Part 5

Hän heilautti Elnaa vyötäreistä ympäri ja oli niin iloinen ja ystävällinen, että Juuso sitä ihmeellä katseli ja turhaan mietti tuon mielialan lähteitä. Toipa Hilda sinne Juuson huoneeseen heille makeisiakin ja innostui kerran toisensa perästä ennustelemaan, kuinka suuren voiton Juuso tällä näytelmällään tulisi voittamaan. Ja hän tempasi vähitellen Juusonkin mukaansa siihen innostukseen, tämän itseluottamus ja toiveet kasvoivat ja pian hän jo härnäsi lempeästi Elnan arkuutta, kysyen miksei hän suoraan uskaltanut sanoa mielipidettään. Se ilta oli hänelle oikea riemuilta, ja hän uneksi yölläkin voitoista ja laakereista. --

Seuraava päivä oli sunnuntai. Talvinen sää oli yhtä kirkas ja leppoisa kuin edellisenäkin päivänä, ihanimmillaan oli puitten huurteinen kukoistus ja lakea lumikenttä kimalteli tuhansista kiteistä. Pääkaupungin asukkaat, niin nuoret kuin vanhat, olivat tänään liikkeellä lumisessa luonnossa, mikä jalkasin, mikä hevosella, monet, nuoremmat varsinkin, suksilla. Heitä hiihti pieniä ryhmiä ulos kaupungin joka laidasta ja joka tullista, toiset haarausivat selälle saaria kohden, toiset metsiin ja mäkilöille. Muiden ryhmäin joukossa hiihti siinä rannikkoa pitkin Pitkältä sillalta Vanhaakaupunkia kohden myöskin Vuorikadun puulaaki, Otto edellä, levotonna hioen suksiaan, joille hän olisi tahtonut antaa vinhemmän vauhdin, muut yhdessä ryhmässä jälempänä.

Parin tunnin hiihdon perästä saavuttiin siihen mökkiin, josta Hilda oli puhunut ja jossa muori kahvia tarjoili. Levätessä siinä luki Juuso seuralaisilleen teoksensa. Hän ei lukenut nyt sillä varmuudella eikä innostuksella, kuin eilen, sillä nyt hän luki arvostelua varten, ei yksin Elnalle. Ja lukiessaan hän varsinkin koetti Vilhon silmistä tarkata minkä vaikutuksen se teki, kävi levottomaksi, kun tuli paikkoja, jotka eivät häntä itseäänkään vielä oikein tyydyttäneet ja kohotti äänensä, kun saapui ehyemmille kohdille. Oli sovittu, että muistutukset tehtäisiin vasta lopussa. Mutta kun oli loppuun tultu, tunsi Juuso selvästi, että vaikutus ei ollut se eilinen, hänen oma rohkea vakuutuksensa oli poissa ja melkein katumoiden katseli hän toisia. Nämä olivat aluksi hetkisen ääneti, -- kappale ei siis ollut temmannut heitä täydelleen mukaansa.

Mutta se oli heihin kuitenkin vaikuttanut, vakuuttivat he kaikki. Siinä oli lämpöä, siinä oli sydäntä; sanoivat he. Ja Vilho virkkoi hetkisen ääneti istuttuaan:

-- Onneksesi olkoon, Juuso! Se on kaunis teos, sinä olet luonut jotain kelvollista. Vie teaatteriin! Sanottanee ehkä, että se on näytelmäksi liian runollinen, liian subjektiivinen, liian tunteellinen -- en tiedä sitä, -- vaan minua se miellytti.

Tytöt kehottivat kaikki Juusoa viipymättä tarjoamaan »Sisaruksensa» näyteltäväksi. Se kävi sydämmeen, se ei voinut olla näyttämöltä syvästi vaikuttamatta. Ja yksimielisesti he onnittelivat Juusoa.

Juuso kuunteli heitä ääneti ja riitaiset tunteet hänessä risteilivät. Teos ei ollut hänestä itsestään enää sama kuin ennen. Hän oli kyllä kirjoittaessaankin monasti empinyt ja epäillyt juuri samaa, josta Vilho oli huomauttanut ja nyt se puoli oli juuri hänelle itselleenkin selvennyt. Hänestä oli aina tuntunut, samalla kuin houkuttelevalta, myöskin vastenmieliseltä laskea tuota hiljaisten mietteidensä luomaa, noita nuoruuden haaveilujaan ja tunteitaan, kylmän yleisön arvosteltaviksi ja nyt se hänestä vielä enemmän siltä tuntui, tuntuipa aivan kuin tuo julkisuuden vaatimus olisi ollut melkein loukkaus hänen sisempiä tunteitaan kohtaan.

He hiihtivät takaisin. Keskipäivän paiste kuumenti ja raukasi, kelikin oli pehmentynyt, verkalleen he eri ryhmissä ponnistelivat selkää pitkin kaupunkiin päin. Elna hiihti Juuson rinnalle, erottausi muista aivan kuin jotain sanoakseen, vaan pitkään aikaan he eivät kumpanenkaan puhuneet mitään, -- puhuttavaa kyllä tuntui olevan, vaan se ei lähtenyt tulemaan esille. Vihdoin kysäsi Juuso:

-- Sanoppas nyt Elna, miltä tuntuisi sinusta nähdä näyttämöltä tuo sepustus?

-- En uskaltaisi kuolemakseni tulla sitä katsomaan.

-- Miks'et uskaltaisi?

-- Sitäpä en voi selittää. Eihän se minuun kuulu, mutta minua hirvittäisi jo ajatuskin, että kaikki nuo kauniit tuokiokuvat, nuo hennot tunnelmat, viskattaisiin kaikenmoisten hyvien ja pahojen ihmisten eteen. He eivät kenties ymmärtäisi niitä, eivät tahtoisi ymmärtää, ehkä ivaisivatkin niitä. Ja kaikki riippuisi tuon satunnaisen yleisön hetkellisestä mieltymyksestä tai vastenmielisyydestä. Ei, minä en antaisi sitä teaatteriin, panisin laatikkoon ja lukisin joskus vain hyville ystävilleni.

-- Tiedätkös, noin juuri, juuri noin tuntuu minustakin. Ja niin minä teenkin. Siksi ei »Sisaruksiani» koskaan näytelläkään.

Taas hiihtivät he hetkisen ääneti rinnakkain. He olivat molemmat ikäänkuin vähän alakuloisina, masennettuina. Mutta yhtäkkiä pysähtyi Elna ja virkkoi:

-- Mutta...

-- Mutta mitä?

-- Mutta _jos_ se onnistuisi -- olisihan silloin sääli kätkeä valmis teos laatikkoon...

-- Niin, _jos_ se onnistuisi. Jos yleisö ymmärtäisi sen, mieltyisi siihen niinkuin sinä.

-- Ja huutaisi sinut esille ja taputtaisi käsiään ja myrskynä kaikuisi: »hyvä!»

-- Ja silloin olisin minä voinut tehdä palveluksen kotimaiselle kirjallisuudelle ja taiteelle. Silloin tulisit sinäkin ja onnittelisit minua.

-- En, minä olisin piilossa, en näyttäytyisi ollenkaan kun sinua kunnioitettaisiin. Vasta myöhemmin, kun kaikki olisi ohi, tulisin minä ja puristaisin sinun kättäsi.

-- Ja sepä olisikin suurin palkintoni! -- Vaan se »jos»! oi, ei se onnistuisi, minä tunnen sen selvästi, siitä tulisi surkea tappio, minä saisin hävetä koko maailmaa, itseäni ja sinuakin.

Hiihdettiin edelleen, keskustelu tuntui jo lakanneen. Vaan vielä jatkoi Elna hiljaisella äänellä:

-- Minua et. Silloin minä...

-- Silloin sinä...?

-- Silloin toisin sulle kukkasen -- kiitokseksi omasta puolestani.

Se pelottava »jos!» Viekottelevaa se oli, viehättävää ja makeaa kuin Eevalle kielletty omena, vaan myöskin niinkuin tämä vaarallinen ja nöyryytystä uhkaava.

Vaan loppumatkalla Juusosta tuo ristiriita vähitellen selveni ja hän teki varman päätöksen. He olivat Elnan kanssa ensimmäisinä ehtineet kaupungin rantaan ja odottelivat siinä toisia. Ja kun kaikki olivat koolla, sanoi Juuso äkkiä:

-- Minä en vie »Sisaruksia» teaatteriin?

-- Mikset, olethan hullu, sinun täytyy, kehottelivat toiset. Vaan Juuso vastasi vain:

-- En vie, se on päätetty.

Ja hänestä näytti, että siinä katseessa, jonka Elna silloin häneen loi, oli paljo kiitollisuutta, paljo osanottoa ja paljo palkitsevaa lempeä.

Kotiin tultuaan viskasi Juuso käsikirjoituksen laatikkoon. Virukoon siellä, hän tahtoi vapautua siitä, vapautua noista turhista unelmista. Hän tahtoi ruveta tekemään työtä, oikeata todellista, näkyvää työtä, josta tulosta syntyisi, jospa vähemminkin loistavaa niin sitä varmempaa ja turvallisempaa. Mitäpä joutavista suuruuden aikeista, ei niissä ole kumminkaan suurinta onnea. Ja onnea hän nyt kaipasi, haaveksi hiljaista rauhallista kodin onnea ja lämpöä, -- se se on kumminkin elämän korkein maali.

Tuo tunne oli niin äkkiä, mutta niin merkillisen voimakkaasti vallannut hänet äsken tuolla jäällä Elnan rinnalla hiihtäessään. Olipa tuntunut kuin olisi kuulunut jokin lempeä, ujo kehoitus: Pois, Juuso nuo uhkakorkeat unelmat, nuo vaaralliset yritykset, mitä me niistä, ei ne meidän onnea lisää, ne vain häiritsevät sitä, viivyttävät sitä. Säilytetään onnemme ja unelmamme itseämme varten ja me tunnemme itsemme kaksinkerroin tyytyväisiksi. Ja Juuso oli ymmärtänyt sen äänettömän kuiskauksen ja päättänyt totella sitä. Juuso istahti keinutuoliinsa, heitti päänsä taaksepäin; raukasi niin suloisesti hiihdon jälkeen, tuntui niin lämpöseltä ja hyvältä. Ja ajatuksetkin kulkivat niin miellyttäviä, niin toivehikkaita ja kauniita teitä.

Olihan se omituista: Koti ja Elna, nuo kaksi mielikuvaa, olivat hänen ajatuksissaan aivan kuin itsestään sulautuneet yhteen eikä hän niitä voinut eikä tahtonutkaan toisistaan erottaa. Mistä oli nyt tuo kodin kaipuu yhtäkkiä tullut? Sieltäkö jäältä, noista muutamista lämpösistä lauseista? Niin, juuri sieltä; puhuihan Elna siellä hänen kohtalostaan, hänen toiveistaan ja peloistaan juurikuin omistaan, -- se siunattu lapsi! Ja se oli tuntunut niin kodikkaalta ja suloiselta, tuo pehmoinen kiharapää oli ikäänkuin omin ehdoin painautunut hänen sydämmelleen. Levätköön siinä! Tämä oli hänen näytelmänsä ansio, siitä hän sitä kiitti, jos sen merkitys muuten jo olikin mennyt...

Niin, »Sisarukset», ne maatkoot laatikossa. Teos oli hänen salaisten unelmainsa tulos, jääköön kätköönsä, mitäpä hän siitä vetäisi tuonne turhuuden tuskalliseen taisteluun. Nyt Juusoa innosti paljo ihanampi unelma ja samalla kuitenkin todellisuuden unelma. Kodin onni, se oli nyt hänen haaveilunsa uusi esine ja sen hän päätti tarmokkaalla työllä itselleen hankkia. Ei se koti tarvitse olla suuri eikä komea, pieni pesä vain niinkuin törmäpääskysellä, vaan oma pesä, yhteinen sen kanssa, jonka silmistä tuo ihanan onnen lupaus säteili. Sepä onni heille olisikin yltäkylläinen, sillä ei olisi rajaa eikä määrää, se olisi joka hetki uusi ja joka hetki nuori. Tapelkoot muut maailman kunniasta ja maailman herruudesta, he eivät Elnan kanssa tarvinneet onneaan varten muuta kuin kipeneen kotimaan kamaraa nauttiakseen siellä syrjässä maailman touhusta ijäti uudistuvan lempensä elähyttäviä pisaroita ja sitä tehden ansaitakseen vaikka karkeankin leipänsä uutteralla työllä...

Ja Juuso innostui ääneensä Fritiofin sanoilla lausumaan:

Och när de andra kämpar rida Ur silfverportarna tili strid, Jag skulle sitta vid din sida En trogen vän, -- och se på dig...

Niin, noihin silmiin hän katsoisi ja niistä hän imisi voittonsa ja laakerinsa ja palkkionsa eikä himottaisi maailman kunnia...

Päivälliskutsu katkaisi äkkiä hänen ihanan haavekuvansa. Taaskin oli mielikuvitus liidättänyt hänet unelmain maille. Mutta nyt ne unelmat olivat todellisuuden pohjalla, ne olivat mahdolliset toteuttaa ja niiden täytyi toteutua.

Siirtyessään pöytänsä luota katsahti Juuso vielä laatikkoon, joka oli jäänyt raolleen ja jonne hän oli heittänyt tuon pitkän työnsä hedelmän. Hän pysähtyi silmänräpäykseksi sen viereen:

-- Sääli sinua on, mutta täytyyhän kerrankin viisastua. Näistä puolin käydäänkin todelliseen työhön!

V.

Hyvät päätökset eivät ole tekojen vertaiset. Juuso soti viikon mielitekoaan vastaan, vaan sen ajan kuluttua ei hän enää malttanutkaan antaa »Sisarustensa» maata pöytälaatikossa. Hän otti ne sieltä esille, katseli niitä vielä ja näytti muillekin. Ja seuraus oli, että hänen piti välttämättä jättää teoksensa teaatterille, ei auttanut enää mikään.

Ja hän jätti sen. Se luettiin, punnittiin ja mitattiin ja loppupäätös oli, että siinä oli paljo kaunista ja kelvollista, vaan näyttämöä varten sitä täytyi paljo muuttaa. Mutta se ansaitsi kyllä korjaamista, olisi vahinko jos ei sitä saataisi kotimaiselle näyttämölle.

Silloin sitä alettiin muuttamaan. Yksi kohtaus karsittiin pois, toinen oli lisättävä, yksi henkilö poistettiin, pari kolme lisää. Pitkiä keskusteluja, joihin Juuso mielestään oli valanut mitä kauniimpia tunteitaan ja sisällisimpiä ajatuksiaan, pyyhittiin, silvottiin ja lyhennettiin, uusia oli kirjotettava sijaan. Ja sinne tänne sekaan oli laitettava näyttämöltä mahtavasti vaikuttava tapaus.

Oli siinä Juusolla juoksua! Hän leikkeli, pyyhki, kirjoitti ja kiroili sekaan. Viskasi monasti nurkkaan koko tekeleen, vaan otti sen jälleen armoihinsa ja juoksi taas.

Siinä kului viikkoja ja kuukausia. Juuso oli tuskissaan: aika tärveltyi ja teos meni hänestä myötään yhä enemmän pilalle. Eihän hän voinut tilauksesta eikä tilapäisesti luoda mitään ehyttä eikä kaunista, siitä tuli paikattua ja tyhjää. Ja se ei ollut enää hänen omaansa, siinä ei ollut enää häntä itseään, siinä oli jo jotain vierasta, jotain keinotekoista ja lainattua. Koko juoni muuttui, ajatukset muuttuivat ja tarkoitukset ja kappaleesta tuli aivan toinen, kuin alkuperäinen oli ollut.

Vaan tottapa sen niin pitää olla, arveli Juuso, muutteli ja laittoi. Ja niin se vihdoin maaliskuussa valmistui, Juusolle ilmoitettiin että osat olivat jaetut, harjoitukset alkoivat ja muutamain viikkojen perästä tulisivat hänen »Sisaruksensa» esiteltäviksi. Hän oli silloin jo melkein väsynyt ja kyllästynyt koko hommaan, omatunto soimasi, luvut olivat sillaikaa kokonaan jääneet syrjään ja kaikki muut hyvät päätökset rauenneet. Välinpitämättömästi, melkein katumusmielellä luki Juuso eräänä päivänä sanomalehdissä uutisen, että »... ensi viikolla tulee näyteltäväksi hra J. Tuomisen 5-näytöksinen historiallinen näytelmä Sisarukset...»

Vaan yleisössä se uutinen herätti huomiota ja puheenaihetta. Vai uusi näytelmänkirjoittaja, mistä sellainen tähti on noussut? kyselivät oudot. Ja tuttavat taas ihmettelivät: kas sitä poikaa, jotakin se koettelee, miltä vain jälki näyttänee!

Ja yleinen mielipide, tuo mahtava ja vaarallinen herra ja tuomari, sai nyt Juuson näytelmän edelläkäyvän käsittelynsä alaiseksi. Se on vaarallinen herra siksi, että se on niin mielivaltainen ja niin armoton sille, joka ei ole sen suosioon päässyt. Näihin aikoihin tuo yleinen mielipide Suomen pääkaupungissa käsitteli ja ratkaisi enimmäkseen valtiollisia ja puolueasioita ja hallitsi tyrannina Helsinkiä niinkuin se aina hallitsee kaikkia, ja varsinkin pienempiä yhteiskuntia. Mikäli valtiollisiin virtauksiin tuli, oli yleisen mielipiteen alku tavallisesti yläilmoista lähtösin. Siellä oli lausuttu varma sana, parolli, joka irti päästyään heti lähti liikkeelle. Ja nopsa se oli kulussaan. Illalla kerrottiin siitä klubeissa, kerrottiin jo parissa kapakassakin, mutta kerrottiin aivan yksityisesti, miehestä mieheen. Aamulla se leveni kuin virta vahva virastoissa ja työpaikoissa, kävelytunnilla päivällisen alla se oli jo monen tiedossa, oli silloin jo melkein »yleinen mielipide». Kaikki tiesivät, miten asia oli ja miten sen piti olla ja olivat siitä vakuutetut. Mutta kun kävelijät menivät kotiinsa päivälliselle ja kertoivat siellä asian omaisilleen ja pöytätovereilleen, niin saattoi iltapäivällä jo sanoa, että se oli »kansan tahto». --

Se oli yleisen mielipiteen tavallinen kulku. Mutta toisinaan, pienemmissä asioissa, se sentään retkeili päinvastaiseen suuntaan, ja silloin sitä ei koskaan tiennyt missä se oli syntynyt ja mistä se oli tullut, se liiteli ikäänkuin ilmassa, se oli synnyltään jo yleinen. Tämä lentävä mielipide se oli tempaissut Juusonkin näytelmän kouriinsa ja puisteli sitä nyt säälittä ja armotta.

Samana päivänä, jolloin uutinen oli ollut lehdissä, istuskeli Heikin luona muutamia tovereita. Heikin luona istui usein tuossa iltapäivällä joitakuita tovereita, se oli ikäänkuin tullut tavaksi, siellä oli totuttu käsittelemään päivän tapahtumia, oli totuttu kuulemaan terveitä ja järkeviä mielipiteitä, siellä oli ikäänkuin jokin politiikan koulu. Nytkin oli puhuttu eräästä äsken tapahtuneesta nimityksestä. Se oli ollutkin hyvin omituinen nimitys, se mies oli harpannut pitkän harppauksen, mutta niin olikin hän, peijakas soi, osannut pitää itseään esillä ja aika oli ollut otollinen. Siinä se on salaisuus, niin sitä pitää tässä maailmassa vuovata.

Hänestä livahti keskustelu Juusoon, -- se mies näyttää myöskin aikovan harpata pitkän hypyn ja tuotapikaa viskautua maineen selkään; se kai aikoo ajaa kauas.

-- Siltä se näyttää. Perustaa täällä ensin oman äänenkannattajan, esiintyy johtavana miehenä ja päällepäätteeksi kirjoittaa suuren, kansallisen näytelmän. Sehän on ennen pitkää suuri mies.

-- Ja kuka olisi uskonut sitä tuosta hiukan hullahtavasta Juusosta. Pää sillä kyllä on hyvä ja intoa on myös, mutta mistä tuo tarmo?

-- Hm! Kohta kai se ylpistyy niin, ettei meitä pientä väkeä näekään, -- nytkin tahtoo jo pysytteleidä erillään.

-- Jos vain tämä hänen näytelmänsä onnistuu, niin tokko tuo enää mahtunee omiin housuihinsakaan.

-- Niinpä niin -- jos se onnistuu. Mutta ei se kuulu vielä olevan niin varsin vaarallista.

Heikki se tiesi tämän ilmoittaa ja ilmoitti sen semmoisella äänellä, että saattoi uskoa hänen tietävän vähän enemmänkin. Hän hymähti, viskasi jalatkin sohvalle, jossa hän istui ja vihelsi.

-- Kuule, oletko kuullut mitään lähemmin tuosta kappaleesta? kysyivät toiset uteliaina.

-- Enpä juuri paljoa. Mutta senverran tietävät kaikki, että siinä on ollut hirmunen työ saada se näyttämölliseen kuntoon. Juuso on saanut neuvojen mukaan kirjoittaa sen melkein aivan uudelleen ja sittenkään hän ei ole totellut kaikkia neuvoja, joten tulos lienee hyvin epävarma. Ja sitäpaitse kuuluu se olevan tuollainen runollinen, tunteellinen, yleensä siirappia...

-- Hoo, jo minä ajattelinkin että niinkö se lentäisi.

-- Kappale ei siis tule onnistumaan?

-- Mene tiedä, en minä vaan usko. Ja siinä se nyt on Juuso talvikauden juossut ja tärvellyt aikansa ja menettänyt rahansa -- ei sitten jaksa velkojaan maksaa eikä valmistu miksikään. Se kouhottelee, minä olen sanonut sille, että nykyaika vaatii muutakin kuin pelkkää tuollaista intoilemista...

Pian Juuson näytelmästä puhuttiin useammissakin piireissä ja, merkillistä kyllä, aina samaan suuntaan: irti laskettu mielipide oli liikkeellä ja levisi piiristä piiriin. Näyttelypäivän lähetessä oli se jo tunnettu ympäri kaupungin ja saattoi sanoa »yleisen mielipiteen» olleen sen, että kappale ei tule onnistumaan.

Mutta sillävälin kuin Juuson pitkäaikaisen, hartaan työn hedelmää näin edeltäpäin mestaroittiin ja murenneltiin hänen haaveksimiaan laakereita, pysytteli hän itse syrjässä puuhaten ja ponnistellen omissa mietteissään ja huolissaan. Olihan hän levoton näytelmänsäkin vuoksi, vuoroin pelkäsi ja vuoroin toivoi ja viskelehti kiduttavassa epävarmuudessa. Yhtenä hetkenä hän katkerasti katui, että oli päästänyt »lapsensa» sinne maailman markkinoille, toisena hetkenä oli jo siitä iloissaan. Mutta hänellä oli juuri tähän aikaan vielä muitakin huolia ja ajattelemisia.

Omatunto soimasi, aika oli mennyt hukkaan, olisi pitänyt kevääksi valmistua, vaan nyt se oli kaikki lykkäytynyt. Ja lukuvarat tekivät tiukkaa. Ne vähät rahat, jotka hän syksyllä kotipuolessaan oli saanut hankituksi, olivat menneet vanhoihin reikiin kuin kuumille kiville, hänen oli täytynyt elää talvi pikkuvippuilla koettaen kotipuolestaan tiedustella yhä uutta lainaa. Vaan sieltä ei lähtenytkään enää. Juuso oli vitkastellut luvuissaan, oli jo ennestään kovin paljo velkaa, tulevaisuudesta ei ollut tietoa eikä niiden alituisten tarpeiden loppumisesta. Niin kirjoittivat sukulaiset, joiden puoleen hän taas oli kääntynyt, ja tottahan se oli. Eläminen tuli tällä tavoin kovin kalliiksi, tarpeen aika pitkistyi eikä tuloja mistään päin... »Kyntäjäkään» ei palkinnut työtä ensinkään, veti vain taaksepäin. Ja kaikki oli se hänen omaa syytään, hän oli kevytmielisesti vitkastellut.

Nyt oli hän taas kovassa rahapulassa, maksuja joka suunnalle, kassalainoja lankeili ja räätärit juoksivat laskujen kanssa, eikä tietoa mistä ottaa. Ne huolet masentelivat miehen mieltä ja hän kulki näihin aikoihin sameissa mietteissä harkiten mihin päin pitäisi kääntyä. Jos nyt kaikki yritykset onnistuisivat, niin kyllähän ne siitä taas toiveet paraneisivat, saisi takuita ja lainaa. Mutta tähän hätään, mistä nyt...?

Näissä huolissa istuskeli Juuso eräänä aamupäivänä muutamassa ravintolassa odottelemassa taas yhtä tuttavaa, jolle hän tänään oli luvannut maksaa, vaan jolle ei olisi voinut maksaa. Silloin tuli siihen eräs hänen vanhimpia tovereitaan, jota hän ei ollut tavannut pitkiin aikoihin. »Kippis», -- sillä nimellä tämä yleensä kulki toverien seurassa, -- oli myöskin jo niitä Juuson aikuisia innostusajan tovereita ja hänellekin olivat ne ajat jääneet kiinteäksi perinnöksi niinkuin Juusolle, vaikka vähän toisella tavalla. Hänelle oli noista aaterikkaista ajoista jääneet sitkeimmin muistoon ne intoa ja rohkeutta antavat maljat, joilla tiheissä juhlatilaisuuksissa höystettiin koreita puheita ja terästettiin uhkuvia mieliä. Hän oli usein uudistellut niitä muistojaan ja vähitellen joutunut niiden palvelijaksi. Nytkin hän oli jo hyvin rohkaisevalla ja repäisevällä tuulella, tarjosi lasin ja joi itse kaksi.

-- Ota vekseli! kehotti hän, kun Juuso hänellekin valitteli ahdinkotilaansa, ihmetellen mistä mahtaisi saada rahaa irti.

-- Minä, ylioppilas!

-- On niitä vekseleitä ylioppilailla muillakin ja sullahan on jo nimi. Peijakas, rahaa lohkee varmasti ja vaikka paljokin.

-- Mutta se olisi kovin vaarallinen yritys.

-- Ka, vaarallinen, velka on aina vaarallinen, eihän siitä koskaan pääse maksamatta eikä vedestä kastumatta. Mutta täytyyhän sinun puolessa vuodessa kumminkin saada rahoja.

-- No täytyy, täytyy... Kun uskaltaisi.

-- Mitäs hittoja, oletko sinä vielä mamman poika! Mies syö ja mies saa ja mies asiansa vastaa. Vaan jos olet kovin ensikertalainen, niin otetaan osille, minä hommaan nimet ja kaikki, et muuta kuin kirjoitat poikkipuolin.

-- Niin, poikkipuolin... Kuule, mietitään nyt vielä, en tahtoisi siihen ryhtyä.

-- Mietitään, mietitään, en minä usuta. Mutta pankista saat jos tarvitset.

Juusoa kammoksutti se puuha, hän ei olisi millään ilveellä tahtonut sekaantua tuollaisiin asioihin, hän tiesi sen, niistä koituu vain huolta ja harmia ja kärsimyksiä. Eikä ollut hän luullut koskaan tarvitsevansa sitä tehdä. Isän eläessä tuli rahoja kotoa riittämään asti, hänen ei ollut tarvis niistä koskaan huolehtia. Vaan kun isä kuoli hänen toisena ylioppilasvuotenaan, huomattiin että pesä meni melkein kuitiksi. Silloin oli tullut lainaileminen, ja saikinhan niitä lukurahoja aluksi sukulaisten avulla, mutta nyt näytti tulleen sulku kerrassaan... Jokohan, jokohan piti antautua tuolle luisuvalle pinnalle ... ei, vielä täytyy koettaa muuten.

Ja Juuso koetti vielä parin ystävän kautta saada pahimmat reijät tukkoon, vaan hän ponnisteli turhaan. Ei auttanut vihdoin muu kuin kirjoittaa poikkipäin, saishan tuota edes koettaa, lähtisikö. »Kippis» sai paperin ja meni asioimaan. Ja parin tunnin perästä hän tuli takasin.

-- Hei vain, rahaa kuin roskaa! Nyt jaetaan, minä otan toisen ja sinä otat toisen...

Tulihan sitä nyt, vaan huolet eivät siitä huvenneet. Se oli Juuson ensimmäinen vekseli tuo, se ahdisti häntä, painajaisen tavalla, hän näki siitä pahoja unia ja mietiskeli nyt jo puolta vuotta aikusemmin, miten hän mahtaisi saada sen lunastetuksi. Hän kuvitteli, että jos se »Kippis» taas ei osaansa maksa -- siitä tulee ijankaikkista rettelöä...

Vaan hetkeksi kumminkin helpotti, saihan edes nuo nakertavat pikkuhuolet vaikenemaan ja pääsi ajattelemaan muita asioitaan: lukujaan, joita olisi pitänyt ajatella ja näytelmäänsä, joka nyt tahtoi riistää kaikki ajatukset.

Se oli juuri päivää ennen kuin »Sisarukset» piti näyteltämän. Juuso ihmetteli itse, että hän oli sentään siksikin rauhallisella mielellä; hän oli hyvillään, että nyt vihdoinkin oli päässyt noista kiusoittaviksi käyneistä juoksuista, -- menköön sitten puuhun tai petäjään! Ja olihan Juusolla toiveita että kappale menestyisikin. Hän oli ollut katsomassa harjoituksia ja näyttihän tuo luistavan niinkuin näytelmä ainakin. Olisihan hänellä tosin ollut paljokin muistutettavaa esitystä vastaan, sillä ei se semmoista ollut, joksi hän sen kirjoittaessaan oli ajatellut ja jommoisena hän silloin oli nähnyt tapaukset mielikuvituksessaan; mutta kappale olikin siitään niin paljo muuttunut. Vaan arvelivathan sentään muutkin sen menestyvän, -- ei kukaan hennonut hänelle ilmoittaa, minkä tuomion »yleinen mielipide» jo ennakolta oli siitä langettanut.

Näistä syistä oli Juuso tänään kotonaankin hilpeämmällä mielellä kuin pitkään aikaan. Hilda, joka jo kaupungilla oli kuullut mitä »Sisaruksista» yleensä arveltiin, katseli häntä kummissaan ja kysyi:

-- No nytkö et enää huolehdi ollenkaan menestymisestäsi?

-- En; olen tehnyt työn, tuomitkoot nyt muut.

-- Huomennapa sitten onnitellaan, sanoi Hilda kaksimielisesti ja läksi keskustelua enemmälti jatkamatta ulos. Hän ei tahtonut Juusolle ilmoittaa kuulemiaan kulkupuheita, mutta ne estivät häntä kumminkin enää Juuson toiveita rohkasemasta.