Part 9

Illan kuluessa koetin minä muutamia kertoja vaseti sekaantua heidän puheesensa, mutta hän vastasi minun sanoihini jotenkin kuivasti, ja minä poistuin heistä vihdoin teeskennellysti hymyillen. Neiti riemuitsi; Grushnitski myös. Riemuitkaa, ystäväni, joutukaa... ette te kauan riemuitse!... Kummallista! minulla on aavistusvoima... Tutustuttuani naisen kanssa olen aina erehtymättä arvannut, tuleeko hän minua rakastamaan vai ei...

Lopun iltaa vietin minä Veeran rinnalla ja puhelin kylläkseni entisistä ajoista... Miksi hän minua niin rakastaa -- en todellakaan tiedä, semminkin kun hän on ainoa nainen, joka täydellisesti on käsittänyt minut kaikkine pienine heikkouksineni, pahoine himoineni... Onko todellakin pahe niin viehättävä?...

Minä läksin yhdessä pois Grushnitskin kanssa: kadulla otti hän minua käden alta ja sanoi, kauan aikaa ääneti oltuaan:

-- Noh, mitäs sanot?

"Sinä olet hölmö!" olin hänelle vastata, vaan pidättiin ja nyykäytin ainoastaan olkapäitäni.

6 p. Kesäkuuta.

Kaikkina päivinä en ole kertaakaan poikennut järjestelmästäni. Neitiä alkaa puheeni miellyttää; minä olen kertonut hänelle muutamia kummallisia tapauksia elämästäni, ja hän alkaa pitää minua harvinaisena ihmisenä. Minä nauran kaikelle maailmassa, etenkin tunteille, ja tämä rupeaa häntä pelottamaan. Minun kuulteni ei hän koskaan puutu Grushnitskin kanssa sentimenttaalisiin väitöksiin, ja monta kertaa on hän jo vastannut tämän esiytymisiin pilkallisella hymyllä; mutta joka kerta kuin Grushnitski häntä lähestyy, tekeydyn minä hyvin nöyrän näköiseksi ja jätän heidät kahden kesken; ensi kerralla oli se neidille mieleen; toisella kertaa vihastui hän minuun; kolmannella -- Grushnitskiin.

-- Teillä on hyvin vähän itserakkautta! sanoi hän minulle eilen. -- Miksi luulette te minulla olevan hauskempi Grushnitskin kanssa?

Minä vastasin uhraavani tuttavani onnelle oman hauskuuteni...

-- Ja minun hauskuuteni, liitti hän.

Minä katsoin häneen terävästi ja rupesin hyvin totiseksi. Koko päivänä en sitten puhellut hänen kanssaan sanaakaan... Iltasella oli hän miettiväinen; tänä aamuna kaivolla vieläkin enemmän. Kun minä astuin hänen luokseen, kuunteli hän hajamielisesti Grushnitskia, joka näkyi olevan haltioissaan luonnosta, mutta heti minut hoksattuaan, purskahti hän nauramaan (varsin ajattomasti), eikä ollut minua huomaavinaan. Minä poistuin kauemmaksi ja aloin salaa häntä tarkastaa; hän kääntyi pois puhumakumppalistaan ja haukotti pari kertaa. Varma on, että Grushnitski on häntä kyllästyttänyt. -- Kahteen päivään vielä en ai'o puhella hänen kanssansa.

13 p. Kesäkuuta.

Usein olen itseltäni kysellyt, miksikä niin itsepäisesti tavoittelen nuoren tytön rakkautta, jota: en tahdo vietellä, enkä koskaan nai? Mitä tästä; naisellisesta virnailemisesta lähtee? Veera rakastaa minua enemmän, kuin ruhtinatar Mary koskaan tulee rakastamaan; jospa hän näyttäisi voittamattomalta kaunottarelta, niin, kukaties, viehättyisin yrityksen vaikeudesta.

Mutta ei niin hiukkaistakaan! Niinmuodoin, tämä ei ole sitä levotonta rakkauden tarvista, joka vaivaa nuoruuden ensi vuosina ja heittelee naisesta toiseen, kunnes löytyy sellainen, joka ei voi meitä kärsiä; tästä alkaa sitten pysyväisyys -- todellinen, ääretön lemmen into, mitä matemaatillisesti voi kuvata viivaksi, joka pisteestä lankeaa avaruuteen, ja tämän äärettömyyden salaisuus löytyy mahdollisuudessa päästä tarkoitukseensa, toisin sanoen päähän.

Mistä syystä minä sitten puuhailen? -- Kateudesta Grushnitskia kohtaanko? Polonen! hän ei sitä ollenkaan ansaitse. Tahi tämä on seuraus tuosta ilkeästä, voittamattomasta tunteesta, joka saapi meidät hävittämään lähimäisemme suloiset erehdykset, voidaksemme ainoastaan mieliksemme vastata hänelle, kun hän toivottomana kysyy, mitä hänen on uskominen.

-- Ystäväni, minun laitani oli aivan sama, ja näethän, että minä yhtä kaikki syön, juon ja makaan rauhassa ja toivon myöskin voivani kuolla itkemättä ja parkumatta.

Mutta onhan se ääretön nautinto omistaa nuori, tuskin puhjennut sielu! Se on kuin kukka, jonka hienoin tuoksu haihtuu tervehtiessään auringon ensimäistä sädettä; se on poimittava tällä hetkellä ja, kylläksi haisteltua, viskattava tielle; ehkä sen joku korjaa! Minä tunnen itsessäni tuon kyllästymättömän persouden, joka nielee kaikki, mitä tielle sattuu; muiden kärsimyksiä ja iloja pidän minä itseeni katsoen ravintona, joka kannattaa sieluni voimia. Itse en minä enään kykene hulluttelemaan intohimon vaikutuksesta; olosuhteet ovat sortaneet minulta kunnianhimon, mutta se on ilmestynyt toisessa muodossa: sillä kunnianhimo ei ole muuta kuin vallanhimo, ja suurin iloni on alistaa tahtoni alle kaikki, mitä minua ympäröi. Herättää itseään kohtaan rakkauden, alttiuden ja pelon tunnetta -- eikö se ole vallan ensi merkki ja suurin riemu? Olla syynä jonkun vaivoihin ja iloihin, omaamatta siihen niitäkään, varsinaista oikeutta -- eikö se ole ylpeytemme kaikkein suloisin ravinto? Ja mikäs onni on? Se on kyllästynyt ylpeys. Jospa pitäisin itseäni parempana, voimallisempana kaikkia muita maailmassa, niin minä olisin onnellinen; jos kaikki minua rakastaisivat, niin löytyisi minussa äärettömiä rakkauden lähteitä. Pahe synnyttää paheen ja ensimäinen kärsimys antaa ymmärteen hauskuudesta vaivata toista. Paheen aate ei voi johtua ihmisen mieleen ilman, ett'ei hän sitä tahtoisi sovittaa todellisuuteen. Aatteet ovat elimellisiä olentoja, sanoi muuan; niiden syntyminen antaa jo niille muodon, ja tämä muoto on toiminta; se, jonka päässä on syntynyt enemmän aatteita, toimii enemmän kuin muut. Tästä täytyy virka-pöytään kiinni naulatun neron joko kuolla tahi käydä hulluksi, samoin kuin lujaruumiinen, käytöksessään maltillinen mies liiasta istumisesta kuolee halpaukseen.

Intohimot eivät ole muuta, kuin aatteita, jotka vasta alkavat kehkeytyä; ne kuuluvat sydämen nuoruuden iälle, ja hullu se on, joka koko elinaikansa luulee niistä hyökyvänsä: monet tyynet joet alkavat kohisevina koskina, vaan ei yksikään mereen asti kuohu ja pauhaa. Mutta tämä tyyneys on usein suuren, vaikka salatun voiman merkki; tunteiden ja aatosten täyteys ja syvyys ei koskaan salli hurjia puuskia; kärsiessään ja nauttiessaan tekee sielu itselleen kaikesta ankaran tilin ja vakuuttaa itseään niin täytyvän olla; se tietää kuivuvansa alituisesta auringon helteestä, joll'ei raju-ilmaa ole, se tunkeutuu omaan elämäänsä -- hyväilee ja rankaisee itseään, kuni lempilastaan. Ainoastaan tässä itsetajunnan korkeimmassa tilassa voi ihminen arvostella Jumalan oikeuden pitäväisyyttä.

Lukiessani tätä sivua, huomaan kauas poikenneeni aineestani... Mutta mikäs hätä?... Itseäni vartenhan minä näitä muistelmia kirjoittelen ja, niinmuodoin, on kaikki, mitä niihin mättelenkin, aikaa myöten oleva minulle kallisarvoisena muistona.

* * * * *

Grushnitski tuli luokseni ja heittäytyi kaulaani. Hän on ylennetty upsieriksi. Me joimme shampanjaa. Kohta hänen jäljestään tuli tohtori Werner.

-- Minä en teitä onnittele, sanoi hän Grushnitskille.

-- Miksi ette?

-- Siksi, että sotamiehen viitta sopii teille hyvin, ja myöntänette itse, ett'ei täällä, kylpylähteillä, ommeltu jalkaväkeläisen puku lisää teihin niitäkään viehättävää... Te, nähkäätte, olette tähän asti olleet poikkeuksena, mutta nyt kuulutte yleiseen sääntöön.

-- Selittäkää, tohtori, mitä selitätte! mutta minua te ette estä iloitsemasta. Hän ei tiedä, kuiskutti Grushnitski minulle korvaan, kuinka paljon toiveita nämä olkaimet ovat minulle lisänneet... Oi... olkaimet, olkaimet! tähtösenne ovat opastustähtiä... Ei! nyt minä olen oikein onnellinen.

-- Lähdetkö sinä meidän kanssamme kävelemään vajoamalle? kysyin minä häneltä.

-- Minä? Mistään hinnasta minä en näyttäydy neidille, ennen kuin pukuni on valmis.

-- Tahdotko, että ilmoitan hänelle ilosi?

-- En, minä pyydän sinua olemaan vaiti... sillä minä tahdon häntä kummastuttaa...

-- Sanohan minulle sentään, kuinka sinun asiasi hänen kanssaan käyvät?

Hän joutui hämille ja mietistyi: hän tahtoi kerskata ja valehdella -- vaan se kävi hänen tunnolleen, ja samalla häntä kanssa hävetti tunnustaa totuutta.

-- Luuletkos, että hän sinua rakastaa?...

-- Josko rakastaa? Herran tähden, Petshoorin, mitä käsitteitä sinulla on! voiko sitä nyt niin kohta...? Ja jospa hän vielä rakastaakin, niin kunnon nainen ei sitä toki sano...

-- Hyvä! Siis, sinun mielestäsi, luultavasti kunnon mies ei myöskään saa puhua mitään lemmestään?...

-- Voi, hyvä veli! Missä asiassa mitenkin menetellään; paljo on, jota ei puhuta, mutta joka arvataan...

-- Se on totta, se... Mutta rakkaus, jonka voi nähdä silmistä, ei velvoita naista mihinkään, kun taas sanat... Ole varoillasi, Grushnitski, hän sinua pettää...

-- Hän?... vastasi Grushnitski, katsoen ylös taivasta kohti, ja myhähtäen itseensä tyytyväisenä: minun tulee surku sinua, Petshoorin!...

Hän meni pois.

Illalla lähti iso seura jalkasin vajoamalle.

Täkäläisten oppineiden mielestä ei tämä vajoama ole muuta, kuin sammunut tulivuoren aukko; se on virstan matkaa kaupungista Mashukin rinteessä. Sinne käy kapea polku pensaiden ja kallioiden välitse; kiivetessämme vuorta ylös, tarjosin käteni neidille, ja hän ei sitä heittänyt koko kävelyn aikana.

Haastelumme alkoi panettelemisella: minä kävin tarkastelemaan meidän läsnä- ja poissa-olevia tuttujamme; ensin kuvasin heidän naurettavia, sitten rumia puoliansa. Sappeni rupesi kiehumaan, jylinä alotin kurillani ja lopetin oikealla häijyydellä. Alussa tämä häntä huvitti, vaan sitten säikytti.

Te olette vaarallinen mies! sanoi hän minulle: minä tahtoisin ennen joutua murhaajan puukon alle, kuin teidän kielellenne... Toden perästä pyydän minä teitä, että, kun teidän juolahtaa mieleenne puhua minusta pahaa, ottaisitte puukon ja tappaisitte minut -- luullakseni, se ei käy teille kovin vaikeaksi.

-- Olenkos minä sitten murhaajan näköinen?

-- Te olette pahempikin...

Minä jäin kotvaksi miettimään ja sanoin sitten hyvin liikutetun näköisenä:

-- Niin, kohtaloni on ollut semmoinen aina lapsuudestani saakka! kaikki näkivät kasvoissani vain huonojen ominaisuuksien merkkejä, joita minulla ei ollut; mutta kun niitä luultiin löytyvän, niin ne syntyivätkin. Minä olin siivo, vaan minua sanottiin kavalaksi, ja minä kävin salamieliseksi. Minä tiesin selvään, mikä on hyvä ja paha -- ei kukaan minua hyvänä pitänyt, kaikki vain loukkasivat siitä minuun syntyi salaviha; minä olin juro -- muut lapset olivat iloisia ja puheliaita; minä luulin olevani heitä ylempänä, vaan pantiin alemmaksi heitä, ja tästä muutuin kateelliseksi. Minä olisin voinut rakastaa koko maailmaa -- mutta ei kukaan minua ymmärtänyt; ja minä opin vihaamaan. Ilon kukkia vailla kului nuoruuteni taistelussa itseni ja maailman kanssa; paraimmat tunteeni salasin, peläten ivaa, sydämeni syvimmässä pohjassa, ja sinne ne kuolivat. Minä puhuin totta, mutta kun ei minua uskottu, niin minä rupesin valehtelemaan; opittuani hyvin tuntemaan maailman ja seura-elämän temput, tuli minusta taitaja elämän tieteessä, ja minä näin, kuinka muut taidotta olivat onnellisia, ilmaiseksi käyttäen niitä etuja, joita minä niin väsymättömästi olin tavoitellut. Ja silloin heräsi minun povessani epätoivo -- ei se epätoivo, jonka parantaa pistoolin putki, vaan kylmä, tarmoton epätoivo, joka käy armauden ja ystävällisen hymyn verhossa. Minusta tuli siveellinen raajarikko. Sieluni oli toista puoliskoansa vailla; se oli kuivettunut, haihtunut, kuollut; minä leikkasin sen ja heitin pois. Toinen taas käydä eleli jokaisen palvelukseksi, vaan tätä ei kukaan huomannut, sillä ei kukaan tietänyt, että sen hukkunutta puoliskoa löytyikään. Mutta tepä nyt herätitte minuun muiston siitä, ja minä olen teille lukenut sen hautakirjoituksen. Monet pitävät yleensä hautakirjoituksia naurettavina, vaan minä -- en; etenkin kun muistan sen, mitä niiden alla lepää. Muutoin, enpä minä pyydäkään teitä puoltamaan mielipidettäni, ja jos esiytymiseni teistä näyttää naurettavalta -- niin naurakaa vain, olkaa hyvä; sanon teille edeltäkäsin, ett'ei se minua vähääkään sureta.

Silloin katsoin minä hänen silmiinsä: niistä vieri kyyneliä; hänen kätensä, nojaten minun käteeni, vapisi; posket hehkuivat; hänen oli sääli minua! Sääliväisyys, -- tunne, joka niin helposti voittaa kaikki naiset, iski kyntensä hänen kokemattomaan sydämeensä. Koko kävelyn aikana oli hän hajamielinen, eikä virnaillut kenenkään kanssa -- ja se on suuri merkki!

Me tulimme vajoamalle; muut naiset heittivät kavaljeerinsa, vaan hän ei jättänyt minun kättäni. Täkäläisten dandy'en sukkeluudet eivät häntä naurattaneet, eikä jyrkkä äyräskään, jolla hän seisoi, pelottanut häntä, kun taas muut neidit kirkuivat ja peittivät silmänsä.

Palausmatkalla en uudistanut surullista puhettamme; tyhjiin kysymyksiini ja pilaani vastasi hän lyhyesti ja hajamielisesti.

-- Oletteko te rakastaneet? kysyin häneltä vihdoin.

Hän katsoi terävästi minuun, pudisti päätään ja vaipui taas ajatuksiinsa; selvä oli, että hänen teki mieli sanoa jotakin, vaan hän ei tietänyt, mistä alkaa; hänen povensa aaltoeli... Minkäs sille saat! musliinihiha on heikko suoja, ja sähkökipene lensi kädestäni hänen käteensä; siten alkavat melkein kaikki intohimot, ja me petymme usein luullessamme naisen meitä rakastavan ruumillisten tahi siveellisten ansioittemme vuoksi; ne, tietysti, valmistavat ja laativat hänen sydämensä vastaan ottamaan pyhää tulta; mutta ensimäinen kosketus se kuitenkin asian ratkaisee.

-- Enkös minä tosiaan ole ollut hyvin ystävällinen tänään? sanoi neiti minulle teeskennellysti hymyillen, palattuamme kävelymatkalta.

Me erosimme.

Hän ei ollut tyytyväinen itseensä, vaan soimasi itseään kylmyydestä... Oi, tämä on ensimäinen, pääriemu!

Huomenna hän tahtoo minua palkita. Minä jo osaan kaiken tämän ulkoa -- ja sepä se onkin ikävää.

12 p. Kesäkuuta.

Tänään minä näin Veeran. Hän kiusasi minua mustasukkaisuudellaan. Ruhtinatar Maryn mieleen näkyy johtuneen uskoa hänelle sydämensä salaisuudet. Tunnustaa täytyy, onnistunut vaali!

-- Minä arvaan, minne päin asia kallistuu, puhui Veera minulle. Sano nyt ennen minulle suoraan, että häntä rakastat.

-- Mutta joll'en rakastakaan?

-- Mitäs siitä lähtee, että häntä vainoot, saatat levottomaksi ja kiihdytät hänen kuvitustaan!... Oi, minä sinut hyvin tunnen! Kuulehan! jos sinä tahdot, että minä sinua uskon, niin tule viikon kuluttua Kislovodskiin. Me muutamme sinne ylihuomenna. Ruhtinatar jääpi tänne kauemmaksi. Vuokraa asunto meidän viereen: me tulemme asumaan suuressa talossa likellä lähdettä, puolikerroksessa, alaalla ruhtinatar Liigovskaja, ja vieressä on saman isännän talo, joka ei vielä ole vuokrattu... Tuletko?...

Minä lupasin, ja lähetin samana päivänä sitä asuntoa vuokraamaan.

Kello kuusi tuli luokseni Grushnitski ja ilmoitti, että hänen pukunsa tulee huomenna valmiiksi, juuri tanssijaisiin.

-- Nyt sitä vasta ai'on tanssia hänen kanssaan koko illan... Annas kun silloin puhun suuni puhtaaksi! lisäsi hän.

-- Milloinkas ne ovat, tanssijaiset?

-- Huomenna, kah! Etkös sitä nyt tiedä, että on suuri juhla, ja että täkäläinen virasto ne on ottanut toimekseen...

-- Menkäämme bulevaardille...

-- En mitenkään, tässä kurjassa viitassa... -- Mitä, etkös siitä pidäkään enään?... Minä menin yksin ja, nähtyäni ruhtinatar Maryn, kutsuin hänet masurkkaan. Hän näytti olevan ihmeissään ja iloissaan siitä.

-- Minä luulin, että te vain tanssitte pakosta, niinkuin viime kerralla, sanoi hän, hyvin suloisesti hymyillen...

Hän, näköään, ei huomaa ollenkaan Grushnitskin poissa-oloa.

-- Huomenna te hyvin hauskasti kummastutte, sanoin minä hänelle.

-- Mistä?...

Se on salaisuus... tanssijaisissa itsekin arvaatte.

Minä lopetin illan ruhtinattaren luona; vieraita ei ollut, paitsi Veeraa ja erästä hyvin hauskaa ukkoa. Minä olin hyvällä tuulella, improviseerasin monta tavatonta juttua; neiti istui vastassani ja kuunteli juorujani niin suurella, jännitetyllä, jopa hellällä huomiolla, että minun kävi mieleni pahaksi. Minne joutui hänen vilkkautensa, virnailemisensa, oikkunsa, julkeat kasvojensa murteet, ylenkatseellinen hymynsä, hajamielinen katseensa?...

Veera huomasi kaikki; hänen kivulloisilla kasvoillaan kuvautui syvä suru: hän istui ikkunan suojassa, vajonneena avaraan nojatuoliin... Minun kävi häntä sääli.

Silloin kerroin minä koko draamallisen historian hänen ja minun tuttavuudesta, meidän rakkaudestamme -- tietysti peitellen kaikki keksimilläni nimillä.

Minä kuvasin niin vilkkaasti oman hellyyteni, levottomuuteni ja ihastukseni, ja esitin niin hyvässä valossa hänen menettelynsä ja luonteensa, että hänen vasten tahtoaankin täytyi antaa minulle anteeksi virnailemiseni ruhtinatar Maryn kanssa.

Hän nousi, kävi meidän luoksemme istumaan ja virkistyi... ja vasta kello kaksi yöllä muistimme, että lääkärit käskevät menemään levolle kello yksitoista.

13 p. Kesäkuuta.

Puolen tuntia ennen tanssijaisia ilmestyi luokseni Grushnitski jalkaväkeläis-pu'un täydessä loistossa. Kolmanteen nappiin oli kiinnitetyt bronssivitjat, joissa riippui suljettu lornjetti; suunnattoman suuret olkaimet olivat ylöspäin taivutetut, Aamorin siipein tapaisesti; hänen saappaansa narisivat; vasemmassa kädessä piteli hän ruskeita kiiltosormikkaita ja lakkia, oikealla pöyhitteli hän yhtä mittaa pieniin kiharoihin käherrettyä tukkaansa. Mielihyvä ja samalla joku itseluottamuksen puute kuvastiihen hänen kasvoillaan; hänen juhlallinen ulkomuotonsa ja pöyhkeä asentonsa olisivat saaneet minut purskahtamaan nauruun, jos se olisi ollut tarkoituksieni mukaista.

Hän heitti lakin ja sormikkaat pöydälle, alkoi silittää liepeitään ja korjaella itseään kuvastimen edessä; hirveän iso, musta huivi oli käärittynä äärettömän korkealle, mitä kankeimmalle irtonaiskaulurille, joka pitää könkötteli hänen leukaansa ja nousta törrötti yli tuuman takin alta esiin; hänestä se vielä oli vähäsen ja hän veti sitä korkeammalle, korviin asti; tästä vaikeasta työstä -- sillä takin kaulus oli ahdas ja tukala -- pinnisti veri ihan punasiksi hänen kasvonsa.

-- Sanovat, että sinä olet näinä päivinä kauheasti hellitellyt minun ruhtinatartani? sanoi hän jotenkin huolimattomasti, minuun katsomatta.

-- Johan nyt jotakin, kun hullut teetä joisi! vastasin minä hänelle, kertoen erään, menneen ajan varsin sukkelan hulivilin mielilausetta, josta Pushkin muinoin oli lauleskellut.

-- Sanopas, käykö tämä puku hyvin minun päälleni?... Äh, kirottu juutalainen!... kuinka puristaa kainaloista!... Eikös sinulla ole hajuvesiä?

-- Hyvänen aika, vielä sulle mitä? muutenkin jo haiset paljaalle ruusuvoiteelle.

-- Vähät siitä, annahan tänne...

Puolen pulloa valeli hän kaulahuivilleen, nenäliinalleen ja hihoilleen.

-- Ai'otko tanssia? kysyi hän.

-- Enpä tiedä.

-- Pelkään, että minun on alkaminen masurkka Maryn kanssa -- enkä minä osaa melkein yhtäkään figuuria...

-- Jokos sinä olet hänet kutsunut masurkkaan?

-- En vielä...

-- Varo vain, ett'et myöhästy...

-- Tosiaankin! sanoi hän lyöden otsaansa. Hyvästi... Minä lähden odottamaan häntä portaiden luo. Hän sieppasi lakkinsa ja juoksi pois.

Puolen tunnin perästä lähdin minäkin. Kadulla oli pimeää ja autiota; kokoushuoneen, elikkä, yhden tekevä, ravintolan ympärillä seisoa tungeksi kansaa; ikkunat olivat valaistut; iltatuuli kantoi korviini rykmentti-musiikin säveliä. Minä kävelin hiljakseen; minua ikävyytti... Onkohan todellakin, arvelin minä, ainoa tehtäväni maan päällä -- kukistaa muiden toiveita? Niin kauan, kuin olen elänyt ja toiminut, olisi ihan kuin sallimus aina veisi minut muiden draamojen ratkaisuun, niin kuin ei ilman minutta kukaan voisi kuolla tahi joutua epätoivoon! Minä olen ollut viidennen näytöksen välttämätönnä henkilönä; vasten tahtoani olen näytellyt teloittajan tahi kavaltajan katalaa osaa. Mikä on tässä ollut salliman tarkoituksena?... Lieneeköhän se määrännyt minut porvarillis-trageedioiden ja perhe-romaanien tekijäksi -- vai apu-toimittajaksiko kertomusten laatijalle, esimerkiksi "Lukukirjasto"-lehdelle?... Mistäpä sen tietää?... Vähänkös niitä on ihmisiä, jotka, elämään ruvetessaan, aikovat päättää sen niinkuin Aleksanteri Suuri, tahi Lordi Byron, eivätkä yhtä hyvin kuuna päivänä pääse nimineuvosta etemmäksi?...

Tultuani saliin, kätkeydyin miesten joukkoon ja aloin tehdä havaintojani. Grushnitski seisoi ruhtinatar Maryn vieressä ja puheli jotakin hyvin innokkaasti; tämä kuunteli häntä hajamielisesti ja, viuhka huulia vasten, katseli ympärilleen; hänen kasvoissaan kuvautui kärsimättömyys, hänen silmänsä etsivät jotakin; minä lähestyin hiljaa takaapäin, kuunnellakseni heidän haasteluaan.

-- Te kiusaatte minua, neiti! puhui Grushnitski, te olette kauheasti muuttuneet siitä saakka, kuin en ole teitä nähnyt...

-- Te olette myöskin muuttuneet, vastasi neiti, heittäen häneen pikaisen katseen, josta hän ei ymmärtänyt eroittaa salaista ivaa.

-- Minä? Minäkö muuttunut?... Oi, en milloinkaan! Tiedättehän sen olevan mahdotonta! Se, joka teidät on nähnyt kerran, kantaa iäksi päiviksi muistissaan teidän jumalallisen kuvanne.

-- Lopettakaa nyt jo...

-- Miksikä te ette nyt tahdo kuulla sitä, jota nykyisin, jopa useastikin, niin suosiollisesti kuuntelitte?...

-- Siksi, ett'en rakasta yhtenään samaa kerrottavaa, vastasi hän nauraen.

-- Oi, julmasti olen minä erehtynyt!... Hupsu olin, kun luulin, että nämä olkaimet toki antaisivat minulle oikeuden toivoa... Vaan ei! Parempi olisi minun ollut ijankaikkisesti pysyä tuossa halveksitussa sotamiehen viitassa, jota, kukaties, minun tulee kiittää teidän huomiostanne...

-- Todellakin, teille sopii viitta paljoa paremmin...

Silloin minä astuin esiin ja kumarsin neidille, joka punastui hiukan ja lausui sukkelaan:

-- Eikö niin, monsieur Petshoorin, harmaa viitta sopii paljoa paremmin monsieur Grushnitskille?...

-- Minä en ole samaa mieltä, vastasin minä, univormussa on hän vielä nuorellisemman näköinen.

Grushnitski ei kestänyt tätä iskua; niinkuin kaikki pojat, tahtoi hän pitää itseään suurena miehenä; hän luulee, että intohimojen syvät jäljet hänen kasvoissaan korvaavat vuosien leiman. Hän heitti minuun tuiman katseen, polki jalkaansa ja meni pois.

-- Puhukaapa totta, sanoin minä neidille, että vaikka hän aina onkin ollut naurettava, niin hän tuonaan vielä oli mielestänne hyvin hauska... harmaassa viitassaan?...

Hän loi silmänsä maahan, eikä vastannut mitään...

Grushnitski vainosi koko illan ruhtinatar Maryä, tanssi joko hänen kanssaan tahi vis-à-vis, eikä muuta kuin katsoa tähtäili häntä silmillään, huo'ahteli ja suututti häntä rukouksillaan ja soimauksillaan. Neljännen fransääsin perästä neiti häntä jo vihasi.

Tuommoista minä en sinulta odottanut, sanoi Grushnitski, astuen luokseni ja tarttuen käteeni.

-- Mitä niin?

-- Sinä tanssit masurkkaa hänen kanssaan? kysyi hän juhlallisella äänellä. -- Hän sen minulle sanoi...

-- Niin mitäpä sitten? onkos se mikään salaisuus?

-- Tietty se... Olisihan minun pitänyt arvatakin sitä mokomalta tytöltä, virnakalta... Mutta kyllä minä sen maksan!

-- Syytä sinä viittaasi tahi olkaimiasi, äläkä häntä! Onkos se hänen vikansa, ett'et sinä häntä enään miellytä?...

-- Mitäs hän sitten antaa toiveita?

-- Mitäs sinä sitten menet toivomaan? Haluta ja harrastaa jotakin -- sen kyllä ymmärtää, mutta kukas käskee toivomaan?

-- Sinä voitit vedon, vaan et kokonaan, sanoi hän pahanilkisesti hymyillen.

Masurkka alkoi. Grushnitski ei valinnut muita kuin neiti Maryä, muut kavaljeerit kutsuivat hänet myöskin vähän väliä; se oli, selvään, liitto minua vastaan -- sitä parempi: hän tahtoo puhua kanssani, vaan hänet estetään -- ja hänen tekee mielensä kahta kovemmin.

Minä puristin pari kertaa hänen kättään; toisella kertaa tempasi hän sen pois, sanaakaan sanomatta.

-- Minä tulen huonosti makaamaan tänä yönä, sanoi hän minulle, kun masurkka oli loppunut.

-- Siihen on Grushnitski syypää.

-- Eikö mitä! -- Ja hänen kasvonsa kävivät niin miettiväisiksi, niin surullisiksi, että minä päätin tänä iltana välttämättä suudella hänen kättään.

Ruvettiin lähtemään pois. Istuttaessani neitiä vaunuihin painoin nopeasti hänen pienen kätösensä huuliani vastaan. Oli pimeä, eikä kukaan voinut sitä nähdä.

Minä palasin saliin hyvin tyytyväisenä.