Part 13

Chapter 132,964 wordsPublic domain

Ja niinhän se oli tehnytkin: myrskytöntä ja rauhallista oli ollut elämä. Mutta tuon rauhan keskessä oli sittenkin aina jokin pieni, kalvava tunne, niinkuin hyvin hiljaa, mutta lakkaamatta jäytävä mato, häirinnyt sitä mielen tyyntä tyytyväisyyttä, johon Juuso oli itsensä tuudittanut. Ja nuo aikusemmat unelmat ja tulevaisuuden suunnitelmat, joiden Juuso oli toivonut jääneen sinne tautinsa taakse, ne olivat tuontuostaankin odottamattomina ja kutsumattomina palanneet mieleen ja tuoneet mukanaan kaihoa ja pettymyksen tunnetta. Oli oikein merkillistä, kuinka kiintonaisia ne olivat ja kuinka väkisin ne osasivat varastautua esiin kaikenmoisissa tilaisuuksissa. Kun he kahden Hildan kanssa matkoillaan istuivat rautatiejunassa erotettuna koko muusta maailmasta, lennähti mielikuvitus äkkiä vallattomasti irralleen ja Juuso tapasi itsensä ajattelemassa, miten toisenlaista onnea se sentään olisi, jos hän näinikään Elnan kanssa ajeleisi tuntemattomia maailmoja kohti ja saisi tuolle lempeälle lapselle kertoa mielensä vaihtelevia kuvia, jotka hän nyt salasi itselleen. Ja kun Juuso kotioloissa illan tullen laski kynän tai kirjan kädestään ja näki vaimonsa istuvan siinä vieressään pöytää vastaan nojautuneena ja hänen puoleensa kääntyneenä, ikäänkuin kaihoten lemmityn hellyyttä, niin tuntui kuin olisi kylmä käsi kouristanut hänen sydäntään, hänen jäseniään, yksin hänen ajatuskykyäänkin. Hänen olisi pitänyt olla ystävällinen ja hellä -- niin hän silloin ajatteli --, avomielinen ennen kaikkia, vaan se oli merkillistä, oli kuin luonto olisi noussut vastaan. Hän ei voinut kertoa vaimolleen sielunsa sisimpiä tunteita, hän ei voinut antaa lämpöä, kun hänellä ei sitä ollut, hän ei saattanut hellästi lohdutellen painaa vaimoaan rintaansa vastaan, sillä hänen mielikuvituksensa loi hänen eteensä pienen valkosen pään, jonka kutreja hän olisi tahtonut rinnallaan silittää ja jonka suuriin, kysyviin, sinisiin silmiin hän olisi tahtonut katsella...

No, ne nyt olivat olleet sellaisia hetkellisiä mielialoja, joutavia, niin oli hän vakuuttanut itselleen, ja hän oli kerran toisensa perästä pakottanut ne väistymään pois. Mutta ne palasivat. Ja enin Juusoa kumminkin kiusasi se, että hänestä oli aivan kuin Hilda olisi voinut seurata noiden hänen mielikuviensa vaiheita. Hän näki selvästi, että aina kun hän keskustelusta vaipui mietteihinsä, kävi Hilda surumieliseksi, ikäänkuin loukkautui. Tuntui aivan kuin hän olisi ollut mustasukkainen Juuson yksinäisille unelmille, joista tämä ei koskaan kertonut. Hilda oli silloin usein intohimoisen hellä ja altis, tuntui kuin hän olisi väkisin tahtonut tempasta Juuson lähemmäs luokseen, aivan omakseen, pois noiden häijyjen mietteiden vallasta; toisen vuoron hän taas kävi alakuloiseksi, kärtyseksi, pisteliääksikin. Juuso koetti silloin olla ystävällinen, mutta huomasi itse monasti, ettei hän saanut tulta lietsotuksi lieteen, jossa hiilet olivat kylminä.

Se tasaantuu, se unhottuu ajan oloon, nuo pikkunystyrät kuluvat pois, niin lohdutteli hän itseään. Toisinaan ne tuntuivatkin jo aivan kuluneilta; kesällä, jolloin pienokaisen syntyminen ikäänkuin entistä lujemmin liitti hänet ja hänen vaimonsa toisiinsa, oli hän jo tuntenut täydellistä mielen rauhaa. Mutta jonkun kerran ne vanhat mietteet senkin jälkeen palasivat. Niinpä syyspuoleen, jolloin Juuso puuhasi uuden kotinsa perustamista, kalusti huoneet ja hankki talouteen kuuluvia tuhansia pikkutarpeita, olivat nuo nukahtaneet, entiset unelmat taas täydellä vauhdilla esillä, eikä hän näyttänyt voivan niistä vapautua ollenkaan. Hän muisti niin päivän selvästi, miten hän oli ajatellut tuon tulevan, pienen kotinsa yhteiseksi Elnalle ja itselleen, kuinka hän oli mielessään suunnitellut jokaisen yksityiskohdan siinä ja tuuminut missä tuo hänen unelmatoverinsa milloinkin istuisi ja liikkuisi. Muisti myös miten he tytön kanssa yhdessäkin olivat tuota kaikkea suunnitelleet. Nyt hän rakenteli sitä kotia aivan toisilla edellytyksillä eikä voinut päästä painavasta pettymyksen tunteesta, johon aina oli sekaantunut katumusta ja kaihoa.

Ja sen vuoksi hänestä aina, kun hän näinikään kaupungilta tuli ja lähestyi kotiaan, oli kuin jokin ahdistuksen tunne olisi hänet vallannut. Ja hän tunsi mielessään syvää pettymystä, hän oli tuon kaiken ennen ajatellut niin aivan toisella tavalla. Mutta ehkä se sieltä vielä kuluu; annahan kun nuo vanhat unelmat haihtuvat, ne ovat vielä liian tuoreet ja selvät.

Ja niiden täytyy haihtua, niin hän aina lopuksi ankarasti päätti, ja niin hän ajatteli nytkin, lähestyessään kotiaan Kaivopuistossa. Nytkin nuo mietteet olivat taas lähteneet Kippisraukan mitättömästä porinasta, -- kaikkia sitä sitten mieleensä painaa, onhan totisempiakin asioita ajateltavana! Ja hauskempia. Juuso päätti, portaita ylös noustessaan, olla hyvin ystävällinen Hildalle ja mieleltään iloinen ja reipas ja heittää pois kaikki tuollaiset sairaloiset mietteet. Eihän sitä niin tunteittensa orjana saa olla, -- vanha mies!

Hilda tuli iloisena eteisessä vastaan. Hänkin oli ollut kaupungilla, oli tavannut tuttavia ja tehnyt ostoksia. Ja poika oli kotona nukkunut koko ajan niin rauhallisesti, vasta juuri heräsi..., kas nyt kuinka se siinä makaa tyytyväisenä ja suurisilmäisenä ja leikkii helisevällä lelullaan, -- pikku Juuso, isän kaima...

-- Noin, kun se ojentaa sormensa isän partaa tukistaakseen,

-- No revi nyt pikkuinen, mutta elä kovasti revi...

Juuso istui kehdon vieressä ja leikki esikoisensa pienillä kätösillä koettaen kuinka lujasti ne jaksoivat hänen sormeaan puristaa. Niin iloinen, niin tyytyväinen oli hän taas, ikävät mietteet olivat hävinneet ja mielessä vallitsi suloinen onni. Hän oli puhelias ja leikkisä, kertoi Hildalle tavanneensa Heikin ja tämän luvanneen selittää menettelynsä ja uhitteli, että kyllä hän sen miehen vielä pitää lämpimänä. Hilda taas puolestaan näytteli ostamiaan talouskapineita, kertoi mistä hän minkin oli tinkinyt ja kuinka äiti häntä oli torunut, kun hän yritti tekemään tuhmuuden. Hän oli yhtä hilpeällä mielellä kuin miehensäkin ja iloitsi hänen hyvästä tuulestaan.

-- Ja katsoppas mitä minä sitten vielä ostin.

Hilda pyörähti toiseen huoneeseen, ja palasi sieltä kohta, kädessään suuri, kaunis, vaaleanpunanen lampunvarjostin.

-- Ah, lampunvarjostin!

-- Niin, saatpa illalla nähdä, kuinka hauskaksi se valaisee huoneen ja kuinka lepposa sen valo on silmille.

Mutta Hilda huomasi samassa, että Juuson kasvoilta taas äkkiä oli kadonnut iloinen ilme ja että hänen silmänsä omituisen arasti ja surumielisesti tuijottivat lampunvarjostinta. Kotvaseen aikaan ei hän puhunut mitään ja Hilda kysyi ihmetellen, puoleksi loukkautuneena:

-- Eikö tämä ole sinusta kaunis?

-- On, on kyllä, onhan se erittäin kaunis, vastasi Juuso hajamielisesti. Ja hetken kuluttua hän nousi ja meni omaan huoneeseensa.

Ne muistot! Taas oli eräs niistä niin elävästi vallannut hänen mielensä ja ajanut hänen ajatuksensa takasin menneitten unelmain maille ja se oli hänelle aina vaarallista. Hänelle välähti eteensä niinkuin kirkkaana kangastuksena tuo ilta, jolloin he Elnan kanssa olivat kävelemässä ja antoivat mielikuvituksensa rakennella tuota heidän yhteistä ilmalinnaansa. Silloin se juuri Elna oli virkahtanut: »Ja tuommoisen vaaleanpunaisen varjostimen me ostamme...» Taivas, kuinka ihana se unelma oli ollut, kuinka kevyt ja toivehikas tuokin ilta! Se oli poissa, hän oli sen haudannut. Mutta sittenkään -- ja sehän se oli kamalinta --, ei hän voinut siitä koskaan päästä, ei koskaan. -- Nytkin se särki sen sovinnollisen, tyyneen mielialan, johon Juuso juuri oli päässyt, -- taas häntä melkein pelotti tulla Hildan eteen, hän tunsi aivan selvästi, että tämä taas oli arvannut jonkun vanhan muiston, hänelle tuntemattoman mielikuvan, katkaisseen sen herttaisen mielialan, joka heidän kesken oli vallinnut. Ja se tieto häntä juuri enin rasitti.

Juuso istui huoneessaan, selaili kouluvihkoja ja oli niitä korjailevinaan, vaan oikeastaan hän mietti, mikähän tästä lopuksikin tulee. Hän silmäili arasti oveen päin odotellen millähän hetkellä Hilda mahtoi tulla kutsumaan hänet päivälliselle ja oliko sillä taas se surumielinen, nuhteleva katse silmässään. Se viipyi, viipyi tavallista kauemmin, -- voi, kun se edes jo tulisi...!

-- Päivällinen on pöydällä.

-- Kiitos, tulen heti.

Hilda oli ainoastaan raottanut ovea, vaan Juuso oli kumminkin näkevinään, että hänellä silmät verestivät niinkuin itkun jäleltä ja äänessäkin tuntui soivan joku surunvoittoinen kaiku. Vai oliko tuo ainoastaan oman mielen kuvitusta, oman pahan omantunnon kajahdusta? Ehkä se oli sitä, ja siitä juuri täytyisikin päästä.

Juuso nousi huoahtaen. Hän ravisti ruumistaan, ikäänkuin pudistaakseen pois pahan mielikuvan, koetti saada kasvoilleen iloisemman ilmeen ja meni sitten verkkasin askelin ruokahuoneeseen.

* * * * *

Tuli lauvantai.

Kun Juuso saapui koulusta kotiinsa, oli hänen pöydällään lippu Heikiltä, joka kutsui hänet seurahuoneelle tutkintopäivällisille. Juuso hämmästyi hyväsesti, hän ei ollut arvannutkaan, kun Heikki oli lauvantai-illasta puhunut, että hänellä silloin olisi jokin erityinen syy ja tilaisuus olla joutilaana. Eikä hän ollut tiennyt Heikin vielä niin pitkällä olevan, eikä sitä olleet tienneet muutkaan. Mutta Heikki olikin, ruvettuaan kerran suorittamaan tutkintojaan, valmistunut äärettömän nopeasti, oli näyttänyt erityisesti kiirehtivän.

Vai juhlapäivällisille! no, eipä muuta kuin juhlatakki päälle ja takasin kaupunkiin, seurahuoneelle.

Astuessaan sinne määrähetkellä Juuso melkein säpsähti sitä komeaa seuraa, johon hän huomasi joutuneensa. Siellä rivittäin yliopiston opettajia, virkamiehiä ja muita yhteiskunnan merkittävämpiä henkilöitä ja nuoremmista, Juuson ikäisistä, miehistä oli koolla mitä vain lie ollut olemassa etevimpiä ja huomattavimpia nimiä, -- niin sanottu kerma. Oli seassa joku lahjakas taiteilijakin koristuksena silmää hivelemässä, ikäänkuin korea kukkanen hyvin katetulla ruokapöydällä. Jo ensi silmäyksellä saattoi nähdä, että päivän sankari ei ollut niin paljo pitänyt väliä iloita ystäväinsä kanssa, vaan oli pannut seuran kokoon ikäänkuin viralliseksi, silmälläpitäen miesten edustavaisuutta kullakin alalla.

Alku olikin hyvin juhlallista ja kankeaa; istuttiin tai seisottiin pitkin seiniä, supatettiin kahdenkesken ja tarkasteltiin saapuvia vieraita. Isosti helpotti, kun käskettiin pöytään istumaan, vaikk'ei sekään aivan väleen mennyt. Isäntä itse hyöri edestakaisin, talutti käsipuolesta pöydän päähän mahtavimpia vieraitaan, huonosemmat saivat alempana itse valita paikkansa. Siellä istuttiin sitten hiljaa ja ääneti ja kuunneltiin hartaasti mitä noilla äänenantajilla pöydän päässä, jotka johtivat puhetta, oli sanottavanaan. Yksi ja toinen vain uskalsi sivummalla kuiskasta jonkun kompasen ja sille salakähmässä naurettiin viinilaseja maisteltaessa.

Vaan jo tuli ensimmäisen puheen aika; se pidettiin sieltä kunniavieraiden päästä, oli virallinen, pitkä ja ylistävä. Mainittiin miehen avut kaikki, häneen kiintyneet toiveet ja hänen lupaava tulevaisuutensa, -- niitten kunniaksi huudettiin eläköötä ja juotiin maljat. Puheen loputtua alkoi pitkä vaellus pöydän päähän, sankarin kanssa kilistämään. Tämä temppu uudistui useampaan kertaan ja sillä välin syötiin vankasti. Vähitellen, vaikka hyvin varovasti, vilkastui mieliala maistettujen maljojen nojalla, rämähtipä se jo jonkun kerran kaikuvaan nauruunkin. Vaan vasta kun tuo kolme tuntia kestänyt ateria teki loppuaan ja saatiin siirtyä pikku ryhmiin tupakoimaan kahvikupposten ääreen, tuntuivat kahleet ikäänkuin vapautuvan, päästiin helpommille ja huolettomammille oloille. Ja nyt lähtivät illan myöhemmät tunnit nopeasti kulumaan.

Isännyytensä arvossa, saadessaan maljoja ja vastatessaan maljoihin, oli Heikkikin siksiverran tullut laseja kallistaneeksi, että jo kerran hänkin illan myöhemmäksi käydessä heltyi tavallista avomielisemmäksi ja reippaammaksi. Seuran vanhimmat ja arvokkaimmat vetäytyivät useimmat jo vähitellen pois ja jälellejääneistä muutamat jatkoivat vielä puheitten sarjaa siirtyen jo sankarista itsestään hänen vanhempiinsa ja sisaruksiinsa ja etäisempiinkin sukulaisiin, vaan oltiin jo yleensä kyllästyneitä puheita kuulemaan. Yritettiin lauluakin, lasketeltiin sukkeluuksia. Isäntä kulki pöydästä pöytään, kilisteli laseja ja kehotti kilistämään, ei tässä nyt oltu köyhiä eikä kipeitä! Niin tuli hän siihenkin pöytään, jossa Juuso istui, läimäytti tätä olalle ja istui viereen ojentaen lasiaan.

-- Terve, sinäkin vanha visapää uinailija, joka aina tahdot seistä akkana virtaa vastaan. Niin, sinullehan minun oikeastaan olisi pitänyt pitää pieni luento nykyisen politiikan pääperiaatteista, -- mutta eiköhän se ole turha vaiva?

-- Periaatteesi tunnen suunnilleen, niistä ei puhetta, vastasi Juuso samassa sävellaissa kuin Heikkikin. -- Mutta siitähän oli kysymys, että selittäisit, mitkä painavat syyt pakottivat muuttamaan Vilhon ja minun pientä paimenpilliä suureksi sotatorveksi.

-- Sotatorveksi, no, miksei. Se on pian selitetty. Nykyseen maailman aikaan tarvitsevat ihmiset jo muuta kuin pelkkää siirappia, -- tuolle teidän runolliselle haaveilulle ja aatteellisuudelle nauraa jo nuorisokin. Ei riitä nykyjään enään pelkkä tunne, pitää olla jotain kouraan tuntuvaa, jotain suoranaista. Sinun, Juuso, olisi todellakin pitänyt syntyä kymmenkunnan ja toistakymmentä vuotta aikuisemmin kuin synnyit, sinne sinä kuulut luonteeltasi ja siellä olisit luultavasti menestynyt...

-- Sieltäpä me juuri nykyjään tarvitseisimme joitakuita mahtavia henkiä, jotka osaisivat osottaa minne suomalaisuuden liikkeen vanhat puhtaat periaatteet tähtäsivät, -- se oli jotain aivan toista, kuin mitä nykyjään harrastetaan. Valitettavasti ei minussa ole riittävää tarmoa...

-- Ole huoletta, me emme tarvitse sieltä enää noita vanhoja epäjumalia. Joka silloin osasi uneksia kauniisti ja pukea tunteensa koreimpiin sanoihin, se niitti laakereita ja pysyi pinnalla; ne laakerit ovat nyt kuihtuneet. Nyt kysytään järkeä, tunteesta ei väliä...

-- Järkeä, niin, sitä pikkujärkeä, jonka avulla vanhojen suurten aatteiden nimessä ajetaan yksityisharrastuksia ja sivuvehkeitä...

-- Miks'ei sitäkin, jos tarvitaan. Sokeasti vain ei touhuta, se on pääasia. Jokainen katsoo eteensä ja menettelee sen mukaan, -- siinä se on sen suunnanmuutoksen ydin, jota sinä et voi käsittää.

Juopottelevia pitovieraita keräytyi yhä useampia näiden väitteleväin ympärille kuuntelemaan ja ottamaan keskusteluun osaa. Heikki saavutti sanansutkauksillaan ja vetoamalla päivän tositapauksiin useimpain kannatusta, jotavastoin toiset pilkalla, toiset säälillä kuuntelivat Juuson ihanteellisempia mielipiteitä. Tämä kiivastui yhä enemmin ja väitti jo, että ne mielipiteet, joita Heikki edusti ja jotka nykyjään määräsivät suunnan, olivat suorastaan turmiolliset kansalle ja kasvavalle polvelle, sillä ne olivat lähteneitä itsekkäästä katsantokannasta ja olivat omiaan kuolettamaan yhtenäisyystunteet ja kaikki korkeammat pyrinnöt. Esimerkki tarttuu, sanoi hän, eikä aikaakaan, ennenkuin oikeuden ja velvollisuuden käsitteet ovat heikentyneet, ovat sekasin...

Sille naurettiin. Kasvatus ja politiikka ovat eri asioita, muistutti Heikki, ja sanoi suoraan, että olipa onni, kun Juuso ajoissa sattui matkustamaan ulkomaille ja jätti kaiken esiintymisen; sillehän olisivat lapsetkin nauraneet. Julkiseen esiintymiseen Juuso todellakaan ei sovi, siihen vaaditaan paljo enemmän käytännöllisyyttä ja aivan toisenlaista älyä, kuin esim. kaunotieteellisiin mietelmiin, johon Juuson taipumus tähtää. Kiivastuttiin molemmin puolin; Juuso väittää paukautti, että Heikillä ei valtiolliseen eikä muuhun esiintymiseensä ollut mitään muuta ohjenuoraa, kuin oma etunsa, ja semmoista hän halveksi. Heikki taas huomautti ilkkuen, että Juusolla olivat kaikki ohjenuoransa sekasin.

-- Mitä sinä oikeastaan tahdot? kysyi hän.

-- Ensiksikin minä tahdon päästä vapaaksi sellaisen leipäpolitiikan seurauksista ja edesvastuusta, jota te täällä olette katsoneet sopivaksi minunkin vähäpätöisessä nimessäni harjoittaa. Ja mulla on oikeus ja velvollisuus tehdä se julkisesti.

-- Suuret sanat eivät suuta halkase. Sinulle on viisainta, että pysyt kauniisti alallasi ja koetat syrjästä seurata aikaasi, -- vaikka tuletkin aina muutamia vuosia ajastasi myöhemmin.

-- Syrjään olen vetäytynytkin kaikista näistä riennoista, joita en voi hyväksyä, ja syrjässä aijon pysyäkin, nykysen suunnan aikana on minun mahdotonta »Kyntäjässäkään» työskennellä. Tehtävätä kyllä olisi, vaan minä olen liian heikko suureen isänmaalliseen työhön...

-- Isänmaalliseen! Kuule, elä sinä niin pitkälle ajattele, ajattele vain itseäsi...

-- Niinkuin sinä ja muut. Mutta vaikka jäänkin syrjään, niin vielä tahdon minä, hitto soi, kerran merkitä kantani, lausua pari totista sanaa ja näyttää ihmisille teidän politiikkanne laadun ja tarkoituksen.

-- Kuule, sinä et näyttäisi mitään muuta kuin oman ymmärtämättömyytesi, ja sehän olisi tuhmuutta. »Kyntäjässä» sitä ainakaan et viitsi tehdä, olethan jo jättänyt sen muihin käsiin.

-- Teen sen sitten muulla tavoin.

-- Ja tiedätkö mikä tuosta olisi seuraus? Joo, että sinulle naurettaisiin, jos ei sinua leimattaisi löylyn lyömäksi.

-- Nähdäänpä, ollaanko jo niin syvälle vaipuneita teidän politiikkaanne, ettei totuuden sana enää ollenkaan pysty.

Heikki tuumasi jo jättää koko keskustelun siihen, nousi ja lähti halveksivan näköisenä ja naureskellen poispäin. Vaan vielä pysähtyi hän ja virkkoi pilkallisesti:

-- Mikä on totuus? kysyi Pilatus ja jäi turhaan odottamaan vastausta. Ja kumminkin siihen olisi ollut niin helppo vastata: se, mitä yleinen mielipide kullakin ajalla totuutena pitää.

-- Niin, se on juuri teidän politiikkanne totuus, vaikkei sitä julkisuudessa näin avomielisesti tunnusteta.

-- Ja muuta totuutta, sellaista kaukaista, aatteellista, sitä on ainoastaan runoissa, romaaneissa ja raamatussa..-- Vaan se sinään. Sulle antaisin neuvon: elä rupea mitään julkisia protesteja tekemään, sillä vahingoitat vain itseäsi ja sitä olet jo tähän astikin kylliksi tehnyt. Ota järjen päästä kiini, poika!

Juuso oli kiihtyneessä mielentilassa. Nuo mielipiteet, joita hän tässä kuuli hävittömällä avomielisyydellä julkilausuttavan, ne olivat juuri niitä, joita hän kerran oli uneksinut elämäntyöllään vastustavansa ja voittavansa. Ja nyt ne olivat aivan yleisiä koko tässä nuoressa joukossa. Ja enin kiukutti häntä kumminkin se, ettei hän nytkään ollut voinut kylliksi pontevasti, kylliksi nerolla puolustaa kantaansa, joka kumminkin oli ainoa oikea. Oi jospa Vilho nyt olisi ollut täällä! Juuso mietti vielä virkkaa jonkun äkäsen sanan, vaan tunsi, ettei hän voisi tulkita tunteitaan eikä saada tuota joukkoa vakuutetuksi. Ja silloin hän nousi lähteäkseen. Ympärillään kuuli hän toisten huutavan: »Heitä hiiteen houreesi, Juuso, juo!» ja Heikki ojensi hänelle lasia virkahtaen:

-- Jos järkimieheksi heittäytyisit, niin voisinpa antaa sulle paljo parempaa ajattelemista, josta todella hyötyisit, -- sillä muista sinä omaa hyötyäsi ja tulevaisuuttasikin joskus. Mutta sitä varten sinun pitäisi pysyä alallasi.

Vaan Juuso ei kuunnellut enempää, hän kiitti kesteistä ja lähti. Ja jälellejääneet päivittelivät vähän aikaa, miten mies voi olla noin sokea intoilija, ja siirtyivät sitten puhumaan muista, hauskemmista asioista.

Juuso käveli kotiinsa. Tämän illan seurustelu ja keskustelu oli syvästi häneen vaikuttanut ja siitä oli hänellä kävellessään mieli murheellinen ja pettymystä täysi. Nyt tänään oli hän pitkän poissaolonsa jälkeen ensi kerran tullut selvästi huomaamaan, kuinka päinvastaiseen suuntaan aika oli kehittynyt siitä, mitä hän oli oppinut pitämään oikeana ja minkä puolesta hän oli tahtonut taistella. Ei hän ollut aivan selvillä, mikä oli ollut vakavasti tarkoitettua, mikä liioiteltua leikkiä noiden miesten puheissa ja mielipiteissä, vaan sen hän käsitti, että niitä jalompia pyrintöjä, sitä totuudenrakkautta, jota hän oli tahtonut puolustaa, oli pilkattu ja että yleinen virta kävi aivan uusilla tahoilla. Ja itse oli hän jo sellainen heikko, mitätön raukka, ettei hän voinut astua pontevasti taistelemaan vanhojen ihanteittensa puolesta, kuten hän alkujaan oli aikonut, hän tunsi tahtonsa taittuneeksi ja voimain puuttuvan. -- Nyt oli jo turhaa hänenlaisen miehen yrittääkään...

Turhaa, niin kai, mutta vielä hän kerran tahtoi esiintyä »vanhan kartuusin» puolesta, vielä viimeisen kerran ikäänkuin jäähyväisekseen erotessaan pois siltä vaikutusalalta, jossa hän kerran oli haaveksinut voivansa työskennellä omaksi tyydytyksekseen ja nousevan polven hyväksi. Hän tahtoi ainakin pestä kätensä, se oli hänellä velvollisuuskin tehdä, velvollisuus itseään, omaa omaatuntoaan ja vanhoja ihanteitaan kohtaan. Velvollisuus myöskin Vilho vainajan muistoa kohtaan, Vilhon, joka juuri oli saanut hänetkin innostumaan tuosta »kyntäjäntyöstä» ja jonka ne aatteet olivat, joita he olivat tahtoneet toteuttaa. Hän tahtoi selittää nykyisestä suunnastaan eroavan kantansa ja tehdä sen selvästi ja varmasti.

Kotiin tultuaan sytytti Juuso vielä työlamppunsa ja istui kirjoittamaan, -- oli paras tehdä se tuoreeltaan, tehdä se heti. Hän kirjoitti, pyyhki, korjasi ja kirjoitti ja yön tunnit kuluivat toinen toisensa perästä. Hän ei saanut nytkään mielestään oikein sanotuksi sanottavaansa, ei esitetyksi mielipiteitään niin täsmällisesti ja pontevasti, kuin olisi tahtonut. Siitä tuli liian pitkää, liian juhlallista -- hän olisi nyt tahtonut puhua enemmän järjelle, kuin tunteelle. Eikä hän ollut tyytyväinen sepustukseensa, kun hän viimein väsyneenä pani maata.

Mutta aamulla hänellä oli jo selvillään, miten hänen pitäisi kirjoittaa tuo jäähyväiskirjeensä: lyhyesti, varmasti, pitkittä selityksittä. Ja hän istui ja kirjoitti: »Koska en voi hyväksyä sitä alkuperäisestä suunnitelmasta poikkeavaa, intohimoja yllyttävää ja mielestäni tarkoituksiltaan ei aivan vilpitöntä suuntaa, jota 'Kyntäjässä' nyt vuoden ajan on noudatettu, estämällä toisenlaisia katsantokantoja ilmipääsemästä, saan täten ilmoittaa, että minä, joka alkujaan olin Vilho Hartikka vainajan kanssa sen perustajana, nyt en yli vuoden aikaan ole sen kantaan vaikuttanut, enkä asetu minkäänlaiseen edesvastaukseen siinä esiintyvistä mielipiteistä.»

Lyhyesti, selvästi, melkein virallisesti, vaan niin onkin parasta. Ihmiset tulevat ehkä ihmettelemään, kaipaavat tarkempia selityksiä ja lähempiä syitä, -- no, miettikööt, tutkikoot itse, siten kirjeen tarkotus ehkä heihin pystyykin paremmin kuin pitkäin selitysten kautta. Lukijat johtuvat itsenäisesti ajattelemaan, kentiespä rupee siitä joku hentonen taimi siellä täällä hiljaisuudessa vesomaan ja kasvamaan vartta tulevaisuuden varalle; kirjoittaja on ainakin täyttänyt tärkeimmän velvollisuutensa ja saa rauhassa vetäytyä syrjään.

Vielä piti Juuso muutaman päivän väliä, ennenkuin lähti viemään Heikille kirjettään, »jäähyväispuhettaan». Hän tahtoi itse tavata Heikin ja vielä puhua hänen kanssaan. Vaan hän ei saanutkaan Heikkiä tavata. Tämän asunnossa näet ilmotettiin, että hän ei ollut koko kotimaassa: edellisenä yönä oli hän matkustanut ulkomaille parin kuukauden ajaksi.