Part 9

-- Mutta kuulehan, vuoroin vieraissa käydään. Minä olin usein vieraasi silloin vanhaan hyvään aikaan, »ennenkuin ryssä tuli maahan». Nyt saat sinä kerran olla minun vieraanani, se on päätetty. Minä kutsun sinut juhlallisesti esimerkiksi konserttiin tänä iltana.

Juuso ei kiellellyt, tekihän Hilda tuon niin hyvässä tarkoituksessa. Ei ollut hän tosin huvituulella, mutta hän pelkäsi toiselta puolen yksinäisyyttäkin ja sen synkkiä mietteitä, jotka eivät hetkeksikään helpoittaneet. Ei hän voinut niitä nukuttaa, vaan olihan sama missä ne häntä kiduttivat.

He menivät konserttiin. Ja tuntuihan Juusosta melkein siltä kuin soiton räminä, ihmistungos ja kirjava seura, joka hajotti huomion useammalle taholle, olisi hiukan viihdyttänyt hermoja ja asettanut ajatuksia. He istuivat siellä nyt kahden Hildan kanssa, istuivat hyvinä ystävinä kuten ennenkin vanhaan ja Juuson teki mieli nyt niinkuin silloinkin kertoa tälle huolistaan, keventääkseen raskasta sydäntään. Ei hän sitä olisi kumminkaan nyt kehdannut tehdä, vaan Hilda päästi hänet hyvälle alulle ruveten kyselemään hänen surunsa syytä. Juuso kertoi silloin suoraan kaikki, kertoi ponnistuksistaan, pettymyksestään ja sortumisestaan. Tällä hetkellä hän ei keksinyt toivoa mistään päin, sanoi hän.

-- Se on ohimenevää, vakuutti Hilda. -- Minä luulin jo surun olevan syvemmällä, sydämessä.

-- Ne surut olisivat sentään helpompia kantaa.

-- Niin elä sano. Mitä nyt olet menettänyt, sen voit voittaa takasin, vaan voitpa menettää semmoistakin, jota et voita koskaan takaisin.

Hilda lausui sen äänellä, joka melkein juorusi, että hän tiesi jotain enemmänkin, jotain uutta pettymystä Juusolle. Tämä katsahti kysyvästi hänen silmiinsä, mutta arveli samassa, että se kai sattui vain noin lausumaan tarkoittamatta mitään. Ja jos Hilda jotain tarkoitti, jos tiesi jotakin Elnasta, niin ei hän sitä sanoisi eikä Juuson oma mieliala tällä hetkellä muuten sallinut hänen Elnaa ajatellakaan. Hän vastasi sen vuoksi rauhallisesti Hildalle:

-- En tiedä mitä tarkotat. Mutta puhutaan jo iloisemmista asioista, eihän nämä minun huoleni voi sinua huvittaa.

-- Tavallaanpa huvittavatkin siksi, että olet niistä mulle kertonut ja ollut avomielinen, -- taas pitkästä ajasta. -- Vaan minähän olen huono isäntä, nyt sinun täytyy saada punssia, siitähän ennen pidit...

Myöhemmin saapui Ottokin populaariin. Hän tuli jostakin ilosesta medisiinarikekkeristä, oli paennut sieltä kesken tänne, kun nyt Juusokin kerran oli matkassa. Kevyellä ja repäsevällä tuulella hän oli kuten ainakin, houkutteli soittajaisten jälkeen toiset vielä syömään ja kehui Juusoa, ettei tämä enää ollut toki saman näköinen kuin päivällä, »surkea niinkuin hautajaispäivänsä aattona.» Juuso olikin melkein kuin huumautuneena, saattoi väliin remahtaa aivan iloiseen nauruun, kun siinä muistettiin kaikkia niitä koirankujeita, joita ennen yhdessä oli pidetty, ja tunsi kiitollisuutta Hildaa kohtaan, että tämä juuri tänään oli kutsunut hänet vieraakseen.

Vaan kotona yksinäisyydessä palasi mieleen kaiho ja toivottomuus taas uudella voimalla ja hän tunsi itsensä maata syvemmälle masentuneeksi. Hän pani maata, mutta uni vältti silmää ja mielikuvitus loihti hänen eteensä tulevaisuudesta kuvan toistaan synkemmän. Hän arvasi, että Heikki kyllä ei pitäisi omana tietonaan tuota eilistä asiaa, vaan antaisi puheen kulkea; hän tunsi siksi sen nykyisen Heikin, -- jo tänään on hänen kohtalonsa yleisen mielipiteen hampaissa. Ja hän saattoi niin hyvin kuvailla, kuinka tuo yleinen mielipide kulkee: »Oletko kuullut», kysyy yksi toiselta ja toinen vastaa: »Niin, sen päivä se on laskenut, eikä taida noustakaan enää.» Jo parin päivän perästä tietävät sekä tuttavat että oudot minkälainen mies hän oikeastaan on ja hän melkein kuuli humisevissa korvissaan miten nuoret ylioppilaat jo kadulla näyttäisivät häntä toisilleen ja sanoisivat: »Tuossa se on se mies, joka tahtoi nuorisossa ylläpitää ihanteita. Itse hän maksattaa muilla vekselinsä ja elää toisten kustannuksella...»

Ja tämä oli kumminkin vasta ensimmäinen vekseli. Miten nyt, kun nimi on pilassa ja se vähäinen luotto on mennyt, miten käy nyt seuraavain? Ja miten käy hänen itsensä lopuksi? Velkavankilako parempi vai...?

Aamupuolella yötä vaipui hän rauhattomaan uneen herätäkseen siitä muutamain tuntien perästä eilisiin mustiin mietteihinsä.

Oikein Juuso olikin arvannut, miten nopeasti tieto hänen lankeemuksestaan oli levinnyt ympäriinsä ja kuulumiset siitä, miten häntä arvosteltiin, saapuivat pian hänen omiin korviinsakin. Hän oli merkitty mies, sanottiin, ja niin hän tunsi itsekin olevansa. Ja siksipä olikin ymmärrettävää kun hän taas jonkun viikon perästä huonoilla toiveilla kulki koettamassa kerätä rahoja uuteen lankeavaan vekseliin, että kylmä kielto tuli vastaan joka taholta, sieltäkin, missä ennen oli ollut myötätuntoisuutta ja hyvää tahtoa. Ihmiset eivät enää luottaneet häneen senkään vertaa kuin ennen, eikähän niillä ollut syytäkään sitä tehdä.

Se oli nyt lankeamaisillaan se sama Juuson ensimmäinen vekseli, jonka hän noina näytelmänsä toivorikkaina aikoina oli Kippiksen kanssa tehnyt ja jonka kautta hän ensiksi oli livahtanut tälle pettävälle, luisuvalle pinnalle. Sitä oli tällä välin siirretty pankista toiseen, uudistettu ja siirretty, vaan hoidettu se tähän asti oli. Mutta nyt? Turhaan ponnisti Juuso jo loppuun käytettyä kekseliäisyyttään saadakseen oman osansa kokoon. Ja hänestä oli nyt kahta vertaa vaikeampi liikkua ihmisten parissa, hän lymyili kernaimmin yksin kotona, kaikkein mieluimmin olisi hän paennut kauas vieraisiin maihin taikka tahtonut vaikka vaipua maan poveen. Vihdoin meni hän Kippiksen luo, käski tämän, joka ei ollut vielä ollenkaan osaansa lyhentänyt, hankkia edes uudistusrahat ja hoitaa asia, -- itse hän ei voinut. Paperi laitettiin ja Kippis lupasi hommata. Mutta paljo ei Juuso siihen lupaukseen luottanut ja väsyneempänä, kyllästyneempänä kuin koskaan tuli hän taas tältä retkeltä kotiinsa.

Eteisen ovella seisoi Otto ottamassa kirjeitä kirjelaatikosta.

-- Täällä on kirje sullekin Juuso, ja -- ahaa! -- arvaas keltä? Elnalta, ellen tunne väärin käsialaa.

-- Väärin taidat tuntea. Näytä tänne.

Juuso meni huoneeseensa ja katseli melkein häveten tuota kirjettä, -- niin, Elnaltahan se oli. Hän ei ollut mielestään enää sen arvoinen, että Elna hänelle kirjoittaisi taikka häntä muistaisikaan. Olihan hän nyt mestatessaan itsensä mestannut myöskin nuo heidän yhteiset ihanat tulevaisuuden toiveensa. Tuohon hänen suureen haaksirikkoonsa olivat hautautuneet kaikki hänen unelmansakin, kodin, onnen ja lemmen ihanat unelmat, kaikki pirstaleina, hän oli ne särkenyt ja hänestä tuntui että hän siten oli pettänyt tyttönsäkin, tuon hellän, lempeän lapsen. Ja siksi hän ei ollut viime aikoina uskaltanut Elnaa ajatellakaan... Mitähän se tyttöparka siellä nyt taas on tuuminut hänen pitkästä äänettömyydestään, rakenteleeko se siellä yhä tuulentupia vanhoille perustuksille, jotka hänen tietämättään jo ovatkin suistuneet? Paremman kohtalon hän olisi ansainnut, lapsi parka...

-- Vaan mitä on tämä...?

Juuso oli verkalleen avannut kirjeen ja ruvennut sitä lukemaan. Luki muutamia rivejä ja alotti alusta. Oli niin merkillistä tuo sisältö, Elnako tätä kirjoitti...? Niin, Elna se oli. Juuso luki kirjeen loppuun, luki verkalleen tarkoin, joka sanan... Niin, niin se oli, hän ymmärsi sen nyt. Siis ei ollutkaan pelkkä sattumus se, mihin Hilda viittasi!

Kirje putosi pöydälle. Juuson pää vaipui raskaana käsivarren varaan ja jäi siihen lepäämään kauaksi aikaa. Syrjäinen olisi luullut, että siinä itki miehinen mies, sillä todellakin, kimaltelihan kyynele hänen silmänsä kulmassa samentaen raukean katseen.

IX.

Elnan kirje oli, niinkuin entisetkin, kirjoitettu viattoman yksinkertaisesti, mutta tuon lapsellisen koruttomuuden alla oli siinä kumminkin puheena vakava elämänkysymys, ratkaiseva elämänkysymys niille, joita se koski. Tyttö kirjoitti:

»Olen tätä nykyä, Juuso hyvä, tärkeässä elämänkäänteessä, etkä voine siis panna pahaksesi jos sinulta, hyvältä ystävältä, kysyn neuvoasi ja mielipidettäsi. Ja minusta tuntuu melkein kuin minulla olisi velvollisuuskin kysyä sinun neuvoasi ennenkuin teen ratkaisevan päätökseni.

»Nyt aivan äsken on minua pyytänyt vaimokseen eräs isäni hyvä tuttava. Hän on pappi. En tunne häntä vielä varsin paljo, vaan luulen että hän on hyvä ja kelpo mies. Minua kohtaan on hän ollut hyvin ystävällinen, aivan hellä, ja tiedän että hän minusta pitää paljo ja tahtoo parastani. Hän on keski-ikäinen mies, hiljainen ja vaatimaton. Perheen tuttavana olen häntä jo kauan tuntenut, mutta en ole koskaan häntä enemmin ajatellut enkä muistellut, enkä ole siis voinut hänestä koskaan pitääkään, hän on ollut mulle vieras. Vaan nyt minun täytyy häntä ajatella ja kun ajattelen, niin minusta tuntuu, että miksi en voisi hänen kanssaan elää, miksi en hänestä pitääkin? Mitä arvelet sinä? Ei se tulisi olemaan mitään sellaista suurta onnea, jota nuorena joskus haaveksii, hiljaista arkielämää vain, semmoista kuin elämä on. Sitä sellaista elämätä minä tosin olen joskus kammoksunut, olen verrannut sitä kuoleutumiseksi ja ikäväksi haudaksi, mutta ehkä se on sittenkin sitä oikeata elämää, juhlahetkethän ovat elämässä niin harvat.

»Ethän ymmärrä väärin, miksi nyt siitä sulle kirjoitan. Onhan meillä ollut, vaikkemme ole siitä puhuneet toisillemme emmekä muille, yhteinen pieni unelmamme. En tiedä, minkä verran sitä sinä enää muistat, mulle se on ollut ja on hauska muisto. Mutta en siihen viittaa muuten, kuin vedoten hyvään, toverilliseen ystävään, joka lausuu mielipiteensä suoraan. Ja siksi kysyn: luuletko onnen voivan seurata mukana semmoisissa suhteissa, joita ei ennen ole onneksi ajatellut ja luuletko minun oppivan rakastamaan nykyistä kosijaani? Sinä tiedät kotioloni, pieni pappila, paljo lapsia, aika olisi asettua elämäntyölleen. Aivan vapaasti saan kumminkin päättää ja ... valita, -- mutta vaikeaa se on.

»Et suutu, Juuso, tunnenhan sinut. Ja kun nyt olen kertonut sulle asiani, odotan vastaustasi; _hän_ odottaa minun vastaustani. Elna.»

Semmoinen oli kirje, ei sen mutkallisempi, mutta paljo uusia katkeroita tunteita se herätti Juuson jo rikki repalehtaneessa sydämessä. Senkin onnensa hän oli menettänyt, hän oli mestannut kaikki... Tuo rakas lapsi -- »yhteinen unelmamme», niin, se oli todellakin ollut niin herttainen ja kaunis, siinä oli niin paljo lämpöä ja niin paljo onnea, rajatonta, määrätöntä onnea. Mutta se oli unelma ja se on mennyt. -- Minussa ei ollut miestä sitä toteuttamaan, se oli jo rauennut ennenkuin sinussa syntyikään epäilys, puhui Juuso puoliääneen kaihoisasti itsekseen. -- Ja epäilyksesi oli oikeutettu, yhteinen unelmamme on mahdoton; minä käsitän, että tuo päätös oli sinulle vaikea, se repii minunkin sydäntä, se vie onnen multa, ehkä sultakin, vaan ei auta. Unelman viimeiset säikeet ovat leikattavat poikki, vaikka se leikkaus vihloo, vihloo...

Ei hetkeäkään ollut Juuso näet epätietoisena vastauksestaan. Hän rakasti tyttöä ja tahtoi hänen parastaan. Ja häneen, Juusoon, ei tyttö saanut luottaa, hän ei ansainnut luottamista, hän ei voinut tehdä onnelliseksi itseään eikä toistakaan. Elnan täytyi ottaa pappinsa, -- nyt vain viimeiset jäähyväiset.

Ja Juuso istahti pöytänsä ääreen kirjoittamaan. Hän kiitti luottamuksesta. Kuvaili, kuinka tuo yhteinen unelma hänellekin oli ollut rakas ja kuinka elävästi hän oli ajatellut sen toteuttamista ja kuinka ne heidän sanattomat kihlat olivat tuntuneet viehättäviltä. Mutta se oli ollut unelmaa ja siksi sen täytyi haihtua. Hän, Juuso, oli tullut huomaamaan, että hänen oma tulevaisuutensa, johon hän oli toiveensa perustanut, onkin vielä aivan utuisessa hämärässä; sen selveytymisestä ei ole vähintäkään tietoa. Sellaisille haaveiluille ei saa elämätä rakentaa, sillä elämä on todellisuutta. Ja siksi hän vilpittömästi kehotti Elnaa, antamatta valtaa muille vanhoille taipumuksille, kääntymään sille uudelle elämäntaipaleelle, joka nyt oli avautunut hänen eteensä, -- ei ole epäilystäkään siitä, mikä on parasta. Ja hän lopetti näin:

»Meidän tiemme, jotka kerran tietämättämme yrittivät yhtä suuntaa kulkemaan, ovat jo eronneet, nyt ovat vain jäähyväiset sanomatta. Sinä käyt hiljaista, rauhallista kotielämää viettämään, olkoon arkielämää, mutta myrskyltä suojattua, pettymyksistä ja huolista vapaata elämätä. -- Ja minä luulen yhtä varmasti kuin toivon, että sinä tulet löytämään siitä tyydytystä ja tuntemaan itsesi onnelliseksi. Minä taas kuljen tuntematonta tulevaisuuttani kohden, taivallan tietä, jonka suuntaa en tunne enkä päämäärää, josta en tiedä muuta, kuin että se luisuu alaspäin; kenties se päättyy piankin. Mutta sinä suot, että tuo jo hälvennyt yhteinen unelmamme saa seurata minua muistona ilottomalle taipaleelleni; hoitelen sitä hellävaroen ja kätken pyhimpääni, sillä se on mulle niin rakas, niin kaunis ja niin autereisen hieno. Jää hyvästi! Seuratkoon sinua onni, jota niin runsaasti ansaitset. Juuso».

Hän sulki kirjeen, kirjoitti päällekirjoituksen ja pani siihen postimerkin. Aamujuna oli sen huomenna vievä määräpaikkaansa ja silloin oli koko unilinna kumossa. Siinä se erottaja lepäsi vielä iltapäivällä hänen edessään pöydällä ja Juuso katseli siihen kaihomielellä ajatellen että tuossa menee nyt hänen purtensa viimeinen sälö, johon hän toivottomuudessaan vielä oli luullut joskus saavansa iskeytyä kiini pysyäkseen sen toiveen varassa pinnalla. Mutta sen oli mentävä. --

Etehisen kellon kilahdus hyppäytti Juuson näistä mietteistä. Hänelle tulikin vieras, niin, se oli Kippis, joka sieltä työntyi sisään lämpimissään ja tuskautuneen näköisenä. Eihän hän mistään ollut saanut niitä rahoja kokoon, puhua porisi hän jo ovella tullessaan, eihän niitä ihmisiä tapaa eikä niillä ole.

-- No mitenkä nyt? Vekseli on langennut.

-- Langennut kai se on, olihan jo toinen päivä.

-- Ja vieras nimi protestiin -- paitsi omaa!

-- Niin, en suinkaan silmästäni voinut ottaa rahoja. Juossut olen kyllä niin, että hiki valuu yhtenä virtana ja nälkäkin on kuin kyläkoiralla. Nuo viisikymmentä markkaa sain muutamalta siepatuksi, enempää en, eikähän tämä mihinkään riittänyt. Parasta kun syödään ja juodaan sekin kipene, -- tuletko mukaan?

Juuson teki mieli pieksää tuo mies, mutta samalla hän muisti, että yhtä syyllinenhän se on hänkin. Ja hänen kiivautensa laimenikin pian, hänen siveellinen arvostelukykynsä oli ikäänkuin heikentynyt, tämä tapaus ei tuntunut häneen enää kovinkaan syvälle uppoavan -- eihän se voinut suurentaa hänen alentumistaan eikä nöyryytystään. Niinkuin säveleitten laineet, kun ne kerran ovat määrättyyn rajaansa ehtineet, eivät siitä sanottavasti enää kohoa, vaikka äänen pauhua vielä monin kerroin lisättäisiin, niin eivät mielenkään laineet enää sen valtavammin läiky, kun ne kerran ovat laitojaan myöten kuohumassa. Juusolla tuntuivat hermotkin tylsyneen, ne eivät enää uusista iskuista ottaneet sen tuntuvammin hytkyäkseen.

Kippis veteli tupakkaa, käveli edestakaisin ja puhui siitä syömään menostaan.

-- Vai et tule. Mutta tuossahan sulla on kirje, vienkö sen mennessäni postilaatikkoon?

-- Elä koske, -- tulen itse viemään.

Kapakkaan he joutuivat ja istuivat siellä syrjäisessä nurkassa supatellen ja juoden. Juusokin oli juonut jo pari lasia ja tilasi kolmannen; ihmeellisesti se tuntui helpottavan hänen täpösen täyttä sydäntään. Teki niin hyvää kuvailla toisellekin mielensä mustaa katkeruutta ja epätoivoa, siitä siirtyi ikäänkuin osa pois ja taakka tuntui tasautuvan. Hänelle oli iskeytynytkin niinkuin tulppa sydämmeen, se oli pidättänyt veren kulkemasta, ajatuksen juoksemasta ja hyydyttänyt tunteen siihen katkeraan jähmeyteensä. Nyt se tuntui sulavan pois, hellittävän ahtamasta. Joka lasilta, jonka he joivat, tuntui Juusosta taas veri lämpiävän ja koko kangistunut olemus vetreytyvän; hermotkin asettuivat ja tuo kirvelevä tuska siirtyi ikäänkuin etemmäs, kävi heikommaksi, niin että sitä jo saattoi yksityiskohtia myöten tarkastaa ja kertoa toisellekin, miltä se tuntui. Sitä tehdessä suli luonto toisinaan niin pehmeäksi, että teki mieli itkeä ja antaa tuskan tulvata kyynelten mukana esiin, toisen vuoron taas tuntui tahto saaneen uuden, oudon voiman ja tarmon ja luonto tuntui kyllin karaistuneelta voittamaan vaikka mitä tulkoonkin eteen.

Mielialat vaihtelivat sitä nopeammin, kuta kauemmin he istuivat siellä kapakan syrjäisessä nurkassa. Kippis koetti aluksi seurata Juuson eri mielialoja, vaan sittemmin löi hän ne jo leikiksi, väitti että Juuso liioittelee rappiotilaansa kuvatessaan ja toiveitaan mustiksi maalatessaan.

-- Eihän tässä nyt vielä olla lähelläkään mestauslavaa, vaikka pari vekseliä romahtaisikin ja vaikka tyttö antaisikin rukkaset. Hui, hai! Maailma seisoo yhä paikoillaan ja jatkaa säikkymättä kiertokulkuaan, pyörii yhtä tasasesti kuin ennenkin ja pyörittää meitäkin. Hei, juo sinä veli!

-- Ei, katsos, syy onkin syvemmällä, puhui Juuso jatkaen äskeistä kuvaustaan. -- Minä olen uskonut liian hyvää maailmasta, ihmisistä ja itsestäni ja siksi se tuntuu niin karvaalta kun näkee esiripun syrjään vedettyä kaikki mustana ja ilkeästi ilkkuvana. Itseluottamus on kadonnut, vanhat ihanteet ovat vaipuneet valheiksi enkä kumminkaan tahtoisi taipua tunnustamaan, että elämä ilman uskoa hyvään ja totuuteen on elämätä.

Kippis ei ymmärtänyt oikein mitä hän tuolla tarkotti, käsitti vain sen, että siinä oli jotain ylenpalttista tunteellisuutta. Ja siitä hän käski Juuson repiä itsensä irti.

-- Mitä sinä niistä kaikista mietit ja märehdit, ole kuin muutkin ihmiset. Ja kun katsot elämää aivan tyyneesti, niin eihän tämä nyt ole niin varsin vaarallista. Nykyseen maailman aikaan ei enää kukaan kuole nälkään ainakaan Helsingissä ja mitä muihin suruihin tulee, niin ole huoleti, ei ne tapa.

Niinkuin muut ihmiset, matki Juuso itsekseen kuulematta mitä toveri siinä vielä muuta porisi. Mutta hän halveksi muita, niinkuin itseäänkin. Nuo viheliäiset narrit, jotka itsekkäässä innossaan ahertavat, reuhtovat ja raatavat tuota kallista arkihenkeään pystössä pysyttääkseen, jotka konttaavat ja matelevat päästäkseen vehkeillään aina kynnen verran eteenpäin ja polkeakseen muita saman verran alleen, -- niitäkin hän halveksi ja sääli. Mitä he sillä kaikella voittavat: tyydytystäkö vai tyytyväisyyttä? Samaa viheliäisyyttä päivä päivältä, vuosi vuodelta, aina vain karttunutta himokkaisuutta, joka petomaisen, alituisen nälkänsä ensi hätään tarvitsee myötään yhä suurempia syöttipaloja, yhä verisempiä viipaleita. He kiipeävät kuin kuoleman tuskassa, hyökkäävät ja tappelevat, toisiaan koettavat vetää alas ja viskata alleen. Ja mikä heistä sitten lopuksi tulee? Siihen aineelliseen tappeluunsa kerran kaatuvat ja kupertuvat, jälellejääneet hyppäävät kilvan kaatuneen raadolle ja tappelevat he taas siinä, kunnes on heidän vuoronsa kellahtaa alle ja maata muitten astuinportaana...

Juuso ryyppäsi pitkän ryypyn, vaikka sekin häntä jo inhotti. Mutta Kippis, joka oli hetkisen istunut ääneti, rupesi häntä taas lohduttelemaan:

-- Se on oikein, purase pitemmältä, niin jo karkaavat synkät ajatukset. Saatpa nähdä, että sulle on maailma näistä puolin vielä yhtä avonainen kuin kelle tahansa. Ja mitä tyttöön tulee, niin ... miten se olikaan: »Vill du så hemtar jag dig af det kram...»

-- Herkeä jo.

-- Mitä hittoja, sulla on satoja valita, ota toinen ja rikas. Niin, poika sinä, mikset ota rikasta tyttöä, -- onhan sulla kotitalossasikin yksi, miks'et ota tuota Almin Hildaa. Vanhanpuoleinen jo tosin, mutta rahaa on, sitä on, minä satun sen tietämään, Otto kertoi mulle kerran päissään ollessaan. On kolmekymmentä tuhatta heillä lapsilla jo kummallakin ja äidin jälkeen tulee vielä toinen mokoma -- olet sinäkin sokea, kun et ymmärrä vierestäsi vihlasta, vaikk'et tarvitse muuta kuin ojennat kätesi.

Juuso kuunteli kummissaan tuota uutta käännettä toverinsa puheessa. Mistä ihmeestä hänessä syntyi tuo ajatus, sehän oli aivan kuin siirtynyt Juusosta itsestään, sillä totta tosiaan, tuo mielle oli jo kerran hänessäkin välähtänyt, äsken juuri oli se vilahtanut, vaikka hän sen halpamaisena kohta ajoi pois. Ja niin hän sen ajoi nytkin.

-- En ole sentään niin kelvoton, että myön itseni muutamista hopeapenningeistä.

-- Sinä et myö mitään, sinä ostat, ostat ilmaseksi puhdasta rahaa. Malja sen päälle! Ota tyttö ja ota pian ja kaikki huolesi ovat samalla hiiden hinkalossa. Ajatteleppas, kuinka sitten nostat pääsi pystöön ja viheltelet vain pikkuherroille semmoisille kuin Heikille ja halveksit pankkeja.

-- Mene pois saatana! Tahdotko vajottaa minut elävältä suohon?

-- En, vaan kiskoa ylös.

Vaan Juuso viskasi vihasesti sen ajatuksen luotaan. Hän kammoksui sitä ja ajatteli taas minkälaisessa alennuksen tilassa hän jo sentään olikin, kun täytyi tuommoista mielenjuohtumaa vastaan oikein taistella. Tämmöisissä tuumissako istui nyt kapakan sakeimmassa savussa se puhdas poika, joka vielä muutamia vuosia sitten elämän taisteluun käydessään oli uhkunut elinvoimaa ja halua käyttääkseen sitä vilpittömästi jalojen aatteidensa ja ihanteidensa hyväksi? Hänkö se oli, joka aina oli väittänyt, että elämä ilman vilpittömiä periaatteita ja tunteita ei ollutkaan elämätä? Hänkö tässä juuri oli halveksinut niitä, jotka eivät ajatelleet muuta kuin itsekästä voittoaan ja käyttivät siihen koko heille myönnetyn leiviskän...? Hänkö siinä nyt istui lamaan lyötynä heittiönä ilman uskoa totuuden voimaan, ilman halua taistella sen puolesta, mitä piti oikeana, kauniina ja hyvänä...?

Kippis oli turhaan koettanut saada Juusoa innostumaan uusiin ehdotuksiinsa, vaipunut istumaan nojalleen seinää vastaan ja siihen puoleksi torkahtanut. Juusollakin lähti ajatus jo juoksemaan kankeasti; nuo mietteet, joita hän alituisesti oli hautonut, nuo tunteet, joita hän uudelleen ja uudelleen oli tuntenut, ne tunkivat nytkin kuin panoraamassa esiin, vaan katkonaisina, raskasliikkeisinä. Ja hänen silmänsä tarttuivat katselemaan vastapäätään istuvaa, torkahtelevaa toveriaan.

Olikohan tuokin -- niin ajatteli Juuso -- kerran unelmoinut, kuten hän, olikohan haaveksinut sitä työtä maan ja kansan hyväksi, joka häntä oli niin innostanut? Olikohan tuoltakin sitten katkenneet kaikki unelmat, olikohan hänkin kamppaillut hengessään kiivaan taistelun olemisensa puolesta ennenkuin heittäytyi tuohon hervottomaan, välinpitämättömään, tahdottomaan asemaan, jossa ei enää juuri paljoa kärsi eikä toivo? Olikohan tuokin kerran rakentanut linnaa, joka sitten oli lyttyyn romahtanut hänen päälleen ja sullonut hänet vielä hengissä raunioittensa alle...?

Ei, Juuso ei tahtonut hautautua elävänä, ei seurata toverinsa kehitystä tuolle asteelle asti. Vielähän hänellä oli voimaa ja tahtoa jälellä, vielähän hän kykeni nousemaan... Vieläkö? Siivet ovat leikatut, höyhenet kynityt ja pölyytetyt kaikkiin ilman tuuliin ja nyt oli jo lentämisen halukin poissa. Miten voisi siitä alkaa elämistä alusta, mistä saisi rohkeutta laskemaan uusia perustuksia kun ei mitään vanhaa enää ollut jälellä, ei muuta kuin epäilys ja epätoivo. Ja mikä olisi ilo tuosta uudesta riehunnasta narrien parissa; siinä piekselehtään heidän poljettavanaan ja potkittavanaan, onnellisimmassa tapauksessa joutuisi mahdollisesti itse potkimaan jotakin raukkaa... Ei, nyt hän mieluimmin eroisi pois koko näyttämöltä, nyt olisi sopivin aika, ei kaipaisi kukaan... Kyyneleen vuodattaisi kenties ymmärtämättömyydessään vanha äitimuori, kun sinne kauas kotipuoleen kuulisi poikansa polosen poistuneen. -- Itkisit kenties vanhus, mutta äiti, jos itkeä aijot, itke poikasi elämää enemmän kuin kuolemaa, sillä elämä on kestävää kurjuutta, kuolema kertaista. Kiireinen aamen kaikuisi hylkiön haudalla ja maailma olisi tyytyväinen.