Part 16

Juuso myönsi sen, sanoi tehneensä sen tahallaan, hänestä kun ei tähän maailman aikaan enää ollut juuri julkiseen elämään; eihän ollut hänellä siellä mitään vaikuttamista ja sitäpaitse hermostuttikin se häntä. Siksi oli hän vetäytynyt aivan syrjään ja yksinäisyyteen.

-- Et löydä huoneestani yhtään sanomalehteä, sanoi hän, en välitä seurata näitä päivän tapahtumia, ne ovat mulle aivan kuin vieraita. Minusta teillä nykyajan politikoitsijoilla ei siis enää tule olemaan vastusta, lisäsi hän katkerasti hymähdellen.

Heikki ei ollut tuota pistoa ymmärtävinään, puhui vain ikään kuin neuvoen:

-- Miksi teet noin jyrkkiä käänteitä, mitä syytä sulla on noin täydellisesti sulkeutua kuoreesi?

-- Onhan syytä, kun kerran on mies vaakalla punnittu ja köykäseksi löytty. Ja minun mielipiteeni ja maailmankatsantoni ei nyt kerran kulje tämän ajan saranoissa enkä tahdo enää päästää omia vanhoja mielitekojanikaan valloilleen.

-- Mutta sinä teet siinä väärin itseäsikin kohtaan. Eihän tuollainen tuppeensa sulkeutuminen ole terveellistäkään, siinä käy mies juroksi ja erakoksi ja kuoleupi pois.

-- Sepä mulle taitaa ollakin parasta, se asema on juuri minua varten.

Hilda johti keskustelun jokapäiväisempiin tapauksiin ja otti Juusokin siihen osaa. Heikki koetti huomaamatta tarkastaa hänen käytöstään ja puhettaan. Ei siinä voinut huomata mitään muuta merkillistä kuin sen, että vanha vilkkaus ja tuli oli kerrassaan poissa, välinpitämättömyyttä ja väsynyttä katkeruutta kuvastui sen sijaan hänen puheistaan; koko olennossa oli jotakin masentunutta ja kyllästynyttä, aivan kuin jonkun suuren ruumiinponnistuksen jälkeen taikka kun puhutaan asioista, jotka eivät ensinkään huvita eikä innosta. Heikki nosti tahallaan puheen »Kyntäjä»-vainajasta, mainitsi sen kuolemasta, huomauttaen ettei kukaan enää tahtonut ottaa sitä hoitoonsa. Vaan silloinkin pysyi Juuso aivan kylmänä ja välinpitämättömänä, hän ei näyttänyt tuon kysymyksen vuoksi enää viitsivän kiihoittaa mieltään, hänestä oli yhdentekevää, elipä tuo eli kuoli, senkin kanssa hän oli jo tehnyt suorituksensa.

Mikähän se sitten mahtaa olla, jota mies itsekseen hautoilee ja yksinäisyydessään tuumii? mietti Heikki epäillen. Siinä salaisuudessa se sairas kohta juuri mahtoi ollakin.

Juuson ja Hildan väleistä ei vieras kerran käymällä voinut nähdä eikä päättää mitään varmaa, mutta Heikki saattoi mielessään kuvailla, että syynä rikkoumiseen juuri mahtoi olla tuo samanen Juuson tyly välinpitämättömyys ja hermostuttava raskasmielisyys, jota ei Hilda, vilkas ja elävä nainen, voinut ymmärtää eikä kestää. Nuo ominaisuudet näyttivätkin nyt aivan täydelleen hallitsevan Juuson luonnetta, niinkuin sitä ennen hallitsi kaikenmoisia asioita kohtaan liekkiin leimahtava innostus ja kiihko, -- Juuso oli luonteeltaan aina ollut hillitön äärimmäisyyksien mies ja siksipä hän aina olikin esiintynyt niin liioittelevasti ja epäonnistuneesti. Nyt oli hän keikahtanut syvään raskasmielisyyteen, melankkoliiaan, ja se oli hyvin arveluttava merkki.

Heikillä ei ollut aikaa kauan viipyä -- mitäpä hän siellä kulutti aikaansa. Lähtiessään kehotti hän Juusoa käymään luonaan, olihan heillä paljo yhteisiä muistoja nuoruutensa ajoilta, joita näin miehinä oli hauska muistella. Ja hän kehotti Juusoa käymään klubissakin, siellä oli taas uutta elämää ja uusia virtauksia, siellä tapasi tuttavia ja sai tarinoida päivän tapauksista, joissa myötään saattoi huomata uusia ilmeitä; ne voisivat kyllä huvittaa Juusonkin mieltä.

Tämä kiitti ystävyydestä, vaan hän ei voinut olla huomaamatta koko tässä käynnissä jotain tarkotettua ja epäiltävää, jotakin vehkettä. Ja hän vastasi välinpitämättömästi, että nuo tapauksethan eivät häneen kuulu, hän oli nyt onneksi päässyt talttumaan eikä tahtonut enää rasittaa itseään eikä muita.

Heikki tapasi hevosen kohta ulos tultuaan, istui kärryihin ja ajaa karautti takasin kaupunkiin. Jonkinlaisilla asioilla tässä täytyy ajella! nurkuili hän itsekseen, -- pian ne sinne saavat hakea apumiehen, joka on tutkinut tiedettä toisessa tiedekunnassa kuin hän. Ei tule enää tuohesta lakkia, -- tietäähän sen syyn tuohon löyhämielisyyteen. Se on aina vain se vanha hapatus, joka nyt on pukeutunut uuteen ilmestysmuotoon, se Juuson vanha naismainen tunteellisuus, joka ei ole koskaan antanut hänen järkensä tehdä tarpeellista tehtävätään. Ja siitä hänen näkyy olevan mahdoton päästä, nyt se on mahdottomampi kuin koskaan. Eipä kumma, jos muori on huolissaan ja Hilda murheissaan, sillä eihän hänessä ole enää ollenkaan jälellä järkevää miestä. -- Hm! Jos kerran vielä tulevat multa neuvoa kysymään, niin annan totisesti minä tepsivän neuvon: Koettakoot päästä hänestä eroon! Sillä siitä miehestä ei tottatosiaan enää koskaan tule ehyttä.

XV.

Jo joutuivat joulupyhät, perheen juhla, sovinnon, rakkauden juhla. Ne ovat päiviä niinkuin muutkin, mutta siitä merkilliset, että ihmiset ovat ne pyhittäneet olemuksensa paraille taipumuksille. Tuokio lepoa kilvoituksista ja intohimoista, tuokio ystävyyttä vihan ja kateuden keskessä, kipene tunnetta paljossa järkeilemisessä, kipene henkeä paljossa aineellisuudessa. Maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto -- siunaamaksikaan hetkeksi. Ja koti on tuon kauniin palveluksen temppeli.

Hilda oli päättänyt hänkin koettaa valmistaa omaan kotiinsa, jossa muuten kotia niin vähän oli, juhlaksi pienen pyhätön; ehkä voisivat hekin siinä viehättyä vaikkapa haihtuvaksi hetkeksikään palvelemaan juhlan hyviä hengettäriä: sovintoa, sydämmellisyyttä ja rakkautta. Hän oli ostanut pienen joulukuusen, pukenut sen aattona valkosiin ja valoisiin ja nauttinut edeltäkäsin ajatellessaan, kuinka he sen ympärillä istuisivat: poika makaisi kehdossaan ja katseleisi suurilla, ihmettelevillä silmillään noita loistavia tulia, itse hän hoiteleisi joulupukin virkaa ja Juuso istuisi tuossa vieressä, -- se ei voisi olla hänkään heräämättä joulutuulelle eikä heittäytymättä sen hyviä hengettäriä palvelemaan.

Niin oli hän suunnelmoinut. Mutta melkeinpä turhaan oli mennyt sekin Hildan toive: ei tullut oikeaa joulutunnetta sittenkään, ei sitä iloista, avomielistä, sydämmellistä, joka unhottaa, uhraa ja antaa anteeksi; juhlahetkenäkin rasitti Juuson kotia sama raskasmielisyys ja sama kylmentävä sulkeutumus, joka viime ajat oli täydellisesti heidän välejään hallinnut. Juusokin koetti kyllä puolestaan olla tavallista iloisempi, ystävällisempi ja hauskempi, mutta näkyi selvästi, että hänen täytyi pakottaa itseään sitä tekemään ja siitä kävi koko mieliala keinotekoiseksi ja rasittavaksi. Heidän kodistaan ei tullut enää temppeliä, juopa oli jo kasvanut liian suureksi, siltaa oli ollut mahdoton sen yli rakentaa.

Vähitellen, huomattavammitta merkkitapauksitta, olivat he tälle kannalle ehtineet. Molemmat olivat he koettaneet ponnistella sitä vastaan, vaan se kylmä huoahdus, jonka he kerran eräänä talvi-iltana olivat niin selvästi välissään tunteneet, oli sen jälkeen huokunut myötään. Jännityksellä olivat he odottaneet jonkinlaista purkausta taikka suoritusta; eihän tällaista äänetöntä, kiduttavaa taistelua voinut ijänkaiken jatkua, sen täytyi päästä syöksymään esiin niinkuin tulvan jääsulun takaa. Sellaista sulun särkymistä oli Hilda puolestaan toivonutkin, hän oli vielä luullut sen voivan niinkuin laskeuvan kevättulvan tasottaa kaikki, sulattaa jäisen kirren ja viedä heidät lähemmäs toisiaan. Vaan sellaista vapauttavaa keväistä tulvaa ei kuulunut ja nyt rupesi Hilda käsittämään, ettei sitä enää tulekaan. Jos tulva kerran tulee, niin se särkee kaikki, repii heidän höltyneen välinsä auttamattomasti hajalle.

Kesästä he olivat viettäneet suurimman osan erillään, Hilda äitinsä luona maalla, Juuso kirjastojen vuoksi Helsingissä, -- hän näet ponnisteli töissään yhä vielä, vaikka heikentyvillä toiveilla. Hän huomasi myötään, että hänen tieteellisen teoksensa valmistuminen siirtyi yhä etemmäs tulevaisuuteen; kun hän juuri oli olevinaan jostakin seikasta selvillään, havaitsi hän tarvitsevansa uusia aineksia ja uusia lähteitä. Hän haki niitä, syventyi niihin ja siitä laajeni taas työn pinta-ala siihen määrään, ettei hän sitä kohta jaksanut hallitakaan. Ja pahinta oli, ettei hän siitä nyt enää löytänyt toivomaansa tyydytystä ja ettei hän luottanut omaan kykyynsä saada siitä kokoon mitään ehyttä tai kelvollista.

Mutta hän ponnisteli siltä, ponnisteli vielä pitkin syksyä kun he taas Hildan kanssa kesäkauden jälkeen asuivat entisessä asunnossaan Kaivopuistossa. Vaan ei ollut tämäkään kotielämä innostavaa eikä rohkaisevaa, ei antanut se voimia eikä itseluottamusta. Hilda puuhaili taloustoimissaan tuntien itsensä yksinäiseksi ja orvoksi ja koettaen lapsensa seurassa viihdyttää mieltään. Harvoin he olivat yksissä, enimmäkseen vain ruoka-aikoina, ulkona eivät koskaan. Vielä harvemmin heidän luonaan joku tuttava vierailemassa kävi. Almin rouvan pyynnöstä, jota tuo nuorten suhde ja varsinkin Juuson raskasmielisyys yhä enemmän rupesi huolettamaan, kävi Heikki kerran, vaan sekin seurustelu jäi siihen, Juuso puolestaan ei sitä tahtonutkaan jatkaa.

Nyt joulunpyhinä, joihin Hilda turhaan oli koettanut puhaltaa jotakin joulutunnetta, tuli Otto eräänä iltapäivänä käymään lankomiehensä luona Kaivopuistossa. Hänkin oli tahallaan herennyt useammin sukulaistensa luona käymästä, hän näet ei kepeällä mielellään ollut ollenkaan voinut ymmärtää koko tuota epätervettä, rikkoutunutta suhdetta ja tahtoi välttää siihen kajoamasta. Mutta aina milloin hän sinne tuli, tempasi hän nuo itsekseen mököttävät, jurot aviopuolisot hilpeämmiksi ja vapaammiksi. Juusokin silloin aina ilostui ja elpyi, hänen täytyi oikein heltyä nauramaan noille kepeille leikkipuheille ja medisiinarisukkeluuksille, jotka olivat hauskoja juuri sen vuoksi, että niissä oli niin äärettömän vähän järkeä.

Otto kertoi aikovansa mennä illalla teaatteriin ja siitä innostui taas Hildakin, -- hän oli uusien tappioidenkin jälkeen aina väsymätön uudelleen innostumaan. Mitähän, jos hekin Juuson kanssa kerran menisivät teaatteriin, ehdotti hän ja katsoi kysyvästi Juusoa.

-- Tietysti te lähdette mukaan, vakuutti Otto päättävästi. -- So, Juuso, musta takki päälle vain ja kalvostimet käteen, ei tässä nyt auta kinastella...

Juuso empi. Hän ei ollut vuosikauteen käynyt kertaakaan teaatterissa yhtä vähän kuin muissakaan huvituksissa, hän kun oli päättänyt aivan vetäytyä syrjään ihmisten seuroista ja heidän riehuntapaikoiltaan. Mutta nyt Otto komenteli niin leikillisen päättävästi ja kenties pitäisi Hildan vuoksikin kerraksi taipua, hänellä näkyy niin tekevän mieli... Juuso päätti lähteä mukaan teaatteriin.

Hilda oli iloissaan, hän toivoi hyviä tuloksia tästä illasta, kun nyt kerran oli saanut temmatuksi Juuson hetkeksikään erilleen noista ainaisista yksinäisistä tuumistaan. Ja Juusosta tuntui itsestäänkin, kun hän Oton seurassa käveli kaupungin läpi Arkkaadiaan päin, että hän oli vähän lähempänä ympärillään elävää maailmaa kuin tavallisesti ja luuli melkein voivansa viettää hauskan illan, -- kerran taas pitkästä ajasta.

Vaan teaatterissa oli jo vaikutus toisenlainen. Juusoa vaivasi ja hermostutti noin monien ihmisten läsnäolo, häntä rasitti, kun kaikenmoiset tuttavat siellä tulivat tervehtimään ja kyselemään hänen voinnistaan ja töistään ja toiveistaan. He tekivät sen ehkä hyväntahtoisuudessaan, vaan Juusosta ne olivat nenäkkäitä nuo ainaiset ensimmäiset kysymykset, mitä hän toimi ja mitä hän aikoi... Ja sitten se olo siellä vanhassa tutussa teaatterissa, jossa hän ennen nuorempana niin monasti oli innostunut ja unelmoinut, se herätti hänessä eleille niin monia puoleksi hautautuneita muistoja ja ohjasi hänen ajatuksenkulkunsa juuri niihin kehiin, joista Hilda oli toivonut saaneensa sen houkutelluksi pois. Hänelle palasi niin selvästi mieleen, miten hän juuri täällä teaatterissa oli haaveksinut kaunista elämäntyötä, haaveksinut, että hänkin loisi jotakin kelvollista, suurta ja isänmaallista, vetäisi hänkin hirtensä kotimaisen taiteentemppelin korottamiseen. Muisti, miten hän sitten olikin tehnyt työtä, innostunut, uhrannut siihen itseään, kärsinyt ja toivonut, -- ja miten koko unelma sitten olikin yhdellä painauttamalla lutistunut myttyyn. Hän muisti, miten hän oli lukenut kappaleensa Elnalle ja miten he olivat ymmärtäneet toisensa jokaista hienointa tunteenvivahdusta myöten... Se oli noussut savuna ilmaan -- se olikin ollut hänen ensimmäinen haaksirikkonsa. Nyt hän istui siinä samassa teaatterissa tuuliajohylkynä, pirstaleina _kaikki_ toiveet ja aikeet, hengitti puolilla keuhkoilla ja eli puolta elämää, koettaen turhaan ponnistella lopullista vaipumistaan vastaan.

Juuso koetti taistella noita tunkevia muistoja ja mielikuvia vastaan, koetti seurata kappaleen kulkua ja kiinnittää ajatuksensa siihen. Ja teaatterissa se vielä onnistuikin. Vaan kun he sieltä lähtivät pois ja tulivat kotiinsa, oli Juuso taas aivan synkkien mietteittensä vallassa.

Hilda istui ja katseli häntä, sillävälin kuin he iltasekseen purasivat voileivän; hän saattoi lukea miehensä masentuneen mielialan, vaan ei voinut hänen ajatuksenkulkuaan seurata. Hän käsitti vain, että hänen hyvä yrityksensä taas oli ollut turha -- olisiko todellakin kaikki turhaa...? Ja hän puhkesi taas kerran melkein valittavalla äänellä lausumaan:

-- Voi sinua Juuso, miksi olet taas noin raskasmielinen ja synkkä? Eikö sinua voi millään saada virkoamaan noista ainaisista tuumistasi?

-- Niin Hilda, virkkoi Juuso kohottaen verkalleen päätänsä, pelkäänpä että olen ijäkseni tämmöinen. Minä huomaan kyllä, kuinka olen käynyt ikäväksi ja rasittavaksi kumppaliksi ja kuinka sinä siitä kärsit. Voi, jospa voisin sille mitään, kärsinhän siitä itsekin!

-- Mikset voi, luovu noista tuumistasi ja ole kuin muut ihmiset. Heitä huolet ja ole reipas niinkuin olit ennen, -- saisit nähdä, kuinka elämä vielä voisi olla hauskaa.

-- Miten heitän jotakin semmoista, joka jo on kasvanut olemukseeni kiini. Katsos, kun kerran on haahtensa menettänyt...

-- Elä ajattele noin, mitä olet sitten oikeastaan menettänyt? Ja mikset puhu mulle mielesi kaihoja? Tahtoisinhan niitä ymmärtää ja tahtoisinhan auttaa sinua; voisinhan ehkä antaa sulle uskoa ja luottamusta toteuttamaan sitä, mitä olet aikonut, jos avaisit mielesi mulle. Elä pidä minua näin vieraana; kerro mietteistäsi, niin ne kepenevät. Ethän vain sitä pane niin raskaasti sydämmellesi, ettei meillä vielä ole tarpeeksi tuloja, ei sinun ensinkään tarvitse luulotella itsellesi, että sinä jonkunlaisella armolla elät...

Hilda puhui lämpimästi, intohimoisesti, melkein kuin tuskallisella itkuäänellä rukoillen. Ja aivan kuin tahtoen kerran väkisinkin tuhlata suurta hellyyttään, lähestyi hän miestään, kiersi kätensä intohimoisesti hänen kaulaansa, nojautui hänen polveaan vastaan ja puhui:

-- Voi Juuso, sula nyt kerrankin, niin kaikki vielä paranee...

Juuson rinta aaltoili ja sieltä kohosi jonkunlainen valittava, kituva ääni, joka suli huokaukseen. Hänen ruumiinsa vavahti ja hän oikasi vaistomaisesti kätensä työntäen ikäänkuin tuskan painaman Hildan loitommas luotaan.

Hilda jäi seisomaan siihen kalpeana, säihkyvin silmin, ja hänen vartalonsa värisi valtavasti. Se oli siis tapahtunut. Juuso oli työntänyt hänet luotaan, kun hän vielä kerran tarjosi lohdutustaan ja hellyyttään, lykännyt hänet kylmästi loitommalle, kun hän sielunsa äärimmäisessä tuskassa koetti lääkitä särkyvää väliä ja saada häntä lausumaan yhden ainoan ystävyyden sanan, keventämään kerrankin raskaan mielensä. Se vaikutti Hildaan kuin kylmä suihku ja hän lausui kolakasti:

-- Niin, se on totta, minähän tässä taidan ollakin armon rukoilija ja rasittava taakka.

Juuso ei puhunut mitään, ei pyytänyt anteeksi, ei selittänyt, ei nostanut katsettaankaan ylös maasta. Hän oli kuin halvattu, jäsenet eivät liikkuneet eikä tahtokaan käskenyt niiden liikkua. Vaan Hildassa loiskivat laineet valtavasti. Hän oli nyt nähnyt vuosikautisten, kiihkeäin taistelujensa tuloksen: Työnnetty kylmästi pois! Jo aikoja sitten oli hän joutunut epätoivoon Juuson rakkauden voittamisesta, mutta hänen ystävyyteensä oli hän toki luottanut ja hän tiesi, että tylyä kohtelua hän ei ollut ansainnut. Ja eihän hän kumminkaan ollut rukoillut mitään itsensä vuoksi, kaikki vain Juuson hyväksi... No, oli kai parasta, että se oli tapahtunut, minkä kumminkin piti tapahtua, kerranhan piti heidän höltyneen välinsä haleta. Vetäytyen loitommas lausui hän tyyneesti, mutta raudanterävällä äänellä:

-- Sinä olet viskannut minut luotasi. Toista kertaa sen ei tarvitse tapahtua.

Tämä tapaus teki Hildan kauan vaivautuneessa mielessä ratkaisevan käänteen. Eihän tapaus itsessään niin ratkaiseva ollut, vaan se valmisti häntä tekemään päätöksen, joka jo kauan oli hänen mielessään kytenyt. Hän ei ummistanut silmiään sinä yönä, makasi vain ja ajatteli ja aamulla oli hänellä seuraavat päätelmät selvillä: Nyt olen tehnyt kylliksi sen vanhan rakkauteni vuoksi, joka ei voinut mulle onnea hankkia. Minä olen koettanut parastani, olen uhrannut itseni, nöyryyttänyt itseni, olen antanut lempivän naisen tunteeni loukattaviksi. Nyt se taistelu saa loppua, mitä varten vielä enemmän rääkkäisin itseäni, kärsisin ja toivosin turhaa, -- ei, nyt on mitta täysi, nyt täytyy muutoksen tapahtua.

Hilda meni aamulla äitinsä luo, puhui koko asian ja kertoi mihin päätökseen hänen pitkällinen taistelunsa nyt oli huippuuntunut. Äiti oli tuota jo kauan odottanutkin, mutta vielä hän kehotti Hildaa malttamaan mielensä, että neuvoteltaisiin keinoista. Muori tahtoi vielä puhutella Juusoa itseään, toivossa että tämä ehkä kuitenkin voisi herätä käsittämään esiintymisensä laadun ja sen mahdolliset seuraukset. Juuso kuunteli nytkin anoppinsa nuhteita äänettömänä, myönnyttävänä, mutta lupaamatta mitään ja tietämättä mitään neuvoa. Hän oli näihin aikoihin vielä entistään hajamielisempänä, melkein kuin tylsyneenä, hänen oli toisinaan vaikea herättää itseään välttämättömimpiin toimiinsakaan, laiminlöi jonkun kerran koulutuntinsakin, kun unehtui kotiin tuolilleen istumaan. Hän ei värähtänyt minnekäänpäin ja Hildalle, joka jo oli päätöksessään varma, kävi asema viikkojen edelleen vieriessä aivan sietämättömäksi. Ja eräänä päivänä päätti hän toimia itse. Hän meni, äidilleen mitään puhumatta, yksin Heikin luo, -- joltakinhan hänen täytyi kysyä neuvoa ja Heikkiin, joka oli Juuson vanha tuttava, hän arveli paraiten voivan luottaa; hän ymmärtää paraiten Juuson luonteen ja on sopivin mies ajamaan asiata perille. Kuta lähemmäs Heikin asuntoa Hilda tuli, sitä enemmän hän käyntiään kiirehti, hän nousi nopein, melkein juoksevin askelin portaita ylös, soitti ja pääsi sisälle. Heikki tuli hymähdellen häntä vastaan: eikö hän ollut sitä arvannut, että hänen luokseen vielä kerran tultaisiin!

Hilda kertoi juurta jaksain asiansa Heikille ja viipyi siellä lähes tunnin keskustelemassa. Mutta kun hän tuli sieltä pois, oli ankara, päättäväinen piirre hänen kasvoillaan ja kävellessään takasin Kaivopuistoon oli hänen astuntansa varmaa, horjahtelematonta, Hän oli katkassut vanhat ennakkoluulonsa, vanhat taipumuksensa ja siteensä; tähän asti hän oli toivonut toivomasta lakattuaankin, mutta hänen luontonsa oli noussut koko voimallaan sitä yksipuolista taistelua vastaan, ja nyt hän tahtoi jo toimia.

Heikki oli ilmaissut hänelle että hän saattoi toimia. Hän ei ollut neuvostaan epäillyt, se oli hänellä jo aikoja sitten ollut varmana ja se neuvohan olikin sama joka viime aikoina oli Hildan omissakin aivoissa pyörinyt: koettaa päästä miehestään täydelleen eroon. Se kävi helposti päinsä, jos Juuso suostui ja tämän täytyi suostua, muuten... Arpa oli heitetty. Yhtä kiihkeästi kuin Hilda kolme vuotta sitten vielä oli koettanut voittaa Juuson omakseen, yhtä kiivaasti hän nyt sielunsa koko kiivaudella harrasti päästä hänestä vapaaksi. Nyt oli vain Juusoa puhuteltava ja sitten toimittava.

Kotiin tultuaan meni Hilda suoraan Juuson huoneeseen, kertoi pitemmittä esipuheitta mistä hän tuli ja millä asialla hän oli ollut ja lausui varmasti ja päättävästi aikeensa. Olihan se sitäpaitse parasta heille molemmille.

-- Erota, niinkö sanot, -- erota? Ollaanko nyt jo todellakin siinä?

Juuso katsoi kummissaan vaimoaan, joka tuossa seisoi säihkyvin silmin ja päättäväisen näköisenä. Vaan Hilda vastasi tyyneesti:

-- Niin, olet kai sen huomannut sinäkin. Eihän tätä yhteiselämää voi jatkaa. Meidän liittomme on jo alkujaan levännyt valheellisella perustuksella, sinä et ole minua rakastanut koskaan. Onhan rehellisintä, että se puretaan.

-- Valheellisella perustuksella, toisteli Juuso, niin, petoksella alusta asti. Minä olen pettänyt sinut ja itseni, se on totta.

-- Sinä myönnät sen, muuten voisin muistuttaa sen mieleesikin. Katsoppas tässä, -- sen löysin työpöydältäsi silloin, kun kihlausaikanamme makasit kuumeessa.

Hän laski Juuson eteen sen paperin, johon tämä vilustuksesta vapisevin käsin kerran oli alkanut kirjettä Elnalle. Juuso katseli sitä kauan, ei muistanut ensiksi oikein miltä maailman ajoilta tuo paperi mahtoi olla kotosin vaan rupesi sitä vähitellen tunnustelemaan ja yksi hämärä ajatus selventeli toistaan. Tuo paperi kertoi hänelle muistoja ikäänkuin jostakin kaukaisesta, utuisesta unelmasta, taikka elämästä toisissa maailmoissa ja ilmakehissä. Sitten sai muisto varmempia, tarkempia muotoja, mieleen palasi tuo kova, salainen, sisällinen taistelu, jota hän tuohon aikaan oli käynyt, se sielun tuska, joka häntä oli vaivannut. Hän oli silloin jo astunut askeleen itsensäpettämiseksi, vaan silloin hän vielä olisi voinut peräytyä. Hänessä tappelivat silloin juuri »enkeli ja perkele», tappelivat kiivasta, tasaväkistä, kiduttavaa taistelua, joka jäyti hänen ytimiään ja hänen tahtonsa voimaa. Tuona iltana yritti jo enkeli hetkeksi pääsemään voitolle, hän päätti peräytyä, päätti koettaa palata sille elämäntielle, jonka hänen hyvä hengettärensä oli hänelle viitannut. Vaan hän oli liian heikko. Toinen henki olikin riistänyt voiton, kynä oli pudonnut hänen kädestään... Ja siinä taistelussa, juuri tuon tappion kautta, oli hänen elämänonnensa palanut poroksi ja hänen taistelukykynsä lauennut voimattomaksi. Sen jälkeen oli kaikki ollut valetta.

Tuota kirjeenalkua kauan katseltuaan virkkoi Juuso matalalla äänellä:

-- Mutta miksi ... miksi otit minut sitten?

-- Minä rakastin sinua ja toivoin voivani vielä voittaa sinut, minulla oli kova tahto. Mutta minä olen taistellut turhaan, toivoni on lopussa ja rakkauteni myöskin, -- nyt en siedä enää tätä elämää. Eikähän tämä voi tyydyttää kumpaistakaan, se kuolettaa meidät molemmat.

-- Niin, minut se on jo kuolettanut. Mutta erota, -- ja mitä sitten?

-- Tiemme eroavat, mennään eri tahoille. Minä olen tehnyt suunnitelmani ja se ei horju.

Hilda meni ulos Juuson huoneesta ja sulki oven jälessään. Se ovi oli viime aikoina tosin ollut enimmäkseen suljettuna, mutta nyt vasta käsitti Juuso selvästi, että se oli suljettu häneltä, hänellä ei ollut lupa sitä avata. Hildan ehdotusta ei hän voinut vastustaa, ei hänellä ollut siihen oikeutta eikä voimaakaan ja täytyihän hänen myöntää, että heidän välinsä olivat parantumattomissa. Mutta sittenkin -- avioero -- se häntä pelotti, hän ei ollut sitä tullut ajatelleeksi, hän oli itse käynyt niin heikoksi ja tahdottomaksi. Nykyinen elämä ei tosin tyydyttänyt Juusoa, se rasitti häntäkin, vaan hänestä oli vaikea ajatella, että hänen olisi taas alotettava elämänsä yksinään alusta, rakennettava taas uusi erehdysten ja pettymysten perustus, vanhasta olematta muuta jälellä kuin tärvellyn elämän muisto.

Juuso istui kauan yksin pöytänsä ääressä käsivarteensa raskaasti nojaten.