Part 11

Vaan taudin selkä taittui, hän rupesi kostumaan; voimain kanssa virkosi elinhalukin ja tuo verkkasen parantumisen aika oli hänelle yleensä suloista levon ja rauhan aikaa. Hän kuvitteli, että hän oli sinne tautinsa taakse haudannut kaikki kovat ja katkerat taistelunsa, pettymyksensä ja nöyryytyksensä. Nuo karvaat ajatukset ja katkerat tunteet olivat lopulta kehittyneet tuoksi tuskalliseksi sielun jännitykseksi, joka vihdoin oli tautina purkautunut esiin, mutta sen avulla myöskin helpottanut ja lauennut. Hänellä oli ennen tautiaan veri ollut ikäänkuin raskaaksi sakeoittuneena, nyt se oli siitään ohentunut ja puhdistunut. Ja nyt hän siitä parantumisensa hetkestä kuvitteli alottavansa henkisesti ja ruumiillisesti uuden elämän ja uuden tapausten, tunteiden ja mietteiden sarjaa ja toivoi nyt varmasti, että se uusi mieliala jäisikin pysyväiseksi.

Hilda oli alituiseen hellänä ja rohkaisevana hänen luonaan, milloin luki ääneen, milloin teki käsitöitään, kertoen kaupungin kuulumisia. Hän laittoi häävalmistuksia ja niistä häistään ja tulevaisuudestaan he siinä enimmäkseen keskustelivat ja loivat suunnitelmia. Juuso ei jaksanut niistä tuumista innostua niinkuin Hilda, vaan ei ne puheet häntä myöskään vaivanneet, niinkuin toisinaan ennen tautia; hän makasi enimmäkseen ääneti ja kuunteli, oli tyytyväinen siihen, miten Hilda järjesti kaikki. Kesäkuu oli nyt kulumassa, heinäkuussa he muuttaisivat maalle, että Juuso saisi siellä oikein voimistua ja sitten syksymmällä viettäisivät he häänsä. Ja häitten jälkeen he matkustaisivat ulkomaille ja viettäisivät talven Pariisissa.

-- Ajatteleppas kuinka hauska tulee olemaan, kun saamme siellä elää kahden, aivan riippumattomina muista ihmisistä.

-- Ja aivan vapaina näistä kotimaan ahtaista oloista, rettelöistä, vehkeistä ja puolueista.

Siinä vuoteellaan rakenteli Juuso itselleen aivan uuden tulevaisuuden kaavan, sopusointuisen hänen nykyisen rauhallisen mielialansa kanssa. Hän jätti siitä pois hyvin paljo semmoista, mitä ennen oli hänen suunnitelmaansa kuulunut. Kaikista ajan kysymyksistä ja suunnista aikoi hän vetäytyä syrjään, antautua hiljaisuudessa valmistelemaan alullepanemiaan tieteellisiä töitään ja sitten täällä kotimaassa hankkia itselleen hyvin vaatimattoman ja syrjäisen aseman yhteiskunnassa. Hän oli ennen erehtynyt siinä, että oli väärin käsittänyt taipumuksensa ja kykynsä, -- maailman riennot ja riidat, ne eivät todellakaan olleet häntä varten, ja suuruuden unelmistaan hän toivoi päässeensä.

Eräänä päivänä tuli Heikki häntä katsomaan. Juusosta tuntui, että hän oli voittanut kaiken vanhan vastenmielisyytensä Heikkiäkin kohtaan, -- hän olikin silloin taudin tullessa ollut niin tuiki hermostunut. »Kyntäjän» paperit oli hän jo tautinsa alussa lähettänyt parille nuoremmalle toverille, ja nyt tuli Heikki ilmoittamaan, että he Holmin kanssa olivat ottaneet sitä valvoakseen. Juuso ei puhunut siitä mitään, hänestä se kai oli parasta, eihän hänellä itsellään kumminkaan ollut enää toimikykyä eikä tarmoa siihen puuttumaan eikä hän tahtonutkaan sitä tehdä.

Joskus häntä tosin huoletti tuo välinpitämättömyys ja tahdottomuus, jonka valtaan hän huomasi joutuneensa. Oliko se halpamaista heikkoutta, oliko hän raukkana hyljännyt vanhat aatteensa ja tuudittanut itsensä petolliseen unelmaan? Jalkeille jaksettuaan kirjoitti Juuso siitä Vilholle, kuvaili nykyistä mielialaansa ja selitti viime aikain tapahtumiaan ja kärsimyksiään. Ja hän lupaili häämatkallaan pistäytyä Vilhoa katsomassa tämän parannuslaitoksessa, jos ei tämä jo sitä ennen olisi palannut terveenä kotiin.

Vilholta tuli pian vastaus. Juuson lupauksesta tulla häntä katsomaan, oli hän iloissaan, mutta varotti: »Jos tulet, tule matkasi alussa, myöhemmin et ehkä minua enää elossa tapaa. Ja kumminkin olisi vielä niin hauska saada elävin silmin nähdä sinua ja saada mukanasi tervehdys kotimaasta, jota en itse enää koskaan näe.» Mutta vaikka hän itsestään olikin näin toivottomana, oli Vilholla kumminkin Juuson varalle rohkaisevia sanoja. Hän sanoi tuntevansa kokemuksestaan, miten tauti lamauttaa ja heikentää tahdonkin. Vaan se menee ohi, sielu saa kyllä kimmovaisuutensa takasin, tahto tarmonsa ja toimikykynsä. Ja hän käski Juuson olla rohkealla mielellä ja kantaa päätä pystössä, -- vastuksissa se vain mies karaistuu.

Tuota mietiskeli Juuso itse maaten vuoteellaan. Ei hän tuntenut karaistuneensa. Tuli oli ollut ehkä liian kuumaa, se oli polttanut, tehnyt hapraaksi ja heikoksi. Ja samalla kuin hänestä nyt taudin jälkeen tuntui niin turvalliselta ja levolliselta, tuntui myös siltä, kuin jotain olisi särkynyt, kuin jokin kieli, joka ennen oli soinut kirkkaasti ja soinnukkaasti, olisi katkennut ja jäänyt äänettömäksi. Mikä kieli se oli ollut, sitä hän ei tiennyt, tuntui vain kuin jokin osa häntä itseään olisi jäänyt sinne taudin edelliseen aikaan. Mutta jääköön, ajatteli hän toisakseen, kunhan vain ei repiämän sioja rupea pakottamaan. Onhan nyt hyvä, niinkuin on.

* * * * *

Oli aikunen elokuun aamu, kun Juuso ja Hilda rinnakkain seisoivat Helsingin rannasta lähtöä tekevän laivan kannella ja heittivät jäähyväisiä kaupungille, joka nyt niin rauhallisena ja intohimottomana näytti nukkuvan aamu-untaan tuossa heidän edessään. Se tuntui nyt niin ystävälliseltä ja sovinnolliselta tuo kaupunki, kuin jos siinä ei asuisikaan ollenkaan sitä katkeraa vihaa, kiivasta kilvoittelua ja alati hehkuvaa himoa, joka sen eläjiä aina armotta kannustaa ja estää heitä tuntemasta tyytyväisyyttä ja onnea.

Juusokin tunsi mielessään pelkkää sovinnollisuutta ja rauhaa. Monasti oli hän hartaasti toivonut sitä hetkeä, jolloin hän saisi joksikin ajaksi pudistaa isänmaan pölyn jaloistaan ja saisi ikäänkuin kiintonaisen pisteen sen ulkopuolella, josta hän syrjäisenä ja intohimottomana voisi tarkastaa sen touhuntaa. Vaan nyt, kun laiva lähti poikkenemaan pois rannikolta, tunsi hän melkein kaipausta mielessään. Kuinka se olikin sentään rakas kaikessa pikkumaisuudessaan tuo pienoinen maa! Hän ajatteli mainita siitä Hildallekin, vaan tämä ennätti ennen häntä:

-- No, Juuso, nyt on jo aava ulappa Suomen ja meidän välillä. Nyt olemme kahden.

Niin, kahden, se oli Hildalle pääasia. Ja senhän olisi pitänyt olla hänellekin. Ehkäpä se ajan oloon vielä onkin.

Kahden saivatkin he nyt olla, viikkokausiin eivät he tavanneet yhtään tuttavaa eivätkä halunneetkaan tavata. Kahden matkustivat he halki Euroopan mantereen, katselivat sen suuruuksia ja ihailivat sen ihanuuksia. Pitemmittä viipymisittä matkustivat he kumminkin Pohjoissaksan kautta, kulkivat laivalla Reinin ikikuulujen rantojen lomitse Baijerin lämpimään viinimaahan ja jo pari viikkoa kotoa lähdettyään ajoivat he eräänä päivänä vaunuissa rautatieasemalta vastamaata sille ylängölle, jossa siaitsi pieni potevain yhteiskunta, keuhkotautisten parantala.

Surullinen yhteiskunta! Taistelua elämän puolesta, taistelua riutumista ja elinvoimain loppumista vastaan, oli luettavana kaikkien noiden kuihtuneiden, taudin taittamain olentojen kasvoissa, joita he tapasivat kävelemässä ja istumassa parantalan puistoissa. Mutta useimpain kasvoissa oli kumminkin vielä toivoa jälellä. He hengittivät siellä raikasta vuori-ilmaa, joka tuntui kevyeltä heidänkin sairaissa keuhkoissaan ja toivoivat vielä elinvoimain palaavan. Siinä vaan, jota vierailijat nyt olivat tapaamassa, ei ollut enää toivon merkkiäkään jälellä, hänessä ei näkynyt enää taisteluakaan, hän näytti jo antautuneen kylmän voittajan valtaan.

Vilho makasi lepotuolissa tuulen suojaamassa, päivänpuoleisessa kuistikossa, johon hänet oli päivän-ajaksi siirretty, ja hänen uinaileva katseensa tarkasteli herkeämättä alempana olevan vihannan laakson metsäistä rinnettä; hänen näkyi tekevän mieli tuonne kävelemään havupuiden varjostamille käytäville, vaan ei jaksanut mies enää. Juuso tuli takaapäin, tarkasteli häntä kotvasen salaa: viime nipukassa he olivat tulleet, se oli tulos tarkastuksesta, päivä myöhemmin olisi jo ehkä ollut liian myöhä.

Vilhon kalpeat kasvot, joissa versoili pitkä, vanukkeinen, vaalea parta, vilkastuivat ja ilostuivat, kun hän samassa huomasi vanhat ystävänsä. Hän käännähti tuolillaan, viittasi heidät lähemmäs ja tervehti sortuneella äänellään:

-- Tulittepahan, kiitos siitä! Olenkin viime päivinä niin monasti mielessäni laskenut, milloin voisitte ehtiä ja ehtisittekö ollenkaan. Kotimaan ilmaa se näet mieli vieläkin kaipaa, sinnehän sitä on tämmöisenäkin kuuluvinaan.

Vaikka Vilho jo olikin siksi heikko, että pää toisinaan vaipui tuolin nojaan ja ääni pitempää lausetta puhuessa sortui kuulumattomaksi, oli hänellä kumminkin täysin hallussaan vilkas ajatus- ja arvostelukykynsä, hilpeä mielensä ja sen lämpöset, puhtaat aatteet. Hän oli kauan odottanut tätä hetkeä, saadakseen ymmärtävälle ystävälle kertoa sielunsa hiljaisista taisteluista ja mietteistä pitkän yksinäisyytensä ajalta ja saadakseen jättää jollekulle ikäänkuin toteutettavaksi niitä tuumia ja tunteita, joita hänen myötään toimiva mielikuvituksensa oli hautonut, vaan joita hän ei ollut jaksanut tuoda julkisuuteen. Ensiksi tahtoi hän kumminkin kuulla kotimaansa asioista, sen nykyisistä riennoista ja uusista suunnista.

Niitä Juuso hänelle kuvailikin, kertoi uusista miehistä, jotka olivat nousseet näyttämölle, uusista virtauksista, uusista vivahduksista. Hän kuvaili niitä siinä värityksessä, jossa hän ne omalta kannaltaan oli nähnyt, kuvaili miten taantumissuunta yhä enemmän siirtyi persoonapolitiikan palvelukseen, jossa aatteet saivat olla koristavina kyltteinä. Kuunneltuaan ja kyseltyään istui Vilho kotvasen mietteissään ja puhui sitten hiljaa, matalalla äänellä:

-- Niin, siihen suuntaanhan olivat olot kehittymässä jo edellisinä vuosina ja niin päin olen täältä syrjästä seuratessani kuvaillutkin niiden kehittyvän. Voinpa nähdä aivan kuin silmäini edessä nuo pikkusielut, jotka siellä nyt kilpailevat etusijasta, koettaen kynsin hampain kiipeillä toistensa yli ja pitäen noita edellisen ajan aatteita ja Snellmanin lausumia tunnussanoja portainaan ja välikappaleinaan. Se on siellä Suomessa sitä keskinkertaisten aikakautta nykyjään ja, niinkuin keskinkertaisten aikakaudella ainakin, merkitsevät aatteet ja suunnat vähän, persoonat kaikkea. Vanhat johtavat henget ovat poissa ja heidän mielipiteitään on nyt jokainen edustavinaan, vaan oikeastaan niitä ei edusta kukaan; jokainen koettaa niitä selvittää ja tulkita, -- tekee sen omassa värialassaan. Kilpailu on kiihkeä, mies se, joka siinä pikajuoksussa jaksaa työntää toisen alleen ja hänen päällitse rientää maaliaan kohden. Siellä tohistaan jalojen aatteiden ja harrastusten nimessä, vaan tosiasiassa ovat nuo aatteet niiden edustajille itselleen vain koreita otsakuvia ja kuuntelijoillekin ne jo kajahtavat helisevältä vaskelta...

Yskän kohtaus katkasi Vilhon puheen; hän oli liiaksi kiihoittautunut, oli puhunut liian rutosti, veri oli lähtenyt liian nopeasti kulkemaan ja nyt rinta kosti sen varomattomuuden: verisylky punasi huulet. Hetken hän levähti ja puheli sitten tyyneemmin, verkemmin:

-- No niin, tämä on nyt sitä aikaa, eihän siitä sen enempää ole sanottavaa. Surettavaa on vain se, jos tämmöiset suunnat ja mielipiteet lyöpyvät vereen ja kasvavat kansaan kiini, jos nuorisokin, joka nyt nousee siinä ilmassa ja imee sisäänsä noita persoonallisuusaatteita, omistaa ne omikseen ja rupee niiden mukaan menettelemään. Silloin ei se opi koskaan asettamaan pyrintöjään korkealle, ei yhteishyvää omaa etuaan ylemmäs; se tottuu jo alun pitäin matamaan matalaa maata myöten ja -- ja sinne se jumala paratkoon kyllä myöhemminkin ehtisi. Ei todella olisi se onni pienelle kansalle meikäläisissä oloissa. Ja onnellisuuteenhan me kaikki kumminkin pyrimme, joskin eri aikoina eri tavoilla.

He keskustelivat kauan näistä asioista siirtyen luonnollisesti etupäässä puhumaan omasta suhteutumisestaan näihin ajan virtauksiin. He muistivat niin hyvin, kuinka he moniaita vuosia sitten, hehkuen vielä siitä suuresta innostuksesta, jossa he olivat olleet mukana, olivat perustaneet »Kyntäjänsä» estääkseen juuri nuorisoa vaipumasta siihen aatteettomaan unteluuteen ja yksinomaiseen omain etujensa ajattelemiseen, joka silloin jo rupesi levenemään ympäriinsä. He olivat työskennelleet jotenkin huonolla menestyksellä; tuo yleinen virta oli vienyt useimmat mukanaan. No, he olivatkin ehkä laskeneet vaikuttamiskykynsä liian suureksi, he olivat olleet liian vähäväkiset ja kokemattomat toteuttamaan sitä vaikeata tehtävätä, jonka olivat suoritettavakseen ottaneet. On vaikea potkia tutkainta vastaan, selitti varsinkin Juuso; luonteille semmoisille kuin heidän, on se kahta vaikeampi. Ja siksi olikin Juuso päättänyt vetäytyä syrjään; koetelkoot nyt muut, ja jos he eivät voi toimia siihen suuntaan, johon »Kyntäjä» alkujaan oli aikonut, niin sehän osottaa vain, että se onkin mahdotonta.

-- Mitä, noin väsynytkö olet todellakin sinäkin, veljeni? puhui Vilho puoleksi kummissaan, puoleksi nuhdellen. -- Olkoon totta, että olemme liiaksi luottaneet itseemme, kaikkea itseluottamustamme emme siltä saa menettää. Lausuttu sana on aina lausuttu, voihan sillä aina jos vähemmässäkään määrässä vaikuttaa. Minut riisti kohtalo pois, mutta sinullahan on vielä elämä edessäsi ja siellä kotona tarvitaan kyllä vastapainoa vallitseville virtauksille, tarvitaan herättää mieliä itsenäiseen ajattelemiseen. Ei, älä hylkää sinä »Kyntäjän» aatetta, etkä sitä teekään, sinuun luotan.

-- Elä luota liiaksi. En ole minä mikään luova nero, eikä minusta ole äänen antajaksi. Sinä sen ehkä voisit, minä olinkin aina tahtonut olla vain vähäpätöinen palvelija aatteiden puolesta... Sitäpaitse, minä olen taas ollut liian lähellä tulta...

Mutta Vilho ei hellittänyt hänestä ja pikkusella ystävällisellä riidalla he erosivat, kun Vilhon täytyi mennä levähtämään, -- keskustelu oli näet häntä liiaksi rasittanut. Kun taas iltapäivällä tavattiin, kertoi Vilho saaneensa Helmeltä kirjeen, jossa tämä mainitsi aikovansa tulla hänen luokseen. Mutta hän oli vastauksessaan kieltänyt tyttöä tulemasta. Olisihan ollut rakasta kerran vielä puristaa tuon hellän, kelpo Helmen kättä, vaan hänen tautinsa oli kyllä muutenkin tullut heille kalliiksi, miksi tehdä sitä enää kalliimmaksi. Ja mitäpä hyödytti enää haudan reunalla uudistaa muistoja ja tunteita, jotka kuuluivat vaan eläville.

-- Kun teidät näen tässä onnellisina edessäni, puhui hän hiukan surumielisenä, niin eipä paljoa puutu, etten tunne kaihoa mielessäni. Teilläkin on se ystävyys kotosin sieltä nuoruuden ensimmäisten lämpöisten tunteiden ajoilta. Niin oli laita meidänkin, Helmen ja minun. Teidät on tämä ystävyys johtanut sinne, mihin olette pyrkineetkin...

-- Elähän nyt noin puhu, virkkoi Juuso katkasten ystävänsä sanat, jotka omituisesti vihlasivat hänen sydäntään ja tuntuivat ikäänkuin soimauksilta, syytöksiltä. -- Elähän toki noin katso mustissa omaa kohtaloasi, eihän se ennen ollut tapasi.

-- Ei ennen. Mutta miksi nyt enää koettaisin pettää itseäni ja luulotella muuta, kuin mitä selvästi näen ja tunnen. Elinvoimani ovat kuluneet, keuhkoni ovat lopussa. Elä luule Juuso, että minun on ollut aivan helppoa päästä sille kannalle, jolla nyt olen. On raskasta luopua siitä, mitä on aikonut, toivonut ja suunnelmoinut, on raskasta erota näin nuorena. Mullakin oli edessäni suunnattu elämäntyö, minuakin odotti onni hellän ystävän rinnalla. Mutta minä olen huomannut välttämättömäksi irrottautua kaikesta, olen koettanut ja olen voinutkin. Mutta on sekin kysynyt taistelua.

Vilho oli entistään kalpeampi, puhui katkonaisesti ja hengitti vaikeasti. Juuso huomasi, että hän oli liiaksi rasittunut ja tahtoi lopettaa tuon mieltä kiihottavan keskustelun. Hän käsitti, että lohduttaminen tässä on turhaa, mies ymmärtää asemansa ja puhuu kuin mies. Ja hän ei tahtonut pitemmälti vaivata sairasta ystävätään, vaan nousi ja tarjosi kätensä jäähyväisiksi.

-- Joko nyt lähdette? No niin, mitäpä te täällä viipyisitte kuolevain kammioilla, teitä kutsuu elämä. Jää hyvästi Juuso, hyvästi Hilda, onni teitä seuratkoon.

Hän koetti nousta tuolistaan, vaan ei jaksanutkaan, voimat pettivät. Hän viittasi vain lähemmäs palvelijan, käski tämän työntää tuolinsa aidan viereen siihen, mistä tie lähti solumaan pitkin loivaa rinnettä ja kiertämään alangolle. Siinä hän istui ja katsoi, kuinka hänen viimeiset kotimaan vieraansa hankkiusivat lähtemään. Mutta vielä hän viittasi luokseen Juuson, kun tämä jo oli vaunuihin nousemassa, hymähti ystävällisesti ja nosti sormeaan pystöön:

-- Juuso sinä, muista pitää kartuusia vireillä!

Vaunut lähtivät vyörymään rinnettä alas. Ennenkuin ne kääntyivät polvekkeesta siimekseen, pyörähti Juuso vielä ympäri ja tervehti: siellä heilautti Vilho hattuaan ja hänen huulillaan oli se vanha ystävällinen, rohkaiseva hymy...

Sinne jäi mies yksin vieraalle mantereelle, ventojen seuraan potemaan -- ja kuolemaan, siitä ei ollut enää epäilystä. Mutta miehellä oli miehen maltti, ajattelijan tyyneys ja viisaan rauha. Hän oli sanonut jäähyväiset elämälle, sonnustanut itsensä ja odotti tuonen tuloa. Eikä värähdelleet hänen silmäripsensä sen lähestyessä.

-- Kuule Juuso, lähettäisimmekö sähkösanoman Helmelle, että hän pian lähtisi matkalle, muuten hän myöhästyy, virkkoi Hilda, kun he myötämaata nopeasti ajoivat alaspäin.

-- Miksi tekisimme sen, Vilho on itse vastannut, vastannut harkintansa mukaan, tehköön Helmi kuinka tahtoo.

-- Niin on, vaan olisihan hänelle niin tarpeeseen ystävän lohdutus ja hellyys...

-- Lohdutelkaamme heikompia, hän eroo varmana, itsetietoisena, eroo miehenä.

He ajoivat ääneti edelleen, eivätkä Vilhosta enää puhelleet koko matkalla.

Vaan kuukautta myöhemmin saapui heille Pariisiin, osotteella, jonka he olivat sairaalaan ilmoittaneet, kirje Helmeltä. Tämä oli tullut sinne paria viikkoa myöhemmin kuin he, mutta tullut liian myöhään. Muutamia päiviä ennen oli Vilho saanut ankaran verensyöksyn, joutunut tainnoksiin ja siitä hän ei enää ollutkaan herännyt. Helmellä ei ollut muuta tehtävää, kuin istuttaa syksyn kuihtuva kukkanen hänen äsken luodulle haudalleen, itkeä siinä päivä ja palata kotiinsa.

Mutta Juusolta ei valahtanut kyyneltäkään, sen sanan saatuaan. Hän oli surrut jo etukäteen, surrut poismenoa sen ainoan miehen, joka elämässään ehkä olisi voinut toteuttaa sen, mitä hän nuorukaisena oli haaveksinut. Hän ajatteli vain kaihoten itseään: Oi jospa hän olisi voinut periä sen tahdon lujuuden ja sen miehen voiman, joka tuossa taittui! Mutta hän ei voinut. Ja nyt hän oli yksin, orpo ja heikko kuin nummella hoikkanen näre, jota jokainen vinhempi tuuli koukistaa ja joka koska tahansa voi katketa.

XI.

Valtiopäiväaika Suomessa läheni lähenemistään. Syksyn kuluessa olivat enimmät vaalit toimitetut, ainoastaan joku uusi ja muutamia valituksenalaisia oli siinä jouluneellusviikkoina enää jälellä. Niinkuin ainakin säätykokousta valmistettaessa oli valtiollinen elämä syksykauden ollut tavallista virkeämpi koko maassa ja pääkaupungissa varsinkin. Esille tulevia asioita pohdittiin ahkerasti sanomalehdissä, kannat ja suunnat selvenivät. Sitä varten olikin klubeissa ja muissa kokouspaikoissa ahkerasti keskusteltu ja rakennettu suunnitelmia, ehdokkaita valtiopäiville oli asetettu ja ehdokkaita hyljätty, oli punnittu ja arvosteltu jokaista uutta ehdotusta ja uutta esiintyjää. Oli sovittu ohjelmista ja menettelytavoista ja ikäänkuin isketty viittoja, miten alkavassa ottelussa milloinkin oli kuljettava.

Pääkaupungin suomalaisessa klubissakin oli tähän aikaan miltei joka ilta ollut tavallista runsaammin väkeä ja tavallista virkeämpi elämä. Milloin pitivät vanhemmat herrat sisähuoneissa yksityisiä kokouksia, joll'aikaa nuoremmat miehet ja muut sellaiset, joita ei laskettu kaikkia salaisimpia tuumia kuulemaan ja joiden tietoon ainoastaan katkelmia saapui, väittelivät etuhuoneessa ja laskettelivat arvelujaan, sen mukaan minne heidän näköpiirinsä ulottui. Milloin taas keskustelivat kaikki yksissä suuren juomapöydän ympärillä, arvokkaimmat ja mahtavimmat äänenantajina pöydän yläpäässä, muut siitä asteettain alaspäin, kunnes pöydän äärimmäinen sivusta, jota voitiin melkein rajattomasti jatkaa, päättyi rakennusmestareihin, kansakoulunopettajiin ja käsityöläisiin. Paljoa nuoremmat miehet, kuten nuoret maisterit ja vastaleivotut lainoppineet, istuivat jo arvossa ylempänä, -- sen vaikutti heidän toivorikkautensa.

Heikki oli tänä syksynä ensi kerran tullut suomalaiseen klubiin ja päässyt perehtymään sen elämään ja rientoihin. Nyt oli hän jo sinne hyvin koteutunut ja juurtunut, tunsi enimmät puolueen mahtavimmatkin ja muita hän useimpia jo kutsui veljikseen. Kohta alussa oli hän klubissa saavuttanut verrattain huomattavan sijan, olipa melkein kuin luonnollista, että mies hänen kyvyllään ja hänenlaisella maailmankatsannolla sen tulisi tuohon aikaan tekemään. Häntä esitettäessä oli jo huomautettu, että hän oli tuon pirteän nuorisolehden »Kyntäjän» varsinainen sielu ... luki muuten lakitiedettä, valmistui piakkoin kandidaatiksi; mainittiin erittäinkin eräästä äkäsestä kieliartikkelista, jonka alla oli ollut nimimerkki H.G. Vanhemmatkin miehet supattivat väliin toisilleen, että sillä on ikäisekseen harvinaisen kypset ja terveet mielipiteet ja ihmeellisen tarkat tuntosarvet.

Taas eräänä iltana oli ukkomiehillä tärkeänlainen kokous sisähuoneessa ja saliin keräytyi nytkin illan kuluessa tavallisuuden mukaan kaarti nuorempia politikoitsijoita. »Kyntäjää» oli äsken uusi numero ilmestynyt ja siitä tällä kertaa keskusteltiin. Huomautettiin taas, kuten monasti ennenkin, kuinka sen sisällys nyt uuden hallinnon aikana oli muuttunut. Sen kirjallinen puoli ja kirjoitukset kaikenmoisista yhteiskunnallisista reformikysymyksistä ja kansanvaltaisuuden aatteista olivat jääneet pois ja sen sijaan oli siihen tullut hetken politiikkaa koskevia artikkeleita. Niissä milloin vaikeroitiin, että maan kaikki raha- ja liikeolot olivat vielä ruotsikkojen käsissä, terotettiin, kuinka tärkeää olisi, että puolue paisuisi mahtavaksi ei ainoastaan vallan ja hallinnon puolesta, vaan myöskin varallisuudessa, ja kuinka aika jo vaati, että omat miehet kaikkialla astuisivat eturiviin. Siinä oli suurpolitiikkaa! Heikille tuli tuon käänteen johdosta kehumista vasten silmiä.

-- Aika vaatii sitä, sen olen jo kauan huomannut ja koetin terottaa sitä Vilholle ja Juusollekin, vaikka turhaan, selitti Heikki. -- Nykyjään täytyy kieli-innostusta pitää vireillä, se on tärkeätä itse kansan vuoksi. Sillä nyt vasta alkaa se herätä käsittämään, minkälaista vääryyttä se on kärsinyt ja nyt on se vihassa.

-- Niin juuri, toistivat toiset, nyt on rauta kuumaa, nyt täytyy takoa ja lietsoa ja puhaltaa nuorisoonkin tuhatta vinhemmin tulta. Se on muuten tärkeätä itse miestenkin vuoksi...

-- Se on ollut meidänkin mielipide. Mutta Juuso näkyy yhä olevan toista mieltä, ei politiikkaa nuorisolle, sitä vatkuttaa hän.

-- Hm, hänestä on tainnut tulla siellä ulkomailla »eurooppalainen» muun hyvän lisäksi.

-- Hän kirjoittaa mulle sieltä sekä yksityisesti että lehteen pantavaksi ... niin, täällähän mulla sattumalta onkin hänen kirjeensä mukanani. Luen ehkä palasen siitä.

Heikki otti taskustaan Juuson kirjeen ja silmäili sitä ensin, ennenkuin rupesi lukemaan.

-- Niin, tässä alussa hän puhuu Vilhon kuolemasta, hänen aatteistaan ja hänen »jättämästään perinnöstä»...

-- Vilho, niin, hänhän olikin »Kyntäjän» varsinainen isä, huomautti joku joukosta. -- Vahinko miestä, jonka piti kesken töittensä keikahtaa.

-- Vahinko kyllä, myönsi Heikkikin. -- Vaan kenties se oli hänelle itselleen parasta. Hänkin oli noita haaveksijaluonteita, jotka ajattelevat kauniisti ja aikovat suuria, mutta joille pettymys käytännössä juuri siksi onkin kahta katkerampi. Ja hänkin olisi epäilemättä monasti elämässään tullut pettymään; tarmoa hänellä kyllä oli ja toimintakykyä, mutta ei hän sittenkään ollut se mies, joka todellisuuden kovassa koetuksessa olisi teräksenä pitänyt.

-- Sitä ei tiedä; hänessä oli tosin paljo tunnetta, oli ehkä liiaksikin, hänestä melkein voisi sanoa, että hän oli »tähän maailmaan liian hyvä.» -- Mutta se Juuson kirje?