Part 17

Miksikähän kohtasivat kaikki nämä iskut juuri häntä, niin mietti hän itsekseen, miksikähän kolhi elämä juuri häntä näin säälimättömästi. Olikohan se kaikki rangaistusta, rangaistusta siitä, että hän oli pettänyt itsensä ja nuoruutensa aatteet ja heikkona väistynyt taistelusta? Hän oli siinä pahasti rikkonut. Mutta hänestä tuntui samalla, kuin joku vieras, säälimätön voima olisi koko ajan pakottanut häntä sitä tekemään, ajanut hänet karilta karille ja särkenyt hänen tahtonsa ja voimansa, tuntui siltä kuin kohtalo tahallaan olisi häntä vainonnut. Olihan se mieletön ajatus, miksipä se häntä nyt vainoaisi, mikä kohtalo viitsisi erittäin sortaa hänenmoista heikkoa miestä, tuohan on sairaan mielikuvituksen turhaa epäilystä, sehän juuri osottaa luonteen heikkoutta...

Mutta omituinen se hänen elämäntaipaleensa sittenkin oli ollut: pettymys toisensa perästä! Miksi piti juuri hänen viskelehtää tuollaisena tahdottomana kappaleena edestakaisin, saamatta kiini mistään? Oli se sittenkin, kuin jokin paha voima olisi häntä viskellyt, hän oli niin monasti tuntenut tuon ahdistajansa, oli toisinaan nähnyt tuon ilkeän voiman ikäänkuin personoittuna silmäinsä edessä. Sillä oli ollut silmässään tuollainen kylmä, kiihkeä kiilto, joka häntä hyydytti, joka esti häntä toimimasta ja jonka valtaa vastaan hän turhaan taisteli. Tuo hänen sortovoimansa kuva taikka oikeammin tuo pelkkä kylmä katse oli hänelle jo kauan aikaa sitten tuttu, hän oli sen monasti nähnyt jossakin, vaikkei voinut selvittää itselleen missä, se oli häntä niin usein vaivannut ja se oli juuri se, joka häntä oli ikäänkuin vainonnut vuosien halki.

Tuo kylmä kiilto, -- taas se oli niin selvänä hänen edessään. Oliko hän joskus nähnyt sen jonkun ihmisen silmässä ja kenen? Vai oliko se vain joku ruumiiton, vastenmielinen tunnelma, joka hänen hiljaisessa, lakkaamatta toimivassa mielikuvituksessaan oli pukeutunut tuollaiseen muotoon? Hän ei ollut tuota ilmiötä koskaan voinut ymmärtää, vaan se se oli, joka hänet oli murtanut. Kenties se oli murtanut hänet juuri siksi, ettei hän sitä eikä sen tarkotuksia koskaan ollut voinut ymmärtää? Se oli ollut hänelle yhtä outo ja vastenmielinen, kuin se kylmä ja itsekäs aika, jonka keskelle hän oli joutunut elämään, vaan jota hän ei ollut voinut käsittää eikä hyväksyä...

Niin, se oli tuo hänen sortava valtijaansa juuri kenties itse se nykysen ajan suunta, joka häntä kuritti ja rasitti siksi, että hän ei ollut sitä käsittänyt eikä antautunut sen lapseksi. Olihan sillä tuolla suunnalla juuri noin hyytävän kylmä katse, mutta samalla noin intohimoisesti kiiltävä...

XVI.

Kaupunkilaisten vakinainen muuttopäivä, kesäkuun ensimmäinen päivä, oli käsissä. Jo aikuisesta aamusta, jolloin pääkaupunki tavallisissa oloissa vielä nauttii parasta untaan, hyörittiin ja huudeltiin nyt kaikissa ovissa ja porraskäytävissä, kannettiin huonekaluja ja viskeltiin vähemmin arkoja tavaroita ja raskaat, muuttokalujen vetäjät rattaat rämisyttivät yhtä mittaa kivikatuja. Nuo kuormat olivat toisinaan niin suuret, että niihin näkyi mahtuneen kerrallaan kokonaisen alottelevan perheen kaikki tavarastot: siinä sänkypari vuodevaatteineen, siinä sohva asiaan kuuluvine pöytineen ja tuoleineen, siinä pesukaappi ja se ruokahuoneen kaappi, jossa säilytettiin niin hyvin syömähopeat kuin liinavaatteet; siinä helisi seassa kyökkikapineita ja kattiloita, talvivaatteita ja päällysvaatteita oli sidottu kiini keinutuoliin, joka siinä perällä hoipuili, ja sieltä täältä kaikenmoisista lomista pistihe vielä esiin tuolinjalkoja ja pöydänjalkoja niinkuin harjaksia piikkisian selästä. Missä kuormassa oli kätkyt tai lapsenvaunu sidottu kukkuraksi huipulle, missä ei. Ajaja istui aisoihin nojautuen täpärästi sepipuolella, kuljettaen korkeaa kuormaansa verkalleen ja varovasti.

Kuormain kupeella katukäytävällä kulki jonottain kaartilaisia ja venäläistä sotaväkeä valkosissa puseroissa, hihnat olalla, kantaen arempia tavaroita kuten piaanoja, kirjakaappeja j.n.e. ja piikatyttöjä juoksenteli palavissaan edestakasin kantaen lamppuja, kasveja, veistokuvia, seinätauluja y.m. särkyvää; läähättivätpä väliin rouvat itsekin siellä seassa toruen ja varotellen. Miehiä ei näkynyt, ne olivat kotona pakkaamassa ja purkamassa.

Siinä on, tuossa vilkkaassa muuton hyörinässä, jonkunlainen elämän vaihtelevia olosuhteita vertaava kuva; tuo muuttopäivä on jonkinlainen vuotuinen tasauspäivä, joka ikäänkuin järjestelee ja sioittaa yhteiskunnan eri kerrokset ja ainekset vuoden tapausten mukaan kunkin hänelle kuuluvaan paikkaan ja tasoittaa ne rosomaiset laskut ja nousut, jotka vuoden kuluessa ovat pintaan puhenneet tai kohonneet, ja joilla ei ole tosioloissa riittävää perustusta. Jokainen asettuu elämään siihen asemaan ja sen varallisuuden mukaisesti, minkä kuluneen vuoden esimerkki ja alkavan toiveet näyttävät edellyttävän ja takaavan. Jokin pieni perhe on vuoden varrella lisääntynyt, se tarvitsee enemmän tilaa, pitää muuttaa ja koettaa säästellä toisilla tahoilla; taikka vaikk'ei olisi lisääntynytkään perhe, ovat ehkä tulot sen verran parantuneet, että perheen kannattaa siirtyä kaukaiselta syrjäkadulta, jossa eläminen ensin alotettiin, vähän siistimpään kaupunginosaan ja mukavampaan huoneustoon. -- Taikka on käynyt aivan päinvastoin, asiat ovat menneet alaspäin, toiveet eivät ole toteutuneet, menoja täytyy supistaa, täytyy vetäytyä elämään syrjässä, vuokrata vaatimaton asunto alhaalta Vladimirinkadulta tai Sörnäisistä, tai Eläintarhan huviloista...

Näinpäin se olikin useimmille tänä vuonna tapahtunut. Monet niistä, jotka olivat kiinnittäneet liian suuria toiveita äskeisiin vilkkaisiin liikeoloihin ja muutamiin onnistuneisiin yrityksiin, olivat pettyneet. Ei ollutkaan ajanpitkään aivan varmasti vedellyt, rahaolot kävivät ahtaammiksi, tiukentuivat joka taholta. Mikä oli luottanut liian paljo uusiin afääriyrityksiin, kiinnittänyt rahansa niihin ja odottanut voitto-osuuksia, mutta aluksi ainakin aivan turhaan. Mikä taas oli aivan rahatta, aivan tyhjästä, alkanut, ponnistellut ja koetellut, luottanut onnensa tähteen ja toivonut pikaista nousua; mutta hän oli nähnytkin toiveensa hupenevan, ponnistuksensa menevän turhaan. Toiset olivat joutuneet vararikkoon saakka, toiset taistelivat vielä sitä vastaan, supistuneemmissa oloissa ja alenevilla toiveilla.

Tämän laskevan luoteen merkkejä ja seurauksia saattoi nyt muuton päivänä huomata kadulla vierivistä kuormastoistakin. Upeiden kivitalojen komeista huoneustoista kuljetettiin nyt pois tuon nousevan varallisuuden ja alkaneen loiston pirstoihin menneitä viimeisiä jätteitä ja vietiin syrjäkaduille pieniin puuhuoneisiin, joista lehahti vastaan ummehtunut ilma ja paistoivat rikkinäiset seinäpaperit. Velkojain hyviksi olivat maailmalle menneet kalliimmat palat, sinne hauskat taideteokset, joiden ostolla aikoinaan oli autettu lupaavia kotimaisia taiteilijoita, sinne kauniit ja mukavat huonekalut, kiiltävät lamput ja kimaltavat kattokruunut, soittokoneet ja kulta- ja hopeakalut. Onnen ratas oli keikahtanut, -- nyt oli taas alettava alusta, ruvettava pienillä työpalkoilla, menetetyllä luottamuksella ja kukistuneilla toiveilla rakentamaan uutta elämistä ja uutta onnea --.

Tämmöisen muuttopäivän aamuna ei tavallisesti joutilaita kulkijoita monta näe kaduilla liikkuvan, vaan aina siellä silloinkin sentään kävelee joku asiaton katselija, johon koko tämä touhu ei näytä vähintäkään kuuluvan. Semmoisena syrjäläisenä asteli tänä aamuna Juuso kaupungin katuja pitkin, katsellen ikäänkuin kummastuksella tuota ihmisten vilkasta hyörintää ja kiirettä. Hän oli tavallisella aamukävelyllään; tänä talvena ja kevännä oli hänestä näet tullut ahkera kävelijä, ulkoilmassa liikkuminen ikäänkuin rauhoitti hänen mieltään ja viihdytti hänen ajatuksiaan. Hän kulki tavallisesti pitkät matkat ulos kaupungista, mutta tänään oli hän jäänyt kaupunkiin tarkastamaan tuota vilkasta muuttotouhua, ja sieltä hän nyt palasi Kaivopuistoon. Vaan ennen kotiinsa menoaan lähti hän vielä merenpuoleisille rantakukkuloille hetkeksi istumaan, siellä oli merituuli niin raitis ja yksinäisyys niin mieluinen.

Oikeastaanhan se olisi hänelläkin muuttopäivä, ajatteli Juuso siinä istuessaan, asuntoa ei oltu edelleen vuokrattu ja toinen asukas kai muutti sisään. Ja hänelle se edessä oleva muutto olikin tavallista omituisempi, ei ollut kysymys muuttaa yhdestä asunnosta toiseen, vaan pois kodista tuntemattomaan tulevaisuuteen. Mutta ei tuo ajatus häntä siksikään huolettanut, hän mietti sitä aivan kylmästi ja välinpitämättömästi, ikäänkuin tuo asia olisi koskenut jotakin toista. Mitäpä se hän juuri muutti siitä kodista, eihän hänellä ollut omaa paljo mitään, eihän se koti ollut oikeastaan hänen; taikka olihan se ollut, mutta oli lakannut olemasta ja hän oli nyt viime ajat elänyt siinä jonkinlaisena liikakasvannaisena, joka oli poisleikattava, vaikkei hän itse tiennyt, milloin eikä millä tavalla. Muttei Juuso sitä leikkausta pelännytkään, ei tuntenut mielessään kaipausta eikä katkeruutta, hänestä se kaikki oli luonnollista, oli kuin suoranainen seuraus siitä kehityksestä, jonka pohjimmainen kerros jo oli rakennettu valheelliselle perustukselle.

Omituista se Juuson kotielämä olikin viime kuukaudet ollut: niin väritöntä, niin tapauksetonta. Itse Juuso aina kotiin tullessaan koulusta tai kävelyretkiltään meni suoraan huoneeseensa istumaan kirjoitustensa ääreen, siirtyi siitä ruoka-aikoina enimmäkseen yksikseen syömään, sulki illalla ovensa ja paneusi nukkumaan. Hildaa hän usein ei nähnyt päiväkausiin, väliin oli tämä monta päivää lapsen kera äitinsä luona, väliin kuului anoppi olevan siellä heillä, mutta se oli aivan niinkuin vierasta väkeä.

Avioerohan oli tulossa. Usein oli Juuso koettanut itselleen tehdä selkoa, soisiko hän kernaasti sen tapahtuvan, vai pahotteliko hän sitä. Mutta hän ei päässyt siitä selvilleen: ei hän sitä surrutkaan, mutta ei sitä myöskään kiirehtinyt, hän oli heittänyt kaikki aivan sattuman varaan. Joskus hän kumminkin ikäänkuin kammoksui sitä tyhjyyttä, johon hänen elämänsä näistä puolin johtuisi ja tekipä hän kerran heikon yrityksen tunnustellakseen, olisiko katkennutta liittoa mahdollinen korjata. Hänellä oli Hildan poissaollessa tapana käydä poikansa luona viettämässä muutaman lepohetken ja sieltä oli hän eräänä päivänä ollut tulossa, kun Hilda tuli ovella vastaan ja hän oli silloin tämänkin kasvoilla ollut lukevinaan syvää kaihoa. Silloin hän ajatteli: miks'ei voisi elämä jatkua näinikään rauhallisena ja tyyneenä, ehkä voisi se parantuakin, hänkin ehkä voisi elostua, jos ei Hilda jättäisi häntä nyt juuri hänen sielunsa nöyryystilan aikana. Ja hän oli silloin Hildalle kuiskannut: voitaisiinko vielä koettaa, -- pojankin vuoksi? Mutta Hilda oli vastaamatta kääntynyt poispäin, ja sen koommin ei oltu asiasta puhuttu; Juuso ei tiennyt milloin ero tapahtuisi, eipä edes varmaan, tapahtuisiko se ollenkaan.

-- Miten käyneekin, enhän minä voi kääntää kohtalon heilaria, puhui Juuso huoahtaen laskeutuessaan kävelemään kukkulalta alas pitkin polkua, jonka kahdella puolen vihannoi kevään tuores nurmi ja puut pukeutuivat nuorteaan lehtiasuunsa. Luonnossa oli kaikki niin vehmasta, niin lämmintä, niin keväistä, oli kuin jotakin toivoa tuottavaa...

Mietteissään asteli Juuso kotipihalleen, vaan pysähtyi siihen ikäänkuin luullen väärälle pihalle joutuneensa. Siellä oli tavarakasoja, arkkuja ja vasuja mullinmallin, kuormia ajettiin pihaan ja huonekaluja nosteltiin sisälle, niin ettei portaille ollut menemistäkään. Mutta samassa tuli Juusoa vastaan heidän palvelustyttönsä kantaen vaatekääröä, pysähtyi Juuson kohdalle ikäänkuin jäähyväisiä sanoakseen ja katseli melkein säälien isäntäänsä:

-- Uudet asukkaat eivät muuta sisälle ennenkuin huomenna, maisterilla on huoneensa käytettävänään vielä ensi yönseutu ja sinne olemme nostelleet kaikki maisterin tavarat.

-- Entä sinä, mihin sinä menet, -- oletko saanut palkkasi?

Juuso ei ollut viime aikoina juuri rahoissa liikkunut, eihän hän paljoa tarvinnutkaan, omasta puolestaan oli hän tullut toimeen sillä vähällä, mitä oli koulusta saanut. Nytkään hänellä tätä kysyessään tuskin olisi ollut muuta, kuin siksiverran, että palvelijansa maksaa saattoi. Mutta tyttö hymähti melkein surkutellen ja virkkoi:

-- Ei, minä seuraankin rouvan mukana lasta hoitamaan.

-- Rouvan ... lasta, niin sehän on luonnollista. Mutta kuule ... missä ne nyt ovatkaan...?

-- Ne ovat siellä Vuorikadulla, sinne täältä enimmät tavaratkin muutettiin.

-- Niin, niin, tietysti.

-- Muut ovat kaikki siellä maisterin huoneessa vielä.

-- Hyvä on, sinä tulet kai niitäkin sieltä vielä noutamaan.

-- Ei, nyt minä vien viimeisen kantamuksen. Ja hyvästi nyt maisteri, kiitoksia kaikista...

Pitkin etehisen seiniä ladottujen tavarakasojen lomitse pääsi Juuso vihdoin tunkeutumaan huoneeseensa. Täällä oli kaikki sekasin yhdessä mylläkässä, huonekaluja oli siirretty keskelle laattiaa, arkkuja, matkalaukkuja, vaatekasoja ladottu päällekkäin, niin että ainoastaan pujottautumalla pääsi niiden ohi pöydän ääreen, joka vielä oli siirtämättä paikallaan. Juuso istui kirjoitustuoliinsa, katseli ympärilleen. Siinä oli pöydällä kirje hänelle, Juuso avasi sen ... jaha, eihän se valaissut mitenkään näitä tapahtumia, se oli johtajalta siitä yhteiskoulusta, jossa Juuso oli antanut kielitunteja. Lukukausi oli vasta eilen loppunut, mutta johtaja näkyi mieluummin kirjallisesti ilmoittavan asiansa.

»... saan ilmoittaa että, koska kieliopetus koulussa ensi syksystä tulee järjestettäväksi vähän toiselle kannalle, eivät ne tunnit, joita te viime aikoina olette hoitanut, enää ensi syksystä tule olemaan erityisen opettajan hoidossa...»

-- Niin, minä arvasin sen, minusta ei siis ollut siihenkään. Mutta mitäpä tuosta, Jumala tiesi missä ensi syksynä ollaan.

Juuso viskasi kirjeen syrjälle eikä ajatellut sitä sen enempää. Tällainen pieni nöyryytys oli siksi vähäpätöinen muitten pettyneiden toiveiden rinnalla, ettei sillä niiden seurassa ollut tilaakaan. Juuson ajatukset kiintyivät taas tarkastamaan sitä sekasortoa, joka hänen huoneessaan vallitsi. Niin, hänenkin kai tästä sittenkin täytyi muuttaa pois, eihän tällä kaikella voinut olla muuta tarkoitusta. Täytyi muuttaa ... mutta mitä hän täältä muuttaisi, miksi hän tuohon hävitykseen rupeaisi sekaantumaan ja minne hän sen siitä siirtäisi? Mutta paperit ja kirjoitukset ainakin, nehän nyt kumminkin olivat hänen omansa, ne täytyi korjata talteen.

Ja hän rupesi ikäänkuin vaistomaisesti keräämään papereitaan kokoon, veti esiin pöytälaatikoita ja tyhjensi niitä siihen eteensä. Hän järjesti keskentekoisia töitään ja aineksiaan eri kasoihin, sitoi kääreisiin ja viskasi tarpeettomia papereita pois. Hän kaiveli yhä syvemmälle laatikkoihinsa, sieltä tuli esiin vanhoja, jo aikoja sitten sommiteltuja kirjoituksia, alulle pantuja pätkiä, joista hän aikoinaan oli aikonut valmistaa eheitä, täydellisiä teoksia. Ne olivat jääneet alkuunsa, siihen kuolleet niinkuin kaikki hänen aikomuksensa ja yrityksensä, -- sinne joutivat jo joutopapereitten joukkoon. Ja vanhoja kirjeitä sieltä tuli esiin, jotka sattumalta olivat tallessa säilyneet, kaikenmoisia karhumakirjeitä ja kirjeitä sukulaisilta. Kas tuossa tuttu käsiala ... niin se on Elnalta, juuri tuo sama kirje, jossa hän onnitteli kandidaattitutkinnon johdosta ja omalla lapsellisella tavallaan puhui heidän tulevaisuudestaan niinkuin yhteisestä onnesta... Se oli onnellista aikaa vielä tuo, silloin sitä uskoi vielä itseensä, eikä valhe ollut alkanut...

Taas oli Juuso hetkeksi torkahtanut siihen miettimään, kirje kädessään. Vaan hän havahtui siitä, viskasi kirjeen pois: sehän oli totta, hänenhän piti muuttaa...

Muuttaa -- minne? Miksi hän oikeastaan kaivoi paperinsa esiin pöytälaatikosta, eikö ne voineet olla siinä. Mihinkä hän ne tästä panisi ja mihinkä veisi? Jos muuttaa piti, niin miksei muutettaisi samalla koko pöytää. Vaan minne? Ja mihinkä nämä kaikki kampsut, vaatteet ja muut? Entä hän itse, mihin ... mihin todellakin hän itse?

Ja mitä on nyt tapahtunut? Onko Hilda todellakin sanaa puhumatta lähtenyt, ja missä on poika? Missä on pikku Juuso ja mihin se joutuu, viedäänkö lapsikin häneltä näin kysymättä, jäähyväisille laskematta? Eihän lopullista avioeroa vielä ole tapahtunut, suostumuksensa Juuso oli antanut, mutta muuten ei sen aikaansaamiseksi tehnyt mitään, eikä antanut varsinaista sitoutumistaan...? Vai eikö sitä tarvittanekaan...

Tuo oli kaikki Juusolle epäselvää ja tietymätöntä. Hän tiesi vain sen, että hänen täytyi lähteä siitä pois, nousta pöytänsä äärestä, ottaa paperinsa ja mennä. Ja se paikka siinä pöydän ääressä oli kumminkin käynyt Juusolle jo niin tutuksi, käynyt tavallaan melkein rakkaaksi. Siinä oli hän nyt parin vuoden ajan istunut niin pitkät rupeamat, taistellut, kärsinyt ja miettinyt. Se aika oli ollut tuskallinen aika, ne mietteet olivat olleet enimmäkseen raskaat, vaan tuntuipa sittenkin melkein kaipaus mielessä, kun piti siirtyä siitä istumaan johonkin outoon paikkaan, lähteä taivaltamaan aivan uutta, äkkinäistä tulevaisuutta kohden.

Hänen mietteensä katkasi ovenkäynti ja kun Juuso kääntyi katsomaan, seisoivat kamreeri Holm ja Heikki siellä tavarakasojen takana katsellen miten pääsisivät pujottautumaan peremmäs.

-- Sinä olet muuttohommissa, puhuivat he lähemmäs päästyään, -- niin, koko kaupunkihan tänään muuttaa. Mihinkä on tarkotuksesi nyt asettua?

-- Mihin, -- niin, tänne jään Helsinkiin nyt ensi aluksi.

-- Täällähän se on kesäkin sopiva viettää työtätekevän miehen. Onko sulla jo syksyksi ajateltua paikkaa tai toimialaa?

-- Eipä ole vielä varsinaista.

Vieraat olivat asettuneet siihen arkkujen päälle istumaan ja koettivat pitää vireillä ylimalkaista keskustelua, mutta pian se siihen nukkui pois, kun Juuso ainoastaan lyhyesti vastaili, laajemmalta pakinaan puuttumatta. Istuttiin jo hetkinen ääneti, vaan silloin Juuso yhtäkkiä kysäsi:

-- Teillä on kai jotakin erityistä asiata?

Olihan sitä, vastaili Heikki verkalleen. Kamreeri Holm oli hyväntahtoisesti ottanut hoitaakseen heidän, Juuson ja Hildan, asian, hän, Heikki oli lähtenyt vain mukaan Hildan erityisestä pyynnöstä, vaikka hänen olikin vähän vaikea olla osallisena näissä ikävissä selkkauksissa, -- varsinkin nykyjään. Ja hän lisäsi, että aikusemmin ei oltu tahdottu ryhtyä varsinaisiin neuvotteluihin, menihän se helpoimmin, kun koko juttu ratkaistiin tuota pikaa yhdellä suorittamalla.

-- Onko teillä jo paperit valmiina? kysyi Juuso vähän hermostuneesti.

-- Onhan ne, alotti Holm virallisesti. -- Asia oli näet aijottu järjestää niin, että Hilda lähtee jo tänä yönä ulkomaille. Vuoden perästä on eron saanti molempain suostumuksella mahdollinen, mutta varoiksi ja välttääksemme, ettei tähän molemmille ikävään seikkaan useammin tarvittaisi palata, olen nyt jo vanhojen kaavain mukaan laittanut paperit valmiiksi, nimikirjoitusta vain enää puuttuu.

-- Nimikirjoitusta vain, matki Juuso ja jäi hetkeksi äänettömäksi. Sitten lausui hän ikäänkuin puoleksi itsekseen. -- Entä jos minä en kirjoittaisi?

-- Se olisi hyvin ikävä asia sekä Hildalle että sinulle, virkkoi Heikki, puuttuen taas pakinaan. -- Hän on tahtonut kokonaan vetäytyä tästä asiasta syrjään ja jättänyt meille avonaisen valtuuden saada ero toimeen tavalla taikka toisella. Maamme lakien mukaan on eronsaanti, kuten tiedät, muilla ehdoilla jotenkin vaikea ja itsesi vuoksi olisi suotavinta, ettei tarvitseisi koettaakaan muita keinoja.

-- Muita keinoja? Mitä ne olisivat?

Heikillä häkälteli puhe eikä hän tahtonut oikein saada sanoja esiin. Vihdoin hän virkkoi teeskennellyllä surumielisyydellä:

-- Niin, lainsäädäntömme on ahdas tällaisissa seikoissa, hyvinkin ahdas. Mutta voihan kumminkin olla tapauksia, jolloin toisen aviopuolison käytös ja esiintyminen antaa aihetta...

-- Toisin sanoen, että minusta tehtäisiin hullu, -- sitä kai tarkotat?

-- Toivon, että mistään sellaisesta viimeisestä hätäkeinosta ei tarvitse tulla puhetta, vastasi Holm, -- vaikka onhan toisakseen totta sekin, että ihminen yleensä tässä maailmassa saa vastata esiintymisestään. Mutta mitäpä harrastusta sinullakaan voisi olla koettaa säilyttää voimassa sellaista liittoa, jossa kaikki yhteiselämä kumminkin on mahdoton.

-- Niin, tietysti minä kirjotan, virkkoi Juuso, heräten mietteistään, ja rupesi silmäilemään esiin otettua paperia.

-- Hilda suostuu sitäpaitse ehtoihin, jotka ovat sinulle hyvin edulliset, jatkoi Holm puhettaan. -- Sinulle jää kaikki nämä kalustot ja tavarat, vieläpä hän sulle myöntää pienen osan isosti huvenneesta pääomastaan ja sitäpaitse ottaa Hilda aivan yksinään kustantaakseen ja kasvattaakseen poikanne.

-- Pojanko, mitä puhut, Juusonko, viedäänkö hänkin myötyriksi minulta? Hänkin, ainoa, viimeinen toivoni ... eihän häntä toki ainiaaksi isältä riistettäne.

Heikki ja Holm kuvasivat Juusolle kuinka luonnollista on, että parin vuoden vanha lapsi seuraa äitiään. Miten Juuso voisi sitä hoitaa ja milläpä kustantaisikaan? Ja parasta on, että poika kasvaneenakin jää yksin äitinsä hoitoon ja ettei vanhempain hajonnut väli pääse häiritsemään sen kehitystä.

Juuso istui ääneti tuijottaen paperiin. Hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan, että häneltä riistettäisiin lapsensakin, poika tuo, josta hän oli aikonut kasvattaa miehen lujan ja tarmokkaan, joka voisi toteuttaa sen, mitä ei isä jaksanut. Täytyihän hänen myöntää, että Heikin huomautuksissa oli perää, mutta tuntuipa siltä niin raskaalta ajatella, että tuokin hänen viimeisen lempensä esine vierotettaisiin häneltä, ja että hänen omalle lapselleenkin opetettaisiin, että sen isä oli kelvoton raukka, kehno ihminen, hullu... Mutta senkin kai täytyi vielä tapahtua, häneltä oli riistettävä kaikki, jotta tyhjyys tuntuisi sitä syvällisemmältä...

Sanaakaan puhumatta otti Juuso paperin ja kirjoitti nimensä.

Heikki ja Holmkin rupesivat, nähdessään Juuson sisällisen taistelun, häntä lohduttelemaan ja kuvaamaan, kuinka haavat, jotka nyt ovat tuoreiltaan auki, kyllä vielä ennen pitkääkin kasvavat umpeen, -- onhan parastakin, että olosuhteet muuttuvat ja että Juuso taas joutuu toisiin seuroihin, enemmän ihmisten ilmoille... Juuso kuunteli heitä hetken, käännähti sitten ja ojensi Holmille valmiit paperit sekä pyörähti sen tehtyään taas istumaan pöytäänsä päin. Vieraat hyvästelivät ja lähtivät matkoihinsa.

Juusosta tuntui huoneessa niin ummehtuneelta, tukahduttavalta, tuntui aivan, kuin sinne olisi jäänyt jotakin saastaista ilmaa, jotain, joka sanomattomana tuskana yhtäkkiä rupesi häntä painamaan. Hän viskasi ikkunan auki antaakseen raittiin ilman puhallella vastaansa ja jäi siihen seisomaan ikkunapieleen nojaten. Hetken hän oli siinä seisonut, kun kuuli koputettavan ikkunaan ja näki Oton seisovan sen edessä kadulla.

-- Mitä sinä siellä yksin pesässäsi mökötät, tule ulos kävelemään, kehotti tämä.

Juuso lähti mielellään, hänen oli mahdoton olla yhdessäkohden ja yksinäisyyskin häntä rasitti. Ja Oton seuraan hän mielellään löytäysi, se oli niin vilpitön poika ja sai aina mielen vilkastumaan. Nytkin oli Otto ystävällinen ja rohkaiseva, omalla suoralla tavallaan. Hän kertoi, kuinka hänestä tämä kaikki oli tuntunut joutavalta ja harmilliselta, hän oli aina vetäytynyt niistä neuvotteluista pois ja sanonut naisväelle, että te hassuttelette. Hildan oma syy, tiesihän hän sen alkujaan. Mutta kun akat kerran ovat asian näin pitkälle ajaneet, niin ei suinkaan tässä nyt auttanut miehistenkään miesten sentään menettää luontoaan.

-- Se menee pois pesussa. Ja nyt sinä Juuso tietysti lähdet maalle. Tiedätkö mitä, sinä olet niin monasti kertonut, miten rauhallista ja viehättävää sulla oli tuolla Suomussalmen sydänmaalla, mikset menisi sinne kesäksi. Saisitpa nähdä, kuinka iloisena ja reippaana miehenä tulisit sieltä takaisin; tämmöisissä oloissa menettää kuka tahansa miehuutensa, vaan siellä sitä kasvaa uutta.