Part 18

Juuson maailmankatsanto oli tällä hetkellä siksi toivoton, ettei Oton ehdotus alussa häneen vaikuttanut eikä hän voinut siitä innostua. Vaan Oton koko esiintymisessä oli niin paljo sulaa ystävyyttä ja osanottoa, että se jo semmoisenaankin teki hyvää kuulla. Kävelymatkaltaan pistäysivät he Kaivohuoneelle levähtämään ja purasemaan pari voileipää, -- Juuso ei ollutkaan syönyt mitään vielä sen päivän lukuun. Siellä puhuttiin vielä Suomussalmesta ja nyt jo Juusossakin heräsivät siksiverran eloon nuo menneet, herttaiset muistot, että hän vähitellen mieltyi tuumaan; siellä sydänmaalla olivat ihmiset, ajatteli hän, kaikessa yksinkertaisuudessaan toki rehellisiä ja hyväntahtoisia, vilpittömiä ja vehkeettömiä, eikä raivonnut siellä tuo kaikkea aatteellisuutta kuolettava kilpailu ja kateus, joka teki sivistyksen hedelmät niin myrkyllisiksi. Ja niinpä he ennen kotiin menoaan Oton ehdotuksesta päättivät, että huomispäivänä toimitetaan nuo Juuson huoneessa olevat hynttyyt ja kampsut kesäksi johonkin makasiiniin ja sitten lähtee mies itse kesälaitumelle saloon.

Näissä tuumissa tuli Juuso illan suussa kotiinsa. Hän tunsi itsensä ruumiillisesti äärettömän väsyneeksi ja viskausi siitä syystä sohvalle pitkäkseen, hetkiseksi vain, aikoi hän, vaan hän vaipuikin syvään, sitkeään uneen. Hänellä oli ruumiskin ollut tänään ikäänkuin jännityksissään, sille teki tuo lepo niin hyvää. Ja hänestä tuntui aivan, kuin hän jo olisi ollut siellä maansydämmen tuudittavassa rauhassa, jossa hän oli vapautunut kaikista kaihoistaan ja kaikista muistoistaan. Vaan vähitellen vaihtui mielikuva Juuson vaipuessa syvempään uneen, ja hänestä tuntui kuin olisi hän nojannut päänsä siihen lempeään, lämpöseen syliin, jossa hän aina lapsena oli löytänyt hoivaa ja lohdutusta pienissä suruissaan ja pettymyksissään, äitinsä helmaan. Ja se lepo tuntui niin turvalliselta ja tyynnyttävältä. Mutta unelman lennossa himmeni äidinkin kuva hänen mielikuvituksestaan ja hän oli näkevinään edessään toiset, yhtä lempeät ja lempivät kasvot, suuret, siniset silmät ja otsaa kiertävät kutrit ja pehmonen käsi hiveli hiljaa hänen raskasta, riutunutta päätään. Ja hän painoi päänsä syvemmälle sen pehmoseen helmaan ja itki, itki keventäviä, sulattavia kyyneleitä...

Vaan kyynelten vielä kostuttaessa päänalustinta häipyi tuo autuas unelma tuntumattomiin eikä Juuso voinut pidättää sitä kiini. Kävi taas kuin kostea, hyytävä hengähdys hänen ylitsensä ja kylmä väre puistatti hänen ruumistaan. Hän koetti selviytyä, koetti tarkastella, missä hän oli ja minne hän siitä pakeneisi. Vaan hänen ympärillään oli kuin jäätyvää, talvista merensumua, joka tukki näköpiirin joka taholta, eikä hän voinut sen keskestä erottaa muuta, kuin tuon tutun, kammottavan, kelmeän katseen, jossa oli se kylmä, himokas kiilto... Hyi! Juusoa puistatti niin, että ruumis tutisi ja hän heräsi unestaan.

Huoneessa oli melkein pimeä, nuo päällekkäin kasatut tavarat loivat kaikenmoisia muodottoman näköisiä varjokuvia hänen eteensä, ja hänen täytyi ojentaa kätensä tunnustellakseen, olivatko ne varjoja vai esineitä, ennenkuin muisti, missä hän oli ja mitä nuo kuviot olivat. Ikkunasta päin tulvasi yön raakaa, viileää ilmaa, ikkuna oli illalla jäänyt auki ja se oli se, joka Juusoa oli värisyttänyt.

Juuso nousi, sulki ikkunan, sytytti tulen, ja katseli kauan tuohon järjestyksettömään sekamelskaan, joka nyt tulen valossa teki vielä ikävämmän vaikutuksen. Ei ollut kukaan tehnyt hänelle vuodetta, siinä oli kirjakasa sängyn päällä; Juusoa janotti, hän haki juomavettä, sitä ei ollut missään. Hän oli yksin koko tässä huoneustossa, josta hänen sitäpaitse täytyi muutamain tuntien perästä muuttaa pois, mihin tahansa, pois vain avaraan maailmaan. Juuso muisti äskeisen tuumansa matkustaa Suomussalmelle; äsken se häntä viehätti, nyt melkein tympäsi sekin. Yksinkö sinne mustain mietteidensä kanssa, mitähän siellä tekisi ja mihin taas sieltä...? Eihän hän enää ollut sama mies kuin se Juuso, joka siellä kuusi vuotta sitten löysi rauhaa, viihdytystä ja innostusta aatteilleen, nykyinen ei taida löytää sitä mistään?

Mutta pois, ei auta, ja miks'ei yhtähyvin sinne kuin johonkin muualle. Juuso rupesi etsimään ja keräilemään kaikkia, mitä hän siellä matkalla mukanaan tarvitseisi. Hän kaiveli vinniltä tuotuja pakkalaatikoita, löysi sieltä Alanteen aikuisia onkimatarpeita ja pyssykojeita; siinä oli piippunysäkin ja tupakkikukkaro ja oli tuossakin joku paperikäärö, totta tosiaan hänen revolverinsa ... omituista, miten senkin olemassaolo oli niin kokonaan unhottunut.

Niitä tavaroita, joita hän aikoi ottaa mukaansa, järjesteli hän esille ja asetti muut paikoilleen ja puuhaili siten toista tuntia siinä yön yksinäisyydessä. Yö oli jo kulunut kappaleen ohi puolesta, olisi ollut maatapanon aika. Mutta Juusoa ei nukuttanut eikä hänen myöskään tehnyt mieli jäädä siihen yökaudeksi yksin valvomaan. Hänellä oli viime aikoina tullut ikäänkuin tarve aina vähän ajan perästä lähteä ulos kävelemään, nytkin hän yhtäkkiä hyppäsi istuimeltaan, haki takin päälleen ja sammutti lampun. Ulos, vapaaseen luontoon, täysillä keuhkoilla hengittämään!

Oli melkein pimeä kaduilla, mutta itäpohjassa kävi taivaanranta jo hienosti punehtumaan, kevätkesän aamu ilmoitti alkavasta sarastuksestaan. Juuso käveli kaupunkiin päin, tietämättä itsekään miksi hänen askeleensa nyt tällä kertaa sinnepäin suuntautuvat. Yö oli hiljainen ja autio, joku yksinäinen kulkija vain näkyi viilettävän kadun poikki, kotiinsa kai, vuoteelleen kiirehtivän. Mutta sataman kohdalla oli liike vilkkaampaa ja useat alas rantaan päin rientävät seurueet vetivät Juuson huomion puoleensa. Rannassa kuului höyrylaiva pihisevän ja puhkuvan, sen kirjavat tulet loistivat kauniilta pimeää aavikkoa vastaan. Se teki lähtöä ... niin, tämähän se on tietysti sama laiva, jolla Hilda matkustaa ulkomaille vieden pojan mukanaan.

Juusokin lähti laskeutumaan rantaan päin, ei mennyt kumminkaan ahertavaan ihmistungokseen, vaan vetäytyi siimekseen tavarakatoksen suojaan ja katseli siitä laivan lähtöä. Paljo siinä mahtoi matkustaa väkeä ulkomaille, koska oli noin runsaasti saattajia, täpösen täysi tavarasuojan ja rannan väli. Ne olivat kai kaikki matkustajia nuo, joilla oli kukat rinnassa ja jotka siinä vähän levottomasti jättivät viimeisiä jäähyväisiä saattajilleen, vilkasten vähäväliä milloin laiva rupeaisi loittonemaan rannasta. Pitkään aikaan ei Juuso saanut silmäänsä Hildaa, vaan vihdoin, kun hänen katseensa osuivat laivan kannelle, näki hän Hildan jo seisovan siinä, joukko saattoväkeä ympärillään. Vieressä seisoi palvelustyttö lapsi käsivarrellaan. Saattajista kävi siellä mikä suutelemassa poikaa otsalle, mikä taputti sen pientä kättä jäähyväisiksi... Kas tuossa tuli Heikkikin, hänkin puristaa pojan kätöstä ... Juuson oman pojan, hänen viimeisen lempensä, viimeisen toivonsa... Ja itse hän ei saanut mennä omaa poikaansa jäähyväisiksikään suutelemaan, hänellä ei ollut enää lapseensa sitä oikeutta, jota millä vieraalla saattajalla tahansa...

Vielä saapui viimeisiä matkustajia rantaan. Sillalla oleva yleisö väistyi ulommas, Juuson täytyi vetäytyä syvemmälle siimekseen. Hänen katseensa olivat koko ajan kiinnitettyinä sinne lähtevän laivan kannelle. Siinä menivät nyt pirstaleet hänen haaveksimastaan onnesta, siinä vietiin hänen taittuneen toivonsa viime sälökin, poika vietiin sanaa puhumatta, jäähyväisiä jättämättä isän luota, vietiin vieraille maille tullakseen siellä vieroitettavaksi hänestä ja hänen itsensä täytyi sitä katsellen lymyillä pimeässä varjossa, ettei kukaan häntä tuntisi, piiloittauta kuin pahantekijän... Välähti siinä kerran jo Juuson päähän ajatus juosta esiin piilostaan, tunkeutua tuon ahertavan ihmisjoukon läpi, hypätä laivaan ja temmata lapsi syliinsä, painaa se rintaansa vastaan ja juosta pois ... jääköön kaikki muu, kunhan hän saisi pelastetuksi toivojensa viimeisen kipinän... Vaan mitäpä se hyödyttäisi, ajatteli hän jo samassa tuokiossa, siitä olisi vain aihetta uusiin meteleihin ja uusiin pettymyksiin, hän joutuisi kumminkin alakynteen.

Laiva vihelsi viimeisen kerran, vieraat komennettiin kannelta pois ja tuo raskas alus lähti vähitellen loittonemaan selälle päin kääntäen keulansa ulapalle. Saattajat kohauttivat kerran vielä hattuaan, viuhtasivat nenäliinalla ja lähtivät vähitellen nousemaan kaupunkiin päin. Aamu rupesi jo valkenemaan, hämärä taisteli viimeisiä taisteluitaan koittavaa ruskoa vastaan.

Juusokin tuli esiin siimeksestään ja käveli ylös kadulle pysähtyen siihen silmänräpäykseksi miettimään, lähtisikö hän jo takasin sinne autioon kotiinsa, vai jatkaisiko kävelyään ulos kaupungista aamuseltaan heräävään luontoon. Juuri sillä hetkellä kulki rannasta nouseva pariskunta hänen ohitsensa... Niin, olihan se Heikki ja hänen vastakihlattu morsiamensa, hekin palasivat saattamasta Hildaa ja poikaa. Ohimennessä pääsi Heikiltä ikäänkuin huomaamatta hiljainen huudahdus »Juuso!» -- Juuso pyörähti taappäin, heidän katseensa osuivat vastakkain...

Juuso säpsähti, tapasi kädellään päätään ja näytti koettavan selvittää ajatuksiaan. Tuo silmäys ... tuo vaalea katse kylmällä, mutta samalla intohimoisella kiillollaan, tuossahan se oli nyt vihdoinkin ilmielävänä hänen edessään. Siinä oli nyt personoittuna tuo ahdistava mielikuva, joka häntä oli ikäänkuin vaivannut ja vainonnut, jonka alkujuurta hän oli etsinyt ja jolle hän turhaan oli ajatuksissaan koettanut muovailla varmaa muotoa. Juuri tuohon katseeseenhan hän oli yksinäisissä mietteissään koonnut käsitteensä koko siitä voittoisasta suunnasta, joka hänet oli sortanut, vienyt hänen elämäntyönsä, uskonsa ja toiveensa, mutta jota hän ei ollut voinut käsittää ... tuossa se oli nyt yhdistettynä luuhun ja lihaan, siinä hän sen oli ennenkin nähnyt, vaikka sitten kadottanut sen...

Liikahtamatta siltä paikalta, johon hän oli jäänyt Heikin silmäystä katsomaan, seisoi Juuso kotvasen niinkuin kivettyneenä, vaan hänen sisässään kävivät laineet korkeina. Tuo katse se on voittanut, se on kukistanut hänet; juuri sitä vastaanhan hän oli taistellut, sen itsekkäisyyttä, sen epäpuhtautta vastaan, juuri sen ohi oli hän koettanut kohottaa omat aatteensa... Miksikä piti tuon suunnan, tuon Heikin suunnan, juuri voittaa, miksi piti tuon kylmän, kiiltävän katseen saada noin pirullisesti ilkkua...?

Tuo katse! Hän oli sitä niin kauan etsinyt ja siinä sen edustaja nyt kulki, kääntyi tuossa juuri nurkan takaa vasemmalle... Mutta nyt hän sitä ei kadotakaan, ei...

Ja Juuso tunsi yhtäkkiä mielessään ennen tuntematonta päättäväisyyttä ja toimintavoimaa ja hän tunsi taas jäsenissään tarmoa ja uhkaa. Hänen täytyi vielä kerran nähdä tuon katseen, katsella terävänä ja rohkeana sen kylmään kiiltoon, hän tahtoi vielä kerran taistella tuota voittosaa voimaa vastaan, saada se pelkäämään, kukistaa se, kostaa sille ja palauttaa oikeus ja totuus, jotka olivat loukattuina maanneet allakynnen, taas arvoonsa ja valtaansa. Se oli niin kylmä ja levollinen tuo katse, mutta sen täytyi laskea luomensa ja vapista... Ja heti...

Se oli Juusolle itselleen aivan outo tunne tuo, vaan se tuli niinkuin korkeampana käskynä, jota vastaan ei ollut sotimista, se purkausi kuin kauan salassa kytenyt tuli ilmiliekkiin ja ajoi hänet toimimaan. Ja hänellä oli kohta suunnitelmansa valmis, mitä hänen pitäisi tehdä, miten hänen olisi vielä sinä yönä saatava tuo vieras valta voitetuksi ja kukistetuksi.

Hän lähti kiirein askelin kävelemään Kaivopuistoa kohden, pisti toripaikoilla pientä juoksua ja riensi vihurina sisälle asuntoonsa. Aivan kuin kärppä notkeana puikkelehti hän nyt huonekalukasojen ja tavaraläjien lomitse pöytänsä luo, tempasi sieltä esiinladottujen esineiden joukosta varmalla kädellä pienen käärön, pisti sen taskuunsa ja oli seuraavassa tuokiossa taas matkalla kaupunkiin päin, riensi niinkuin se, joka ei silmänräpäystä epäile tarkoituksestaan, ei astu askeltakaan sivulle eikä vilhu tarpeettomasti ympärilleen.

Mutta juuri kun hän taas harppasi satamanreunaista katua pitkin edelleen ja yritti kääntymään ylös kaupungille, tuli ryysyihin puettu mies häntä vastaan, tarttui napinlävestä kiini, pysäytti siihen ja päästi rämäkän naurun, kun Juuso ikäänkuin säikähtäen vetäysi taaksepäin. Se oli Kippis.

-- Ka, etkö taaskaan tunne vanhaa trastukampraatiasi ... mutta mistä sinä tulet, en minä nähnyt sinua laivarannassa, vaikka siinä rouvasi matkusti... Mitäs hittoja, menikö se nyt sulta se kultalintu, jonka sinulle hommasin, -- voi sinua mies, kun et pidellyt kiini!

Juuso ei vastaillut mitään, hän katseli vain Kippistä, joka siinä hoippasi hänen edessään likasena ja lakki silmillä, toisessa jalassa kenkä ja toisessa kalossi ja hänen ajatuksensa kulkivat aivan toisia teitä. Hän laski koko ajan mielessään, mihin Heikki milloinkin oli ennättänyt; nyt hän on saattanut morsiamensa tämän kotiin ja lähtee nyt sieltä palaamaan asuntoonsa...

Vaan Kippis puhua porisi koko ajan seuraten hänen askeleitaan ja aina sekaan rämähtäen nauramaan.

-- Sinä katselet minun vormuani, hehe! no, tässä minun ammatissani se ei ole niin määrässä ja kesäaikana on terveellistäkin liikkua vähän vilposemmassa puvussa. Minä olen näet vaihtanut ammattia sitten viime näkemän, ei siitä afäärimiehenä olostakaan ole, siinä jääpi maksuja maksamatta ja se on läpeensä sellaista hienosta vehkeilyä. Tässä nykyisessä ammatissani -- täällä sataman partaalla -- sitä tosin tuntee hartioissaan, mitä tekee, mutta siinä saapi maksun puhtaassa rahassa, milloin enemmän, milloin vähemmin...

Juuso tuli jo levottomaksi, ojensi kättään ja toivotti hyvää yötä.

-- Niin, nukkumaan tästä olin minäkin lähdössä, kiipeän tuonne vuorelle Tähtitornin juurelle, se on ylempänä aina vähän lämpimämpi. Mutta mihin sinä sinnepäin keskellä yötä, Kaivopuistossahan sinä asut? Vai oletko muuttanut? No on sinua vetelystä, kun noin väleen menetit kultalintusi, jonka sulle hommasin suurella vaivalla. Mikä sinusta nyt tulee? Sinähän olet huono taloudenhoitaja sinäkin, peijakas soi, kun et vain laita niin, että meistä tulee ammattikilpailijat...

Jo oli Juuso lähtenyt edelle kävelemään päästäkseen hänestä vapaaksi, vain Kippis ehätti vielä hänen jälkeensä jutellen:

-- Odotahan nyt, mihin sulla sellainen kiire. Kyllähän minulla tämä ammatti hyvä on, mutta siinä joutuu toisinaan hampaat naulaan. Olisiko sulla antaa joku pieni hopeasirpale, että aamulla voisin kehasta eineen aikana toriämmälle?

Rahaa, niin oli kai sitä Juusolla vielä kipene. Hän tyhjensi liivintaskunsa anojan kouraan:

-- Tuossa on, juo onneksesi.

-- Juo! -- juonkinhan minä, hitto soi, sinähän olet ruhtinaallisen jalomielinen, juon sinunkin onneksesi ja maksan takasin sitten kun seistään rinnakkain laiturin reunalla...

Juuso käveli jo hänen loruaan lopetellessaan kiirein askelin ylös kaupungille päin. Hän riensi hyvää vauhtia, ikäänkuin peläten myöhästyvänsä siitä varmasta päämaalista, mihin hän nyt pyrki: hänen täytyi aikaa hukkaamatta vielä saada käsiinsä tuo vihattu katse, tuo sortava, pelottava ... vaan nyt piti sen kerran räpäyttää luomiaan hänen edessään. Nyt oli hetki tullut, jolloin tuo kiero, vihattu suunta, joka ihmisten huonoihin taipumuksiin vedoten oli päässyt voitolle, kerrankin lupsahtaisi kokoon ja oikeus saisi hyvityksensä. Mikään voima maailmassa ei olisi nyt voinut estää häntä viemästä päätöstään perille.

Jo saapui hän Heikin asunnolle, -- niin, sillä oli vielä tulta huoneessaan, kuten hän oli arvannut. Ulko-ovi oli kiini, no, pääsee kai pihan kautta. Innokkaasti, ikäänkuin hänen henkinen olemassaolonsa olisi siitä riippunut, haki hän ovet ja käytävät, nousi ylös portaita ja soitti. Kului kotvanen, jo tuli Heikki avaamaan. Mutta oven auki lyötyään peräytyi tämä samassa takasin ja huudahti säikähtyneenä:

-- Juuso, sinäkö täällä, mitä sinä juokset keskellä yötä?

-- Aha! pelkäätkö kerrankin, räpyttääkö silmäsi vihdoinkin...

-- Mitä, oletko sinä humalassa vai hulluko?

-- Hullu, niin olen.

Ja samassa veti Juuso revolverin taskustaan, oikaisi sen Heikkiä kohden ja laukasi. Luoti ratkoi hian auki Heikin yöpaidasta ja riipasi vähän orvasketta. Juuso seisoi varmana paikallaan, koetti saada toista patroonaa laukiamaan, vaan se oli jo vanhennut ja pilaantunut, ei lauennutkaan. Sillävälin juoksi Heikki toiseen huoneesen, sulki oven jälessään ja Juuso kuuli siellä telefoonin hätäisesti soivan ja peljästyneen äänen puhuvan siihen.

-- Ahaa, hän pelkää, hän on tapannut. Se katse on kerrankin masennettu, se on sen itse tunnustanut...

Tyyneenä ja tyytyväisenä, aivan tyydytettynä teostaan seisoi Juuso hetkisen rauhallisesti paikoillaan. Sitten laski hän aseensa laattialle ja lähti verkkasin askelin astelemaan alas portaita, niinkuin mies, joka on tarkimman harkinnan mukaan täyttänyt velvollisuutensa. Hän tuli kadulle ja hänessä oli nyt niin varma, levollinen tunne: suoni löi tasasesti, pää oli kirkas ja mieli rauhallinen, -- näin levolliselta ei ollut hänestä moneen aikaan tuntunut. Kappaleen katua käveltyään näki hän vastaansa tulevan kaksi poliisia, jotka juoksivat minkä käpälästä lähti. Juuso astui heidän eteen, leväytti kätensä ja virkkoi:

-- Hei miehet, te juoksette ohi! Te olette tietysti menossa ottamaan kiini sitä miestä, joka juuri äsken ampui tirehtöri Grönbergiä hänen asunnossaan. Se mies olen minä.

XVII.

Helsingin itäisessä saaristossa, sen valtaväylän varrella, jota pienet saaristohöyryt kesäaikana joka toinen tunti kulkevat edestakaisin tuoden ja vieden kesäasunnoissaan asuvia pääkaupunkilaisia, oli havupuita kasvavan kallioniemen poimukkeessa pieni, sievä, runollisen näköinen huvila, joka juuri tänä kesänä oli vaihtanut omistajaa. Sen rakentajalla ja entisellä omistajalla oli onnen ratas lähtenyt pyörimään takaperin: ei kannattanut enää pitää kesähuviloita, piti perheen kanssa koettaa kestää kaupungin kuumuutta ja joka taholta supistautumalla koettaa taistella ahdistelevia aikoja vastaan. Toisella, joka sen oli ostanut, oli ratas myötään varmasti eteenpäin pyörimässä; nyt oli jo laiturikin muuttanut nimensä, se kulki keväästä asti tirehtöri Grönbergin laiturin nimellä.

Silloin oli Heikki näet ostanut tuon huvilan, -- menihän se aivan polkuhinnasta, joten oli sula voitto suorittaa rahat kerrassaan, kun muuten olisi joka kesä pitänyt maksaa kalliit vuokrat ja tyytyä mihin sattui. Olihan se sitten oma, -- kun nyt kerran saattoi asiansa sillä tavoin järjestää. Nytkin ensi kesänä se oli niin mainiosti sopinut. Heikille ei jäänyt, vietettyään heinäkuun alussa häänsä, kuin muutamia viikkoja lomaa tehdäkseen pienen häämatkan kotimaassa, loppukesä piti olla virkatoimissa. Niitä varten matkusti hän nyt huvilastaan joka aamu Helsinkiin, mutta ennätti jo päivällisen ajaksi kotiin takasin ja sai viettää loput vuorokaudesta siellä kahden nuorikkonsa kanssa, viettää rauhallisempaa ja yksinäisempää maalaiselämätä kuin koskaan varsinaisella maaseudulla.

Sunnuntait varsinkin siellä olivat oikeita »kissanpäiviä», olivat vielä nyt syyskesästäkin, kun sattui lämpösiä, kauniita poutapäiviä. Sellainen, mitä ihanin, päiväpaisteisin sunnuntain aamupäivä oli nytkin, jolloin Heikki istuskeli huvilansa rannanpuoleisella kuistin penkillä mukavasti selkäkenoon nojautuneena. Hän sulatteli siinä aamuruokaansa, soitteli sormillaan sievosesti pyörehtyvää vatsaansa ja antoi ajatustensa vapaasti lennellä niille mieluisissa ilmakehissä. Ja hän tunsi itsensä sangen onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Olivathan kaikki tuumat menneet niin hyvästi lukkoon, hänen olemuksensa lepäsi jo niin tukevalla pohjalla, hän varmistui joka päivä yhteiskunnallisessa asemassaan ja arvossaan. Rutosti ja varmasti, hyvällä vainulla ja aukinaisin silmin, -- se oli aina ollut hänen tunnuslauseensa ja sen mukaan hän olikin menetellyt... Nytkin viimeksi naimiskaupassaan: tutustui sattumalta tyttöön, hankki tiedot, että se oli hyvästä perheestä eikä aivan tyhjäkään, -- kahta kuukautta myöhemmin vietettiin häät. Ja kumminkin oli Heikki vaalissaan täydelleen onnistunut. Niin vaatimaton, sävyisä ja nöyrä hän oli tuo pikku eukko, niin naisellisen alamainen ja valmis tottelemaan miehensä pienintä viittausta, -- enemmän ihanteensa mukaista naista ei Heikki olisi voinut löytää.

Paitsi omalla toimialallaan, oli Heikki varmalla ja arvokkaalla esiintymisellään jo saavuttanut yleisempääkin luottamusta ja huomiota. Tuossa oli hänen edessään pöydällä juuri eilen saatu kutsumuskirje jäseneksi erääseen arvokkaaseen tieteelliseen seuraan. Helsingissä oli puoluemiesten kesken jo keväillä ollut puhetta, että Heikki olisi sopiva mies asetettavaksi ehdokkaaksi ensi valtuusmiesvaaleissa. Joutumisestaan edusmieheksi valtiopäiville ei Heikki taas epäillyt ollenkaan, se oli ainoastaan ajan kysymys ja jos ei yksi pikkukaupunki valinnut niin valitsi kai toinen. -- Ja se meni kaikki aivan itsestään, ei tarvinnut ensinkään rasittaa itseään eikä ponnistella; asetti vain tuontuostaankin kurssin sen mukaan, miten tuuli kävi, ja tarkkasi vähän syvemmälläkin liikkuvain virtausten suuntia. Antoi muuten vain sojottaa, kyllä tuuli vei eikä myrskyjä tarvinnut peljätä.

Heikki tarkasteli lahdessa loivasti vierähtävää lainetta, jota syyskesän levoton tuuli koetti heiluttaa korkeaksi, katseli miten loiskahtava aalto aina muka teki hyökkäyksen laiturin kylkeä vastaan, mutta palasi nolona takasin tajuten, ettei se sille kumminkaan mitään voinut. Laituri seisoi paikallaan varmana kuin konsaankin pohjakallio -- se olikin nyt hänen laiturinsa. -- Ylempätä lahden suulta, väylän varrelta, kuului taas pienen saaristohöyryn tiheää tykytystä. Nyt se läheni, kääntyi jo niemestä näkyviin ja ohjausi Heikin huvilata kohden, vaikkei viittari ollutkaan pystössä sitä kutsumassa. Sieltä mahtoi tulla joku tuttava, no, olihan Heikki käskenytkin aina jonkun tulla sieltä kaupungin tomusta hengittämään raitista ilmaa hänen merihenkiseen huvilaansa. Jo pysähtyi laiva laituriin, sieltä nousi pitkä, solakka mies ... ka, sehän on Otto Alm, eipä ole tavattukaan sitten noiden Juuson rettelöjen aikojen. -- Heikki lähti kävelemään rantaan vastaanottamaan vierastaan.

Otto oli nykysin perheestään yksin Helsingissä ja hän oli siinä joutessaan kerran päättänyt pistäytyä katsomassa Heikin uutta »maahovia», -- nätti paikkahan tämä onkin. He tarkastelivat huvilan joka puolelta, katselivat kasvitarhaa ja perunamaata ja istuivat sitten taas Heikin äskeiselle mielipaikalle tarinoimaan. Otto kertoi, että nyt vihdoin lähestyi hänen pitkällinen lukuaikansa loppuaan, -- rupee jo vähitellen kyllästymään tuohon medisiinari-elämäänkin, niin hauskaa kuin se onkin. Nyt hän lopetteli juuri viimeistä palvelustaan sairashuoneissa, Lapviikissa viimeksi, -- jouluksi olisi homma valmistua.

Kun Lapviiki tuli mainituksi, johtui siitä itsestään puhe Juusoon, joka parastaikaa oli siellä oikeuden määräyksen mukaan tarkastettavana, missä määrässä hänen järjessään oli vikaa ja saattoiko häntä pitää vastuunalaisena teoistaan ja erittäinkin tuosta aiheettomasta murhayrityksestä entistä ystävätään kohtaan, joka keväillä oli herättänyt sellaista huomiota. Otto olikin usein tavannut Juuson siellä hulluinhuoneessa ja keskustellut hänen kanssaan pitkästi, ja tiesi siitä syystä kertoa yhtä ja toista hänen mielentilastaan ja olostaan.

-- Hän näyttää nyt rauhallisemmalta ja tavallaan tyytyväisemmältä kuin pitkiin aikoihin, kertoi Otto. -- Hän myöntää itse viime talvena ja kevännä ja varsinkin noina avioeronsa aikoina olleensa hyvin hermostuneena, usein äärettömässä sielun tuskassa, mutta kumminkin kykenemättömänä pakottamaan itseään todelliseen toimintaan. Se oli, sanoi hän, sama epätoivoinen tunne, kuin jos tahtoisi ojentaa kätensä, mutta ei saisi sitä suoraksi. Hänen kaikki tuumansa ja aikeensa olivat menneet myttyyn, useat yhteensattuneet asiat olivat painaneet ja masentaneet hänen muutenkin herkkää mieltään. Mutta nyt sanoo hän olevansa mieleltään aivan terveen, hän tuntee sielullaan olevan entisen kimmoavaisuutensa ja sen kaikkien kykyjen olevan toiminnassaan. Ja, mikä minusta yksityisesti on merkillistä, koko hänen käytöksensä ja kaikki puheensa osottavat aivan tervettä miestä. No niin, yksi sairaloinen kohtahan siinä on...