Part 10

Juuson mieli oli taas sulanut pehmeäksi ja hän kylpi kauan tuon uuden mielialansa hivelevässä kuvassa. Vihdoin hän siitä havahtui ja katseli ympärilleen: yö oli kulunut pitkälle, ravintolassa, jossa jo enimmät tulet olivat sammutetut, ei ollut enää vieraita muita kuin toisessa päässä huonetta joku yhtä myöhästynyt pari. Kippis torkahteli seinään nojaten ja uninen viinuri seisoi sivummalla odottaen että saisi maksunsa ja pääsisi pois nukkumaan.

Juuso herätti toverinsa maksamaan. Tämä hypähti, tarttui lasiinsa ja katseli mielihaikealla pöydällä olevaa tyhjää pulloa.

-- Ti-tilataan uutta.

Hetki oli kumminkin liian myöhänen tilausajaksi ja viinuri tuli nyt esiin ilmottamaan, että ravintola oli suljettava. Miehet nousivat, hakivat vaatteensa ja kompuroivat kankeina kadulle. Sieltä tulvahti vastaan puhdas, viileä yöilma ja mereltä tuleva viima hiveli raittiisti kuumentavia kasvoja ja virkisti ummehtuneessa ilmassa sakeiksi käyneitä hengittimiä. Kippiskin toipui unteluudestaan ja huudahti:

-- Hei, puolet jo meni niistä uudistusrahoista, vaan onpa toinen puoli vielä jälellä.

* * * * *

Yö kului. Juuso ei muistanut tarkalleen sen yksityiskohtia eikä tahtonutkaan muistaa, -- hän oli nyt ensi kertaa eläissään viipynyt ummelleen koko yön juomareissulla. Aamupäivällä tapasi hän itsensä istumassa taas kapakan pöydän ääressä, mutta nyt yksin; oluthaarikko oli hänellä edessään ja sen maksoksi olivat viimeiset lantit lasketut siihen viereen pöydälle. Sanomalehti oli hänellä kädessään ja sitä hän oli muka lukevinaan, vaan ei hän sitä lukenut. Ajatus retkeili toisilla teillä; se oli taas öisen unhotuksen usvaisesta hämärästä ruvennut palauttamaan muistiin viime päiväin tapahtumia, lateli niitä esiin yksin erin ja käsitteli toista toisensa perästä. Ei ollut hänelle vielä kaikki aivan selvillä, mikä oli unta ja mikä totta, mutta kuta selvemmiksi palaava muisti niitä kehitti, sitä synkemmäksi painui mieli. Ravintolassa tuli ja meni ihmisiä, mutta ei hän niitä viitsinyt katsella, samahan se hänelle oli, ketä siellä kulki. Hän juo tuosta oluensa ja sitten lähtee ... minne? Kotiin? Samahan tuo minne meni...

Silloin läimähti takaapäin käsi hänen olalleen. Juuso kääntyi: Otto seisoi siinä iloisena ja hymyilevänä kuten ainakin.

-- Ahaa! jopahan velimieskin kerran joutui rämäviftille -- gratulor! Mutta niin olin minäkin, melkein silmäkulmillaan sitä aamulla kotiin tultiin. Ja nyt, -- »kupariseppä Aleksander on minulle paljo pahaa tehnyt, jumala maksakoon hänelle hänen ansionsa mukaan.»

Ja Otto kertoi ryyppyä ja voileipää odotellessaan kuinka he olivat illalla olleet varieteessa ja miten saamarin hauska nachspieli siitä oli tullut, lopulta oli hurahdellut silkkaa samppanjaa myöten.

-- Nyt se ryyppy maistaa -- terve! Mutta sinähän olet taas surullisen näköinen kuin nyletty koira. Ole sinä iloinen, hiiteen surut; »surevaiselle sydämmelle on paloviina paras lääke» -- niinhän se laulukin sanoo... No niin, tiedänhän minä sinun asiasi, -- siellä kävivät mustat miehet illalla kotona --, mutta elähän sinä sen vuoksi mieltäsi menetä. Voitaneehan asiat jollain tavoin järjestää. Olisit puhunut mulle ajoissa.

-- Sullekin olen jo ennestään velkaa niinkuin koko maailmalle.

-- Ole nyt jo! -- Otto otti toisen ryypyn, haukkasi voileipää ja joi olutta päälle. -- Pitäähän auttaa miestä mäessä. Minä jo ajattelin siitä itse puhua, vaan tässä eilen juuri mainitsi Hilda mulle, että voisimmehan mekin sulle vähän lainata kun nyt satut olemaan pulassa.

-- Hilda?

-- Niin, näetkös, meidän rahoja hoidetaan yksissä, Hildan ja minun. Mutta kuten tiedät on äitimuori tarkka ja visu ja tahtoo vielä olla yksin isäntänä, vaikka me jo ollaan aikoja sitten täysikäisiä. Ja hyväähän se muori tarkottaa. Mutta kyllä minä osaan muorinkin pehmittää:

-- Eihän se käy päinsä, miksikä pitäisi teidän uhrata rahojanne tämmöisen heittiön hyväksi, kuin minä.

-- Heittiöitä me ollaan kaikki Herran edessä. Eikähän tässä olisi kysymystä muusta kuin pienestä lainasta, -- lainassahan ne meidän rahat muutenkin ovat.

-- Kuule, sinä avaat mulle uuden toivon. Vaan sittenkin, eihän se ole mahdollista.

-- Annahan olla, ei hätäillä. Koska sisarkin näkyy suostuvan, ja hänellähän niitä rahoja enemmän on, niin sepäs merkillistä olisi, ellei se olisi mahdollista. Siksi vain, että pääset vähän jaloillesi ja työhön, ei mitään armopaloja, ymmärräthän. Hilda tahtoo tietysti pysyä aivan syrjässä, ei luvannut minun itsestään mainitakaan, vaikken tässä sitä muistanut.

Hilda? Juuso mietti ja koetti selventää kankeasti juoksevia ajatuksiaan, mutt'ei voinut käsittää miten se oli mahdollista ja mitä se merkitsi. Ja siitä lähti syntymään hänen aivoissaan taasen joukko uusia ja uudistuvia arveluita, jotka karkottivat toisiaan ja taas palasivat loppumattomassa jonossa. Millä oli hän sellaista ystävyyttä ansainnut Hildan puolelta, josta hän viime aikoina oli ollut niin vieraantuneena? Voisiko hän ja minkälaisilla edellytyksillä ottaa vastaan sellaista apua ja voisiko toiselta puolen taas kieltää...?

Ei, hän ei nyt ymmärtänyt mitään, hänellä menivät ajatukset sekasin, hän oli ehkä käsittänyt Oton sanat hullusti. Vai oliko tässä todellakin uuden toivon, uuden elämänkäänteen alku?

Kapakka rupesi tuntumaan hänestä tukahduttavalta, hän ei voinut siellä sisässä enää istua. Otto siirtyi keskustelemaan parin uuden toverin kanssa ja Juuso pujahti sillävälin ulos. Hän käveli rantaan, laskeusi jäälle ja retkeili kauas selälle, jossa päivä kimallutti kirkkaaksi lumista tannerta ja raitis merituuli vapaasti puhalteli. Siellä hän koetti koota ja järjestellä ajatuksiaan. Hän muisti mitä Kippis illalla oli puhunut ja kuinka hänen puheensa oli löytänyt salaisen polun hänen omissa ajatuksissaan, polun, jonka hän kaikilla keinoin oli tahtonut salvata ja tukkia. Ja hän sovitti nämä mietteensä yhteen Oton lausuman lupauksen kanssa ja niistä syntyi kohta uusia tuumia ja arveluita. Hän karkoitti ne luvattomina luotaan, vaan ne tekeysivät sitkeästi yhä tuttavallisemmiksi.

Olihan hän haaksirikkoutunut raukka, miksei hän iskeytyisi kiini siihen viimeiseen toivon sirpaleeseen, joka hänellä oli tarjona? Mitäpä hänellä oli muutakaan neuvoa? Ja olihan hän juuri äsken leikannut poikki vanhain unelmainsa viimeisetkin säikeet, ne olivat menneet ijäksi, niistä oli vain muistoja jälellä, niinkuin lapsuuden kodin lämpösistä, ihanoista ajoista. Vieras vihuri oli hänet viskannut uudelle, oudolle rannalle, mitäpä hänellä oli muuta, vaalia, kuin nousta sinne ja koettaa uusissa oloissa rakentaa uutta elämistä.

Ne mietteet olivat hänellä vielä hämäriä, eikä hän tiennyt missä määrin ne perustuivat todellisiin otaksumisiin. Mutta niissä oli kumminkin mahdollisuutta ja siksi ne jännittivät mieltä, pelottivat ja sytyttivät sammuneita toiveita. -- Mutta antaa ajan kulua, arveli Juuso, kääntyessään vihdoin päivällisen aikana takasin kaupunkiinpäin. Olihan hän nyt kerran siinä asemassa, että hänen täytyi jättää kohtalonsa salliman varaan, -- olipa mieluinen tai ei.

X.

Oven täydeltä lappoi ulos ihmistä Helsingin seurahuoneelta. Siellä oli oltu kuuntelemassa jotakin ruotsinmaalaista luennonpitäjää, joka oli puhunut kotimaansa viimeaikaisesta kirjallisuudesta, sen hajanaisista suunnista ja rappiotilasta. Osa kuuntelijoista oli vielä jäänyt sisälle, siellä piti pantaman toimeen vieraan kunniaksi juhlailtanen maljoilla ja puheilla, toinen, kylmempi osa, lähti luennon loputtua pois.

Ulos tulijoille lehahti vastaan kevätillan vieno, lauhkea tuulahdus. Se toi merta mukanaan torin yli läheiseltä ulapalta ja läheisestä puistosta, jossa lehtipuut seisoivat hiirenkorvalla ja nurmi nosti ensimmäisen vihannan nukkansa, toi se mukanaan heränneen luonnon viestin. Päivä teki laskuaan, sen säteet kuvastuivat sataman hienosti väreilevään kalvoon ja valoivat helakan ruskon etempänä olevain Kaivopuiston huvilain seinille, pannen niiden ikkunat tulelta punottamaan. Luentoyleisöstä pysähtyi yksi ja toinen seurahuoneen edustalle huokasemaan merta ja katsomaan luontoa. He viittasivat kädellään ulapan yli ja huomauttivat toisilleen kaunista iltavalaistusta.

Niin oli siihen muitten joukkoon pysähtynyt eräs kolmihenkinen ryhmä. Siinä oli kamreeri Holm rouvineen sekä Heikki Grönberg; he neuvottelivat parhaillaan, mennäkö kotiin suoraan vai pistäytyäkö Kappeliin soittoa kuulemaan. Äkkiä työkkäsi Heikki kamreeria kylkeen ja kuiskasi:

-- Katsoppas tuossa!

-- Mitä näen, eikö se ole Juuso Tuominen ja neiti Alm -- käsikoukussa. Milloin se on tapahtunut?

-- Nyt äsken, pari viikkoa sitten.

He lähtivät verkalleen kävelemään vastakihlatun pariskunnan jälkeen, siksi loitolta kumminkin, ett'ei ääni puhuessa kuulunut.

-- Juuso aikoo perustaa itselleen tulevaisuutta, huomautti Holm vähän ihmeissään.

-- Ja korvata menneisyyttänsä, lisäsi Heikki. -- Jotain semmoista aavistin tässä jo viime kuussa. Olin lentää selälleni, kun Juuso eräänä iltana tuli luokseni ja laski eteeni sen vekselin hinnan, jonka olin hänen puolestaan maksanut. Niitä rahoja en ollut koskaan odottanut takasin. Vaan samaan aikaan kuulin, että hän oli tehnyt samat temput muille saamamiehilleen.

-- Ja mitä se sanoi rahalähteekseen?

-- Oli muka saanut lainan, -- sehän siinä olikin merkillistä, sillä kuka hullu sille antaisi ja takaisi. Sitten, vapunpäivän jälkeen kuulin tämän ja ymmärsin.

-- Kummapa kun Almin rouva on hellittänyt rahojaan, se on kitsas akka.

-- Näkyypä hellittäneen. Tyttö kuuluu olleen Juusoon kauan pikeytynyt ja Juuso taas, mitäpä osasi hän sen viisaampaa tehdä, kuin tarttua kiini tarjona olevaan onnen sakaraan, -- sillä se oli hänelle todellakin samalla ainoa pelastuksen sakara.

Rouva Holm huomautti, että Juuso ei ollut sittenkään oikein onnellisen eikä iloisen näköinen, oli päinvastoin kalpean ja kituvan näköinen. Siihen selitykseksi kertoi Heikki, että Juusolla oli tainnut olla tekeillä toiset lemmenvehkeet, mutta on kai uhrannut ne. Ja hän on sellainen mies, joka halusta tuollaisia pikkuseikkoja hautelee mielessään.

-- Niin, hän on uneksijaluonne ja hän elää vielä liiaksi mukana noissa takavuosien intoiluajoissa; tervejärkistä todellisuutta hän ei jaksa tarpeeksi pitää arvossaan. -- Näin kuvasi Holm vielä rouvalleen Juuson luonnetta.

-- Hän ei ymmärrä aikaansa, muuten hän olisikin jo toinen mies, toisti Heikkikin.

-- Ehkä häneen nyt vaimonsa voi vaikuttaa? arveli rouva.

-- Niin, Hilda on kyllä järkevä nainen, mutta intohimoinen ja kiivas on laillaan hänkin. Ja jos siellä joskus räjähtää...

He olivat saapuneet Mikonkadun kulmaan ja Juuso morsiamineen lähti siitä kävelemään alaspäin. Silloin katkasi Heikki äkkiä lauseensa, erosi seurastaan virkahtaen:

-- Tulen hetken perästä Kappeliin, käyn ensin toivottamassa onnea nuorelle parille -- kuuluuhan se asiaan.

Ja hän lähti pistämään puolijuoksua kihloissa olevain jälkeen.

Juuso käännähti yhtäkkiä ympäri. Hän oli tuntenut ikäänkuin ruumiissaan jotain vastenmielistä tunnetta, oli melkein kuin aavistanut, että siellä heidän takanaan tuli joku, joka tahtoi heitä puhutella. Sen vuoksi hän ei ihmetellytkään, kun kääntyessään näki Heikin kiirehtivän jälessään. Vaan Hilda katsoi kummissaan, että mistä Juuso sen arvasi.

Niin, Heikki tahtoi vain toivottaa onnea vastakihlatuille, ei ollut ennen sattunut heitä tapaamaan. Oli hauskaa nähdä, että se vanha ystävyys nyt oli kehittynyt varsinaiseksi liitoksi. -- Hilda vastaili ja kiitteli toivotuksista, Juuso pysyttelihe enimmäkseen ääneti. Hän oli äsken kääntyessään taas ollut näkevinään tuon omituisen, kylmän ja ilkeän kiillon Heikin silmässä ja se häneen aina vaikutti samalla tavalla, kuin hän poikana ennen muisti käärmeen näkemisen ja koskettamisen vaikuttaneen. Elna oli kerran huomauttanut samaa asiaa, -- olikohan Hildakin sen nähnyt...? Ja Heikin äänessäkin kaikui Juusosta tällä kertaa jotakin ilkeätä, härnäävää, hän aina hermostui sitä kuullessaan.

Keskustelun jatkoksi rupesi Heikki puhumaan luennosta, jota he juuri olivat olleet kuulemassa. Hänen mielestään nuo ruotsalaiset sentään olivat sangen sukkeloita, kun keksivät tulla meren yli tuommoiselle asialle rahanansiolle. Ei se meillä suomalaisilla pälkähtäisi päähän.

Nyt puuttui Juusokin puheeseen.

-- Mutta yksi vertaus hänen luennossaan oli minusta sangen sattuva. Se, kun hän kuvaili miten tuon rikkaan, aatteista ja luomista uhkuvan loistoajan jälkeen seurasi väsynyt taantumisen aika, jolloin koetettiin matkia vanhaa suuntaa, mutta ilman innostusta ja neroa, jolloin entisiä aatteita koetettiin selittää ja tulkita milloin milläkin tavalla ja kynnettiin itselleen uusia peltomaita vanhoilla vasikoilla, mutta jolloin koko kirjallisuus oli jonkunlaista käsiteollisuutta, elinkeinoa. Kirjailijat kilpailivat julaistessaan nidosten lukumäärää ja ansaitakseen noilla vanhoilla aatteilla, -- se oli leipäkirjallisuutta. Samanlaisen vertauksen voisi mielestäni sovittaa meidän nykyisiin oloihin.

-- Kirjallisuuteen?

-- Eipä juuri. Vaan politiikkaan ja yleiseen elämään. -- Niin, mahdollista, reaktiooniahan se; on meilläkin nykyaika.

-- Ei yksin senkään vuoksi. Vaan siksi, että meilläkin on vanhojen aatteiden alla niin paljo keinotekoista ja leipäinnostusta.

-- Ka, voihan sekin olla paikallaan. Joka ajalla oma leimansa, tärkeätä on vain oikein käsittää aikaansa.

-- Ja juosta mukana huutaen sutten kanssa.

Juuso oli, tietämättä oikein itsekään syytä, kärtynen ja pisteliäs; hän oli kyllä viime aikoina muutenkin ollut äärettömän hermostunut, vaan nyt Heikin seurassa tunsi hän itsensä tavallista hermostuneemmaksi. Ei hän mahtanut olla muutenkaan oikein terve, mieli oli kuin alituisessa pingoitustilassa ja aina toisinaan karahti kylmä väristys ruumiin läpi. Onneksi Heikki, kun juuri kadunkulmaan tultiin, sanoi hyvästit ja kääntyi takasin ennenkuin Juuso ennätti käydä epäkohteliaaksi.

Hilda oli huomannut hänet hermostuneeksi ja kysyi kummissaan, miksi hän oli niin levoton. Ja kun Juuso ei vastannut, ehdotti Hilda, että he vielä ennen kotiin menoa tekisivät pienen kävelyretken Kaisaniemeen, olihan ilta niin kaunis ja luonto niin rauhoittava. He astelivat sinne melkein äänettöminä, katselivat hetkisen verkkopallon heittäjiä hiekkakentällä ja jatkoivat siitä kävelyään rannalle, johon laskeva päivä juuri heitti viime säteitään. Istahtivat penkille ja katselivat laskua.

Täällä Kaisaniemessähän se oli heidän kihlautumisensakin tapahtunut. Se oli mennyt niin äkkiä, ei Juuso itsekään tarkoin muistanut miten se oli kehittynyt. Ensikerran oli hänessä todenperään herännyt se ajatus Oton kanssa kapakassa tapahtuneen keskustelun jälkeen. Hän oli ensin vihannut sitä ja halveksinut sitä ja karkottanut sen luotaan, vaan se oli kytenyt salassa ja kypsynyt vähitellen. Siinä oli ollut kiitollisuutta Hildaa kohtaan, -- Oton hommasta hän oli saanut tuon lainan, -- oli ollut vanhaa ystävyyttä, ja olihan siinä ollut vielä muutakin, joka ratkaisi asian. Olihan Juuso niin hyljätyssä tilassa, niin vailla vähintäkään toivoa ja itseluottamusta, eikä hän nähnyt muuta keinoa päästäkseen taas pystöön ja saavuttaakseen yhteiskunnallisen aseman. Kovalle se oli ottanut, -- Elnan muisto eli vielä liian tuoreena, -- vaan hän oli joka päivä yhä selvemmin tullut käsittämään, että hänen oli mahdoton peräytyä. He olivat Hildan kanssa näihin aikoihin paljo yksissä, se oli heistä melkein kuin luonnollista, ja he viihtyivätkin toistensa seurassa hyvin.

Vappuna he olivat niinikään olleet yhdessä Alppilassa kuulemassa ylioppilaslaulua ja palanneet sieltä takasin kahden kävellen Kaisaniemen kautta. Kuumana porotti keskipäivän helle, he olivat istahtaneet näinikään siimeiselle penkille lämpimissään levähtämään. Ja miten lie sattunutkin, sanaa puhumatta osuivat heidän kätensä yhteen, pieni puserrus, -- he olivat ymmärtäneet toisensa. Ja vielä samana päivänä olivat he kotona ilmoittaneet kihlauksensa; Otto oli iloinnut siitä, hän tiesi että Hilda sitä toivoi ja Juuso tarvitsi, äiti oli ollut vähän kylmempänä, vaan antoi tyttärensä vapaasti päättää.

Niin oli käynyt. Ja olihan olo nyt niin turvallista, niin rauhallista, tulevaisuuskin huoleton ja lupaava. Juusolle tarjoutui tilaisuus tehdä rauhassa työtä kunnes valmistuisi asemaan yhteiskunnassa. Ja olihan tyttö hänen rinnallaan niin hyvä, se osotti myötään sellaista vilpitöntä, sydämmellistä hellyyttä, että Juuso ei mitenkään tuntenut sitä ansainneensa.

Vaan sittenkin, miksi tunsi hän ikäänkuin salaista syytöstä mielessään, mistä oli tuo puistattava, pelottava tunne, joka ikäänkuin hiljaa jäyti sitä turvallista mielialaa, johon hän koetti tuudittautua? Siinä oli katumusta ja siinä oli pelkoa... Ne olivat kai nuo vanhat unelmat, mutta niistä täytyi irtautua, todellisuus oli alkanut, vanhat toiveet haudatut. Kunhan nyt lauhtuisi tuo mielen tarpeeton jännitys ja hermostus, -- se oli äskenkin Heikin tullessa hänet vallannut, tavannut hänet ikäänkuin pahasta teosta.

-- Kuule Hilda, huomasitko sinä Heikin silmässä tuota kylmää välkettä, se vaikuttaa minuun aina kuin astuisin matelijan selkään?

-- En minä huomannut, en tainnut niin silmiin katsoakaan. Vaan en ole huomannut ennenkään, oletko sinä?

-- Olen. Entä hänen äänessään, etkö siinäkään kuullut tuota ilkkuvaa, pirullista kajannetta?

-- Niin, hän puhuu tankkaamalla ja hänen puheessaan on epämiellyttäviä väliääniä.

-- Ei se ole sitä, siinä on jotain muuta, -- huu!

Juusoa puistatti taas, koko ruumis värähti ja hän nousi ylös ravistellen itseään niinkuin pahasta painajaisesta.

-- Onko sulla kylmä? kysyi Hilda,

-- On vähän, ilta käy viileäksi. Tule, kävellään kotiin.

Juuso tunsi itsensä väsyneeksi, paneutui aikusin maata ja koetti nukkua. Tunnin aikaa hän nukkuikin taikka oli puolihorroksissaan, vaan heräsi siitä äkkiä vilun väreilyjen risteillessä ruumiissaan ja aivan likomärkänä hiestä. Kylmän henki tuntui tunkeutuvan läpi koko ruumiin, se karmasi selkäpiitä myöten ja pitkin koko vartaloa ja pani jäsenet rajusti tutisemaan, niin että koko ruumis hytkähteli. Mitäs tämä on, onko hän nähnyt pahaa unta vai painajainenko ahdistanut? Juuso nousi ylös; huoneessa oli vielä hämärä ja kadulta kuului liikettä. Hän joi lasin vettä ja paneusi uudelleen vuoteelleen, peittäen itsensä huolellisesti. Vaan nyt taas tuntui niin kuumalta, oli kuin veri kaikki olisi keräytynyt ihoon. Hän kuunteli: tuntui aivan kuin ohimojen kohdalla olisi vasaralla taottu, poskia poltti ja patja pään alla tuntui tuliselta. Hän oli kumminkin aivan selvästi valveillaan, ajatus teki herkeämättä työtä, mutta levottomasti, hajanaisesti; mielikuvitus loihti ehtimiseen omituisia, sukkelasti vaihtuvia ja hämärästi häilyviä kuvia hänen eteensä.

Hän näki aivan kuin avonaisten silmäinsä edessä sen kodin, jonka perustamista hän Elnan kanssa niin hartaasti oli haaveksinut. Suuri lamppu paloi pöydällä, liekki pieneksi väännettynä ja punainen verho varjostimena. Hän itse levähti sohvalla, odotti juuri Elnaa, jonka piti tulla ovesta sisälle. Nyt se tulikin, ovi kävi, -- vaan eihän se ollutkaan Elna, sillä oli tummat silmät ja niissä tuo ilkeä, kylmä välke. Ja tuo ääni, hyi, noin kylmästi ilkkuva, noin ontelolta kajahtava. Se tuli lähemmäs tuo olento ... hän pelkäsi sitä, se toi mukanaan jäisen viiman...

Taas värisi Juuso vuoteessaan niin että jäsenet hytkyivät ja leuka lokatti. Hän koetti taistella tuota vilustusta vastaan, koetti ponnistella ajaakseen pois tuon ilkeän tunteen ja häijyt mielikuvat. Ja se onnistuikin. Hän makasi hetken rauhallisena, ajatus kulki tyyneesti ja terveesti ja hän vaipui taas horrostilaan.

Mutta seuraavassa tuokiossa takoivat jo ohimot taas, peitto tuntui ahdistavan niinkuin pakkoröijy, hän ei voinut hengittää, hiki valui virtana. Hän oli näkevinään Elnan istuvan siimeksessä tuolla sohvannurkan takana, -- suuret siniset silmät ja otsaa kiertävät vaaleat kutrit. Mutta noissa silmissä oli nyt niin sureva katse, sureva ja nuhteleva, syvästi, mutta samalla lempeästi syyttävä... Tyttö seisoi pöydän ääressä ja näytti tekevän kauppaa Heikin kanssa, jolla oli toisessa kädessä maksamaton vekseli ja toisessa ne Juuson tuomat rahat. Miksi oli Elna tuossa, miksi tarttuu Heikki häneen kiini ja vetää hänet pois... Ei, Juuson täytyi tempasta Elna luokseen, pois Heikin kourista. Vaan hän ei päässyt, hän oli kuin kahleissa, ei voinut liikahtaa, ei hengittääkään. Ja silmiä sumusi ja päätä pyörrytti, tuntui aivan kuin olisi vaipunut syvänteeseen.

Juuso heräsi vielä kerran. Ei, kyllä hän oli sairas, pitäisi hakea lääkäri. Hän koetteli päätään: se oli polttavan kuuma ja niin raskas, raskas... Ja nuo kummalliset mielikuvat, mistä ne olivat kotosin? Eihän hän ollut tehnyt Elnalle mitään vääryyttä, olihan hän menetellyt aivan rehellisesti, hän ei vain ollut voinut toteuttaa alkuperäistä aijettaan... Ei, Elna, et saa katsoa minua noin kummallisesti, se oli kohtalo, joka meidät erotti, sinuahan ainoata rakastan enkä ketään muuta... Sinua vain, uskotko sen? Etkö? Sinun täytyy uskoa, uskotko sitten, jos minä vielä toteutan sen yhteisen unelmamme? Ole huoletta, minä teen sen, vielä on aikaa. Mutta aika rientää, täytyy kiiruhtaa, kirjoittaa heti Elnalle että hän peruuttaa kaikki lupauksensa, heti paikalla, vielä on aikaa...

Juuso nousi vuoteeltaan, horjui kirjoituspöytänsä luo, värisi ja vapisi, haki paperia laatikosta, otti kynän ja tähtäili sitä mustepulloon. Kevätillan viimeinen rusko loi vielä hienosen valon pimeään huoneeseen, jossa Juuso ylisillään istui kirjoittamaan. Mutta käsivarsi ja koko ruumis tutisi niin, että ainoastaan muutamia koukeroita syntyi paperille; hän ponnisti siltä vielä, tähtäsi ja kirjoitti, siitä täytyi tulla kirje... Vaan jo putosi kynä kädestä, hän horjahti, oli pudota lattialle, piteli pöydästä kiini ja hoiperteli vuoteeseensa. --

Kun palvelija aamulla tuli huoneeseen, makasi Juuso kovassa kuumeessa ja täydessä houriossa. Haettiin lääkäri, tämä tutki, -- niin, se oli lavantautia, sitä liikkui kaupungissa. Juuso oli varmaankin vilustunut tai muuten oli ruumiin vastustusvoima heikentynyt, hänellä oli tauti ankarassa muodossa. Potilas olisi oikeastaan ollut siirrettävä klinikkaan, vaan kun kotona luvattiin huolellinen hoito erillään muista ihmisistä, sai hän jäädä sinne. Hilda tahtoi itse hoitaa häntä ja järjesti pian huoneen tautihuoneeksi, laittoi lääkkeet ja hankki apuhoitajan. Järjestellessään huonetta huomasi hän pöydällä paperin, johon oli mitä kummallisimpia koukeroita piirretty. Hän tarkasteli sitä, siinä oli tapailtu kirjaimia, oli epäilemättä houriossa tehtyä. Hilda tavasi: »Rakas Elna. Sinua -- --»

Muuta ei ollut, vaan siitäkin kalpeni lukija hetkeksi ja silmät leimahtivat kerran intohimoisesti. Vaan ainoastaan hetken hän niin seisoi, hän rutisti paperin rutosti kouraansa, mutta kehitti sen seuraavassa tuokiossa auki, kääri sen ja pisti taskuunsa, ja riensi taas sairasta hoitamaan. Hän oli uskollinen, huolellinen hoitaja, niinkuin voi olla ainoastaan rakastava, vastakihlattu morsian.

Juuso poti viikon verran aikaa hyvinkin huonona, houraili vuoroin, vuoroin makasi heikkona kuumeessa. Houreessa hän puhui paljo kummallisia asioita, kiivasteli väliin jotakin muka vihamielistä mahtia vastaan, joka tahtoi tempasta hänet mukaansa, väliin heltyi pehmeäksi ja alakuloiseksi, itkikin toisinaan. Selvempinä hetkinä, kun hän valvoi yön hiljaisuudessa, ajatteli hän, tuntiessaan kuinka heikko hän oli, että hän nyt kenties kuolee. Tuo ajatus tuli hänelle niin tuttavallisena ja helpottavana eikä se ollut ensinkään vastenmielinen. Silloinhan loppusivat kaikki kärsimykset ja vastukset ja elämän uudet pettymykset. Eikä hänellä tuntunut olevan mitään erityistä elämänhalua, hän oli niin väsynyt, nyt olisi hän valmiimmillaan eroamaan ilman kaipausta ja ilman katkeruutta.