Part 19

-- Yksi ruuvi puuttuu, se on riittävä selitys, virkkoi Heikki välinpitämättömän näköisenä. -- Se on luulenma häneltä aina puuttunut, vaikka vaihdellen sen mukaan, mihin yksipuolisuuteen hän milloinkin kiintyi. Minussa ei ole Juusoa kohtaan mitään katkeruutta, mutta luulen melkein voivani selittää hänen sairaloisuutensa kehityksen. Hänessä on jo kauan mahtanut olla hiukan vikaa, se kasvoi, kasvoi sen jälkeen kuin hän vetäytyi yksinäisyyteensä äärimmilleen, kunnes se vihdoin tarvitsi jonkun esineen, johon kohdistaisi purkauksensa. Se esine satuin nyt olemaan minä --.

-- Niin, siinähän se kohta juuri on, jota hän ei voi tyydyttävästi selittää. Hän sanoo joutuneensa tappiolle taistelussaan uutta maailmankatsantoa vastaan; itse hän joutui sorronalaiseksi, vääryys voitti ja hän väittää koko tuon suunnan keskittyneen sinun persoonaasi.

-- Niinpä niin, vainoomishulluutta! Mitä minuun tulee, osoittihan oikeudenkäynti aivan toista. Minä vanha toveri, joka olin monella tavalla koettanut häntä auttaa, -- vainoomishulluutta, ei muuta mitään!

-- Sitähän se on. Rauenneet toiveet ja pettymys pettymyksen perästä ovat sitä olleet omiaan hänessä synnyttämään. Ehkä oli luontoista taipumustakin, taipumusta raskasmielisyyteen.

Heikki pudisti päätään ja virkkoi kotvasen kuluttua miettiväisenä:

-- Alkujaan sitä ei ollut, hän oli hurjastelija. Mutta sitten kyllä... Mitenkähän hän itse mahtaisi selittää tuon hänessä tapahtuneen luonteenmuutoksen, tuon hänessä viime vuosina ilmestyneen raskasmielisyyden ja uinailevaisuuden, joka hänet teki niin mahdottomaksi ja vihdoin terästyi mielenhäiriöön?

-- En ole itse häneltä tuota niin tarkoin kysellyt, vastasi Otto. Vaan pari päivää sitten luin erään hänen kirjoittaman kirjeen muutamalle ulkomaalaiselle tuttavalle, -- kaikki laitoksesta lähtevät kirjeet tarkastetaan tietysti ennen lähettämistä ja minun teki mieli nähdä, hänen tuumiaan. Tuo tuttava näyttää olleen joku hyvä ystävä, joka kuultuaan Juuson keväisestä asiasta on siitä häneltä kysellyt, ja hänelle kertoo Juuso suoraan ja peittämättä viimeaikaisen alennuksensa tilan, kuten hän sitä kutsuu. En malttanut olla ottamatta tuosta kirjeestä muistikirjaani muutamia lauseita, jotka minusta ovat hänen luonnettaan ja maailmankatsantoaan erittäin kuvaavia ja tavallaan mielestäni sattuviakin. Niin, tässä se on. Hän kirjoittaa m.m:

»Kuten tiedät, on meidän maassa viime aikoina suoritettu tärkeä kulttuurityö: kansallisuusaate, tuo kansoja innostava, on nostanut meidänkin pienen kansan taisteluun, jota lopulta voitollisesti on käyty. En tiedä, arvaanko oman persoonani liian tärkeäksi, mutta olen yhä enemmän vakaantunut siihen käsitykseen, että minun vähäpätöinen kohtaloni on joutunut likeisesti riippumaan tuosta meidän yleisestä, kansallisesta herätystyöstä. Ainahan suuret kulttuuritaistelut vaativat uhrinsa. Ne kohottavat kansoja ja vievät niitä vuosisataisaskeleilla eteenpäin, mutta juuri se virkeys vaikuttaa, että taistelun kuumuudessa yksi ja toinen elämä tupsahtaa poroksi. Tällaisten liikkeiden aikana tapahtuu hyvin nopea uudistuminen, olot kehittyvät, suunnat vaihtuvat huimaavaa vauhtia ja yhtäkkiä voi aika rientää yksilön ohi. Taikka voi yleisessä suunnassa aivan huomaamatta tapahtua käänne, tai seisahdus ja silloin se, joka ei samassa arvaa olla mukana, se hyökkää entistä vauhtiaan yhä vanhaan suuntaan ja huomaa vasta liian myöhään olevansa yksin; hän hämmentyy, sekaantuu pois, ei käsitä aikaansa eikä aika häntä. Pääjoukko on tehnyt käänteen ja pian toisenkin, kaikki, jotka ovat siinä rivien sisässä, seuraavat vaistomaisesti, muutoksesta itse paljo tietämättäkään, mukana ja tottuvat väleen uuteen kurssiin, ne vain, jotka reunoilta ovat tipahtaneet syrjään ja koettaneet hapuilla omia teitään, ne sortuvat.

»Sellaisessa mutkauksessa olen minäkin sortunut. En ymmärtänyt tässä muutamia vuosia sitten erästä rintaman käännettä, en sen tarkoitusta enkä tarpeellisuutta. Näin sen, huomasin mihin se pyrki, vaan se oli minusta vieras ja väärä, minulla ei ollut malttia eikä halua seisattua vanhalta suunnaltani; uutta en voinut hyväksyä, asetuin vastaan, kuljin muutamain muitten kanssa omia teitäni tavotellen kansallisen liikkeen alkuperäisiä periaatteita, jotka mielestäni olisivat olleet puhtaammat ja paremmat. Mutta pian olin yksin. On hyvin epäkiitollista vetää vastakynttä voittoisaa suuntaa vastaan, vaikka tuntisikin, kuten minä tein, sen vievän kieroon. Olin liian heikko seisomaan omalla kannallani, kärsin pettymyksen toisensa perästä, alennuin ja masennuin, en voinut enää kohota enkä palata, vajosin vajoamistani...»

Otto pisti taskukirjansa kiini ja jatkoi vilkastuneena:

-- Tämä kohta oli minusta merkillinen siksi, että se osottaa kuinka puolueettomasti ja himottomasti mies nyt osaa entisyyttänsä arvostella. Onhan siinä minun käsittääkseni paljon tottakin. »Pääjoukon» mukana Juuso epäilemättä olisi ollut mies siinä missä muutkin.

Heikkiin ei tuo oikein pystynyt.

-- Hm, »olisi ollut». Tuosta kirjeestäkin tuntee varsin hyvin hänen vanhat haaveilunsa ja mielikuvituksensa kulun. Hän pitää itseään suuren kultuuritaistelun uhrina, ei oman sairaloisen uneksivaisuutensa uhrina, jona hän kumminkin on. Mutta yksi kohta hänen selonteossaan on oikea: hän ei ole koskaan ymmärtänyt aikaansa. Vaan kenen syy?

-- Tietysti se on hänen omaa syytään, hän oli nyt kerran luonteeltaan sellainen, miten sanoisin, vähän liian runollinen ja aatteellinen.

-- Liian suuria aatteita ja aikeita -- kehittyivät hulluuteen. -- Vaan mitä hänestä nyt siellä arvellaan, tehdäänkö hänestä vielä järki-ihminen, joka saa vapaasti liikkua yhteiskunnassa?

-- Luultavasti ei. Tarkastusaika on nyt kulunut loppuun ja sen tulos arvattavasti on, että hän selitetään potevan osittaista mielenvikaa.

-- Käkisalmeen siis. Ja se on sen lorun loppu, lopetteli Heikki keskustelua hienosti haukotellen, ikäänkuin jos koko asia hänen puolestaan olisi ollut aivan yhdentekevää.

Heikin rouva tuli ulos verannalle vierasta tervehtimään ja keskustelu kääntyi muille hauskemmille aloille. Kohta päivällisen jälkeen lähti Otto takasin kaupunkiin ja Heikki viskausi mukavasti sohvalleen päivällislevolle ottaen sanomalehden käteensä, -- hän ei ollut siellä maaoloissa kiirehtinyt sitäkään tänään vielä aikusemmin lukemaan. Mutta tuntui nytkin niin makeasti raukaisevan, päivä oli paistanut huoneen niin uuvuttavan lämpimäksi ja kaikki ympärillä oli niin äärettömän hiljaista. Heikki pani hienolta höyryävän sikaarin syrjään ... ottaa tässä kenties pienet unet, eihän tuossa lehdessäkään näy olevan mitään.

Vaan samassa hän vilkastui, hyppäsi pystöön ja uni oli poissa. Hän oli lukenut lehdestä muutaman uutisen, joka häntä innosti.

-- Tuossahan tuo on jo präntättynä, vaikkei Otto tiennyt asiasta mitään... »Ja sen johdosta on laitoksen lääkäri lääkintähallitukselle antamassaan lausunnossa ehdottanut, että hänet siirrettäisiin Käkisalmen rikoshullujen hoitolaan yhteiskunnalle vaarallisena henkilönä...» Siinähän se nyt on, se on siis päätetty!

Heikki olikin vähäisellä jännityksellä odottanut tuon tarkastuksen päättymistä, vaikk'ei hän ollut sitä kellekään ilmaissut. Olihan se selvä, että mies oli hullu, eihän Juusolla voinut olla, kuten oikeudenkäynnissä kylläkin oli selvennyt, mitään järjellistä syytä vihata häntä, vanhaa ystäväänsä. Mutta sittenkin, se oli muuten normaali... No, nyt on mies ainakin tallessa...

Heikki oli taas sytyttänyt sammuneen sikaarinsa ja käveli laattiata edestakaisin miettien ja muistellen. Olihan oikeastaan miestä säälikin, se oli alkujaan kelpo poika, puhdaskarvanen poika, ja hän tarkotti aina rehellisesti ja oikein kaikella minkä teki. Mutta hittoko sitä saattoi auttaa, että hän kehittyi yksipuoliseksi ja jäi sokeaksi ja että hän antautui silmittömästi seuraamaan sitä, mitä kerran oli tuntenut ja oppinut, voimatta oppia mitään uutta. Hän syyttää aikoja -- hm! Olivathan ne todella käänneaikoja nuo vuodet, jolloin vähitellen voitiin ruveta kääntämään pelloksi sitä, mitä pitkällisillä ponnistuksilla oli perkattu. Sitä Juuso ei käsittänyt, -- no, sitä eivät heti älynneet monet muutkaan --, mutta se siinä oli merkillistä, ettei Juuso sittemminkään, aikojen taas muuttuessa, osunut oikealle tolalle niinkuin useimmat muut...

Heikki pysähtyi kävelystään, asettui ikkunan eteen seisomaan ja katseli miettiväisenä ulos lahden poikki, joka tyyntymistään tyyntyi päivällisestä laineikostaan.

Käkisalmeen...! Niinpä niin, hänhän _on_ hullu, siitähän ei päästä mihinkään. Sitä vikaa oli jo alkujaan, sitä osotti jo tuo hurjasteleva into, joka hänet kesken poltti loppuun... Ja se on ylipäätään hulluutta valita, kuten hän, itselleen joitakin erityisiä elinohjeita ja periaatteita koko ijäkseen; olkoot nuo ohjeet ja aatteet kuinka hyviä ja kauniita tahansa, eihän ne joka paikkaan sovi. Miehellä pitää olla selkärankaa, se on totta, vaan sen tulee toki olla siksiverran taipusan, että kullakin ajalla voi mukautua olojen ja ajan vaatimusten mukaan. Sen seikan täytyy jokaisen älytä, vaikk'ei nyt jokaisella tietysti voi olla samaa kykyä katsoa eteenpäin eikä samaa makua sormien päissä. Kääntyyhän aika myötään, pitää vain osata kääntyä mukana, joka ei sitä osaa, -- jaa, se jää sivulle!

Sitä se ei Juusoparka ymmärtänyt, hän oli siinä suhteessa todellakin aikansa lapsipuoli. Hän iski päänsä seinään ja juuri siksi hän onkin nyt mennyttä kalua.

Käkisalmeen! Ka niin, itsepähän kaivoi hautansa. Viaton Heikki oli, hänen tiensä oli kyllä käynyt päinvastaseen suuntaan, vaan ei hänellä ollut siitä omantunnonvaivoja. Hän oli vain ymmärtänyt aikansa kulun ja sen vaatimukset ja menetellyt sen mukaan, -- siinä kaikki!

Kiintyneenä näihin mietteihinsä oli Heikki jo sytyttänyt toisen sikaarin ja ruvennut sitä poltellen jälleen mittelemään laattiata edestakaisin. Vaan kotvasen kuluttua viskausi hän taas sohvalle ja otti uudelleen sanomalehden käteensä... »Menetellyt sen mukaan», niin juuri, ja niin hän aikoi tehdä vastakin, se on jokaisen oikeus ja velvollisuus. Aika kehittyy myötään, olot ja suunnat muuttuvat, täytyy tunnustella eteensä. Mutta onneksi hänellä olikin siinä suhteessa tarkka vainu. Nytkin hän haisteli jotakin... Olihan ollut jo kotvasen jonkinlaista seisausaikaa, mutta melkein tuntui taas siltä, kuin olisi ilmassa ollut jotakin hienoista, kaukaista käryä... Niin näkyy, maaseutulehdissä esiintyy tyytymättömyyttä, ei kärsitä muka harvainvaltaa eikä pääkaupunginjohtoa, tahdotaan omatkin mielipiteet kuuluville. Saa nähdä, paahdetaanko sieltä pitemmältäkin ja kehittyykö siitäkin vielä jotakin suuntaa. Mutta se on vielä hyvin kaukaista, hyvin hienoista huminaa, ei sääsken ääni taivaaseen kuulu... Ja jos sieltä joskus rupeaisi vinhemmin puhaltamaan, niin onhan sitten aina aikaa tarkemmin tunnustella virtausten voimaa ja katsella miten kurssi milloinkin on käännettävä. Nyt istutaan alallaan, lujitetaan perustuksia ja merkitään tuulen vaihtuvia vivahduksia.

-- Malttia vain ja samalla valppautta!

Heikki viskasi sikaarinsa syrjälle, -- mitä varten hän siinä nyt taas niin tuimasti tupruutteli. Hän poltti varmaankin liiaksi, se ei voinut olla terveydelle hyväksi ja terveyttä täytyi säästää. Sitä kyllä vielä tarvitaan, sillä taivalta ylöspäin on vielä pitkältä.