Part 7

Oli kuin ilmassa jotain kilpailun henkeä ja se voitti myötään yhä enemmän alaa. Nuoret opistolaisetkin jo rupesivat tuntemaan, toiset selvemmin, toiset hämärämmin, että tuo muuttuva suunta saattoi vaikuttaa heihinkin, kunhan he vain ajoissa laittaisivat itsensä esille. Olihan kullakin mielestään oikeus toivoa jotain hyötyä ajan edullisesta käänteestä ja siksi kiintyi huomio niin yleisesti siihen ja pois vanhoista aatteellisista harrastuksista ja riennoista. Se muistutti tuo mielien suunta tavallaan jotakin saaliin jaon aikaa, -- pitäisi joutua osille, joutua pelastamaan oman kappaleensa! Ja sen kiireen rinnalla joutuivat yhä enemmin unhotuksiin ne aatteet, joita varten oikeastaan oli oltu haarniskassa, unhotettiin kuinka korkealla päämäärät alkujaan olivat olleet.

Oli tullut tavaksi, että vähän vanhemmat ylioppilaat eivät enää ottaneet osaa ylioppilaselämään vaan vetäysivät toisiin piireihin, vähän vanhempiin seuroihin; joissa ei enää viitsitty välittää noista vähäpätöisistä ylioppilasriidoista, vaan harjoitettiin jo, milloin politiikkaan koskettiin, suurpolitiikkaa ja suunniteltiin mitä mahdollisuuksia ja toiveita kukin olojen muutos oli tuottava mukanaan. Niinpä esimerkiksi Heikin aikuiset miehet ja hänen lähimmät toverinsa seurustelivat enimmäkseen suljetuissa piireissä toistensa luona taikka jonkun vanhemman toverin kotona, pohtien tarkkuudella ja asiantuntevuudella päivän merkkitapauksia ja arvostelivat asioita ja esiintyviä henkilöitä, -- arvostelu varsinkin oli vankka puoli. Usein oli heitä muutamia, ja Heikki varsinkin, kamreeri Holmin luona, joka nyt, kuherrusaikansa vietettyään ja uuteen asemaansa vakaannuttuaan mielellään näki heitä luonaan nauttien siitä, kuinka he hänen onneaan ihailivat.

Eräänä lokakuun iltana istui heitä siellä taas muutamia arvostellen ja ruoskien joitakin viime päiväin tapahtumia. He ruoskivat usein ja kovasti, olivat harvoin oikein tyytyväisiä. Heitä ei tyydyttänyt tapa, jolla asiaa oli ajettu ja tuloskin oli heistä monasti niin puolinainen. Milloin oli mikin tehnyt tuhmuuden. Ja julkisuudessa näkyneet asiain käsittelyt ja arvostelut olivat heistä niin kovin epäpoliittisia; ei ollut olemassa mitään hienompaa politiikkaa. Ja siitä he tällä kertaa taas johtuivat haukkumaan tuota pientä nuorisolehteä »Kyntäjää.»

Se oli pysynyt jotenkin huomaamattomana ja vähäpätöisenä ja tänä aikana, jolloin asema, virka ja valta ja niihin pyrkiminen oli useimpain ajatuksissa, ei tuota pientä kuukauslehteä, joka yhä koetti pitää vireillä kansallisliikettä elähyttäneitä aatteita nuorisossa, ja joka kirjoitti kansanvallasta, kansanvalistuksesta ja uhraavasta työstä näiden aatteiden hyväksi, ehditty muistaa olevaksikaan. Itse nuorisokin, jonka senkin ajan kilpailuhenki oli kierassut pyörteeseensä, pysyi sitä kohtaan verrattain kylmänä; muutamia innokkaita harrastajia sillä oli, vaan suurin osa ei joutanut noita tuollaisia asioita ajattelemaankaan.

Ja se on lehden oma syy; Heikki ja Eemeli, jotka viime aikoina varsinkin hyväntahtoisesti olivat ottaneet »Kyntäjää» vähän valvoakseen, olivat siihen läpeensä tyytymättömät. Se oli taas laiminlyönyt puhua eräästä tärkeästä nimityksestä, se pysyi niin syrjässä ajan riennoista ja suunnista ja oli niin surkean heikko politiikassa. Taas oli uusi numero ilmestynyt ja he olivat taas tyytymättömät Vilhoon.

-- Onko tämäkin nyt laitaa? puhui Heikki. -- Kun maassa on tällaisia muutoksia tekeillä, kun tapahtuu asioita, joilla on vuosisatain merkitys, silloin tämä kirjoittaa uskonvapaudesta, Englannin parlamenttarismista ja rakkaudesta.

-- Ja jos joskus kosketteleekin päivän kysymyksiä, tekee hän sen niin lapsellisen naiviin tapaan. Enemmän tarmoa, enemmän ruutia!

-- Se on kivuloinen mies, ei se jaksa, puhui Holm ikäänkuin Vilhoa puolustaakseen. -- Mihin hiiteen se Juusokin lie hävinnyt, se katosi tuon näytelmänsä jälkeen kuin tina tuhkaan.

-- Häpesi ja meni. Mutta on häntä tänä syksynä taas nähty täällä, kuuluu jo käyneen tentteeraamassa pari ainetta, mutta pistäytymällä vain maalta, esiintymättä missään.

-- Niin, hän kuuluu saavan kielissä hyvät arvosanat. Mutta ei hänestäkään politiikkaan ole.

-- Ei, Jumala paratkoon, vakuutti Heikki naurahdellen. Hän on nyt kerta höyhenkenkä ja aikansa ymmärtäminen, se ei ole hänen vankin puolensa. -- Heikki oli hetkisen ääneti ja jatkoi sitten ikäänkuin hiukan varoskellen: -- Jos mieli sellaisella lehdellä olla jotakin merkitystä, niin pitäisi sen joutua toisiin käsiin, ymmärtävämpään hoitoon, se on minun »ceterum censeoni.»

Siitä oli heillä Holmin kanssa jo useasti ennenkin ollut puhetta ja he olivat keskustellessaan tulleet huomaamaan, että voisi olla edullista jos he saisivat sen omiin käsiinsä. Paljo merkitystähän sillä tosin ei ollut koko »Kyntäjällä», mutta sitä voisivat ehkä sentään käyttää jonkunlaisena välikappaleena sellaiset miehet kuin he, jatka olivat selvillä ajan virtausten tärkeydestä ja tunsivat miten asiat ovat otettavat. Nyt on hetki, jolloin on hyvä pitää itseään esillä ja tehdä itsensä huomatuksi, kun vain osaa tehdä sen ymmärtävällä tavalla. Kunhan »Kyntäjääkin» hoitaisi niin, että se aina kävisi yleisen mielipiteen etupäässä ja aina lausuisi ilmi sen, mitä kulloinkin tahdotaan lausuttavaksi, silloin voisi silläkin olla merkitystä ja sen hoitajilla siitä etua. Tätänykyäkin on mieliala varsinkin maaseudulla semmoinen, että se vaatii kuulla äkäsiä sanoja, jyrkkiä, punasia mielipiteitä, jotka säkenöivät ja räiskävät.

He olivat, Heikki ja Eemeli, keskenään näistä seikoista usein jutelleet, olivat järjestäneet omat mielipiteensä ja kantansa noiden havaintojensa mukaan, vaan eivät he toki useampain läsnäollessa niitä kaikkia paljastaneet. Näille muille he vain osottivat, kuinka tarpeellista olisi että lehti joko elpyisi taikka muuttuisi toisiin käsiin. Ja toiset olivat aivan samaa mieltä, kehottivat Heikkiä vielä käymään Vilhon luona siitä puhumassa. Heikki sanoi puhuneensa siitä jo ennen, mutta lupasi käydä vieläkin.

Hän kävi jo seuraavana päivänä Vilhon luona, kuvasi asiansa hyvin räikeillä väreillä ja selitti mitä yleinen mielipide toivoo. Vilho istui ääneti ja kuunteli, myhähteli vain joskus ilmasematta tarkemmin mielipidettään. Vaan kun Heikki oli mennyt, nousi hän kävelemään, mitteli edestakaisin kammarinsa lattiaa ensin rauhallisemmin, sitten rajummin. Hänen silmänsä saivat omituisen, kaihomielisen kiillon ja nuo epäluotettavat punapilkut hänen poskillaan laajenivat helakaksi ruskoksi.

Hetken käveltyään mietteihinsä vaipuneena istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi kirjoittamaan kirjettä. Se oli Juusolle:

»-- -- Ei näy tässä minusta enää olevan miestä toteuttamaan sitä, mitä olin ajatellut ja toivonut. En jaksa tehdä työtä enää miehen voimalla, ei riitä tarmo eikä kykykään. Huomaan sen itse, ja jos en huomaisikaan, niin kyllä sitä mulle muut huomauttavat.

»'Kyntäjään' on yleinen mielipide tyytymätön, niin on minulle monasti vakuutettu ja nyt juuri äsken kävi Heikki sitä mulle taas julistamassa. Sanoi puhuvansa useiden puolesta. Lehti ei vastaa tarkoitustaan; sen pitäisi sanoa sanan paikalleen kaikista yleisistä päivän asioista ja johtaa yleisöään ja se pitäisi tehdä se kaikki viisaalla, poliittisella tavalla. Nytkin on laiminlyöty ottaa puhe erinäisistä nimityksistä ja hakemuksista...

»Minä olen ruvennut tuskautumaan näihin muistutuksiin. Ja totta on, että tätä nykyajan suuntaa en voi oikein ymmärtää enkä hyväksyä, siinä tapahtuu käänteitä, joiden tarpeellisuutta en käsitä, siinä ovat mielestäni henkilöt tärkeämmät kuin asia, siinä on juonia ja vehkeitä ja vaikuttimissakin on vikaa. Ja tuon kaiken seassa sitä nyt pitäisi ajaa politiikkaa ja pitäisi olla ruutia... Todellakin, hyvin epäkiitollinen aika sellaiselle tuumalle kuin meidän alkuperäinen oli, me kun ajattelimme tulla toimeen ilman vehkeitä ja ilman ruutia ja pitää vain pääpyrintönämme pitää nuorisossa vireillä rakkautta aatteisiin, niihin samoihin, jotka olivat suomalaisuuden paraan innostuksen kohottimina, sen sieluna ja ytimenä. Nykyjään on hyvin kiittämätöntä koettaa opastaa nuorisoa vilpittömään, puhtaaseen, uhraavaan työhön kansallisen työalamme vainiolla, jossa kyllä työmiehiä tarvittaisiin; sillä onpa jo melkein tullut tunnussanaksi, että oma suu on lähempänä kuin kontin suu. Ehkä olen minä liiaksi kiini tuossa takavuosien katsantokannassa, mutta mulla ei ole voimia eikä halua puuttua noihin kilvotteluihin miehistä, leivästä, viroista ja arvoista, joita tätä nykyä yksinomaan tunnutaan harrastettavan.

»Enkä minä tahtoisi yllyttää intohimoja, tähtösin mieluummin opettaa rakastamaan kuin vihaamaan.

»Heikki viittasi luonani käydessään siihen suuntaan, että jos luopuisimme, sinä ja minä, niin he ehkä saisivat 'Kyntäjän' toiselle kannalle järjestetyksi. Tuo oli minusta vähän hävitön ehdotus. Miksikä jättäisimme, vaikka huomaisimmekin voimamme riittämättömiksi, sen sellaisten aikeiden ja ajatussuuntain palvelukseen, joita emme voi hyväksyä taikka ymmärtää. Totta on, että minä olen sairas ja väsynyt mies, jonka on aika heretä osallisuudesta taisteluihin. Vaan sinähän olet terve ja työkykyinen, saat pian tutkintosi, etkö voi sinä nyt astua aisoihin. Ehkä voit sinä myöskin paremmin seurata aikaa ja sen vivahduksia, mutta samalla pitää nuorisossa vanhaa henkeä vireillä ja harrastusta sellaistakin kohtaan, jossa ei ole paljasta valtaa ja virkaa.

»Minä olen, kuten jo sanoin, sairas, sairaampi kuin ihmiset luulevatkaan ja kenties kuin itsekään luulen. Helmi on koettanut kehottaa minua lähtemään ulkomaille, saamaan, jos mahdollista, parannusta keuhkoilleni. Hän on jo suuressa ystävällisyydessään tiedustellut rahojakin. Keuhkotautiset eivät tavallisesti lakkaa toivomasta enkä ole lakannut minäkään, mutta arveluttaa minua sentään kuluttaa rahoja noin heikkoihin toiveisiin...»

Kun Juuso sai tämän kirjeen sinne yksinäiseen maaseutuasuntoonsa, johon hän oli hautautunut lukemaan, herätti se hänessä taas virtaamaan paljo vanhoja, nukahtaneita mietteitä ja synnytti tuumia ja ajatuksia. Hän oli sinne maalle kuullut verrattain vähän pääkaupungin uusista, virkeistä virtauksista, ainoastaan sanomalehdistä oli hän niitä seurannut eikä ollut kaikille tapauksille osannut oikeata arvoaan antaa. Vaan Vilhon kirjeestä hän kohta arvasi, että siellä ovatkin olot nopeasti kehittyneet. Hän tunsi tuon suunnan, josta Vilho kirjoitti. Se oli se sama suunta, joka opetti -- tai noudatti enemmänkin kuin opetti -- että jokaisen on pidettävä oma etunsa aina ensi sijassa, yleisemmille harrastuksille on vain välillinen merkitys myönnettävä. Hän tunsi nuo samat »aikansa ymmärtäjät» jotka käänteliväthe olojen mukaan; nyt ne tahtovat esiintyä voimalla ja ruutilla, nyt huomaavat _sen_ edulliseksi, -- hän tunsi suunnan miehistä ja miehet suunnasta. Ja tämä dekadenssisuuntako siellä nyt isäntänä herrastaa, sekö tahtoo nyt »Kyntäjääkin» itsekkäiden aikeittensa äänitorveksi? -- Oho! ei niin väleen!

Juuso tunsi siellä yksinäisyydessään melkosesti kehittyneensä, hän ei ollut enää sokea uinailija, hän oli oppinut epäilemään ja sen avulla oli hänelle moni seikka selvennyt. Mutta vanhat ihanteensa oli hän puhtaina säilyttänyt ja niiden puolesta tahtoi hän taas astua taisteluun. Hänen teki itsensä mieli taas koettaa voimiaan; siivet olivat kasvaneet ja nyt hän aikoi uudelleen lentää, mutta lentää varovammin, ei liian rutosti tulen luo niinkuin viimein. Hän tahtoi toimia heidän, Vilhon ja hänen, yhteisten aatteiden puolesta, vaan toimia järkimiehenä. Ja sepä merkillistä, ellei siinä taistelussa toden ja hyvän puolesta saisi jotakin aikaan...

Lyhyesti ilmoitti hän Vilholle muuttavansa muutaman viikon perästä Helsinkiin lopettamaan tutkintonsa. Silloin saadaan tuumia asioista.

Nyt takasin! Juuso oli käyttänyt »maanpakolaisuusaikansa» hyvin, pääaineet olivat jo suoritetut ja suoritetut loistolla, hän tuli saamaan hyvän tutkinnon. Ja ensi työkseen aikoi hän nyt koettaa hommata itselleen jonkun pienen viran, pitää saada ankkuripaikka, jossa on tuulilta turva ja josta voi vaikuttaa. Ja hän tahtoi vaikuttaa, ei aikonut raukkana kätkeytyä kuoreensa. Oman yksityisen onnensakin vuoksi tahtoi hän nyt hankkia itselleen tuon ankkuripaikan, hän kaipasi niin haikeasti kodin lämpöä ja aikoi valmistaa sen itselleen.

»Tule takasin», nuo jäähyväissanat Helsingin asemalta olivat koko ajan yllyttävinä ja rohkaisevina soineet Juuson korvissa ja hän oli päättänyt niin pian kuin mahdollista täyttää lupauksensa ja mennä sanomaan sille lempeälle tytölle: »nyt olen tullut». Juuso oli työnsä lomitse niin monasti nostanut silmänsä katsomaan sitä kuivunutta kukkaisvihkoa, jonka hän oli kiinnittänyt lukupöytänsä viereen uutimen reunaan ja ikävinä hetkinä, jolloin työ väsytti ja tahto tuntui lamautuneelta, oli hän mielikuvituksessaan aina paennut Elnan seuraan, noiden heidän yhteisten unelmahetkiensä muistoihin, ja levännyt niissä. Monasti oli hän aikonut kirjoittaa tytölleen, mutta oli voittanut halunsa: ei vielä, vasta sitten kun aika on tullut...

Nyt läheni aika. Hänen vapaaehtoinen maanpakolaisuutensa oli lopussa ja mielihyvissään ilmoitti hän Helsinkiin vanhaan kortteliinsa tulostaan.

Otto oli asemalla vastassa.

-- Kadotettu ja jälleen löytty! huudahti tämä tervehtiessään. -- Terve tuloa uudelleen elävien ilmoille!

-- Niin, tuntuuhan tämä vähän ylösnousemukselta. No, miten sinä elät?

-- Ka, niinkuin medisiinari elää. Toinen päivä toistaan hauskempi.

-- Entä muut siellä teillä?

-- Äiti ja Hilda odottavat terveinä tuloasi; muita siellä meillä ei nyt olekaan.

-- Elna ei tule enää Helsinkiin?

-- Ei, hänestä ei ole kuulunut mitään.

Vanhassa huoneessaan järjestellessään kirjojaan ja tavaroitaan oli Juusosta taas niin kodikasta ja tuttavallista -- tuntuipa melkein kuin olisi tuo ensi vaikutus tahdottu tehdä entistään kodikkaammaksi. Uusi matto oli ilmestynyt hänen keinutuoliinsa, seinälle, tuohon hänen Ahlqvistin ja Snellmanin kuviensa yläpuolelle, oli ripustettu pieni maisemataulu -- sen kuului Hilda voittaneen taiteilijain arpajaisista -- ja hänen kirjoituspöydällään oli tuores kukkavihko. Se oli kai kaikki Hildan käsialaa, hän on sentään hyvin ystävällinen tyttö, tuo Hilda... Vähän ajan perästä tulikin hän itse juttelemaan Juuson kanssa, ollen hilpeä ja avomielinen kuten aina ennenkin. Ja kun Juuso kertoi iltapäivällä menevänsä sairasta Vilhoa tervehtimään, tarjoutui Hilda tulemaan mukaan, -- olihan hänkin Vilhon vanha ystävä, vaikkei nyt ollut nähnyt häntä koko syksynä.

Yhdessä he menivätkin Vilhon luo. Huoneeseen astuessaan tulivat he molemmat vaistomaisesti katsahtaneeksi toisiinsa: tuo mies heidän edessään oli jo niin kuihtuneen näköinen, sen kasvot niin kellertävät ja ruumis niin heikko, etteivät he olisi voineet häntä sellaiseksi kuvitellakaan. Hänen ennen niin ripeät liikkeensäkin olivat jo käyneet verkkasiksi ja väsyneiksi. Mutta silmissä oli hänellä vanha elonsa ja valppautensa jälellä ja vanhaa herttaisuutta ja iloisuutta oli vielä koko hänen käytöksessään kun hän tervehti vieraitaan.

-- Hyväpä oli, että nyt jo tulit, virkkoi hän Juusolle. -- Mulle tulikin äkimpi lähtö tästä maasta kuin olin luullutkaan.

-- Siis lähdet todellakin ulkomaille, kysyi Hilda osanotolla.

-- Jo tänä iltana menen laivaan. Kosteat syyssäät täällä eivät ole rinnalleni terveydeksi ja parastahan on joutua apua hakemaan niin kohta kuin mahdollista, -- jos avun toiveita vielä lie.

-- Tottahan toki, ovathan monet muutkin siellä paranneet.

-- Toivotaan, minä ainakin toivon.

Juuso oli istunut ääneti syrjemmässä salaa tarkastellen ystäväänsä. Ville toivoi vielä, onni hänelle se, mutta siltä tuo melkein näytti, kuin olisi kalma jo painanut omistusleimansa noihin lempeihin, rehellisiin kasvoihin. Ja juuri sen miehen pitäisi kumminkin saada elää, sillä puhtaita luonteita kuten hänen, niitä on harvassa, ja niitä juuri nykyjään tarvittaisiin...

Vilho rupesi puhumaan »Kyntäjästä», joka nyt vuorostaan tuli jäämään yksin Juuson hoteille. Hän kehotti Juusoa hoitelemaan lapsukaista niin hyvin kuin taisi, helppo tehtävä se nykyoloissa ei ole, sillä vaikea on saada nykyistä polvea temmatuksi mukaan. Mikäli voimat riittävät lupasi Vilho auttaa ulkomailta.

-- Matkusta rauhassa, kehotti Juuso, ryhdynhän työhön taas vereksenä miehenä. Ja minä arvelen, että on parasta työskennellä sen vanhan suunnitelmamme mukaan: hiljaisesti, rähisemättä.

-- Vaikka valtioviisaat olisivatkin tyytymättömät, niin minustakin. Eihän ole meikäläisten luonteiden mukaista temmeltää tuossa hetken vivahdusten virrassa, vaan on siltä tärkeää, tärkeämpää kuin koskaan, koettaa pitää vanhaa »kartuusia vireillä».

He keskustelivat kauan niistä asioista Hildan istuessa äänettömänä kuuntelijana. Se heidän vanha ystävyytensä tuntui nyt olevan entistään lämpimämpi; merkillisen samaan tapaan olivat viime aikain tapahtumat ja ajanmerkit heihin vaikuttaneet ja ikäänkuin sulattaneet heidän luonteitaan vielä täydellisempään sopusointuun. Hildakin oikein lämpeni heidän puheitaan kuullessaan ja hän lausui melkein surunvoittoisesti, että olisi niin hauska olla mukana jotakin vaikuttamassa, jos johonkin kykeneisi...

-- Ehkäpä sinä vielä ennen pitkää tulet olemaankin mukana näissä Juuson ja minun harrastuksissa, virkkoi Vilho veitikkamaisesti hymähdellen.

Hilda punastui ja Juuso käänsi puheen toisille tahoille. Vähän ajan perästä saapui Vilhon luo uusi vieras, Helmi, joka riensi sinne suoraan pankista päästyään. Hän tervehti sulhoaan äidillisen hellästi ja huolekkaasta, kyseli hänen voinnistaan, oliko tänään rykinyt pahasti ja oliko nauttinut lääkettä. Ja Vilhon matka-arkkua, joka oli puoleksi täytettynä laattialla, hän tarkasteli ja järjesti, kyseli mitä oli pantu mukaan ja mitä panematta, neuvoi, torui lempeästi, aivan kuin äiti maailmalle lähtevää poijuttaan. Olipa liikuttavaa nähdä heidän siinä yhdessä puuhailevan: tyttö terve, roteva, elinvoimainen ja hänen rinnallaan kuihtunut, kalvakas mies, -- oli kuin elämä ja kuolema olisivat tuossa liittoutuneet ystäviksi. Ja elämästä ja kuolemasta siinä olikin kysymys. Helmi koetti olla rohkealla mielellä, vaan toisinaan lähti siltä kyynele väkisinkin kiertymään esiin luomen alta. Ja Vilhokin tekeytyi niin reippaaksi ja terveeksi kuin suinkin, mutta turhaa oli hänen koettaakaan tytöltä salata, kuinka sairas hän siltä oli.

Hetkisen katselivat Juuso ja Hilda tuota liikuttavaa suhdetta. Mutta he tajusivat samalla, että noiden on varmaankin tarve olla tänä iltana kahden, heidän täytyy saada nauttia häiritsemättä näitä yhdessäolonsa viimeisiä tunteja. Ja siksi he heittivät hellät jäähyväiset Vilholle toivottaen hänelle paljo hyötyä matkastaan.

-- Ja tule tervennä takasin, virkkoi Juuso lähtiessään.

-- Toivotaan, toivotaan. Ja sinä, pitele sinä täällä »kartuusia vireillä».

VII.

Vilhon lähdettyä ulkomaille tunsi Juuso itsensä omituisen orvoksi ja yksinäiseksi. Ei ollut hänellä nyt ketään lähempää ystävää, jolle hän avonaisesti ja vapaasti olisi voinut kertoa tuumistaan ja tunteistaan ja jonka hän olisi luullut ymmärtävän itseään. Useista aikuisistaan ja vanhemmista tovereista oli hän viime aikoina vieraantunut, ei ollut voinut heitä seurata eikä ymmärtää heidän muuttumistaan, ajan vaiheiden mukaan. Hänen suhteensa Heikkiinkin oli viime vuosina pysynyt aivan kylmänä; he seurustelivat kyllä toisinaan ja vanha tuttavuus jatkui ennallaan, mutta siinä ei ollut enää sitä sydämmellisyyttä eikä avomielisyyttä, jota oli ollut ennen takavuosina. Juusokin oli luonteeltaan käynyt yhä enemmän suljetuksi ja epäileväksi, eikä hän voinut sietää sitä laskevaa, itsekästä ja itsekylläistä luonteen piirrettä, jota hän nykyjään alinomaa huomasi Heikin puheessa ja käytöksessä. Useat seikat saattoivat heidät kumminkin tekemisiin toistensa kanssa. Jo kesällä oli Juuson maalta pitäin täytynyt pyytää ja käyttää Heikinkin nimeä vekselissä ja myöskin Heikin halu puuttua »Kyntäjän» asioihin vaikutti, että he useimmin olivat tekemisissä toistensa kanssa; Heikki oli nyt vihdoinkin kirjoittanut siihen muutaman kirjoituksen taloudelliselta alalta. Vaan vanha luottamus ei enää kasvanut ennalleen.

Tutkintonsa suoritettuaan toimitti Juuso nyt »Kyntäjätä» vereksillä voimilla ja saavuttikin sille vähän vilkkaampaa kannatusta. Mutta samoihin aikoihin hän herkeämättä ja huolella tähtäili ja neuvotteli mistä hän saisi jotain tointa ja tuloa. Sillä sitä hän kaipasi ja tarvitsi.

Tavallisin kysymys, johon Juuso näihin aikoihin sai vastata missä hän vain liikkuikin, oli tämä; »No, mitä sinä nyt teet ja mitä aijot?» Usein se kysymys tehtiin välinpitämättömästi, muun puheen puutteessa, usein myös pelkästä kohteliaisuudesta ja vielä useammin vaarattomasta uteliaisuudesta. Ja silloin oli Juuson helppo vastata:

-- Ei ole vielä varmaa tietoa, otan sopivan toimen ja tulon mistä saan. Onhan myöskin hieman tuumaa ruveta lukujakin jatkamaan ja vähin olen jo alkutöihin ryhtynytkin.

Tutkintojensa aikana oli näet Juuso osoittautunut erittäin tarkaksi ja tunnolliseksi kieliopillisissa tutkimuksissa ja useat yliopiston opettajat olivat vilkkaasti kehottaneet häntä jatkamaan opintojaan erittäinkin äidinkielen tutkimisen alalla. Siinä tarvittiin työmiehiä, olisi vahinko, ellei Juuso tässä muodossa voisi käyttää kykyään äidinkielensä hyväksi. Itsellään teki Juusolla hyvin mieli: tuokin oli aikoinaan ollut eräs hänen kauniimpia unelmiaan silloin kuin hän rohkeimmillaan haaveksi, miten hän tulisi tekemään työtä kotimaisen kansallisuutensa ja äidinkielensä kypsyttämiseksi. Sittemmin oli hän jo luopunut tästä unelmasta niinkuin useimmista muistakin, oli katsonut sen olevan toteutumattomissa, eihän hänellä riittänyt kykyä, aikaa eikä varoja. Vaan nyt se palasi taas uudella voimalla: voi, jospa hän saisikin ruveta työskentelemään tällä mielialallaan, työskentelemään hiljaisesti, uutterasti ja esteettömästi...!

Mutta hän ei kumminkaan nyt vajonnut varsin syvälle näihin toiveisiin. Häntä rasittivat raha-asiat, painoi velka ja vekselit huolettivat; ei hän uskaltanut sen liikkuvan painolastin kanssa lähteä uudelle taipaleelle. Kun saisi vakinaisen lainan! Mutta se ei ollut enää niin helppoa sekään, kuin entisinä hyvinä aikoina. Oli näet ajan merkkiä sekin, että lukumiehillä ja yleensä henkisten rientojen edustajilla ei enää ollut sitä luottoa, kuin takavuosina, -- henkisellä ja aatteellisella työllä ei ollut enää entistä merkitystään. Ennen sai lukumies isommitta vaikeuksitta suurenlaisiakin lainoja eikä takuumiehistä ollut puutetta; pitihän auttaa eteenpäin pyrkiviä nuorukaisia, auttaa etenkin jos mies oli lupaava ja työkykyinen. Nyt oli yleinen harrastus kääntynyt pääasiallisesti taloudellisia hankkeita kohden; ylioppilailla olivat rahat tiukemmassa, ihmiset olivat tarkempia takuistaan ja lukumiehillä vähän luottoa. Kysyttiin nyt jo enemmän millä se maksaa, kuin mitä se mahdollisesti tulee isänmaan hyväksi tekemään.

Juuso tarvitsi virkaa, tuloja ennen kaikkia. Sen hän tiesi itse ja sen tiesivät useat hänen tovereistaankin, jotka hänen kanssaan olivat raha-asioissa. Miten aikoi hän antautua tieteellisiin toimiin kun kaikki aika uhkasi mennä rahahuoliin? Hän oli pian, pikemmin kuin oli aavistanutkaan, joutunut moniin ja sekaviin vekseliasioihin: kun itse tarvitsi muitten nimiä, oli hänen täytynyt kirjoittaa muille nimensä, ja pankit antoivat tähän aikaan kernaasti rahoja. Ja siksi hän älysi, kun toiset toverit hänen aikeitaan kyselivät, että siinä oli muutakin kuin pelkkää uteliaisuutta.