen talvipäivän auringon vaipuvan pohjolan yöhön, olen tullut ajatelleeksi hyvää ihmissydämessä, jonka maailman pahuus tahtoo niellä mustiin aaltoihinsa. Iäiseen yöhön näytti usein aurinko laskeneen, ikipäiviksi näytti usein jumalallinen kipinä ihmisrinnasta sammuneen. Mutta uuden päivän mukana nousi uusi aurinko ja yön keskeltä loisti esiin ihmissydämen alkuperäinen kauneus, vaikkapa vain hetkeksi niinkuin lyhyen talvipäivän aurinko... Miten voisimme kestää talven pimeää, jollemme tietäisi, että sitä seuraa juhannuspäivä, miten kestää pahan valta, jollemme, niinkuin vanhan ajan kansat uskoisi, että hyvä kerran saa herruuden?

Hän vaikeni hetkeksi. Ympärillä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Ainoastaan käen kukunta metsästä ja ruisrääkän yksitoikkoinen ääni vainiolta kuului tuontuostakin. Kaikki eivät olleet ymmärtäneet hänen sanojaan, mutta lämpö hänen äänessään ja silmien loisto tempaisivat kuulijat mukaansa. Hän näytti seuraavan joitakin sisäisen maailmansa kuvia. Pekka puolestaan seurasi hänen silmäystään: se johti Ailiin, joka seisoi kallion syrjällä. Tyttö oli valkeassa puvussa, hiukset pitkällä palmikolla. Hänen rinnallaan, paljasta kaulaa vastaan oli sinisiä kukkia. Hänen vieressään seisoi Olka, posket hehkuen, alaspainunein katsein, karkeilla, päivänpolttamilla käsillään hypistellen esiliinansa reunaa. Ailikin tuijotti alas eteensä ja hänen poskillaan paloi puna. Eero kuvasi pohjoisen juhannusjuhlan kauneutta ja johtui siitä puhumaan isänmaanrakkaudesta, yksilön velvollisuudesta edistää valon ja hyvän voittoa. Tässä aineessa oli hän omalla alallaan, sanat olivat tulta täynnä ja saattoivat kuulijat innostuksen valtaan. Kun hän oli lopettanut puheensa, alkoi Maija hartaasti veisata maammelaulua ja häneen yhtyivät läsnäolijat.

Hetkisen perästä kohtasivat Aili ja Eero toisensa rannalla, kallion alla. Heidän kasvoillaan näkyi jälkiä mielenliikutuksesta ja he puhuivat kuiskaten.

-- Aili... Muistatko, mitä tänään ehdotin... että olisimme olevinamme rakastuneet toisiimme... En voi tyytyä siihen, pyydän enemmän...

Hän tarttui Ailin käteen, loisto hänen silmistään valautui tytön kasvoille. Aili raukeni hänen olkapäätään vastaan, Eero sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen huuliaan. Niin seisoivat he kauan.

-- Olenko minä maailmassa, elänkö minä? kuiskasi toinen.

-- Niin tuntuu minustakin, että olen poissa, jossakin kaukana, kuoleman valtakunnassa...

-- Näin ihanaksiko sinä ajattelet kuoleman valtakunnan? kysyi hetken kuluttua Eero.

-- Niin...

Likenevät äänet saivat heidät riistäytymään erilleen.

-- Mene sinä kalliolle, hätääntyi Aili, -- minä riennän kotiin.

Mutta Pekka ja tohtori astuivat samassa esiin. Tohtori, hypistellen ruusuja napinlävessään, selitti hymyillen ja kumarrellen, että niin ikävä kuin onkin, pitää hänen nyt sanoa hyvästi ja lisäsi, ruusuja osoittaen:

-- Katsokaa, ne kuihtuvat!

Aili hymyili hämillään eikä sen tehokkaammin ryhtynyt kieltämään vieraita lähtemästä. Sanottuaan heille hyvästi harhaili hän hyvän aikaa metsässä, ilon vielä kaikuessa kokkokalliolta.

Kun hän palasi kotiin, oli talo tyhjänä. Ainoastaan hänen kamarissaan makasi vuoteellaan riisumattomana Maija, itkusta hytkien. Helminauha, joka illalla oli koristanut hänen kaulaansa, oli pudonnut lattialle, hänen kengistään oli tarttunut hiekkaa peitteelle, pitsi hänen valkean hameensa helmassa oli revennyt, hän oli nähtävästi juossut jonkin aidan yli.

-- Joko... joko hän tuli...? nyyhkytti hän.

-- Kuka? Mikä sinun on, Maija rakas?

Aili tunsi todellakin sinä hetkenä rakastavansa Maijaa, oikein hellästi ja lämpimästi.

-- Hän, Eero!

Maija nosti pörröistä päätään ja painoi märkää nenäliinaa silmilleen. Kiihkolla, joka hänelle oli aivan outo, alkoi hän sitten:

-- Se pahus, eikö hän puhunut hurmaavasti, ihastuttavasti? Ja kuinka hänen silmänsä loistivat...!

Hämmästykseltään ei Aili saanut sanaa suustaan. Maija istuutui sängynlaidalle, heilutteli siinä tomuisia jalkojaan, niisti nenäänsä, tuontuostakin pyyhkien silmiään. Äkkiä hän hypähti pystyyn ja tarttui Ailin käsivarteen.

-- Kuule, mennään ruispellolle, sidotaan tähkiä ja poimitaan sitten yhdeksää lajia kukkia -- ei puutarhakukkia --, pannaan sitten ne ja viidenpennin raha pään alle yöksi. Uni, jota silloin näemme, merkitsee jotakin...

Aili seisoi ikkunassa. Malla täti käveli vielä puutarhassa. Hermostuneesti pöyhi Maija ompelukoria.

-- Pitääkö sen olla silkkilankaa? kysyi hän kuiskaten. -- Punaista ja vihreää minä löysin, mutta mustaa ja sinistä en saa käsiini. Eiköhän villalanka kelpaa?... Saa kelvata.

Hän pisti Ailin käsiin sakset ja langanpäitä, niin astuivat he pihan poikki, jossa ruusut tuoksuivat, ulos portista, ja hyppäsivät ojan yli pientareelle. Helmojaan suojellen astuivat he ruispellon laitaan. Ei kuulunut muuta kuin ruisrääkän yksitoikkoinen ääni.

-- Nyt emme saa puhua mitään ennenkuin aamulla, sanoi Aili. -- Muuten tämä ei vaikuta mitään.

Maijan innostus oli tarttunut häneen. Hetken kuluttua laski Maija käden huulilleen ja sanoi juhlallisesti:

-- Minä alan.

Yhdeksän leikattua ja erivärisillä langanpätkillä sidottua tähkää jäi rukiin laitaan, kun tytöt äänettöminä kiiruhtivat takaisin kotiin. Päästyään vuoteisiinsa kuulivat he Eeron ja Pekan palaavan kokkokalliolta.

Aili ei voinut nukkua. Hänen huuliaan poltti ja sydän tuntui olevan särkymäisillään omiin lyönteihinsä. Hän nousi sängystään ja istuutui ikkunalle, joka oli auki. Järvellä ja nurmikoilla lepäsi hieno sumu, ruusupensaat olivat kuin kohollaan valkeaa pumpulia. Häntä värisytti yön ilma, joka esteettömästi pääsi valumaan pitkin jäseniä. Äkkiä näki hän jotakin, joka sai veret hänen suonissaan hyytymään: ruusupensaitten takaa kohosi valkea olento, kuin henki...! Hän pakeni vuoteeseensa ja tarttui raamattuun, joka oli tuolilla hänen vieressään.

-- Minä olen hullu! sanoi hän itselleen. -- En saa sillä tavalla antautua mielikuvitukseni valtaan!

Ja todella rauhoittuneena hän paneutui levolle. Mutta sydämen lyönnit eivät vaienneet. Samassa kuuli hän eteisen oven hiljaa käyvän, avainta väännettiin. Miltei äänettömät askeleet likenivät ja melulla tartuttiin heidän huoneensa lukkoon. Aili hypähti istualleen ja tuijotti kauhistuneena oveen, Maija pisti esiin päätään peiton alta. Äskeinen pitkä valkea henki astui heitä vastaan. Kimakka huuto kahdesta kurkusta herätti samassa koko talon. Eero ja Pekka kysyivät huoneestaan mitä oli tapahtunut... Mutta nauraen seisoi Malla täti kalpeitten tyttöjen edessä, lattialla jalkainsa juuressa valkea lakana.

-- Hullut tytöt, oikeinko te säikähditte? Enhän minä olisi tullut, jollen olisi ollut siitä aivan varma, että vielä olette valveilla, juuri kun näin Ailin ikkunassa... Tulin tuomaan teille sulhasia!

Hän laski molempien tyttöjen käsiin kuusi pientä paperikääröä, otti tarkan selon siitä ettei pelästys ollut "lapsia" vahingoittanut ja läksi sitten nukkumaan. Maija, toinnuttuaan kauhistuksestaan, oivalsi heti asian. Hän kääntyi vakavana Ailin puoleen, laski sormen huulilleen ja avasi juhlallisesti ensimmäisen käärön. Mutta siihen loppui hänen vaitiolonsa: hän heittäytyi hurjasti Ailin rintaa vastaan, hypisteli lippuja käsissään ja riemuitsi:

-- Näetkö minkä nimen minä sain! Katso tänne, lue itse: ylioppilas Eero Wahlfelt! Aili, näetkö? Minä sain sen heti kuudesta. Etkö luule, että se jotakin merkitsee?

-- Ehkä...! Mutta nyt sinä puhuit!

Maija vetäytyi kiireesti peitteen alle, käänteli hetkisen ja oli pian unessa. Aili ei nukkunut. Maija oli hänkin rakastunut Eeroon, nyt hän sen ymmärsi. Mutta Eero oli jo toisen oma, Ailin oma.

Aili oli Maijalta kadehtinut kaikkea tähänasti... Nyt oli Maijan vuoro kadehtia... Maija raukka!

* * * * *

Parin päivän perästä läksi Eero Kaarilasta. Kun nuoret palasivat, saatettuaan häntä jonkin matkaa, ja Maija eteisessä näki tyhjänä sijan, missä hänen polkupyöränsä oli seisonut, niin purskahti hän itkuun -- jälkeenpäin hän kyllä häpesi kyyneleitään ja selitti rikan lentäneen silmään. Saatuaan luvan, että hän syksyllä pääsisi yhteiskouluun, alkoi hän lukea ja Eero unohtui. Aili sensijaan ikävöi häntä, usein tuskallisestikin.

Olen vain ylioppilas, eihän minulla ole mitään varmaa, oli hän sanonut Ailille.

Niin niin, älä mitään lupaa, älä mihinkään sitoudu. Luotan sinuun kuitenkin! oli Aili siihen vastannut.

He eivät kenellekään maininneet rakkaudestaan, ei äidillekään. Aili ei tahtonut, hänestä olisi ollut liian vaikeaa, jos hänen sielunsa noin kokonaan olisi tullut paljastetuksi. Ainoastaan harvoin kirjoitti hänelle Eero, jottei se herättäisi epäluuloa. Ja usein olivat hänen kirjeensä koko perheelle yhteiset.

Elokuun viime päivinä läksi Maija Helsinkiin. Pitäjän paras ompelijatar oli korjannut hänelle Emma rouvan uuden sadetakin. Siten oli äiti päässyt vaatekappaleesta, jonka muodikkaisuuteen hän ei koskaan olisi tottunut, ja tytär saanut sydämeltään huolen, jota vanha, muodittomaksi käynyt sadetakki hänelle tuotti. Hän suoritti onnellisesti tutkinnon ja pääsi yhteiskoulun kahdeksannelle luokalle.

V

Kaarilassa oli kaikki painunut vanhaan uomaan. Aili pani kuntoon vaatteitaan Helsingin matkaa varten. Hän teki sen samalla tunteella, jolla morsian valmistelee myötäjäisiään. Välillä jäi hän haaveksien katselemaan puutarhaan, jossa lehdet kellastuivat, tai aurinkoa, joka päivä päivältä yhä kalpeampana meni mailleen, tai taivasta, josta vettä tuli kaatamalla.

Syksy on yksinäisen maaseudun asujaimille surullinen vuodenaika. Sillä talvikin antaa toivoa, se lupaa kevättä. Mutta mitä on syksyllä luvattavana? Sen lämpöinen päivä, sen kirkas taivas ovat vain katoavan kesän jäähyväistervehdys. Tuho tuijottaa metsästä, jonka kirjavuutta aurinko kultaa. Viimeiset hyväilynsä antaa aalto rannoille... Talvi tulee ja kuolema, siinä syksyn lohdutus.

Aililla oli kyllä tällä kertaa toinenkin lohdutus: eihän hän viettäisi syksyä yksinäisyydessä, menisihän hän Helsinkiin. Jokainen kirje kutsui sinne, iloa lupaillen. Mutta omituista: tämä kaikki teki hänet levottomaksi, hän kaipasi entistä haikeaa syksyistä mielialaansa ja tuli hetkiä, jolloin hän piti velvollisuutenaan luopua koko retkestä. Hän olisi epäilemättä sen tehnytkin, jollei Eero olisi ollut Helsingissä.

Vuoden sato oli tullut niukka, alkukesä oli ollut kuiva, heinänteon aikaan taas sateisia ilmoja, ja halla oli vahingoittanut osan kauroista. Ailiin koski nähdä Pekan huolestuneet kasvot, hän tunsi tarvetta lohduttaa häntä ja osoittaa hänelle rakkautta. Sentähden hän usein tekeytyi iloiseksi, laski leikkiä ja houkutteli Pekan kanssaan kävelemään. Pekka välistä ihmetteli sisarensa hilpeyttä, mutta selitti sen sitten luonnolliseksi seuraukseksi odotetusta Helsinginmatkasta. Kauniina päivinä tekivät he pitkiä kävelyretkiä. Pekka oli päättänyt perinpohjin tutustua Kaarilan metsiin ja maihin. Ja Aili oli mielellään mukana. He eivät puhuneet paljon, kävivät enimmäkseen ääneti, molemmat ajatellen omia ajatuksiaan, kunnes jänis pelästyneenä hypähti heidän ohitsensa tien poikki, tai suuri metso pyrähti lentoon puusta tien laidassa. Silloin heille tuli puheenaihetta.

-- Tännepä pitääkin ottaa pyssy mukaan, sanoi Pekka.

-- Pyssy! huudahti Aili. -- Silloin minä jään kotiin! Pelkään pyssyjä.

-- Älä ole niin lapsellinen! Ei siinä mitään vaaraa ole. Tiedäthän, että minä olen varovainen.

-- En minä sitä... mutta se laukaus on niin ilkeä ja sitten se, että kaunis lintu putoaa maahan...!

Pekan piirteet totistuivat äkkiä. Sen huomatessaan Aili kiireesti hymähti ja löi kaikki leikiksi.

-- Ei ei, ota sinä vaan pyssy! Minä kyllä pian totun. Linnunpaisti on hirveän hyvää. Ja olisinpa kovin iloissani, jos kerran ampuisit valkean sulan syksyhattuuni!

Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi ja heidän yhteiset retkensä yhä harvenivat. Sitäpaitsi antoivat matkavalmistukset Ailille työtä ja Pekka korjaili vuoden satoa aittoihin.

Eräänä päivänä oli oltu riihellä. Pekka oli ainoastaan aterioiden aikoina näyttäytynyt, Emma rouva oli kirnunnut ja Aili nuoren ompelijattaren kanssa neulonut. Istuessaan tavallisella paikallaan ikkunan ääressä, näki hän jyväkuorman tulevan aitalle. Hän heitti silloin työnsä ja riensi ulos ojentaakseen hevoselle leipäpalasta. Sade oli lakannut ja taivas kirkastunut. Vesilampareissa kiilui kellertävä iltarusko. Pekka nosteli säkkejä rengin avuksi. He olivat molemmat yhtä jauhoiset, jolleivät juuri yhtä paksussa riihitomussa. Sauna lämpisi: savu tulvi tikerästi hajuten ulos ovesta, jonka saranoiden väliin oli pistetty koivuinen halko, jotta se pysyisi auki. Aili kuuli rengin kertovan jotakin sairaasta.

-- Kuka on sairaana? kysyi hän.

-- Ka Seppälän vaimohan se.

-- Eikä mies virkkanut siitä mitään ennenkuin iltapäivällä, lisäsi siihen Pekka.

-- Jo se syömätiellä sentään sanoi, että pitäisi tästä lähteä katsomaan vieläkö se akka on hengissä, kun oli niin kipeänä lähtiessä...

-- No onko hän nyt sitten kotona? kysyi Aili.

-- On. Tietysti lähetin hänet paikalla kun kuulin vaimon sairaudesta.

-- Mikä sitä sitten vaivaa? Ja pitäisikö hakea tohtoria?

-- Sanoi koko ruumista polttavan eikä maittavan minkään, ei kahvinkaan... Mutta ei huolivan tohtorista, eikä suvaitsevan siitä puhuttavankaan. Ja mitähän tuo tohtori: jos on kuollakseen, niin kuolee.

Aili tunsi poskipäittensä kylmenevän.

-- Ei sitä niin saa ajatella! Kyllä rohdot auttavat. Minä koetan mennä kipeän luo, ehkä voisin edes jotakin tehdä.

Tämän sanottuaan läksi Aili sisään. Emma rouva ymmärsi valmistaa lääkkeitä kaikkia Kaarilan alueella ilmaantuvia tauteja varten. Sekoitukseen kuului aina samoja aineita, ainoastaan niiden määrä vaihteli. Juuri kun Ailin erään palvelijattaren kanssa piti lähteä niitä viemään, ilmoitti Pekka tahtovansa mennä häntä saattamaan, sentään sillä ehdolla, että saunassa säästettäisiin löylyä kunnes hän tulisi takaisin.

Pekka kantoi tavaroita, Aili, huivi päässä ja Emma rouvan saappaat jalassa, asteli hänen rinnallaan. Metsään tultua kapeni polku niin, että piti kävellä perätysten. Maa oli aivan mustana, jollei tie olisi märkyyttään välkkynyt, olisi ollut mahdoton nähdä. Heikosti rapisivat vesikarpalot pudotessaan oksilta. Tuontuostakin jompikumpi sisaruksista vahingossa astui vesilätäkköön. Ahon laidasta saattoi nähdä kuun puoliskon ja torpan huoneet mäellä suuren riippukoivun alla. Hautuneitten lehvien haju saunasta tunki ulos, ikkunasta tuikki valo. Tuvassa joka oli pimeänä, parkui lapsi.

-- Väet ovat saunassa, virkkoi Pekka, -- jää sinä lapsen luo, niin minä menen heitä etsimään.

Aili haki päretikun ja puhalsi hehkuvista hiilistä tulta. Vuoteen vieressä riippui nuorilla kattoon kiinnitettynä pärekoppa, josta ryysyinen lapsi liikutteli käsiään häntä vastaan.

-- Ville, Ville, pikkuinen Ville, älä itke, katso kaunista sormusta!... Ole kiltti poika! Pian tulevat saunasta äiti ja isä.

Aluksi lapsi kuunteli, mutta nähdessään Ailin vieraat kasvot rupesi se parkumaan. Turhaan Aili kehtoa liikutteli, turhaan lohdutteli ja hyvitti. Onneksi tulivat väet samassa saunasta. Sairas oli pyörtynyt kuumuuteen. -- Pelkäsin käsiini kuolevan! päivitteli isäntä. -- Jollei herra olisi tullut hätään, niin miten olisinkaan noiden lasten avulla tullut toimeen.

Vähitellen saatiin sairas heräämään. Naapurista noudettiin vaimo, jolle Aili antoi tarpeellisia neuvoja. Luvaten huomenna palata, poistuivat herrasväet.

Kotona odotti katettu illallispöytä. Pekka oli suoraa päätä rientänyt saunaan ja sillaikaa kertoi Aili heidän retkestään. Ompelijatar oli vetänyt märät saappaat hänen jalastaan ja odotti silminnähtävällä malttamattomuudella, että hän lopettaisi. Heti paikalla kun hän lakkasi kertomasta virkkoi tyttö:

-- Neiti, puku on valmiina tuolilla neidin kamarissa!

Aili ei, kumma kyllä, ilostunut, vaikka hän pitkin päivää jo edeltäkäsin oli riemuinnut kauniista uudesta puvustaan. Hänen piti oikein panna parastaan näyttääkseen kiitollisuutta tytölle, joka otsansa hiessä kaiken päivää oli ommellut.

Illallisen jälkeen asettui Pekka salin nojatuoliin. Kuu loisti sisään, muodostaen leveän valovyön lattian poikki. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi koko talossa.

-- Pulu, tule laulamaan! sanoi Pekka äkkiä.

Hän ei pitkiin aikoihin ollut käyttänyt tuota lapsuuden ajan hyväilynimeä. Aili hymähti sen kuullessaan. Hän istuutui soittokoneen ääreen, keskelle valoa ja kosketteli kieliä. Vihdoin alkoi hän veisata ehtoovirttä.

-- Täällä tulee kovin tyhjää, kun sinä lähdet, lausui Emma rouva sanoessaan hänelle hyvää yötä. -- Älä ole kauan!

Ja kiihkeästi pusersi hän Ailin rintaansa vastaan.

-- En, äiti. Luulen, että olen liiaksi maalaislapsi voidakseni viihtyä muualla kuin Kaarilassa.

Kuu loisti suoraan hänen huoneeseensa. Ikkunan ääreen hän seisahtui, katsellen puutarhaa, joka lepäsi maidonkarvaisessa hohteessa.

-- Eero, Eero, ainoa mitä enää kaipaan, tule luokseni ja näe miten onnellinen olen!... Katso, sellainen työ, jota tänään olen saanut tehdä, se on ainoa, joka ihmissydäntä tyydyttää... Hyvä Jumala, jos nyt saisin kuolla...

Hän sulki kätensä ristiin ja rukoili Eeron puolesta, äidin, Pekan, Maijan, itsensä, koko maailman puolesta.

-- Jäädä tänne ainiaaksi, ei milloinkaan pyrkiä maailmalle, ei haluta lisää oppia, ei kaivata iloja... saneli Aili itsekseen. Voidakseni rakastaa, tiedän tarpeeksi ja se se sentään on ainoa, joka elämässä pysyy...

Lampun sytytettyään näki hän tuolilla uuden pukunsa. Se oli keveää sinertävää kangasta, koristettu valkoisilla pitseillä ja hopeankarvaiseila soljella, joka kiinnitti vyön.

Seuraavana päivänä tuli posti. "Hyvä olisi", kirjoitti Eero, "jos maanantaina voisit tulla kaupunkiin. Tiistaina on nimittäin Y.L:n konsertti ja keskiviikkona on harjoitus arpajaisiin, jossa sinuakin ehkä jo tarvitaan. -- Sanat eivät voi lausua, millä kiihkolla sinua odotan. Saanko siis todellakin taas nähdä sinun puhtaat, jalot piirteesi, silittää hiuksiasi, sulkea sinut syliini!... Riennä aika, riennä! Lainaa linnulta siivet ja kanna syliini morsiameni, ihana Ailini...!"

Tulisen viinin lailla sanat valuivat Ailin suoniin, hänen poskilleen nousi kuuma puna ja sydän löi kuuluvasti. Hänen täytyi rauhoittua ennenkuin hän läksi ruokasaliin viemään Maijan kirjettä, joka oli ollut Eeron kirjeen sisässä.

Oli sovittu, että Aili noin neljä viikkoa viipyisi Helsingissä. Sinä aikana ehtisi hän huvitella ja hiukan oppiakin, käydä läpi jonkun ompelukurssin tai jotakin sellaista.

Kirje Eerolta oli pannut hänet kuumetilaan. Kesken työtään piti hänen nousta sitä lukemaan. "Ethän vain ole masurkkaa unohtanut? Muista, että sen tanssimme yhdessä. Täällä on viime päivinä ollut niin kylmä, näyttää siltä kuin tulisi lunta. Silloin panemme toimeen rekiretken: kokoonnumme ylioppilastalolle ja ajamme Alppilaan tanssimaan!"

Miten oli? Kunhan ei masurkka todellakin olisi joutunut unohduksiin! Aili ei ollut sitä tanssinut siitä kuin Eero läksi. Hän meni ja otti pari askelta lattialla, mutta se tuntui luonnottomalta ja hullulta. Hän häpesi itseään. Onneksi ei kukaan ollut sitä nähnyt.