Part 12
-- Niin, hän jatkaa sitten: »Meidän, Vilhon ja minun, alkuperäinen aije oli tehdä siitä -- 'Kyntäjästä' nimittäin -- vaatimaton rauhan työkalu suomalaisuuden perusaatteiden palveluksessa, ei mitään sota-asetta eikä liekkiä lietsovaa tulisoihtoa.» -- Juuso rakastaa, kuten kuulette, vielä tällaista vertauksellista kukkaiskieltä. -- »Kyllä meillä siellä kotoisissa oloissa kiihoitusta on, on niitä, jotka pitävät huolta, että intohimot hehkuvat. Tottuu meidän nuoriso kyllä muutenkin pienuudesta pitäin katsomaan asioita puoluekannan valossa, tottuu kiihkoilemaan ja vihaamaan, mutta sen pitäisi myöskin oppia tuntemaan itse niitä aatteita, jotka ovat kauniimpia puolueen kilvessä, ja saada halua työskentelemään _niiden_ puolesta. Tottahan on, että kun on puolueita, täytyy myös olla taisteluja. Mutta varsinkin tänne etäämmälle tuntuvat ne asiat, jotka siellä kotona nykyjään ovat puoluetaistelun esineinä, siksi vähäpätöisiltä ja yksityisluontoisilta, ettei niihin toki kaikkea pitäisi perustaa. Varsinkin nuorten mielet ja harrastukset olisivat ensiksi taivutettavat tähtäämään ylemmäs, ymmärtämään ihmisyyden korkeampia, yleisempiä pyrintöjä, kyllä he elämän koulussa vielä ehtivät takertua noihin jokapäiväisiin pikkuriitoihin ja joutua piekselehtämään mieskohtaisten intohimojen laineikossa.
»Minusta tuntuu, syrjästäkatsojana ollen, muutenkin, että noissa meidän nykyisissä puolueoloissa on jotakin epätervettä ja teeskenneltyä. Siinä suomenmielisyydessä, josta te nykyjään kirjoitatte niin tulisia paloartikkeleita, ei ole enää sitä vilpitöntä, sitä puhdasta aatteellista tuoksua, jota oli ennen. Ne aatteet, jotka ennen jalostivat taistelua ja olivat sen korkeimpana päämääränä -- kansallisuusaatteet, kansanvalistusaatteet ja kansanvaltaisuusaatteet -- ovat joko jääneet varjoon päivän pikkutapahtumain tieltä tai näyttää siltä, kuin niistä, ainakin viimemainituista, tahdottaisiin aivan peräytyäkin. Noita merkkejä seuratessani on mulle niin elävästi muistunut mieleen, kuinka minä kolmisen vuotta sitten jouduin sydämmestäni inhoamaan paria raittiutta huutavaa ja raittiusaatteen nimessä intoilevaa nuorta miestä. Tulin näet tuntemaan heidät lähemmin ja huomasin, -- kahdenkesken he eivät sitä viitsineet niin tarkoin salatakaan --, että he koko ehdottoman raittiuden hyödystä eivät olleet ensinkään sen syvemmin vakuutetut, oikeastaan välittivät he siitä viis. Vaan he olivat tulleet huomaamaan, että nuoren miehen arvo ja merkitys yleisön silmissä kasvaa, jos hän muiden hyvien avujensa lisäksi vielä on raittiusmies, -- ja siitä heidän innostuksensa. Kansallisuusasialla on todellakin korkeampi ja pyhempi tarkotus, kuin että siitä tuohon tapaan olisi tehtävä jonkinlainen reklaamikyltti taikka sivuelinkeino. Eikä missään tapauksessa ole terveellistä tyrkyttää nuorisoon tuollaisia oppeja, sitä on etupäässä opetettava ajattelemaan rehellisesti ja oikein...»
-- Kuule, sehän on Dagbladia tämä, sitä lipilaarisuutta...
-- Niin no, hän on nyt sellainen ijankaikkinen uneksija, hän ei ole ennen voinut ymmärtää aikaansa ja nyt tekee hän sen vähemmin kuin koskaan. Hän on siellä ulkomailla yksinäisyydessään rakentanut itselleen tällaisen järjestelmän »ylevämmältä kannalta» ja tahtoo nyt tyrkyttää muillekin haaveilujaan.
-- Merkillistä! Nythän hän on jonkunlaisella rauhan kannalla ja ennen hän oli punasempiakin punasempi. Muistatko silloin, kun hän piti puheensa 19:nen pykälän muuttamista vastaan sättien alkavaa reaktioonia?
-- Niin, hän tahtoo aina seistä akkana virtaa vastaan.
Heikki yritti siitä sukkelasti kääntämään keskustelun toisille aloille, mutta joku joukosta ennätti kumminkin naureskellen pistämään väliin:
-- Mutta miten se olikaan, Heikki, silloinhan sinä taas olit sovinnon miehiä?
-- Olin kyllä, silloin oli aika vähän toinen, ylioppilaspolitiikka teki kuitenkin kuolemaansa. Eikä ihmisen ole tarvis koko elämäkseen olla kiintyneenä yhteen ajatustapaan, mielipiteiden ja käsityskantain tulee kehittyä olojen mukaan ja olojen mukaan on kullakin ajalla asetuttava kannalleen...
-- Ja Juuso taas, hän on kehittynyt ajastaan ja oloista aivan päinvastaiseen suuntaan.
-- Niin, nykyjään vaatii aika toisenlaista esiintymistä, tätä nykyä eivät tuollaiset mielipiteet vetele. Juuso on nyt noiden tuumainsa mukaan kirjoittanut »Kyntäjään» pitkän kirjoituksen, vaan ei sitä minun mielestäni voida painaa. Vai mitä arvelette?
-- Ee-ei, eipä juuri. Se nostaisi hirmuisen metelin, joka ei olisi eduksi »Kyntäjälle» eikä sen miehille.
-- Paperikoriin siis. Juuso saarnailee siinä »nuorison aatteellisuudesta», vaan en käsitä miksei nuoriakin jo ajoissa olisi opetettava taistelemaan, taisteltavahan heidän kumminkin on. Vesana vitsa väännettävä.
-- Oikein, anna torven soida vain!
Uusia tulokkaita saapui klubiin ja keskustelu livahti toisille aloille. Tyytyväisenä pisti Heikki kirjeen taskuunsa; se ei ollut aivan sattumaltakaan tullut hänelle mukaan, hän oli jo edeltäpäin laskenut, että hänellä ei voi olla muuta kuin hyötyä siitä, että hän sen lukee julkisesti, -- hän tunsi kyllä miehensä ja tiesi miten häntä tämän jyrkkyytensä vuoksi nykyjään arvostellaan. Kohta kun vanhat herrat saapuivat yksityishuoneestaan, kerrottiin heillekin Juuson kirjeestä ja Heikin arveluista sen johdosta ja he nyökäyttivät hyväksyen päätään.
Siitä tuli taas yhteinen illanvietto, jossa uusimmat päivän tapahtumat olivat käsittelyn alaisina ja jossa mielipiteitä pantiin alulle, pantiin leviämään ja kasvamaan yleisiksi mielipiteiksi. Yhteisen illallisen jälkeen jatkoi suuri osa seurasta vielä yhteisistuntoa ja myöhemmin illalla innostuttiin kuten tavallisesti puheita pitämään. Luonnollisesti liikkuivat puheet enimmäkseen alkavain valtiopäiväin asioissa, kysymyksissä, mitä niiltä toivottiin ja miten niiden aikana olisi käyttäydyttävä.
Ja Heikkikin piti nyt myöhemmin illalla puheen. Hän ei tavallisesti ollut puhujamiehiä, hänen puhelahjansa oli huono ja kieli kangersi. Vaan tänä iltana oli hänestä hetki sopiva, joten hänkin, kuten sanoi, tahtoi lausua muutamia mietteitä.
Hän puhui siitä asemasta ja tehtävästä, mikä nyt nousevalla ja miehistyvällä polvella on ja on oleva isänmaan nykyisessä ja lähimmän tulevaisuuden kulttuuritaistelussa. Siitä on vieläkin olemassa jonkunverran hämmennystä käsitteissä, muodot ja suunnat eivät ole vielä täydellisesti vakaantuneet tuon suuren innostusajan jälkeen. Se aika vielä monessakin »istuu kiini» -- kuten ruotsalainen sanoo --; he eivät ole voineet vapautua kuluneen ajan käsitystavasta, vaan katselevat nykyisiä oloja vielä silloisten silmälasien läpi. Se aika oli aatteellisuuden aika, suurten ja yleväin pyrintöjen aika; nyt on käytännön aika, niin sanoakseni jokapäiväisten pikkutapausten aika, ja sitä eivät kaikki huomaa. He eivät huomaa, että on toista suunnitella piirustukset, toista muurata itse rakennus. Kaikki kunnia suotakoon kuluneelle ajalle ja sen suurille aatteille. Mutta se aika on nyt kumminkin mennyt, toinen on tullut, joka vaatii miehiltään toisenlaista työtä, toisenlaisia edellytyksiä, jolloin nuo suuret aatteet saavat levätä käytännön tieltä. Voisi ehkä kuvata tuota mennyttä aikaa lausumalla: »eläköön isänmaa ja suomenkieli ja kaikki kansallisuus- ja kansanvaltaisuusaatteet, jotka siihen kuuluvat». Se miespolvi, joka nyt on nousemassa jatkamaan vähitellen väistyvän, edellisen työtä, se tarvitsee jo esiintymisensä ohjeeksi toisenlaisen tunnuslauseen, ja minä olisin valmis kirjoittamaan sen kilpeen sanat: -- »_valpas, viisas, varova_.» Puolueen nopea kohoaminen ja valtaan pääseminen edellyttää meiltä kaikilta taitavata työtä pitkin rintamaa; jokaisen on tiedettävä, missä hänen rivinsä on ja siinä on hänen oltava. Nyt ei enää auta touhuta ummessa silmin, nyt on rakennettava, ladottava tiilet limittäin toistensa rinnalle, että rakennus siitä vähitellen ja varmasti kohoo, ja rakentajat rakennuksen mukana. -- -- -- Heikki esitti maljan sille muurarintyölle, joka nyt on alkanut ja jota kyllä voitanee pitää halvempana kuin edelläkäypää piirustuksen tekoa, mutta joka juuri on sitä todellista työtä, joka kohottaa puolueen mahtavaksi ja suureksi.
Juotiin innolla se malja. Tunnustettiin, että tuossa oli todellakin selvästi lausuttu se, mitä aika vaatii nousevalta polvelta ja joku huomauttikin erityisessä puheessa, että siinä se on syy, miksi nykyinen nuoriso melkein pienuudesta pitäin on kasvatettava ymmärtämään aikaansa ja tehtäväänsä siinä.
-- Tuo puheesi sinun täytyy kirjoittaa ja painaa »Kyntäjään», kehotti yksi joukon nuoremmista.
-- Peijakas, sitäpä voisi miettiä, huudahti Heikki, ikäänkuin jos hän ei sitä olisi tullut ennen ajatelleeksikaan. -- Vaan Juuson artikkelin minä työnnän paperikoriin.
Hetkisen puheensa jälkeen hiipi Heikki klubista pois, -- myöhään kapakassa istuminen ei kuulunut hänen ohjelmaansa ja hänellä oli se hyvä puoli, että hän raski erota kesken kuumimmankin innostuksen, sillä itse ei hän oikeastaan innostunut koskaan, hänen arvostelukykynsä ei nukahtanut hetkeksikään. Muut jäivät vielä jatkamaan, -- jatkakoot!
Ulkona pyrysi, jäinen viima puhalsi katuja pitkin, vinkui telafoonilangoissa ja liehutti katulyhtyjen liekkejä vuoroin leimuamaan, vuoroin tupsahtamaan. Heikki nosti turkinkaulustan pystöön, pisti kädet taskuihin ja purjehti niin laitatuuleen puiston poikki ja kotiaan kohden. Hän oli iltaansa tyytyväinen; olihan hän esiintynyt niin, että saattoi sen tileihinsä merkitä varmaksi »vastaavaksi». Saa nähdä, eikö siitä jo välemminkin rupea näkymään jälkiä. -- Heikki hymyili itsekseen kävellessään. Hän ei ollut puhunut mitään siitä, että jokainen koettakoon tiiliä latoessaan pysyä toisia ylempänä, eikä siitä, että se mies on, joka niin taitavasti latoo, että onnistuu pääsemään rakennusmestarien huomioon... Mutta vetäköön sen johtopäätöksen jokainen itse, jolla siihen älyä riittää...
* * * * *
Valtiopäivät joutuivat, edusmiehiä saapui pääkaupunkiin ja siellä heidät jo kohta tutustutettiin niihin suunnitelmiin ja ohjelmiin, joita oli valmiiksi laadittu. Tähän aikaan, valtiopäiväin alkaessa ja alettua, olivat ahkerasti juoksussa ne lukuisat nuoret miehet, varsinkin lakitieteilijät, jotka valtiopäiväin suuresta runsaudensarvesta aina pyrkivät kilvan kahmasemaan itselleen siitä vuotavia pisaroita, mikä valiokunnan sihteerin tai tulkin viran muodossa, mikä muussa toimessa, tilapäisessä tai vakinaisessa. He juoksivat asianomaisten luona kumartelemassa, tiedustelivat toiveitaan ja panettelivat kilpailijoitaan. Mutta se kannatti, palkka oli hyvä sille, joka paikan sitten saamaan sattui.
Heikkikin oli päättänyt hankkia itselleen tuollaisen sihteerin toimen ja hänellä oli varmat toiveet saadakseen sen, -- paljo tuttavuuksia ja hyviä puoltajia. Johan yksin tulotkin ansaitsivat vähän ponnistella, vaan Heikki ajatteli vielä etemmäskin. Siitä on meriittiä, tulee huomatuksi ja saa olla kaikkialla mukana. Ja vielä enemmän: sai tilaisuutta rakentaa hyviä tuttavuuksia, ottaa osaa virattomampiinkin kokouksiin ja neuvotteluihin ja päästä siten perehtymään sisimpiin vaikuttimiin, etäisimpiin tuumiin ja tarkoituksiin. Olihan siitä työtä, vaan hyvä puoli oli toki siinä, että saattoi sitä teettää muillakin, maksaa mitä ilkesi ja itse kantaa täyden määrän. Se oli jo esimakua siitä virkamahtisuudesta, jonka omistajaksi sitä kumminkin tuli joutumaan.
Hän sai toimen ja tunsi olevansa siinä oikealla paikallaan. Tällä valtiopäiväajalla hänen itseluottamuksensa suuressa määrin kasvoi ja hän rupesi tuntemaan itsensä kypseksi ryhtyäkseen suoranaisemmin toteuttamaan omia aikeitaan. Hän juoksi miesten asioita, välitteli eri ryhmäin välillä ja teki sen taitavasti kuten lupaava valtiomiehen alku ainakin. Ja hänen terävä silmänsä ja tarkka henkilöjen tuntemuksensa tuli pian yleisemminkin huomatuksi.
Näiden valtiopäiväin aikana pidettiin suomalaisessa puolueessa useita yksityisiä kokouksia, joissa erityisesti neuvoteltiin, mitä olisi tehtävä sen yhä selvemmin huomatun epäkohdan johdosta, että maan kaikki raha- ja liikeolot olivat melkein yksinomaan vastapuolueen käsissä, joka siis näillä taloudellisilla aloilla yksin isännöi, yhä ävertyi ja pysyi mahtavana. Tämä oli Heikin mieliaine, tuo tuuma, että puolueen varallisuusoloja ruvettaisiin parantamaan, oli hänestä koko liikkeen tukevin kohta, sen huippu ja kukka. Se oli jo muuten laajalle levinnyt mielipide maassa, että pitäisi ruveta perustamaan omia liikkeitä ja yhtiöitä ja tämä into voitti myötään yhä enemmän alaa. Noissa kokouksissa tehtiin siitä syystä nyt jo suunnitelmia eri laitoksia varten, neuvoteltiin koottavista pääomista, jopa käytettävistä miehistäkin. Näitä neuvotteluja seurasi Heikki suurella tarkkuudella, korvat höröllään, ne avasivat hänelle aivan uusia näköaloja ja herättivät uusia tuumia ja toiveita. Ne toiveet muodostuivat valtiopäiväin kuluessa yhä selvemmiksi ja tarkkapiirteisemmiksi ja säätykokouksen lopulla oli hänellä suunnitelmansa valmis. Hän ei puhunut siitä kellekään, teki vain hiljaisuudessa valmistuksiaan. Mutta yksinään ollessaan ja suunnitelmiaan rakennellessaan hän joskus itsekseen kuiskaili:
-- Nyt täytyy joutua, nyt ehtiä mukaan näille alkaville apajoille! Tässä on tie, jota voi suorimmin ja nopeimmin viskautua yhteiskunnalliseen arvoon ja asemaan, -- pitää vain olla ajoissa paikalla!
Ja kohta valtiopäiväin loputtua jätti hän yhtäkkiä kaikki muut hommansa ja ansionsa, luovutti ne muille tarvitseville ja katosi pois pääkaupungista, lähti maalle lukemaan, viimeistelemään tutkintojaan. Hän poistui ajaksi näyttämöltä, mutta mennessään jo riemuitsi hän ajatellessaan, kuinka hän sieltä taas kerran ja piankin pulpahtaisi esiin, ponnahtaisi ohi toisista, jotka jäisivät katsomaan ällistyneinä ja tyhmistyneinä.
XII.
Parvi pientä väkeä, tyttöjä ja poikia, sihisi Juuson ympärillä kun hän eräänä syyspäivänä, kantamus kouluvihkoja kainalossaan, astui ulos kadulle muutamasta Helsingin uudesta yksityisestä yhteiskoulusta, jossa hän nykysin antoi kielitunteja. Juuso katseli mielihyvissään hilpeästi edelle juoksevaa joukkoa. Mutta samassa huomasi hän sen keskestä astuvan vastaansa tanakan miehen, pyylevän ja varmannäköisen, jonka yläruumis ei kävellessä hitustakaan hievahtanut ja joka kantoi päätään liikuttamatta takakenossa.
-- Terve pitkästä ajasta! huudahti silloin Juuso, sillä sehän oli Heikki tuo vastaanastuja, sama vanha asento, vartalo ehkä entistään hiukan pyöreämpi, mutta siksi juuri sitä tukevamman näköinen.
-- Terve pariisilainen, muistithan jo palata kotimaahankin, vastasi Heikki, pysähtyen tarkastelemaan Juusoa.
-- Olenhan ollut kotona jo monta kuukautta, vaikk'en sinua ole sattunut näkemään.
-- Niin, minä olenkin ollut vähän piilossa, olisi jo aika päästä näistä lukupuuhista erilleen, puhui Heikki puoleksi syrjään kääntyneenä, ikäänkuin pahalla omallatunnolla, että luvut olivat näin kauan kestäneet, vaikka tavallisten olojen mukaanhan ei Heikillä vielä ollut mikään valmistumisen aika. Sitten hän taas tarkasteli Juusoa ja jatkoi hiukan pilkallisesti: -- No, oletko jo kuinka eurooppalaistunut, -- niin puku ja parta kyllä, mutta muuten? Sinä kirjoittelit sieltä toisinaan hyvin yleismaailmallisia mietteitä.
Nyt Juuso vilkastui, tultiin näet suoraan asiaan, josta hän oli juuri tahtonutkin Heikin kanssa puhua. Hän lähti seuraamaan Heikkiä kappaleen hänen matkansa suuntaan väittäen innokkaasti:
-- Ei yleismaailmallisia, vaan rehellisiä ja rauhallisia. Ne mielipiteet mulla on ollut aina ja tulee olemaan vastakin. Vaan te täällä muutatte kurssia ja minua on tottapuhuen melkosesti suututtanut tuo teidän uusi valtioviisautenne, jonka palvelukseen nyt »Kyntäjäkin» on joutunut.
-- Hm, se on nyt erityinen asia, josta kannattaa puhua pitemmältäkin. Näetkös, aika ja olosuhteet vaativat aina omaa menettelyään.
-- Vaan minä en ymmärrä sellaisten sotalaulujen tarpeellisuutta...
-- Niin, sinä et ymmärrä. Vaan puhutaan siitä joskus erikseen, mulla on nyt juuri vähän kiireitä. Mutta esim. lauvantai-iltana toivon jo, että saamme joutilaampina keskustella.
-- Hyvä, sillä jonkunlainen suoritus on tässä tarpeellinen.
-- On kyllä, selitän sulle sitten kantamme, -- sinä olet liian kauan pysynyt meidän politiikastamme poissa, sairaana ensin ja nyt vuoden ulkomailla. Sinä teit pitkän häämatkan; kuinka Hilda sen jälkeen jaksaa? Ja -- onneksi! -- teillähän kuuluu perhettä lisääntyneenkin.
-- Onhan sitä, käy joskus katsomassa poikaa.
-- Kiitos, kunhan tästä ehditään. Sitten saan myöskin kuulla lähemmin tuumistasi -- sinä annat tunteja koulussa, näen minä. Mutta hyvästi nyt tällä kertaa.
Juuso oli jo kevätkesällä saapunut ulkomailta pitkältä hääretkeltään. Lähes vuoden olikin hän ollut kotimaasta poissa, poissa koko tuon virkeän, valtiollisten kysymysten ja uusien tuumiensa vuoksi niin tärkeän valtiopäivätalven, eikähän ollut siis aivan kummakaan, jos häneltä joissakin yksityiskohdissa joitakuita ajan vaatimia suunnanmuutoksia oli jäänytkin huomaamatta ja käsittämättä. Olihan hän halunnutkin olla syrjässä kaikista hetkellisistä puoluekiistoista, vaihtelevista virtauksista ja mielipiteiden vivahduksista ja hän oli kaukaisena, intohimottomana tarkastajana niitä ainoastaan sanomalehdistä seurannut ja ensi aluksi siitä sanomattomasti nauttinut. Jumalankiitos, etteivät ne enää kuuluneet häneen! Vaan vähitellen oli hän niistä taas vilkastunut ja seurannut niitä suuremmalla kiinnolla. Nuo kotoiset riennot ja suunnat näyttivät yhä enemmän poikkeavan siltä tieltä, jota hän alkujaan oli suunnitelmaksi ajatellut, aatteellisten rientojen alalta jouduttiin yhä enemmän henkilöllisiin harrastuksiin. Ja niinpä oli käynyt kuten Vilho-vainaja oli ennustanut: hän ei malttanut pysyä vieraana noille kotimaan rakkaille riennoille; ennen pitkää voitti hänet vastustamaton halu taas suoranaisesti puuttua niihin ja selittää omat eroavat mielipiteensä.
Se halu tuli varsinkin niiden äkäisten äkkikäänteiden johdosta, joita hänen omassa lempilapsessaan »Kyntäjässä» oli ruvennut näkymään; ne olivat taas nostaneet hänen intonsa lähteä puolustamaan niitä vanhoja näkökantoja ja periaatteita, joita he Vilhon kanssa aluksi olivat yrityksellään koettaneet toteuttaa. Ei noin, oli hän ajatellut, ei tuota toraista ääntä, ei haukkumasanoja eikä tuota keinotekoista politikoitsemista, jonka tarkoitus ei tunnu puhtaalta ja joka vain ärsyttää intohimoja. Enemmän sydäntä, enemmän rakkautta työhön... Ja silloin hän oli kirjoittanut ensimmäisen kirjoituksensa »Kyntäjään» samalla selitellen Heikille yksityisesti vaikuttimensa. Tätä kirjoitusta ei painettu lehteen, jossa vain jatkettiin samaan suuntaan. Juusoa se kiukutti: noinhan riistetään nuorisolta sen viimeisetkin ihanteet ja tehdään siitäkin pelkkä kylmä välikappale tuon suuren tekopolitiikan koneistossa. Ja Juuso kirjoitti toisen kirjoituksen, vielä äkäsemmän; sanoi siinä suoraan, että nuorisolehden ei ole tarvis pauhata siitä, ketkä pyrkivät ja ketkä pääsevät valtaan milläkin taholla ja hän uskalsi väittää, että itse tuo valta on vaarallista tavaraa, se sokasee miehensä, tekee tunteettomaksi ja karkottaa kaikki ylevämmät pyrinnöt...
Sitäkään ei painettu. Juuso odotti ja kiukustui; toisin ajoin hän hillitsi mielensä, muisti, että hänhän oli päättänyt vetäytyä syrjään noista kaikista puolueriidoista, mutta taas toisin ajoin hän muisti, miten innokkaasti Vilho oli kehottanut häntä vointinsa mukaan taistelemaan heidän alkuperäisten, puhtaiden aatteidensa pohjalla. Ja hän päätti vielä kerran kotiin tultuaan koettaa, päätti lausua suoran sanan, vaikka se sitten olisikin hänen jäähyväissanansa. Vilhon muistokin jo vaati jonkunlaista ainakin loppusuoritusta, -- sitten menköön kaikki, hän antaa mahtajain hallita. Tämä päätös oli hänellä koko ajan kotiin tultuaan ollut mielessään, vaan hän ei ollut tavannut Heikkiä, joka oleskeli maalla ja itseltään oli hänellä mennyt syyskausi kotia perustellessaan ja kuntoon pannessaan.
Vaan nyt hän tahtoi pitää asian lämpimänä, hän tahtoi pakottaa Heikin antamaan jonkunlaisen tilityksen menettelystään, jonka pohjimmaiset vaikuttimet hän kyllä aavisti.
Näissä päättävissä mietteissään laskeusi Juuso alas kaupungista satamakadulle, kävelläkseen kotiinsa Kaivopuistoon. Silloin yhytti hän toisen vanhan tuttavan. Ohikulkiessa nykäsi näet muuan mies, jota hän ei ollut huomannutkaan, häntä rutosti käsivarresta ja huudahti:
-- Ka, etkö tunne vanhaa puhemiestäsi?
Juuso katsoi, niin, tunsihan hän nyt, Kippishän se oli, vaikka se nyt esiintyi hiukan hullunkurisessa asussa. Hänellä oli yllään pitkäliepeinen takki, joka silminnähtävästi ei ollut häntä varten alkujaan tehty, ja hän kantoi kesäpalttoota käsivarrellaan, vaikka oli sangen viileä syyspäivä. Kippis huomasi, että Juuso sitä tarkasti ja selitti puheen aluksi:
-- Niin, näetkös, tämä uskollinen palvelija kävi jo siksi ahtaaksi, että se kerran haleta rapsahti selästä. Semmoisena sitä ei juuri ilkeä päällään pitää, mutta onhan tuo sentään komeampi kun se on mukana.
Juuso käänsi puheen toisaalle ja kyseli miten Kippiksen lukujen ja muiden hommien laita oli. Tämä oli kuten ainakin hyvin repäsevällä tuulella -- hengitys haiskahti aamuryypyltä -- ja hän selitti varsin suruttomasti:
-- Lukujen, tietysti niiden laita on hyvä, ne ovat jo ohi. Kun lukee kahdeksankin vuotta yliopistossa niinkuin minä, niin siinä jo rupeavat kirjatkin happanemaan. Minä heitin ne hiiteen, -- taikka, toisin sanoen, ne menivät itse. Ja sen sijaan rupesin afäärimieheksi, -- kuule, vakuutappas henkesi minun yhtiössä, se on huokein, varmin ja edullisin maailmassa. -- Vaan entä sinä, sinä mahdat nyt elää niinkuin sulassa voissa, onnellasi ei ole rajaa eikä aitaa.
-- Niin, eihän mulla nyt ole valittamista.
-- Valittamista, -- eipä pitäisi olla. Mutta tiukalle siinä piti ottaa, ennenkuin sinut sai tarttumaan kiini siihen onnensakaraasi. Muistatko tuota yötä kuopassa, jolloin minun täytyi panna kaiken supliikkini liikkeelle, voittaakseni sinun uppiniskaisen vastahakoisuutesi ja sinä vain huusit että »mene pois saatana!» ja uhkasit hautautua alimmaksi suoportaaksi. Mutta minä sinut väkisinkin kiskoin suosta. Nyt näet itse kuinka sentään on makeata elää...
-- Muistan hyvin sen illan, olin silloin erittäin synkällä mielellä.
-- Ja aivan suotta, pari romahtanutta vekseliä ja joku lemmenkuherrus, mitäs sellaiset pikkuseikat painaisivat suuria sieluja. Minä en ole surkeissani koskaan. Tehdään afäärejä ja eletään, surkoot huonommat. -- Vaan kuulehan, koska nyt kerran tavattiin, ulottuisiko sinun luottosi puhemiehellesi yhteen pienimpään seteliin asti...?
Juuso antoi viitosen ja Kippis kääntyi takasinpäin iloisesti vihellellen ja heilutellen käsivarrellaan sitä kesätakkia, joka komeuden vuoksi oli mukana. Juuso käveli yksin edelleen sataman vartta. Hänen ajatuksensa olivat taas saaneet toisen aiheen ja suunnan. Tuon puolipäihtyneen huoleton porina oli hänessä taas herättänyt elämään noita vanhoja tunteita ja mietteitä, jotka kuuluivat siihen aikaan, jota hän kerran jo oli pitänyt haudattuna. Niin selvästi muisti hän taas tuon taistelunsa hiipivää houkutusta vastaan, muisti vastenmielisyytensä ja inhonsa perustaa elämistään valheeseen. Ja hänestä tuntui aivan kuin hän yhä vielä olisi kävellyt samassa valheessa, joka silloin oli alulle pantu ja siitä kävivät hänen askeleensa taas ikäänkuin raskaammiksi ja verkkasemmiksi...
Monasti oli hän karkottanut tuollaiset ajatukset, tuollaiset pahat päähänpistot mielestään. Vaan ne olivat aina palanneet, ne olivat jo käyneet tuttavallisiksi. Ja hän oli noihin ajatuksiinsa vähitellen tottunut, oli taipunut ja tyytynyt, oli toivonut ajan oloon voivansa mukautua uuteen elämäänsä, oli odottanut sen vähitellen muuttuvan tasaiseksi ja limiytyvän liitteihinsä.