Part 14

Tämä oli aivan odottamaton uutinen Juusolle, niinkuin se oli odottamatonta useimmille muillekin. Heikki ei ollut matkapuuhistaan puhunut kellekään, ei kekkereissäänkään virkkanut niistä sanaakaan. Muutamat kyllä olivat kuulleet hoettavan, että Heikillä on erityisiä aikeita, joiden vuoksi hän tutkintoaankin niin kiirehti, vaan nyt se vasta selvästi käsitettiin. Heikki oli katsottu yhdeksi johtavaksi mieheksi erääseen niistä uusista kansallisista yhtiöistä, joita tähän aikaan hommattiin ja joiden piakkoin piti alkaa vaikutuksensa, -- hänellä oli onni, että oli tullut lukuaikanaan sillä alalla työskennelleeksi. Ja nyt oli hän matkustanut ulkomaille lähemmin tutustuakseen samanlaisten liikkeiden hoitoon siellä ja ollakseen ainoa mahdollinen mies valittavaksi, kun lopullisen vaalin piti tapahtua. Hiljaisuudessa oli asia pantu vireille ja tähän saakka toimitettu ja nyt se oli melkein valmis. Ja siitäkin syystä se oli Heikki tahtonut pitää nuo komeat päivällisensä: hänellä oli kaksi lintua kourassaan ja molemmat varmasti!

Kun ei Juuso saanut Heikkiä puhutella, lähetti hän avonaisen kirjeensä postissa »Kyntäjään», -- sen nykyiset päämiehet olivat hänelle verrattain outoja eikä hän tahtonut joutua niiden kanssa lähempiin tekemisiin, kun kumminkin tästä lähin aikoi pysyä siitä syrjässä. Hän pyysi lyhyesti, että kirjoitus otettaisiin ensi numeroon ja odotti sen ilmestymistä. Se tuli, hänen kirjettään ei ollut siinä. Vaan parin päivän perästä sai hän kirjeen, jossa sanottiin, että oli yhteisen tuuman mukaan katsottu parhaaksi jättää kirje julkaisematta. Silloin julkasi Juuso »jäähyväiskirjeensä» parissa muussa lehdessä.

Ja nähtyään sen julkisuudessa oli hän aluksi rauhallisella ja varmalla mielellä. Hän oli nyt vapaa _siitä_ huolesta, oli peräytynyt, mutta mielestään kunnialla, oli täyttänyt velvollisuutensa mikäli sen täyttää voi. Hänessä soivat kyllä melkein niinkuin soimauksina Vilhon viimeiset sanat: »Juuso, muista sinä pitää kartuusia vireillä.» Mutta hänhän oli tullut huomaamaan, että siihen hänestä ei ollut, ei kyennyt hän jatkamaan toivotonta taistelua, ajan suunta oli liiaksi vastaan. Hän oli nyt puhdistanut paluutiensä -- muu sai jäädä...

Vaan riittikö se? sellainen kysymys välähti toisinaan tuon tyyneen tunteen väliin. Oliko hän todellakin tehnyt kaikki voitavansa, eikö hän ollut raukkana vetäytynyt taistelutantereelta, tunnustanut itsensä voitetuksi, vaikka vielä olisi voinut taistella? Toisinaan häntä vaivasi kalvava syyllisyyden tunne ja se rikkoi alinomaa sen rauhan, johon hän oli toivonut pääsevänsä, ja saattoi hänen mielensä pois tavallisesta tasapainostaan.

Näissä mietteissään ei Juuso välittänyt paljo ajatellakaan, mitä maailma muuten hänen teostaan mahtoi arvella ja miten sitä tuomittaisiin. Hän eleli syrjäisessä yksinäisyydessään, ei välittänyt ottaa selkoa yleisen mielipiteen mahtisanoista ja toivoi sydämmensä hiljaisuudessa, että hänen jäähyväiskirjeensä kenties sentään yhdessä ja toisessa on voinut vaikuttaa itsenäistä miettimistä ja sen kautta suurempaa arvostelua.

Ei olisi hän koskaan uskonut, että tuo hänen pieni protestinsa olisi nostanut varsinaista myrskyä häntä vastaan. Mutta hän sai pian huomata, että Heikki oli ennustanut aivan oikein arvatessaan miten yleinen mielipide tulisi häntä kohtelemaan.

Eräänä päivänä tuli Otto, joka muuten harvoin jouti hänen kotiinsa Kaivopuistoon, lämpimissään ja melkein kauhistuneena Juuson luo ja kysyi jo ovella tullessaan:

-- Kuule, mitä sinä hyvä veli taas olet kirjoittanut kummallista, kun ihmiset eivät puhu muusta mistään kuin sinusta?

-- Sehän suurta huomiota. Ja mitä ne sanovat?

-- Minä en ole tietysti lukenut mitä sinä olet kirjoittanut, jotain politiikkaa, -- hittojako yksi medisiinari politiikasta! Vaan ne sanovat, että sinä olet luopio, ja että sinä olet häväissyt puolueen ja tahdot halkasta puolueen ja...

-- Hohhoh! kuinka minä olen paljo tehnyt. Sanovatko ne vielä jotain muutakin?

-- Sanovat, sanovat ett'et sinä ymmärrä aikaasi, että sinä elät luulenma sata vuotta jälellä ajastasi ja että sinä olet tappanut »Kyntäjän» ja tahdot esiintyä itsekylläisenä ja itseviisaana, ottamatta ollenkaan huomioon mitä muut järkevämmät ovat neuvoneet.

-- Ja ketkä tuota kaikkea sanovat?

-- Ketä vain lienen tavannut, eivät puhukaan muusta. Ja se kuuluu olevan aivan yleinen mielipide.

Nuo viimeiset sanat kuultuaan vaipui Juuso, joka tähän asti pieni pilan hymy huulillaan oli kuunnellut lankonsa sanatulvaa, miettiväksi ja totiseksi. Hän tunsi ne niin hyvin, hän oli ennenkin ollut niiden kanssa tekemisissä. Ja hän vastasi verkalleen, melkein kuin itsekseen:

-- Niinpä niin, »yleinen mielipide», sitä vastaan ei maksa niskotella, sehän on -- totuus!

Vaan Otto jatkoi yhä vielä lämpimissään puhettaan:

-- No, uskonhan minä, että ne liioittelevat, mutta olet kai mahtanut kirjoittaa jotakin varomatonta -- ne arvelivat, että tuommoiset teot voivat olla vaaralliset sinun tulevaisuudellesikin. Eiköhän olisi syytä jotenkin selittää...?

-- Ei veljeni, ei ole syytä. Minä kirjoitin tarkan harkinnan jälkeen ja tein ainoastaan velvollisuuteni.

-- Itse tuon ymmärtänet, minulle on yhdentekevää.

Otto oli kertonut vallan säikähtyneenä noista kuulemistaan arvosteluista ja kumminkaan hän ei ollut kertonut hetikään kaikkia, mitä kaupungilla sanottiin, ei ollut tahtonut sitä tehdä, sillä seassa oli ollut hänestä sulaa panetteluakin. »Sellaiseen se liika ylpeys viepi -- niin oli sanottu -- eihän tämä ole muuta kuin sitä samaa vanhaa suuruudenhulluutta, josta ennenkin on näkynyt oireita.» Ja muuta samaan suuntaan!

Mutta ne samat arvostelut sai Juuso vielä kuulla monelta muultakin taholta. Pilkallisesti mainittiin hänen protestistaan julkisuudessakin sen verran kuin mainittiin, koulussa sai hän muiden opettajain puolelta kuulla siitä pistosanoja ja tuttavat, joita hän tapasi, toruivat häntä moisen itsepäisen menettelyn johdosta. Yksin Hildakin tuli kerran kiihoittunein mielin kaupungilta ja valitti, että häntäkin torutaan sen johdosta, ettei hän ole Juusoa paremmin neuvonut.

-- Vaan kun sinä et koskaan puhu mulle tuumistasi etkä aikeistasi, valitti hän, pidät minua aivan ulkopuolella ajatusmaailmaasi, niin että minä olen aivan kuin syrjäinen henkilö.

-- Olenko minä sinustakin sitten menetellyt niin väärin?

-- Se on kaikkien mielipide, enhän minä tunne asiata tarkemmin. Olenhan aivan kuin vieras sinun tuumillesi, ja kumminkin syyttävät ihmiset minuakin.

Se oli totta, Juuso ei ollut avannut ajatusmaailmaansa Hildalle, ei ollut voinut sitä tehdä, sellaista luottamusta ei heidän välillään vallinnut. Hän oli Vilhon kuoltua jäänyt aivan yksin, -- oi, kuinka yksin hän sentään olikin, ei yhtään, joka olisi häntä ymmärtänyt, ei yhtään, joka olisi antanut arvoa taikka tunnustusta hänen pyrinnöilleen, jotka kumminkin olivat olleet niin vilpittömät, niin puhdasaikeiset! Kaikki tuomitsivat, yleinen mielipide lausui raskaan, järkähtämättömän aamenensa, hänellä ei ollut vetoomista mihinkään. Ja hänessä ei ollut voimaa jatkaa taistelua, ei tarmoa osottaa omien periaatteittensa puhtautta eikä tuon yleisen mielipiteen kehnoutta, -- hän oli yksin ja tuomittu.

Mitä oli hän sitten tehnyt, että häntä sen johdosta niin ankarasti tuomittiin? Hän oli tahtonut nostaa nuoruutensa aatteita ylemmäs tuosta sameasta virrasta, jota vallitseva suunta kulki. Ja kun hän ei sitä jaksanut tehdä, oli hän tahtonut puhdistaa edes omat askeleensa.

Mutta hänen syntinsä olikin ehkä ollut siinä, ettei hän kyllin voimakkaasti ollut sotinut vastaan, että hän liian raukkamaisena oli taittunut, pettäen ihanteensa ja kauniimmat unelmansa...

Näitä mielessään harkitessaan vaipui Juuso usein syviin, surumielisiin mietteisiin, jotka vähitellen muodostuivat hänen toiseksi olennokseen. Hän vetäytyi erakoksi yksinäisyyteensä, istui huoneessaan pitkät rupeamat ja kaipasi niin syvästi jotakin ystävää, jolle hän olisi voinut kertoa kaihoistaan, pettymyksistään ja katkenneista unelmistaan. Vaan sellaista ei ollut, hän oli yksin.

XIII.

Juuson pienessä kodissa Kaivopuistossa oli elämä aina äärettömän hiljaista; tuskin ääntä kuului päivän pitkään, ei koskaan kajahtanut nauru, ei kuulunut kotielämän tavallista touhuntaa eikä perhe-elämän vilkasta, puuhaavaa liikettä. Naapurit, jotka asuivat ohkasten puuseinäin takana, olisivat voineet luulla vierusta-asuntonsa autioksi taikka sen eläjiä mykiksi tai erakoiksi. Milloin siellä puhuttiin, puhuttiin kuin arkaillen matalalla äänellä, milloin liikuttiin, liikuttiin kuulumattomin askelin; ovetkin, joissa harvoin kuljettiin, kääntyivät äänettömästi saranoillaan ja yksin lapsikin, joka kehdossaan lepäsi, lepäsi siinä niin hiljaisena ja äänettömänä, ettei sekään kuin joskus ihmeeksi ilmaissut eläväin olentojen olemassaoloa.

Siellä hyöri Hilda hiljaa pienissä taloudellisissa askareissaan taikka istui kehdon ääressä sitä verkalleen liekutellen. Hän oli enimmäkseen yksin kaiket päivät; palvelustyttö puuhasi keittiössä, milloin häntä ei tarvittu lapsen ääressä, ja itse isäntä, -- niin, hän istuskeli melkein liikkumatta huoneessaan kirjoituspöytänsä edessä työnsä ääressä. Siellä selaili Juuso papereitaan ja käänteli kirjanlehtiä aina kun Hilda tuli huoneeseen, mutta Hilda oli kyllä huomannut, että hän sillävälin usein saattoi istua pitkät ajat, tuntikausia, tekemättä mitään, siirtämättä jäsentäkään, istua vain yhdessä kohden mietteihinsä vaipuneena.

Ja seinän takana istui Hilda yksin yhtä äänettömänä eikä hänenkään mietteensä pysyneet iloisina. Hänen mielessään liikkui tähän aikaan myötään hiljaista, sanatonta taistelua, mutta siltä hyvinkin kiihkeää ja tuskallista. Tämä ura, johon hänen elämänsä nyt oli ohjautunut, oli aivan vasten hänen luontoaan ja synnynnäisiä taipumuksiaan. Hän oli luonteeltaan vilkas, olipa intohimoinenkin; Hilda Almia oli nuorena tyttönä aina pidetty pikaisena ja tuittupäisenä ja naistuttavain piireissä oli tätä hänen luonteensa ilmettä juuri sanottu syyksi, miksi hän, kaikista muista etuuksistaan huolimatta, oli ollut vähällä jäädä vanhaksipiiaksi. Myöhemmin oli hän tosin talttunut ja kesyttynyt, mutta pohjalla kyti kumminkin vielä tuota vanhaa kiihkoa, intohimoa, joka toisinaan tuntui melkein väkisin tarvitsevan purkautua ilmi ja joka vaivausi toimettomuudessaan, kun ei löytänyt riittävää vastakaikua. Samalla oli Hildalla kumminkin lujuutta ja päättäväisyyttä luonteessaan ja minkä hän kerran oli ottanut tavoittelevan kiihkonsa esineeksi, sen hän myös tavallisesti ajoi läpi.

Tämä se oli ollut syy, miksi hän kaikista epäävistä merkeistä huolimatta niin ilmeisellä innolla oli tavotellut omakseen Juusoa, johon hän kerran, tämän vielä ollessa melkein nuori poika, niin syvästi oli kiintynyt; siinä oli myöskin syy, miksi hänestä oli aivan luonnollista, että Juuso vihdoinkin hänelle joutui, -- olihan hän sen tahtonut. Hilda oli kihloihin mennessään kyllä varsin selvästi käsittänyt, ettei hän omistanut Juusoa täydelleen eikä sydäntä myöten. Se tyttö, Elna, jonka hän varomattomuudessaan kerran oli Juuson tuttavuuteen saattanut, oli liian syvälle painunut miehen mieleen, sen hän tiesi, ja se häntä jo alkujaankin nöyryytti. Mutta hän toivoi tuon muiston kalpenevan ja kuluvan pois, hän tahtoi, että se häviäisi. Ankarasti oli häneen sattunut, kun hän Juuson sairauden aikana huomasi, kuinka syvällä nuo juuret olivat, vaan ei hän silloinkaan hetkeäkään epäillyt toteuttaa pitkää toivoaan, hän päätti koettaa kaikkea, voittaakseen miehensä omakseen. Ja hän oli koettanut; koko intohimoisen sielunsa voimalla oli hän kokenut tunkeutua Juuson sydämeen ja tunkea sieltä kilpailijan pois. Toisinaan se oli näyttänyt onnistuvankin, hän luulotteli monasti pitkät ajat jo täydelleen voittaneensa. Vaan juuri kun hän luuli olevansa varmimmillaan, oli hän aina yhtäkkiä huomannut voittonsa luiskahtavan niinkuin elohopeapisaran sormiensa lomitse; koko hänen vaikutuksensa oli siunaamassa tuokiossa pois puhallettu, koko taistelu osottautui turhaksi. Hän alotti silloin taistelun alusta. Ja semmoista se oli hänellä ollut äänetöntä mutta kiivasta kamppailua omistusoikeutensa puolesta, lakkaamatonta taistelua alusta pitäin, ja kumminkin se oli yhä vieläkin turhaa. Ja hän oli toisinaan tuntenut aivan väsähtävänsä ja masentuvansa siihen puolettomaan taisteluun, siinä oli hänestä jotakin niin sairaloista, niin epätoivoista...

Mutta toivo oli kumminkin aina palannut takasin. Olihan Juuso luonteeltaan niin taipuva, niin mukautuva, niin luonnostaan ystävällinen. Kunhan vain saisi temmastuksi hänet kerran oikein mukaansa, saisi hänet herätetyksi ja vierotetuksi noista unelmista, joita Hilda vihasi ja kadehti. Ulkomailla jäi niin paljo aikaa mietteisiin, vaan kotiin palattua, säännöllisessä työssä ja arkielämän touhussa, siellä uskoi Hilda Juuson vetäytyvän lähemmäs nykyisyyttä; lapsen synnyttyä uskoi hän sitä vielä varmemmin. Vaan sittenkin: hän ei saanut Juusossa vireille sitä lämpöä, jota olisi toivonut, ei sitä luottamusta eikä avomielisyyttä, joka olisi tehnyt heidän välinsä sydämmelliseksi ja eheäksi. Ja nyt taas viime aikoina olivat nuo »Kyntäjää» koskevat tapaukset, jotka olivat siirtäneet Juuson ajatukset entisiin kiertokehiin, tehneet hänet tavallistakin suljetummaksi ja hajamielisemmäksi. Hilda rupesi jo hermostumaan pitkässä taistelussaan, rupesi tuskastumaan, oli toisin ajoin tarpeettoman kärtynen ja pistelijäs ja vaipui taas väleen ylen surumieliseksi ja masentuneeksi.

Tässä oli jotain epätervettä, jotain rikkinäistä, joka sanomattomasti kiusasi ja painosti Hildan vilkasta, vaihtelua hakevaa mieltä. Sen huomasi Hildan äitikin, joka paljo oleskeli siellä heidän luonaan järjestellen heidän kotiaan ja valvoen heidän talouttaan. Hän tarkkasi sitä ensin salaa syrjästä, ollen aivan kuin mistään tietämättä, ja koetti saada selville missä vika oli. Rouva Alm ei ollut tätä liittoa koskaan oikein suosinut; hän oli säälinyt rahojaan, jotka siinä jo kohta alussa joutuivat likoon, eikä ollut hän paljo luottanut Juuson toimeliaisuuteen. Ajan kuluessa olivat hänen epäilyksensä varmistuneet ja hän oli itsekseen nureksinut, ettei vävymies heti hankkinut itselleen vakinaista tointa, -- elettiin noin vain Jumalan armolla ja Hildan rahoilla. Ei hän siitä kumminkaan ollut nuorelle parille vielä sanaakaan virkkanut. Vaan kun hän nyt syksyn kuluessa rupesi huomaamaan, ettei heidän välinsäkään ollut aivan ehyt, päätti hän puuttua asiaan kiini. Hän tuli eräänä talvipäivänä nuorten luo ja tapasi siellä Hildan tavallista alakuloisempana.

-- Mitä tämä on, kysyi hän silloin, mitä vehkeitä teillä on välillänne? Jotain siinä on, elä kieltelekään, olenhan nähnyt sen ennen ja näen nytkin sinun kasvoistasi. Mikä teillä on tullut rattaisiin?

Hilda kierteli vastatessaan, väitti ettei ollut tullut rattaisiin mitään, näin on ollut koko ajan ja tulisi kai olemaan vastakin, eihän sitä nyt ole aina syytä olla erittäin iloisenakaan.

-- Elä kiertele, jotain on välissä. Oletteko riidelleet vai onko Juuso ollut tyly? Hänen käytöksensä on viime aikoina ollut omituisen juro ja jäykkä, -- ennen nuorempana hän toki osasi pitää ihmisiä hyvällä tuulella, jos ei muuta osannutkaan.

Ei myöntänyt Hilda Juuson olleen tylynkään, tasanen ja hiljainen se oli ollut kuten tavallisesti. Vaan kun äiti vielä uteli ja hieroskeli, suli Hildakin vihdoin sanakkaammaksi ja rupesi vähin kertomaan huolistaan ja taisteluistaan. Ei hän Juusoa tahtonut moittia, ehkä oli vikaa hänessäkin, hän kuvaili vain minkälaista se heidän elämänsä oli.

-- Me pysymme niin vieraina toisillemme, ei ole molemminpuolista luottamusta eikä avomielisyyttä. Hän istuu huoneessaan ja unelmoipi puhumatta mulle tuumistaan ja minä istun täällä, -- me olemme kuin kaukana toisistamme.

-- Sen olen nähnyt. Hän haaveksii, eikä ole hänessä riittävää toimintatarmoa. Vaan sinun pitäisi koettaa häntä ravistaa ja herättää.

-- Olenhan koettanutkin, sitä juuri olen tehnytkin, vaan turhaan. Kun puhun hänelle, myöntää hän kaikki, mutta on niin surumielisen näköinen ja vetäypi taas yksinäisyyteensä vaipuakseen mietteihinsä. Ja minä jään aivan ulkopuolelle hänen tuumiaan.

-- Hänen tuumiaan! -- hän tuumii tyhjää, taikka tuhmuuksia, niinkuin tässä tuonaankin... Vaan minä otan hänet joskus puheilleni minä, ja veisaan selvän virren. Hänen täytyy ruveta virkeämmäksi, onko tämä muuten laitaa? Miehellä on muuan kymmenkunta opetustuntia viikossa ja niistä hän ansaitsee pari vaivaista tuhatta, jotka teidän taloudessa eivät riitä mihinkään. Lopusta lioitetaan sinun pientä pääomaasi, -- mikä siitä sitten vihdoin tulee?

Oli Hilda sitäkin puolta ajatellut, hänellä oli paljo käytännöllistä älyä ja hän oli monasti huolehtinut, miten tämä meno päättyisi. Vaan täytyy odottaa, sanoi hän, Juuso valmistelee tieteellisiä töitään ja kunhan niistä joskus valmista tulisi, niin kyllähän sitten näköalat paraneisivat.

-- Niin »kunhan»! Hänen pitäisi heti hankkia tulokasta työtä, niin on moni muu saanut ja saa hankkia, tehköön tieteellistään siinä sivussa. Ja kovassa työssä unehtuvat joutavat unelmatkin ja hän pääsee palaamaan arkielämän todellisuuteen, jossa te kyllä ymmärrätte toisenne. Toden totta, minä herätän hänet, minä.

-- Jos puhut hänelle, äiti, niin puhu varovasti, hän on niin tunteellinen ja herkkä.

-- Varovasti, mutta suoraan.

Muori oli siinä puhuessaan vävyvetelyksestään kiihoittanut mielensä aivan vihaseksi ja kun hän lähti tyttärensä luota niin hän kävellessään vielä itsekseen hienosittain toraili. Silloin juuri sattuikin siellä Kaivopuistotiellä Juuso koulusta palatessaan tulemaan häntä vastaan.

-- Tuletko Juuso saattamaan minua kappaleen matkaa kaupunkiin päin, minulla on sulle vähän puhuttavaa, virkkoi muori ja alkoi kohta kursailematta kertoa vävylleen, mitä hänellä nyt tuoreimmiltaan oli sydämmellään. Hän huomautti ensin, miten Hilda on käynyt alakuloiseksi ja, vaikk'ei tämä mitään valitellut, oli hän kyllä nähnyt, että kaikki ei ole aivan ehyttä. Juuson on velvollisuus pitää huolta vaimonsakin hauskuudesta, olla avomielisempi ja reippaampi, ei saa vetäytyä yksin omia tuumiaan hautomaan. Eihän se kelpaa, että välit turhan takia vieraantuvat, siitähän molemmat kärsivät.

-- Ja mihin olet menettänyt yritteliäisyytesi, »ruffisi», jota sulla ennen oli? Sinä olet käynyt niin haluttomaksi ja noloksi. Sinun pitää repästä itsesi virkeämpään toimintaan ja elämään, muutenhan uinailet aikasi pois. Tämä teidän nykyinen elämänne on niin puolinaista ja ontuvaa, koeta toki hankkia itsellesi tukevampi pohja. Ajatteles nyt, -- Hildan varat hupenevat joka päivä...

Juuso kuunteli ääneti ja myönnytteli kiltisti anoppinsa nuhteet oikeiksi ja kun tämä hänestä erosi, ei hän voinut muuta, kuin itsekseen katkerasti hymähtää. Nehän olivat juuri nuo asiat, jotka olivat viime aikoina hänen mieltään niin painaneet ja joita hän hiljaisissa tuumissaan oli alinomaa haudoskellut ja jotka olivat käyneet sitä rasittavammiksi, kuta enemmän aika kului. Varsinkin oli tuo suhde Hildaan melkein tuskana häntä vaivannut ja hän tunsi ja tunnusti, että vika oli juuri hänessä, hän vieroitti myötään vaimonsa luotaan. Miksi olikin hän käynyt sellaiseksi, kylmäksi ja tylyksi...? Mutta anoppi oli oikeassa, tällaisena ei voi heidän välinsä jatkua, siinä täytyy tulla muutos. Voi, jos se muutos voisi kääntyä onnellisuuteen päin, oi jospa heidän väliinsä voisi kasvaa luottamusta ja lämpöä! Vaan miten? -- siihen vaadittaisiin, että hän itse kävisi helläksi, lämpimäksi, iloiseksi ja reippaaksi, eikä hänellä siihen ollut voimaa ... ei, hän ei jaksanut ponnistaa tahtoaan, ei voinut sytyttää itsessään sitä elinvoiman kipinää, joka jo oli tupsahtanut ja sammunut...

Juuso tuli kotiinsa. Hilda näkyi olevan etuhuoneessa, lapsi sylissään; Juuso yritti ensin menemään sinne, vaan pysähtyi ovella, kääntyi ja meni omaan huoneeseensa. Tässähän se nyt hänellä oli tuo oma koti, jota hän niin kauan oli kaivannut ja haaveksinut, -- mutta sitä lämpöä, sitä virkistystä, jota hän siihen aina oli ajatellut, sitä ei siellä lehahtanut häntä vastaan, sielläkin sai hän hiipiä kylmään yksinäisyyteensä, jota hän enin pelkäsi. Olihan hänellä nyt kotinsa, mutta sittenkin hän tunsi itsensä siinä vieraaksi. Miksi? Niin, -- oma syy, ainoastaan hänen oma syynsä. Hänen sairaloinen luonteensa ja masentunut mielensä se oli, joka esti häntä nauttimasta siitä kodin onnesta, joka olisi ollut riittävä kelle muulle tahansa, sehän se pani hänet riistämään ansaitun kodin onnen toiseltakin... Hän oli niin läpeensä epäonnistunut, niin tarmoton, niin rikkinäinen...

Juuso oli monasti, varsinkin tuon jäähyväiskirjeensä jälkeen, aivan tahtomattaan tullut verranneeksi itseään metsässä taitettuun näreeseen, joka vielä puolella rungollaan imee mehua ja ravintoa maasta ja sen nojalla kitkuttamalla eläen pysyy kelmeässä, kituvassa vehreässä; mutta toinen puoli potee katkenneita säikeitään, kuivuu ja kuihtuu kuihtumistaan. Häntäkin oli maailman tuuli sujutellut ja retuutellut, hänessä ei ollut kestävyyttä kylliksi seistäkseen tanakkana, hän oli taipunut, notkistunut ja vihdoin raukkana katketa rapsahtanut, -- puolella rungollaan saattoi hän vain enää imeä elämän voimaa ja mehua. Katkenneelta oli elämänintokin hervahtanut, tahdon voima oli kuin lamassa ja jälellä oli hänellä ainoastaan kiduttava epäilys omasta kyvystään ja kalvava katumuksen tunne siitä, että hän oli kesken taistelua taipunut, pettänyt ihanteensa ja itsensä, kieltänyt elämäntyönsä. Siitä hän oli niin runnistuneena, oli kuin omatunto olisi häntä soimannut ja alinomaa hokenut: näet nyt, elämä ei voi sinua enää tyydyttää etkä sinä hyödyttää itseäsi etkä muita...

Vaan täytyyhän koettaa jos puolellakin voimalla! Juuso istahti taas työpöytänsä ääreen, nosti esiin papereitaan ruvetakseen jatkamaan kirjoituksiaan. Siellä oli hänellä laatikossa useampiakin Pariisissa alullepantuja suunnitelmia; ulkomailla ollessaan hän sentään vielä oli tuntenut työhaluakin ja vaikutusintoa, sieltä oli kotimaa kajastanut niin rauhalliselta ja rakkaalta, hän oli siellä ajatellut, kuinka hän vielä tulisi työskentelemään sen hyväksi ja ottamaan tarmolla osaa sen erilaisiin rientoihin. Kotiin tultua ne kauniit aikeet taas olivat huvenneet, ja hän oli pettyneen epätoivoisella innolla antautunut yksinomaa noihin tieteellisiin tutkimuksiinsa, jotka hän jo kohta tutkintonsa suoritettuaan oli pannut alulle. Ja se oli kylläkin tarjonnut hänelle tyydytystä. Olihan tähän työhönkin alkujaan ollut yhdistyneenä niin kaunis toive, toive kaivaa esiin ja jalostuttaa kotikielen rikkaita aarteita ja auttaa hiukan eteenpäin kansallista tutkimusta. Se oli hänellä vielä ikäänkuin viimeisenä ihanteena jälellä noilta suurten aikeitten ajoilta ja siksi se häntä toisinaan vielä innostikin ja lämmitti.

Vaan samalla sekin pelotti ja huoletti. Se edistyi niin hitaasti, hän ei saanut mitään valmista käsistään, eipä päässyt oikein varmalle tolallekaan. Hän oli valinnut liian laajan ja vaikean aineen, työskennellyt aluksi ilman suunnitelmaa vähän sieltä ja vähän täältä, eksynyt pikkuseikkoihin ja joutunut pois pääasiasta, aineksia oli keräytynyt ääretön joukko ja siksi niistä olikin niin vaikea saada toimeen järjestettyä kokonaista. Eikä hänellä ollut entistä työintoaan jälellä, puuttui itseluottamusta, kaikki tuntui niin tuiki toivottomalta. Hän epäili omaa kykyään ja häntä vaivasi muutenkin epäluulo, että häntä ikäänkuin tahdottiin painaa alaspäin, jos hän vähänkään lähti nousemaan. Olihan se oikeastaan hyvin hullunkurinen tuo epäluulo, kukapa häntä nyt olisi tahtonut sortaa, häntä, noin vähäpätöistä ja vaaratonta henkilöä... Mutta hän epäili sittenkin, hänellä oli entuudestaan kokemusta ja nyt oli itseluottamus poissa...

Juuso siirrähteli rauhattomana tuolillaan ja koetti painautua kiinteämmin työhönsä. Noin hänen aina kävi, hän nuherti työnsä ääressä pitkät rupeamat, vaan jälkeä jäi vähän, ajatukset liitelivät valloillaan ja tahto oli ikäänkuin sairas, hän ei jaksanut sitä pinnistää täyteen toimintaan.