Part 8

-- Oletko jo ruvennut auskulteeraamaan koulussa? kysyttiin häneltä usein ja Juuso käsitti siinä kysymyksessä aina pienen syytöksen. Hän näet ei ollut ruvennut auskulteeraamaan ja empi ruvetessaan. Hänellä oli aina ollut hiljaisena toivomuksena, ettei hänen tarvitseisi antautua opettajan uralle. Mielestään hänellä ei ollut siihen taipumusta, ei sitä malttia eikä esityskykyä, jota siihen tarvitaan. Ja oli muitakin syitä. Hän olisi toivonut saavansa oleskella pääkaupungissa, voidakseen kirjastopalkalla tehdä sitä mielityötään, jota hän jo oli alotellut. Tuo nyt on taas sitä vanhaa suuruudenhulluutta, oli hän kuullut toveriensa kuiskailevan ja oli hänellä siitä itselläänkin ollut paha omatunto, mutta hän ei ollut silti vielä voinut voittaa vastahakoisuuttaan. Ja siksi hän vastasi näille kysyville vältellen:

-- En ole vielä ruvennut, kesken oli lukukausikin, läheneehän jo joululupa. Ja olisin tässä vähin katsellut muunlaista työtä.

-- Sinä tähtäät ylemmäs?

-- En sitäkään, vaan kun mulla on vähän näitä tieteellisiäkin aikeita, niin olisin tahtonut pysyä Helsingissä.

-- Niin, kenen kannattaa...

-- Eihän se kyllä kannattaisikaan...

Mutta juuri siinä joulun lähetessä Juusolle aukenikin toive saada »muunlaista työtä». Haettavaksi julistettiin senaatissa uusi ylimääräinen kielenkääntäjän paikka, siitä huomautettiin Juusolle ja hän kiinnittikin suurella innolla huomionsa siihen. Olihan se paikka ikäänkuin häntä varten, pienipalkkainen, vaatimaton toimi tosin, mutta saisi kumminkin olla pääkaupungissa, jatkaa töitään ja...

Niin, siinä se juuri olikin se suurin houkutus ja hartaimman halun viehättävä syy. Se syy, joka hänen mielikuvitustaan vilkkaimmin lennätti ja kannusti hänen toiveitaan: saisi vihdoinkin perustaa tuon oman, pienen pesänsä, jossa kotoinen onni lämmittäisi ja virkistäisi. Tuo kapsäkki-elämä vierasten hoidossa oli viime aikoina varsinkin ruvennut yhä enemmän tympäsemään miestä, joka jo oli siinä ijässä, että olisi pitänyt päästä oman katon alle asumaan. Ja se onni viittoi häntä nyt niin viehättävänä tuon pienen viran muodossa ja hän kiintyi kohta koko vilkkaan mielikuvituksensa innolla tuota mahdollisuutta ajattelemaan.

Juuso kävi asiantuntijoilta tiedustelemassa mahdollisista toiveistaan. Voisihan olla toiveitakin, sanoivat nämä, vanhempia ei hae, joten pyrkijät lienevät melkein yhdenarvoisia. Saavat kilpailla, sitten arvostellaan. Arvelivatpa toiset Juusolle avuksi olevan senkin, että hän jo oli kielentaitajana tunnettu.

Hänen toiveensa kasvoivat ja hänen omaa kotia haaveksiva mielikuvituksensa sai vielä uutta, verestä virikettä. Se tuli pienen kirjeen muodossa kaukaa syrjäisestä maaseutupappilasta. Kirje tuli aivan odottamatta; Juuso itse ei näet ollut vieläkään kirjoittanut Elnalle. Monasti oli hänet kyllä nyt syksynkin kuluessa temmannut vastustamaton halu kirjoittaa ja hän oli valanut pitkät paperit täyteen tunteitaan ja ajatuksiaan, mutta ei ollut niitä lähettänyt. Ei vielä, oli hän päätellyt, ei vielä ole aika mennä sanomaan: »tässä olen nyt, nyt olen tullut!» Vielä on varrottava.

Vaan nyt kirjoitti Elna hänelle. Hän sanoi vain tahtovansa onnitella Juusoa tutkinnon johdosta. Lapsellisella tavallaan hän sitten kertoi, miten hänellä oli ollut ikävä ja mielipaha silloin keväillä, kun Juuso niin katkerana matkusti pois ja kuinka hänestä koko Helsinki sen jälkeen oli menettänyt makunsa. Kesällä ja syksyllä oli hän odotellut Juusosta jotain kuulumisia; ei kirjettä, hän tunsi selvästi, että Juuso ei kirjoittaisi, vaan hän oli, vaikka turhaan, toivonut Hildan kautta saavansa jonkun tervehdyksen. Mutta sitten oli hän käynyt niin iloiseksi kun näki Juuson suorittaneen tutkintonsa, -- onneksi olkoon ja hyvää jatkoa! Itsestään Elna ei kertonut muuta, kuin että siellä kotona hän siskoparven seurassa viettää päivänsä, ei ole erittäin hauskaa mutta eipä mitään hätääkään.

Nyt olivat Juusoltakin telkeet poissa, hän istui kirjoittamaan, kirjoitti Elnalle kirjeen, kirjoitti pitkästi ja lämpimästi. Kuvasi siinä oman mielialansa vaiheita, ikäviään ja yksinäisyytensä mietteitä. Kertoi myös uusista toiveistaan, kuinka vihdoinkin näköala rupesi valkenemaan ja toteutumistaan läheni tuo hänen harras unelmansa saada pieni toimi ja pieni koti. Se oli tosin vasta pelkkä toive, mutta saattoihan se toteutuakin. Ja miks'ei se toteutuisi, tuottaisihan tuo pieni virka hänelle niin suuren onnen, ettei kohtalo voinut olla hänelle sitä antamatta.

Innostuneesti hän kirjoitti. Ja rivien välistä saattoi lukea hänen lupauksensa kohta viran saatuaan tulla noutamaan hyvän haltijan uuteen kotiinsa.

Juuso vei virastoon hakemuksensa. Oli hakijoita muitakin, kuuli hän, muttei vaarallisia. Hakijain oli suoritettava kielinäyte kääntämistaidostaan ja se juuri olikin Juusosta edullista. Hän kirjoitti oikein huolellisesti ja hyvästi, kaunista, täsmällistä kieltä. Ja sitten hän odotti turvallisesti päätöstä ja jatkoi sillä välin tieteellisiä töitään.

Niin istui hän eräänä päivänä työpöytänsä ääressä kun Heikki tuli hänen luokseen. Tulija näytti olevan ärtysellä tuulella ja rupesi jo kohta torumaan:

-- No, nythän sinä et ole taas valvonut etuasi, mitä sinä oikeastaan mietit?

-- Miten niin?

-- Päästät suotta sievosen viran hyppyistesi lomitse.

-- Minäkö?

-- Niin. Voit pitää melkein varmana, ettei sulle mitään kielenkääntäjänvirkaa anneta -- ja oma syysi.

-- En ymmärrä.

-- Oletko käynyt kenenkään luona kumartamassa?

-- Kumartamassa? Mutta minähän olen kirjoittanut näytteeni, sen mukaanhan ne arvostelevat, miten tässä nyt enää mikään kumarrus voisi tulla kysymykseen?

-- Hm, siinä se nyt on. Tahdotko todellakin tekeytyä niin viattomaksi, että et käsittäisi velvollisuutesi olevan käydä asianomaisilta suullisesti pyytämässä, että sinua pidettäisiin suosiollisessa huomiossa. Sehän on ensimmäinen tehtävä, hakipa virkaa mitä tahansa. -- »Kirjoittanut kielinäytteesi», sanot, -- vaikka se olisi kuin enkelin kirjoittama...

-- Onko siinä sitten vikoja?

-- Hm, vikoja! Luota siihen! Voipi se olla hyvääkin kieltä, vaan voi siinä siltä olla vikoja; siinä esim. ei voi olla sitä virallista väritystä, joka täytyy olla kaikissa virallisissa asiakirjoissa.

-- Onko siitä joku huomauttanut?

-- Kamreeri Holm on, kuten tiedät, yksi lausunnon antaja. Mutta se sinään, vaikka näyte meniskin mukiin, eikähän se huono kuulu olevankaan, niin on persoonallinen huomionosoitus aina välttämätön.

Juuso kävi alakuloiseksi, katseli maahan ja oli onnettoman näköinen; Sitten kysyi hän epäillen:

-- Pitäisiköhän nyt vielä pukeutua frakkiin?

-- Aika se nyt, nyt on myöhää. Asia ratkaistaan tänään tai huomenna, nyt ei enää voi mennä.

-- Ei tietysti. Mutta vaikuttaakohan tuo nyt niin ratkaisevasti?

-- Saathan nähdä.

-- Sehän olisi hirveän ikävää.

-- Ikävää, ikävää, -- kenen syy? Ikävää itsellesi, ikävää toisillekin, joilla on... Miten luulet jaksavasi hoitaa asioitasikaan, kun noin laiminlyöt hyvät tilaisuudet? Sinähän olet parantumaton uneksija.

Juusolla masentui kerrassaan iloinen, toiveikas luonto. Hän ei ollut sitä kuolemakseen tullut ajatelleeksikaan, mutta hänestä tuota oli vieläkin vaikea ymmärtää. Lähteä nyt tällaisessa asiassa suosiota rukoilemaan, -- sehän olisi sama kuin mennä pyytämään, että toinen syrjäytettäisiin siinäkin tapauksessa, että hänellä näytteensä puolesta olisi etusija. Vaaditaanko todellakin tuollaista luikertelevaisuutta, -- ei hän sitä vieläkään voinut uskoa ja häntä melkein kiukutti, että Heikki häntä turhanpäiten tuli pelottelemaan.

Vaan kuta enemmän hän asiaa mietti, sitä tuskallisemmalta se hänestä tuntui. Saattoihan nykyisenä kilpailun aikana mikä tahansa olla mahdollista, matelevaisuus ja nöyräselkäisyyshän se todellakin tätänykyä merkitsee enemmän kuin kunto ja ansio. Mutta pitääkö todellakin hänen kauniin unelmansa siitä syystä joutua karille, tuon rauhallisen työn, kodin ja oman unelman? Ei toki, ei niin voi vääryys voittaa...

Yön unen riisti häneltä kumminkin Heikin huolettava uutinen eikä hän voinut tehdä työtäkään. Hänellä oli siellä pöydällä alotettu kirje Elnalle, toinen kirje jo, muttei hän voinut nyt sitäkään lopettaa. Vaan huomenna, kunhan tuo paha pelko on ohi, silloin hän sen lopettaa ja silloin hän ehkä jo voi kertoa tarpeettomasta säikähdyksestään ja asian hyvästä päättymisestä...

Aamiaispöydässä Juuso tavallisesti silmäili läpi päivän lehdet ja niin hän teki nytkin osaamatta aavistaakaan, että siinä vielä olisi mitään hänen virastaan. Vaan jo ensi silmäyksellä tarttui hänen katseensa muutamaan uutiseen: »Uuteen ylimääräiseen senaatin kielenkääntäjänvirkaan on neljästä hakijasta otettu hov. ausk...» -- Mitä tämä on, eikö se ole juuri hänen virkansa? Sehän se on -- siis sivuutettu. Tieto tuli pikemmin kuin hän osasi arvatakkaan.

Kaatui siis sekin toivo. Ja yleinen mielipide sanoo, että se on oikein, miksi lähtee asettumaan yläpuolelle yleisiä tapoja. -- No niin, mennyt kuin mennyt! Tottahan mies sellaisen vahingon korjaa, tapahtuuhan tällaista, ensi kerralla täytyy olla viisaampi... Vaan lähettämättä se nyt saa jäädä Elnan kirje. Siihen hän oli aikonut liittää uutisen, että nyt ovat oman tuvan perustukset lasketut...; sellaista uutista, joka siihen nyt olisi ollut liitettävä, ei hän hennonut kertoa. Olkoon ennallaan, kaikki, onpa pakko jäädä odottavalle kannalle.

Juuso istui nolona ikkunan ääressä ja katseli tylsästi keskipäivän vilkasta katuliikettä: Ei hän juuri ajatellut mitään, ei punonut katkeroita säikeitä eikä kiivastellut maailmaa vastaan, ajatuskin tuntui juoksevan niin raskaasti ja sakeasti, tahto ja tarmo tuntui tyyten lauenneelta. Mutta sielunvoimat toimivat kumminkin salassa ja kun hän havautui siitä istumasta, olivat jäntereet kuin tuskasta kiinteälle pingoittuneet ja otsasta puhkesi esiin hikikarpaloita...

Juuso nousi, ravisti ruumistaan ja istui työnsä ääreen. Mutta sekin, jonka seurassa hän eilen vielä niin innolla viihtyi, sekin tuntui nyt äitelältä, olivathan nuo paperiliput niin turhanpäiväisiä eikä hän päässyt päästä kiini. Hän työnsi paperit pois edestään ja istui taas joutilaana. »Ihminen on oman onnensa seppä, sanotaan, vaan minä olen kai hyvin huono seppä. Miksi lienenkin juuri minä joutunut näin epäonnistuneeksi?»

Mutta äkkiä hän taas havahtui mietteistään, otti esiin annakan ja rupesi sitä selailemaan.

-- Niin, ensi viikolla se lankee, lankee taas. En muistanut puhua Heikille eilen, mutta ei tuo ollut sillä tuulellakaan. Liekö tänäänkään, vaan käytävähän siellä on.

Se oli nyt uudistettava se Heikin nimellä kesällä otettu paperi. Muista vekseleistään oli Juuso säästellyt siksi verran uudistusrahoja, että tästä pälkähästä tällä kertaa suoriaa, -- kun vain tunnustaja suostunee. Ja Heikki suostui. Mutta hän sanoi myöskin, että se oli nyt viimeinen kerta kun tämä uudistetaan, ensi lankeamalla se on maksettava. Sillä eihän tästä tällä tavalla tule mitään, pian ne vekselit paisuvat lumivyöryksi, joka hautaa alleen miehen, jos ei useampiakin, kun ei niille ole minkäänlaisia vastaavia tuloja.

-- Tiedänhän minä, ett'et sinä raha-asioissa kevytmielinen ole, mutta koeta nyt veli hyvä hankkia tuloja, eläkä uneksi pois aikaasi.

-- Koettaa täytyy, kunhan tästä nyt taas pääsisi vähän henkilomalle.

-- Hm. Tuossa on nimeni. Mutta onko sulla aavistustakaan, millä kolmen kuukauden perästä lunastat tuon paperin?

Sehän se juuri oli, jota Juuso itse lakkaamatta, yöt, päivät, hauteli mielessään, se joka painoi hänen mielialansa maahan, tärveli hänen työkykynsä, hämmensi ajatukset, kaikki. Millä maksaa hän tämän paperin ja millä muut, kun tuloja ei ole? Niitä papereitahan hän järjesteli ja suunnitteli mielessään myötään ja kärsi sitä tehdessään suurempaa tuskaa kuin kukaan saattoi aavistaakaan. Ja kun nyt toinen vielä tuli säälittä repimään ja ärsyttämään niitä samoja haavoja, niin valtasi hänet melkein toivottomuus.

-- Sinä panet puukon kurkulleni, toivosinpa että painaisit sen päätä myöten. Käsitäthän, etten ilokseni juokse armoa kerjäämässä, mutta minkä minä Herran nimessä tässä teen?

-- Mitä, kiivastutko sinä? Minä koetan sinua ystävänä neuvoa...

-- Koetanhan minä hoitaa asiani ja hoidanhan minä tämänkin kolmen kuukauden perästä.

-- Kunhan hoidat, hyvä on.

Juuso läksi. Heikki jäi seisomaan ikkunansa ääreen, katseli hänen menoaan ja puhui itsekseen niinkuin hänen tapansa usein yksinäisyydessään oli:

-- Saamaton haaveksija, ei vähintäkään sujuvuutta, eikä mukautuvaisuutta, korskeutta vain... Ehkä maailman ranta opettaa, mutta lujalle se ottaa; hän ei ymmärrä vähintäkään aikansa vaatimuksia. Ei hänellä olisi edellytykset huonot; toinen mies olisi hänen päällään ja hänen tiedoillaan jo ollut sievonen palkannauttija hyvällä tulevaisuudella, -- Juuso se vain ei ymmärrä olla oikeassa paikassa esillä. Siinä se on temppu ja se tulee hänelle vielä kalliiksi...

Heikki siirtyi työnsä ääreen, avasi lainopillisen luentovihkonsa ja rupesi lukemaan. Hän puolestaan kyllä tulisi näyttämään mistä mies milloinkin on löydettävissä, kunhan hänen aikansa ehtii tulla.

VIII.

Kolme kuukautta kului. Taas oli kevään alku koreimmillaan. Päivä paistoi kirkkainta hohdettaan lumisille maisemille muuttaen koko luonnon yhdeksi suureksi valomereksi. Se valoi ihmismieliinkin valoaan ja iloaan, sulatti raskaat luonteet keveämmiksi ja sovinnollisemmiksi ja herätti talvisissa arkitouhuissa uupuneisiin mieliin uusia tuumia ja uusia toiveita.

Iloisina tervehtivät toisiaan ihmiset, jotka pääkaupungin katuja rientelivät toimissaan ja kiireissään. Aamupäivillä se oli liikemiesten paras työaika; kauppiaat, isännöitsijät ja kaikenmoiset asioitsijat ja toimimiehet kulkivat pankeissa ja pistäysivät liiketuttavainsa luona ja nyökyttivät ymmärtäväisesti päätä toisilleen kadulla ohimennessään. Afäärit luistivat enimmäkseen hyvin, aika oli liikemaailmalle yleensä suotuisa; rahasta ei ollut puutetta, luottosuhteet varmat ja yrittäjillä oli ilo nähdä puuhistaan tolkkua syntyvän ja korvausta juoksevan. Taloudellisessa suhteessa oli koko maassa näinä vuosina verrattain onnelliset olot; vuodentulo oli useina vuosina perättäin ollut edullinen, työväellä oli työtä riittämään asti ja yleinen varallisuus pysyi kohtalaisena.

Siitä oli syntynyt tavallista virkeämpi yritteliäisyys. Pääkaupungissa oli varsinkin rakennusinto päässyt suureen vauhtiin, suuria kivitaloja kohosi sekä sen keskustaan että laidoille; nuorilla, puuhakkailla arkkitehdeillä ja rakennusmestareilla oli kyllin tilaisuutta käyttää työkykyään ja osottaa makuaan ja kekseliäisyyttään ja heillä oli hyviä toiveita, että heidän toisinaan rohkeistakin hankkeista kasvaisi runsaita satoja. Työ palkitsi tekijänsä ja siksi nousi taloudellisella alalla vanhoille liikkeille yhä uusia kilpailijoita, joiden johtajina esiintyi nuoria ja usein varattomia, vaan hartaasti eteenpäin pyrkiviä miehiä. Ja yrittelemisinto tarttui laajemmallekin. Se oli näihin aikoihin kuin esim. köyhemmässä suomalaisessa ja kansallisessa puolueessa myöskin heräsivät ensi ajatukset perustaa erityisiä suurempia, kansallisia liikkeitä ja rahalaitoksia vastapainoksi vanhoille, jotka kaikki olivat vastapuolueen käsissä, ja estämään varallisuutta yksin tälle kertymästä.

Joka taholla uhkui toimeliaisuutta, uusia tuumia luotiin ja uusia toiveita syntyi. Ja siksi saattoi jo ulkopinnalta nähdä kiireissään ahertavain ihmisten olevan hyvällä tuulella ja toimivan hyvillä toiveilla.

Sen mielialan leimaa näkyi nytkin Helsingin kaduilla liikkuvain kasvoissa. Mutta siksi vetikin juuri enemmän huomiota puoleensa, kun näki joukossa jotkut erittäin huolestuneet kasvot, joista selvästi kuvastui masentunut mieli ja helposti huomattava epätoivo. Tänäkin aamupäivänä kääntyivät monet vaistomaisesti katsomaan erästä hermostuneesti kiirehtivää nuorta miestä, jonka katseet niin levottomina pälyilivät ympärilleen, ikäänkuin keksiäkseen jotakin pelastuksen mutkaa.

Se oli Juuso, joka rahahuolissaan siellä puikkelehti tungoksen keskessä, kiirehti ja hätäili, mutta tietämättään itsekään minne kiirehti. Häneltä vain eivät afäärit onneksi vedelleet.

Kolme kuukautta oli kulunut. Ne olivat olleet hänelle melkein yhtämittaista juoksua ja tuskallista huolta. Hän oli koko ajan ikäänkuin soutanut karilla käyneessä ruuhessa, jonka laitalaudat ovat halenneet ja liitteet ratkenneet ja joka joka hetki uhkaa täyttyä ja vajota. Kun yhden halkeaman sai yhdeltä puolen täytetyksi ja tukituksi, niin jo virtasi vesi torvenaan toisesta saumasta ja kolmannesta tirisi yhtämittaa uhkaava suihku. Näihin asti oli hänen, joskin ainoastaan suurimmilla ponnistuksilla, onnistunut tukkia lävet ja pitää vene kulkukunnossa, vaikka se toisinaan jo täyttyikin puolilleen. Mutta raskasta työtä se oli ollut. Milloin lankesi mikin pikkulaina, käsilaina tai kassalaina, milloin joutuivat korot maksettaviksi, milloin yritti henkivakuutus luiskahtamaan ohi. Piti riistää riepua yhdestä reijästä ja tukkia toinen pahemmin vuotava, vipata yhdeltä tuttavalta ja maksaa toiselle kireämmin vaativalle, luvata määräaikoja, juosta, haalia kokoon ja sittenkin sivuuttaa määräajat. Ja koko ajan syöksyivät vekselit uhkaavina surma-aaltoina sälöttyneitä laitoja vastaan uhaten joka hetki hyökätä täyttämään venheen, ellei niitä väistellyt sillä äärettömällä varovaisuudella, jota ne vaativat. Ja elää piti silläkin välin, piti soutaa sitä raskasta ja yhä karttuvaa vesilastia voimain myötään vähetessä. Eikä rantaa näkynyt missään.

Vähilleen pari vuotta se oli Juuso jo sillä tavalla soudellut ja pitänyt alustaan veden pinnalla, mutta arvaa sen, minkä verran se sillä ajalla jo oli vuotanut. Viime aikoina ei enää työnteosta tullut mitään, aika kului tarkoin rahapuuhiin. Ja sittenkin oli nyt vihdoin tullut se hetki, jolloin ei vuotoja enää jaksanut tukkia eikä vältellä hyökkääviä laineita, jolloin oli edessä selvä uppoaminen. Ja siksi se oli niin levoton katse Juuson silmässä, kun hän hätäillen kulki siellä väkijoukossa ja koetti hapuilla viimeistä pelastuksen kortta, jota ei näkynyt koko äärettömällä ulapalla.

Kolme kuukautta oli kulunut, Heikin hyväksymä vekseli oli tänään maksettava. Koko ajan, kolme kuukautta, oli Juuso siitä huolta kantanut, miettinyt kaikki mahdolliset keinot miten hankkisi rahoja sen maksamiseen. Mutta jos jostakin oli vähän saanutkin kokoon, oli se kohta mennyt hetkellisiin vuotoihin, toisiin vekseleihin ja toisiin velkoihin. Ja viikot oli kuluneet ja kuukaudet. Vihdoin oli Juuso nöyrtynyt, mennyt Heikin luo ja pyytänyt, että se paperi vielä siirrettäisiin tai uudistettaisiin.

Ei. Heikki kielsi jyrkästi periaatteen kannalta. Hän oli tehnyt sen jo kolme kuukautta sitten, Juusolla oli ollut kyllin aikaa järjestää asiansa. Hän ei aikonut ijankaiken jatkaa sitä leikkiä eikä panna omaakin tulevaisuuttaan vaaranalaiseksi. Jos et sitä nyt maksa, oli hän sanonut, niin en usko sinun maksavan sitä koskaan. Koeta jo muualta saada nimiä, maksettava se nyt on.

Juuso oli mennyt, koetellut vielä, vaan se oli toivotonta työtä. Hänellä oli yleensä sangen vähän ystäviä, useimmat hänen paraimmat tuttavansa olivat jo hänen asioissaan kiini, toiset eivät ruvenneet, kolmansien nimet eivät auttaneet. Kyllä hän juossut oli, tänäkin päivänä aamusta aikusesta syömättä ja lepäämättä. Ja hän juoksi vielä. Kenties vielä viime hetkessä tapaisi jonkun armollisen ihmisen... Hän suuntasi kulkunsa senaatintorille päin, ei tiennyt oikeastaan miksi, vaan arveli että ehkä tulisi sieltä joku vastaan... Silloin lyödä paukautti kello Nikolain tornissa kaksi.

Juuso hypähti, säpsähti: pankkiaika oli siis kohta ohi. Mitä nyt tehdään, mihin mennään? Menisikö kotiin, panisi maata ja jättäisi kaikki. Vai pakeneisiko kapakkaan, joisi päihinsä unhottaakseen, vapautuakseen...? Ei. Nyt täyttää aalto venheen, vaan haudatkoon se alleen edes rehellisen miehen... Juuso istui issikan rekeen, ajoi Heikin konttoriin ja pyysi tavata häntä.

-- En ole voinut maksaa paperia, puhui hän läähättäen. Olen koettanut viimeiseni, mutta turhaan. Nyt on kaikki lopussa, minä olen hukassa.

-- Arvasinhan, että siihen se kehittyisi. Ja mitä aijot nyt?

-- En mitään, en voi mitään.

-- Siinä miehen tarmo! Nyt olet mestannut nimesi, mitä sulla on jälellä? -- Niin se käy kun uinailee pois paraat vuotensa. Jos sulle vielä olisin nimeni antanut, olisit varmaankin vienyt sen prosenttariin.

-- Olisin hoitanut asian -- ainakin tällä kertaa.

-- Mutta ensi kerralla! Onko sulla nyt minkään vertaa rahoja?

Juuso veti esiin kukkaronsa. Siinä oli muutamia seteleitä ja hopearahoja, toistasataa markkaa; ne hän kopisti Heikin eteen pöydälle.

-- Minä en menetä nimeäni, puhui Heikki kooten pois rahat. -- Mutta tämä oli meidän viimeinen afääri.

Kuin unissaankävelijä asteli Juuso siitä kotiinsa päin. Nyt oli siis alus vajonnut. Sehän siitä lopuksi oli tulevakin, eihän hän enää pitkiin aikoihin ollut muuta odottanutkaan, ranta oli myötään väistynyt yhä kauemmas saavuttamattomiin. Ja mitä nyt?

Juuson tieteellinen työ ei viime aikoina ollut edistynyt ollenkaan, harvoin hänellä oli sitä aikaa ajatellakaan. Oli hän nyt toisinaan käynyt auskulteeraamassa, toisinaan hankkinut käännöstöitä, mutta se oli kaikki rahahuolien vuoksi jäänyt niin katkonaiseksi. »Kyntäjää» hän yhä oli ollut toimittavinaan, se oli ollut ikäänkuin lohdutusta muun surkeuden keskessä, mutta hän oli ruvennut huomaamaan, ettei hän yksin, ainakaan näissä oloissa, voinut sitäkään halunsa mukaan hoitaa, hän oli ruvennut epäilemään omaa kykyään, omia aatteitaankin. Eihän hänestä ollut niiden edustajaksi, menkööt hautaan nekin, hänhän oli itsekin jo henkisesti ja siveellisesti haudattu, -- mennyttä miestä!

Mitä nyt? Kaikki ympärillä oli toivotonta ja pimeää.

Kotiväkikin näki selvästi päivällispöydässä että Juuso oli tavallista masentuneemmalla mielellä. Hän oli kyllä viime ajat lakkaamatta ollut alakuloinen ja huolestunut, vaan näin synkkänä kasvoiltaan, näin surumielisenä, näin sanattomana ei hän ollut koskaan vielä istunut. Otto tiesi kyllä mistä kenkä puristi, vaikkei Juuso ollutkaan hänelle viimeisestä huolestaan lähemmin kertonut, ja arvailivat ne sen muutkin, Hilda varsinkin. Ja häneen juuri tuo Juuson synkkämielisyys syvimmin vaikutti. Naisellisella vaistollaan huomasi hän heti, että jotain ratkaisevaa oli nyt miehelle tapahtunut ja sama naisellinen herkkyys kehoitti häntä samassa tarjoamaan lohdutusta ja lievitystä.

He olivat, Juuso ja Hilda, Juuson ensimmäisinä ylioppilasvuosina olleet hyvinkin hyvät ja avomieliset ystävät, ja Juuso oli silloin lapsellisen luonteensa herkkyyden mukaisesti kertonut Hildalle kuin vanhemmalle sisarelle kaikista pikkuhuolistaan ja toiveistaan. Silloin olivat he olleet alinomaa yksissä, olivat kotona ärsytelleet toisiaan tammipelissä, yhdessä käyneet ylioppilastansseissa, huvitelleet talvisin luistinradalla ja suvisin purjehdusmatkoilla. Tuttavat olivat heitä silloin nimitelleet »Almin herrasväeksi» ja ennustelleet heille yhteistä tulevaisuutta. Sittemmin olivat he vieraantuneet, Juuso oli saanut muita harrastuksia ja hänen lemmensuhteensa Elnaan oli aivan kylmentänyt vanhat välit. Hildakin oli vetäytynyt vieraammaksi. Vaan hänessä kyti vielä vanhaa ystävyyttä, joka toisinaan oli ollut ystävyyttäkin lämpimämpi, ja viime aikoina oli se taas ilmeisemmäksi vironnut. Sääli on lemmen sukua, Juuso tarvitsi lohdutusta ja Hilda tahtoi niin mielellään hänen huoliaan keventää.

-- No kuules Juuso, sinä olet taas kovin synkkämielinen, painavatko niin raskaasti maailman huolet? kysyi hän Juusolta kun tämä päivällisen jälkeen ikäänkuin turvattomana oli jäänyt ruokahuoneeseen istumaan.

-- Voi Hilda, raskaammin kuin luuletkaan. Ne lutistavat kerrassaan miehen alleen.

-- Lapsi parka! Mutta miksi hautelet myötään pelkkiä huolia mielessäsi, heittäydy kerran iloiseksi niin et muistakkaan niitä.

-- Iloiseksi! Keksippäs siihen taikakeino niin oletkin noita.

-- Keksin kyllä. Ennen ei siihen paljoa tarvittu, mentiin vain ulos huvittelemaan, sinä puit pitkän takin yllesi ja sen mukana suruttoman tuulen. Tee niin nytkin.

Juuso hymähti surumielisesti, otti taskustaan kukkaronsa, käänsi sen nurin ja ojensi Hildalle. Tämä nauroi:

-- Sekö vain?

-- Se ei ole vain. Minussa ei ole enää miestä sitä täyttämään koskaan.