Part 6

Elna ei ollut kuullut mitään varmaa arvelua Juuson kappaleesta, ainoastaan joitakuita viittauksia, mutta niiden johdosta hän juuri olikin peloissaan eikä voinut olla arasti Juusolle kuiskaamatta:

-- Jospa olisit sittenkin jättänyt sen laatikkoon!

-- Niinkö arvelet vieläkin, sinä pieni visapää, vastasi Juuso leikillisesti, mutta vaipui samassa taas raskaampiin mietteisiin. -- Ehkä olisi se ollut parempi, jatkoi hän kotvasen kuluttua, mutta pitäähän sitä koettaa pyrkiä eteenpäin, eihän ihminen voi muuta kuin koettaa. Ja miksi huolehdimme ennakolta, ollaan tänään iloisia. Tule, lähdemme mekin ulos, siellä on ilma kaunis ja maailma ystävällisen näkönen, elä kuvaa sinäkään nyt eteemme mustia värejäsi.

Ilma oli raitis, taivas selkeä. Oli juuri ruvennut hämärtämään, myymälät olivat sytyttäneet kirkkaiksi suuret ikkunansa, iltapäivän liike oli pääkaduilla vilkkaimmillaan. Siihen vierivän joukon sekaan heittäysivät Juuso ja Elnakin kulkemaan. Juuso oli taas laskenut hilpeän tuulensa valloilleen, tarinoi sekasin järkeä ja järjetöntä tehden kaikenmoisia havaintoja ja huomautuksia...

Siinä he kävelivät kirkkaasti valaistun kalustokaupan ohi, Juuso pysäytti Elnan sitä katsomaan, ja virkkoi:

-- Kas tuossa, kuinka on rakastettavan mukava keinutuoli, siinähän voisi koska tahansa uneksia pois kaikki maailman huolet ja harmit. Annahan kun mulla kaikki aikeeni onnistuvat ja se oma pieni koti perustetaan, niin tuo sinne varmasti ostetaan. Tiedätkös, se on juuri mieleinen keinutuoli, joka kodin kodiksi tekee, -- eikö olekin?

-- Ehkä. -- He kävelivät edelleen, tulivat lamppumakasiinin kohdalle ja pysähtyivät siihenkin. Ja silloin virkkoi Elna:

-- Vaan katsoppas tuossa, lamppu...

-- Niin, todellakin lamppu, huudahti Juusokin. -- Suuri, tukeva lamppu niinkuin tuo tuossa, se valaisee ja lämmittää, -- senkin me ostamme.

-- Ja siihen tuollaisen vaaleanpunaisen, laajan varjostimen, joka tekee koko huoneen iloisen, punertavan näköiseksi.

-- Juuri niin. Ja kun silloin takassa hehkuu lämmittävä hiilos...

Semmoisia he juttelivat ja haaveksivat, miten mikin sopisi ja miten koti kodikkaaksi kävisi. Ei ollut heillä vielä koskaan tosin ollut puhetta, että se koti heillä tulisi olemaan yhteinen, yhteenmenosta ei oltu koskaan sanaakaan virketty. Mutta he olivat molemmat sitä ajatelleet ja ne ajatukset tulivat aivan huomaamatta itsestään siinä ilmi, se oli heistä ikäänkuin luonnollista. Elna taisi kumminkin samassa huomata tuon ajatusten vallattomuuden, koska punastui hiukan, kätki kasvonsa muhviinsa ja herkesi äänettömäksi; mutta Juuso ei nähnyt siinä mitään merkillistä, hän rakenteli vain vapaasti suunnitelmiaan tulevaisuutta varten.

Mutta muitten tuumain lomaan palasi aina väkisinkin mieleen se huomisilta, vaikka Juuso koettikin sitä pitää loitommalla. Elna väitti, ettei hän aikonut ensinkään tulla teaatteriin ... ei, hän ei tule, hänestä olisi niin kiduttavaa istua siellä ja vahtia miten mikin kohta vaikuttaisi yleisöön ja miten sen suosio milloinkin kääntyisi. Hän kärsisi siellä, hän häpeisi ... niin juuri, hän nyt oli kerran niin hupakko. No, tehköön kuinka tahtoo, myönsi Juuso, hupakko hän oli, siitä ei päästä. Mutta jos kaikki hyvin käy, niin tulee Juuso teaatterista suoraan kotiin ja sitten he, Elnan, Oton ja Hildan kanssa, menevät syömään juhlailtasen, eikä siinä pidä oleman surua eikä apeata mieltä. Kunhan se huomisilta nyt vain jo olisikin ohi...!

Tältä kävelymatkalta palattuaan eivät Elna ja Juuso toisiaan tavanneetkaan muuta kuin pikimmältään päivällisaikana. Elna oli koulussaan ja Juuso tuli iltapäivällä asioiltaan kotiin paraiksi ehtiäkseen viskata teaatteripuvun päälleen ja rientääkseen Oton ja Hildan jälkeen, jotka olivat lähteneet jo edeltäpäin.

Elna oli kotona ja kuuli Juuson tekevän lähtöä. Hän ajatteli mennä eteiseen, kun Juuso tulisi huoneestaan, häntä vielä puhuttelemaan, toivottamaan onnea ja kehottamaan olemaan rauhallisena. Hän astui jo askeleen, kun kuuli oven narahtavan, vaan pysähtyi. Ei, parempi on ettei hän mene, hän oli itse niin levoton ja tuntui omituisen heikolta. Tuntui aivan siltä, että jos hän nyt menisi Juuson näkyville, niin purskahtaisi itku esiin eikä hän voisi olla kiepsahtamatta pojan kaulaan ja painamatta päätään hänen rintaansa vastaan; ja sitähän hän ei kumminkaan saanut tehdä. Elna kuunteli: nyt se ottaa takin ylleen, jo avaa ulko-oven, jo laskeutuu alas portaita. Teki vielä silloinkin mieli juosta jälestä, kutsua Juuso takasin ja kuiskata: elä mene Juuso, elä mene ollenkaan...

Vaan miksi? Ehkäpä meneekin kaikki hyvin, hän tulee kolmen tunnin perästä voittajana takasin. Voi jospa hän, Elna, voisi jotakin tehdä että kappale menestyisi ja ilta olisi onnellinen; hän tekisi vaikka mitä, hän antaisi: puolen elämästään, antaisi nuoruutensa, kauneutensa -- kaikki! Jos hän koettaisi rukoilla, rukoileisi niin syvästi, niin nöyrästi ja kiihkeästi, että täytyisi hyvän Jumalan heltyä ja kääntää suosiollisiksi ihmisten mielet...

Ei, kovin hän oli hupakko, miksikä hän oikeastaan tässä hätäili ja mitä se hänen hätäilemisestään parani.

Elna meni huoneeseensa, avasi kirjan ja rupesi lukemaan. Luki sivun ja kaksi, mutt'ei hänellä ollut aavistustakaan mitä hän luki, ajatukset lensivät valloilleen kaiken maailman teitä, puikkelehtivat lakkaamatta edestakasin, milloin teaatterin näyttämölle, milloin kauas tulevaisuuteen. Hän hypähti toisinaan ylös tuoliltaan, käveli pari askelta, meni vuoteensa luo ja nojautui siihen, painoi päänsä patjoihin ja lepäsi niin hetken liikkumattomana. Ja taas hän nousi ja istui kirjansa ääreen.

Hänen tätinsä, Almin rouva, kuuli viereiseen huoneeseen hänen siellä liikkuvan ja virkkoi:

-- Mitä hypit siellä yksin, tyttöni? Tule tänne tekemään käsitöitäsi, istutaan nyt yhdessä, koska et mennyt teaatteriinkaan.

Elna järjesti tukkansa, kuivasi silmänsä, johon huomaamatta kyynele oli pusertunut, tuli tätinsä luo ja istui työnsä ääreen. Aina kun täti häntä puhutteli, nosti hän päänsä ja näytti kuuntelevan sekä vastailikin väliin. Mutta ei hän tiennyt kuolemakseen mitä se täti puhui eikä mitä hän itse vastasi, ajatukset liitelivät muualla kaukana ja niitä oli mahdoton koota ja hillitä.

* * * * *

Juuso riensi pitkin askelin Henrikinkatua pitkin ja pujahti eteisessä tunneksivan yleisön lomitse sisään teaatteriin, rientäen suoraan paikalleen johtokunnan loosiin. Hänen ohi rientäessä nykäsivät ihmiset, jotka hänet sattuivat tuntemaan, toisiaan käsivarresta ja osottivat että tuossa se nyt meni tekijä. He lausuivat sen puoleksi surkuttelevalla äänellä, tietäen että yleinen käsitys kappaleesta oli hyvin epäilevä. Mutta samassa jo helähtikin tiuku, yleisö lappausi teaatteriin sisälle, asettui paikoilleen, kahisi ja kääntelihe siinä vielä hetkisen sillaikaa kuin kaasu pienennettiin ja vasta samassa kuin esirippu nousi, vallitsi salissa täysi äänettömyys.

Juuson silmät seurasivat koneellisesti noita näyttämöllä esiintyviä henkilöitä. Hän muisti joka vuoropuheen, mutta ei niitä nyt oikein tuntenut, ne kuulostivat hänestä tuolta näyttämöltä niin elottomilta ja laimeilta. Puhuivatko nuo ihmiset noin unisesti ja nukkemaisesti, vai oliko tuo juuri itse kappaleen vikaa? -- No, vilkastuihan se sentään vähän, tuossa oli jo pari aivan reipasta kohtaa ja kestihän sitä eloa nyt näyttämöllä yhtä mittaa. Ensi näytöksen loppu vaikutti varsin edullisesti ja Juuson vetäytyessä siimekseen, kuului aika vilkas käsien räpytys ja esivaate sai nousta pari kertaa.

Kapakan puolella, johon yleisö väliajaksi vetäysi, oli sihinää ja porinaa. Kappaleesta keskusteltiin pienissä piireissä.

-- Jaa-ah, eihän tuo sentään niin tuhmalta kuulunut. Hiukan pitkäveteistä tosin, mutta muuten väki somaa.

-- Jos se vain tämmöiseltään jatkaa...

Vaan jatko ei tyydyttänyt saman verran, ei pitänyt mitä alku lupasi. Toisen näytöksen otti yleisö hyvin kylmästi vastaan. Olihan siinä muutamia kauniita kohtauksia, mutta ne eivät tulleet oikein johdonmukaisesti esiin eikä tarpeeksi lujassa yhteydessä ja välipaikat olivat heikkoja ja onttoja -- näytelmää olikin näiltä paikoin niin paljo katkottu ja muutettu. Yleisö ei saanut mitään varmaa, ehyttä vaikutusta.

-- Jopa meni alakärsäksi, eihän se ollut sitä eikä tätä, puhuivat porisijat kapakan puolella.

-- Arvasihan sen jo, ettei Juuso ollut jaksanut yhteen otteeseen samalla ponnella painaa.

Eikä yleisön suosio tämän laskeumisen jälkeen enää paljo kohonnutkaan. Kolmas näytös oli tosin vähän reippaampi ja ehyempi ja herätti jonkunverran myötätuntoisuutta, vaan neljäs veti taas alaspäin, se oli aivan liian pitkäkin, väsytti, ja teaatterissa tuli kuuma. Ja kun viides alkoi ja tapausten suoritus kehittyi, oli yleisö jo kyllästyneenä, jännitys oli lauennut, joten loppuosan elävämmät ja kauniimmat paikatkaan eivät enää jaksaneet tempasta katsojia mukaansa. Muutamassa paikassa sotkeutuivat vielä repliikitkin, joten yleisö ei saanut selvää mitä se olikaan. Ja kun esirippu laskeusi, kuului vain se tavanmukainen, lyhyt ja virallinen, käsientaputus ja yleisö nousi kylmänä paikoiltaan. Muutamat nuoret miehet jatkoivat käsientaputusta vähän pitemmälle ja sieltä täältä kuului yksityisiä huutoja, jotka vaativat tekijää esille. Vaan niillä huudoilla ei ollut pontta eikä voimaa, esirippu nousi kerran, tekijää ei näkynyt ja samassa vaikeni vaatijain äänikin ja kuoli pois kuin nukkuneen rukous.

Kävellessään pois teaatterista arvosteli yleisö kappaleen kokonaisvaikutusta. Siinä tuntuivat liiaksi vasaran jäljet, sanottiin yleisesti, olihan siinä kauniitakin paikkoja, vaan eipä jaksaneet ne iltakautta pitää mielialaa vireillä.

Arvostelua jatkettiin ravintoloissa, joihin suuri osa partterriyleisöstä tavan mukaan meni syömään ja viettämään teaatteri-illan hauskempaa puolta. Siellä istuskeli muutamassakin pöydässä Heikki ja eräitä hänen tovereitaan, niitä samoja, jotka olivat olleet mukana yleistä mielipidettä ennakolla luomassa. -- No, nyt se Juuson kappale oli haudattu niinkuin he olivat ennustaneetkin, sanottiin siellä.

-- Olisin voinut ennakolta lyödä vedon, että näin tulisi käymään, vaikk'en olisi mitään kuullutkaan, vakuutti Heikki. -- Mutta en olisi toki luullut, että hän laski näin lapsellista lorua teaatteriyleisön eteen.

-- Kovin keskosen tekasi, toistivat toiset. -- Olisi saanut sitä kypsyttää vielä kymmenen vuotta. Vaan hätäili mies.

-- Hätäili. Eipä taida hän nyt tänä iltana ilojuhlaa viettää.

-- Nyt hän on tietysti äärettömän onneton ja syyttää koko maailmaa. »Häntä ei ymmärretä», sehän se on epäonnistuneen taiteilijan ainainen valitusvirsi.

-- »Taiteilijan» todellakin, virkkoi Heikki taas naurahdellen. -- Kunpa nyt mies tästä edes vähän viisastuisi ja rupeaisi todenteolla työntekoon, järkevämpään, tukevampaan työhön. Ei sitä sillä elä, että kiduttaa ihmisiä ikävillä näytelmäkappaleilla.

Tähän suuntaan kävi arvostelu muissakin pöydissä. Ne, jotka sanomalehtiin kirjoittivat arvostelujaan, käyttivät vähän siloisempia sanoja ja antoivat runsaammin tunnustusta. Olipa seassa joku kehuvakin lause ja tekijää kehotettiin ystävällisesti jatkamaan, mutta silmälläpitäen niitä ja niitä ja niitä ehtoja ja vaatimuksia. Ja koko tuon hyväntahtoisuuden altakin kuultivat pääväreinä tuomion sanat.

Tappio siis, murhaava tappio! Sen oli Juuso käsittänyt jo kappaleen alussa, hän oli sen nähnyt näyttämöltä, nähnyt yleisöstä ja hän ihmetteli vain sitä, kuinka hän ei sitä ennen ollut selvästi käsittänyt. Mutta hän istui siltä paikallaan tyyneen ja kylmän näköisenä, vastasi rauhallisesti, kun joku tuli häntä puhuttelemaan ja lohduttamaan. Viimeisen näytöksen keskipaikoilla hän kumminkin hiipi ulos, viskasi takin ylleen, käänsi kaulustan pystöön, painoi lakin syvälle päähänsä ja lähti yksikseen kävelemään kadulle.

Katkesi kaunis unelma, pitkä, rakas unelma, siinä se nyt nousi savuna ilmaan ja hälveni pois, -- sellainen oli tunne Juuson mielessä. Sen unelman seurassa oli hän viettänyt niin suloisia hetkiä, nauttinut sen kangastamista toiveista, vaalinut sitä kuin lasta, -- nyt se lapsi oli kuollut ja hän oli itse sen tappanut. Hän ei ollut raskinut kätkeä sitä nuoruuden muistokseen, hän oli tahtonut lentää... No, nyt olivat ainakin siivet leikatut. Parasta kai niin olikin, muuten hän ei olisi tainnutkaan viisastua koskaan.

Rangaistus oli tullut, hän sai nyt kävellä siinä yksin, katua ja hävetä. Ei ollut hänellä rohkeutta kotiinsa mennä, -- siellä odotti se valkotukka tyttö, jota hän ei ollut totellut, -- ei, Juuso ei voinut mennä hänen näkyviinsä, ei voinut mennä koskaan... Hän tahtoi paeta pois, pois koko kaupungista. Sepä onkin viisainta, pois, maalle työtä tekemään, oikeata järkevää työtä, nyt ovat toki unelmat haudatut.

Maalle, piiloon, yksinäisyyteen! Jo huomisaamuna, -- se on päätetty!

Oli jo puolen yön aika, vaan vielä meni Juuso ystävänsä Vilhon luo, hän tahtoi näet tänäyönä laittaa kaikki valmiiksi, että aamulla pääsi lähtemään. -- Vilholla oli vielä tuli, hän luki makuullaan vuoteessa. Hänkin oli ollut teaatterissa, oli taas vähän rasittunut siellä ja uni karttoi silmää. Oudoksuen nousi hän avaamaan tähän aikaan koputtavalle, vaan tyyntyi kohta kun tunsi Juuson.

-- No, veljeni, sinä et ole oikein tyytyväinen. Tulos oli minullekin odottamaton. Lukiessa vaikutti kappale toisella tavalla, siinä oli silloin sydäntä, lämpöä, runoa, nyt oli tuo tuoksahdus kuin poissa.

-- Ei puhuta siitä enää. Olen jo haudannut unelmani, nyt täytyy vain koettaa unhottaa vainaja. Riensin vain sinulle ilmoittamaan, että lähden aamulla maalle, erääseen talonpoikaistaloon Hämeessä, jossa toivon saavani rauhallisen lukupaikan.

-- Se ei olekaan tuhma tuuma.

-- Olisi vain pitänyt keksiä se ennen. Mutta nyt jäävät yksin niskoillesi »Kyntäjän» hommat, minä en aikoisi siellä maalla tehdä muuta kuin lukea.

-- Lue sinä vain, tottahan täällä toimeen tullaan. Eläkä tämän illan tapausta mielessäsi haudo, eihän se nyt mikään häpeä ollut, olithan sentään tehnyt kelpo työtä.

-- Kirveleehän se, vaan koetan unhottaa; ja onni on, että muut unhottavat välemmin.

Vilhon luota käveli Juuso suoraan kotiinsa, veti esiin matka-arkkunsa ja rupesi sitä täyttämään. Valikoi tarpeelliset kirjat, latoi ne pohjalle ja vaatetta päälle. Mutta aina toisinaan jäi hän kädet hervottomina istumaan arkkunsa laidalle ja koetti turhaan tyynnyttää mieltään, jonka katkeruus kokonaan valtasi. Aamuyö oli pitkälle kulunut, kun hän väsyneenä retkahti vuoteelleen ja nukkui.

Aamulla ilmoitti Juuso päätöksensä lyhyesti emännälleen, käski sanoa terveiset toisille asuntotovereilleen, jotka vielä nukkuivat ja ajoi asemalle, vaikka olikin vielä tarpeettoman aikaista. Osti piletin ja kiirehti vaunuun istumaan, -- mitäpä hän siellä asemasillallakaan komeili.

Mutta kun hän siinä istui ja alakuloisesti katseli ulos vaunun ikkunasta, näki hän siellä väkitungoksessa tytön, joka levottomasti kierteli edestakasin ja kysyvin katsein pälyi ympärilleen. Se oli Elna, -- Juuso tiesi että se haki häntä. Hetkisen ajatteli hän sittenkin pysyä piilossa paikoillaan, vaan seuraavassa tuokiossa hän jo hyppäsi ylös, juoksi asemasillalle ja tarttui lämmöllä tytön molempiin käsiin.

-- Tulitko todellakin?

-- Niin, Juuso, miksi noin aijoit paeta; vaan ymmärränhän sinut... Mutta olinhan luvannut sulle tämän kukan.

-- Kiitos, niin sinä lupasit. Minä lähden nyt alottamaan uutta taivalta ja aijon siellä hiljaisuudessa ponnistella kovasti. Näin siipivikaisena ollessani ajattelin sanattomasti kadota ja palata vasta, jos haavat menevät umpeen ja siivet taas vähän kannattavat.

-- Mutta Juuso, etkö ollut siinä vähän itsekäs?

-- Olinko, -- kiitos, ett'et sinä ollut, vaikka olisi ollut syytäkin.

Säälillä katseli Elna poikaa, joka siinä seisoi niin masentuneen näköisenä. Ja hän puhui rohkaisevasti:

-- Usko minua, mielesi rohkenee taas pian. Ja kun siivet ovat kasvaneet, tulethan silloin kohta takasin?

-- Tulen, haen sinut käsiini ja sanon: tässä olen nyt taas.

-- Terve tuloa!

Juna vihelsi, matkustajain oli kiirehdittävä vaunuihin. Viimeisen kerran heilautti Juuso hattuaan junan jo liikkeellä ollessa ja näki vielä kerran tyttönsä rohkaisevasti ja kirkkain katsein nyökyttävän päätään jäähyväisiksi.

VI.

Kevät kasvoi, voitti talven ja heitti herättämänsä luonnon kehittymään ja kukoistamaan kesän lämpimässä, hellässä hoidossa.

Juuson näytelmäjuttu oli jo aikoja sitten Helsingin hyörinässä unehtunut ja hän oli itsekin jo joutunut vallan unhotuksiin, kun ei hänestä ollut mitään sen koommin kuulunut eikä häntä ollut näkynytkään vuosipuoliskoon. Sellaisia pikkuseikkojako olisi pääkaupungissa joudettu monta päivää muistamaan aikana, jolloin kaikkien, yksin yhteiskunnan pienimpäinkin, huomio oli kiintynyt niihin yleisiin tärkeihin tapauksiin, muutoksiin ja käänteisiin, jotka tähän aikaan juuri olivat tekeillä ja jotka edistyivät vilkkaalla vauhdilla. Tapaus seurasi toistansa valtiollisessa elämässä, niistä puhuttiin ja väiteltiin tähän aikaan kaikissa seuroissa ja piireissä; yksi oli vielä kesken, kun jo ilmestyi toinen ja tämä oli tuskin pääkaupungista ehtinyt levitä maaseudulle, kun se jo syntymäpaikallaan sai väistyä kolmannen, uusimman tieltä.

Ja syy oli selvä. Oli vihdoinkin tullut puolueoloissa suorituksen aika pitkällisen taistelun jälkeen. Suomalainen puolue oli ruvennut asettumaan ja vakaantumaan siihen asemaan, jonka se tuon vuosikymmeniä kestäneen sitkeän kamppailun kautta oli itselleen hankkinut ja jota viimeiset asiaa koskevat lainsäädännölliset asetukset edellyttivät ja sille myönsivät. Kansan enemmistön kielen oikeudet olivat viimeinkin pääasiassa tulleet tunnustetuiksi ... nyt se kieli rupesi yhdessä vartiopaikassa toisensa jälkeen ottamaan haltuunsa nuo oikeutensa. Ja se vaikutti oloissa muutoksia ja uudistuksia.

Olihan tosin jo edellisinä vuosina tapahtunut huomattavia olojenkäänteitä, vaan tätä nykyä ne olivat ratkaisevaa laatua ja siksi ne synnyttivät niin virkeää eloisuutta ja vilkkaita keskusteluja. Suomenmielisyydellä oli tähän asti ollut enimmäkseen aatteellinen merkitys, sen tarkoitusperän saavuttaminen oli ollut alituisessa taistelemisessa ja vähimmätkin edistysaskeleet vaikeat astua; olihan suomenmielisyys viime aikoihin saakka leimannut miehensä melkein epäsuosittavaksi, olihan »fennomaani» aikoinaan ollut suorastaan marttyyrinimitys. Nyt saivat suomenmieliset vähitellen ruveta hengittämään täysillä keuhkoilla, nyt oli koittanut aika, jolloin taistelu rupesi näyttämään tuloksiaan ja taistelijat saattoivat toivoa palkkioita kestetyn päivän helteestä. Asian voitto oli myöskin miesten voitto. Samalla kuin yksityiset suomalaiset koulut vihdoin alkoivat päästä vakinaisiksi ja suomalaiset asiakirjat virastoissa päteviksi, nousivat suomenmieliset miehetkin viroissa ja arvoissa.

Hallitushan se etupäässä veti huomiota puoleensa. Uusia senaattorin paikkoja oli täytettävänä ja niiden harvojen suomenmielisten lisäksi, jotka viime aikoina olivat raivanneet itselleen tien aina neuvostopöydän ääreen, odotettiin jännityksellä uusia nimityksiä tapahtuvan. Niinpä tapahtuikin, suomalaiset miehet voittivat yhä enemmän sananvaltaa hallituksessa. Ja toisten kiivetessä ylös senaatin portaita istuivat toiset, puolueen huomattavassa asemassa olevat pylväät, rauhallisesti paikoillaan odotellen turvallisessa äänettömyydessä oman vuoronsa tuloa. Sillä että se tuli, siitä olivat he itse yhtä varmat kuin yleinen mielipide.

Vielä toiset, alempana olevat, odottivat ylempäin ylenemistä ja paikkojen aukenemista edessään ja seuraava kerros seurasi yhtä valppaasti ajan nopsia käänteitä. Sama hyvien toiveiden virta kulki yhä syvempiin kerroksiin, yhteiskunnan nuorimmatkin haaveksivat jo ilosesti valkenevaa tulevaisuutta ja tavallista varmempaa retkeä ylöspäin. Se meni miehestä mieheen tuo tunne, mieliala oli rohkaiseva ja elähyttävä ja sepä juuri vaikutti, että kaikissa kerroksissa ja piireissä noita uusia kuulumisia tavallista tarkemmin seurattiin. Uusia enteitä, uusia suunnitelmia syntyi myötään, mielipiteitä leivottiin ja pantiin liikkeelle, ne raivasivat nopeasti itselleen teitä yksityisten seurapiirien, klubien ja ravintoloiden kautta virastoihin ja kävelypaikoille, niistä kasvoi tuota pikaa »yleisiä mielipiteitä», joilla oli määrätty tarkoitus ja määrätty tahto ja jotka tavallisesti veivätkin tahtonsa perille.

Samalla olivat ihmiset tilaisuudessa tarkkaamaan puolueolojen myötään vaihtelevia vivahduksia, edistystä ja karttuvaa rohkeutta yhdellä puolen ja peräytymistä ja masentuvaa mieltä toisella. Ruotsinmielinenkin puolue, tuo raskas, jäykkä ja järkähtämätön, joka taistelun aikana ei ollut vallan paikaltaan hievahtanut, ei ollut tahtonut nähdä mitään eikä oppia mitään, vaan oli pysynyt aivan värähtämättömänä kansallisen liikkeen maassa puhallellessa, sekin oli nyt vihdoin muutamia vuosia sitten ruvennut vähän liikuskelemaan ja käänteleimään, oli käynyt hieman levottomaksi ja hermostuneeksi, -- oli tuntunut rupeavan »jalkoja kylmämään.» Pöyhkeänä se vielä mahtaili entisellä isännyydellään, vaan eipä voinut se olla huomaamatta, että sen valtaan suureni lovi siellä, toinen täällä ja että vartiopaikka toisensa perästä joutui vastapuolueen käsiin. Puolue ei ollut enää yhtä tönkkönä eikä yhtenäisenä, siihen oli lohennut useampia ryhmiä, jotka edustivat eri ajatussuuntien vivahduksia ja olivat eri mieltä menettelytavoista. Nämä suunnat esiintyivät puolueen äänenkannattajissa, jotka ahkerasti kiistelivät keskenään. Vanha, hievahtamaton Dagbladi oli halennut kahtia, puolueen jyrkät olivat perustelleet uusia äänenkannattajia yhden toisensa perästä, äkäsiä ja punasia, toiset, maltillisemmat, »liberaalit», jotka eivät koskaan saavuttaneet täyttä luottamusta millään taholla, kiistelivät taas he keskenään siitä, kuinka pitkälle oli mentävä perääntymisessä ja »vapaamielisyydessä.» Dagbladi oli itse vielä mahtava herra, mutta niitä oli jo, jotka uskalsivat puhua sen kuolemasta. Sillä tuo liberaalisuus oli huonossa huudossa niin puolella kuin toisellakin, sen miehet näkivät vähitellen itsekin, että heidän hyvät aikomuksensa menivät vettä keittämään, suuri yleisö varsinkin maaseudulla oli nyt sillä kannalla, että se vaati ehyeltään yhtä tai toista, toisen surmaa toisen voittoa, ja mielellään kuultiin näihin aikoihin lainailtavan Ibsenin Brandin sanoja: »Intet eller alt!»

Tuota heikennystilaa käyttivät hyväkseen suomalaisen puolueen köyhemmät ja köykäsemmät äänenkannattajat, pääkaupungin sekä suomen- että ruotsinkielinen; ne rupesivat rohkasemaan karkeammaksi ja varmemmaksi äänensä, opettelivat puhumaan isäntämiehinä. Rauta oli kuumaa, siksi oli taottava. Ja ne takoivat ja lietsoivat ja innostuivat itse yhä enemmin palkeiden painantaan ja siitä hehkahtelevaan hiilokseen.

Ajan virkeät muutokset vaikuttivat luonnollisesti ylioppilaspiireihinkin, joskin hieman omituisella tavalla. Ne eivät nostaneet siellä mieliä uuteen innostukseen eikä tulistuttaneet ylioppilaspolitiikkaa, ne ajoivat päinvastoin ylioppilaat kamareihinsa lukemaan ja suorittamaan tutkintojansa puolta lyhyemmässä ajassa kuin ennen. Mielet olivat vielä väsyksissä vanhojen taistelujen ajoilta, vilkkaimmat politikoitsijat olivat jo poissa yliopistosta eikä nouseva polvi tuntenut mitään intoilemisen halua eikä tarvetta. Tunnus-sanana oli, että ylioppilaat eivät enää politikoitse, ne lukevat. Vastaleivotut kävivät kohta käsiksi kurssikirjoihin niinkuin jatkoksi koulun läksyihin ja vanhemmat, jotka olivat intoilleet vuosiaan hukkaan, koettivat hekin nyt korvata laiminlyömisiään. Osakunnissa oli hiljaista ja elotonta; jos vielä joskus tapahtui jokin kiivaampi keskustelu tai tiukempi äänestys, niin oli se enemmän entisajan muistojen matkimista kuin varsinaista taisteluintoa.