Part 8

Tunnustaa täytyy, ett'en tosiaankaan rakasta naisia, joilla on luonteen lujuutta; se ei ole heihin kuuluvata!...

Nyt, vainen, muistankin: kerran, yhden ainoan kerran rakastin naista, jonka lujaa mieltä en voinut voittaa... Me erosimme vihollisina -- mutta, kentiesi, jos olisin tavannut hänet viittä vuotta myöhemmin, olisimme toisin eronneet...

Veera on sairas, hyvin sairas, vaikk'ei hän sitä tunnusta; pelkään, että hänellä on keuhkotauti, tahi se, joka kutsutaan _fièvre lente_ -- tauti joka ei laisinkaan ole venäläinen ja jolla ei ole nimitystäkään venäjäksi.

Ukkonen tapasi meidät onkalossa ja pidätti hyvän puolen tuntia. Veera ei vaatinut minua uskollisuutta vannomaan, eikä kysellytkään, olinko rakastanut muita siitä, kuin erosimme... Hän luotti minuun jälleen entisellä huolettomuudella -- ja minäkään en tahdo pettää häntä; hän onkin ainoa nainen maailmassa, jota minun on ollut mahdoton pettää. Minä tiedän, että piakkoin taas eroamme, ja, kukaties, iäksi: molemmat menemme eri teitä hautaan; mutta hänen muistonsa on pysyvä loukkautumattomana sielussani; minä olen tätä hänelle aina toistamistani toistanut, ja hän minua uskookin, vaikka sanoo päinvastoin.

Me erosimme vihdoin, ja kauan seurasin häntä katseellani, kunnes hänen hattunsa katosi pensaiden ja kallioiden taakse. Tautimaisesti kouristi sydäntäni, aivan kuin ensi eroamisen jälkeen. Oi, kuinka ihastuin tästä tunteesta! Nuoruusko vainen taas tahtoo hyväntekevine myrskyineen palata luokseni, vai onko tämä vain sen jäähyväissilmäys, sen viimeinen lahja -- muistiksi?... Mutta naurettavaa on ajatella, että olen vielä pojan näköinen; kasvot, vaikka kalpeat, ovat toki raittiit; jäsenet ovat notkeat ja soleat, kiharat kiemurtelevat tuuheina, silmät hohtavat ja veri kiehuu...

Kotiin palattuani, nousin hevosen selkään ja mennä nelistin arolle. Minä rakastan ratsastaa virmalla ratsulla keskellä korkeaa ruohoa erämaan tuulta vasten; ahnaasti nieleskelen hyvänhajuista ilmaa ja hion katseeni siniseen kaukaisuuteen, kokien käsittää esineiden terhenisiä piirteitä, mitkä hetkestä toiseen yhä selkenemistään selkenevät, olipa mikä murhe tahansa sydämellä, näännyttäköön mikä levottomuus hyvänsä aatosta -- kaikki ne tuokiossa hajoavat, ja keveäksi käypi sielu; ruumiin väsymys voittaa mielen häiriön. Ei ole naisen katsetta, jota en unhottaisi nähdessäni kiehkuraiset vuoret etelä-auringon valaistuksessa, nähdessäni sinisen taivosen, tahi kuullessani kalliolta toiselle lankeavan virran tohinaa.

Luulenpa kyllä, että tämä arvoitus kauan kiusasi kasakoita, jotka, kopistaan töllistellen, näkivät minun ratsastelevan ilman syytä ja suuntaa, sillä pu'ustani varmaan luulivat minua tsherkessiksi. Toden teolla olen kuullutkin sanottavan, että minä tsherkessiläisessä pu'ussa ratsastaessani olen paljoa enemmän kabardiinin näköinen, kuin monet kabardiinit itse. Ja tosiaan, mitä tähän jaloon sota-asuun tulee, olen täysi dandy [lue: dendi = keikari]: mitäkään liikaa kaluunaa ei ole, kallis pyssy yksinkertaista tekoa, lakki ei ole liian lyhyt- eikä liian pitkä-karvanen; beshmetti on valkea, tsherkeska tumman ruskea; säärykset ja korkokengät ovat taivutetut mitä suurimmalla tarkkuudella. Kauan opettelin minä vuorelaisten asentoa, eikä millään voi niin imarrella itserakkauttani, kuin tunnustamalla taitoani Kaukaasialais-tavalla ratsastamisessa. Minä pidän neljä hevoista: yhden itseäni, kolme tuttaviani varten, ett'ei olisi ikävä yksin maata kuljeskella. Nämä lainaavat hevosiani hyvin mielellään, mutta eivät koskaan minun kanssani yhdessä ratsasta. Kello oli jo kuusi illalla, kun muistin olevan ajan mennä päivälliselle. Hevoseni oli uupunut; minä ajoin tietä myöten, joka vie Pjätigorskista saksalaiseen uudisasuntoon, minne kylpijät usein ajelevat _en piquenique_. Tie käydä luikertaa pensaiden välitse, laskeutuen vähäisiin notkoihin, joissa juosta tohisee puroja korkean ruohikon siimeksessä; ylt'ympäri kohoavat portaittain Beshtuni, Käärme-, Rauta- ja Kalju-vuorten siniset louhet. Yhteen tällaiseen notkoon saavuttuani, jotka täkäläisellä murteella balkeiksi nimitetään, seisatuin hevostani juottamaan; silloin näkyi tieltä iloinen ja uhkea kavalkaadi; naiset olivat mustissa ja sinisissä amasoonipu'uissa; miesten vaatteus muodosti omituisen kirjavan sekasotkun; edellä ratsasti Grushnitski ruhtinatar Maryn rinnalla.

Naiset kylpylähteillä uskovat vieläkin tsherkessien tekevän hyökkäyksiään keskellä kirkasta päivää, ja senpä tähden, luultavasti, oli Grushnitski paitsi sotamiesviittaa ottanut mukaansa miekan ja pari pistuolia; jotenkin naurettavalta näytti hän tässä uros-vaatteuksessa. Korkea pensas peitti minut heiltä, mutta minä voin nähdä kaikki sen lehdistön läpi ja, heidän kasvojensa näöstä arvatakseni, oli puhe sentimenttaalinen. Vihdoin lähenivät he vierua; Grushnitski talutti neidin hevosta suitsista, ja silloin kuulin lopun heidän puheestansa:

-- Siis te tahdotte olla kaiken ikänne Kaukaasiassa? puhui neiti.

-- Mitäs minä Wenäjällä teen? vastasi hänen kavaljeerinsa, maassa, missä tuhannet ihmiset, syystä että ovat rikkaita, katsovat minuun ylenkatseella, kun taas täällä -- täällä tämä paksu viittakaan ei estänyt minua teidän kanssanne tutustumasta...

-- Päin vastoin... sanoi neiti punastuen.

Grushnitskin kasvot kuvasivat mielihyvää. Hän pitkitti:

-- Täällä kuluu elämäni alituisessa pauhinassa huomaamatta ja pikaisesti, raakalaisten kuulien keskellä, ja jospa Jumala joka vuosi laittaisi minulle yhden valoisan naisen katseen, yhden senkaltaisen...

Samassa tulivat he minun tasalleni; minä iskin hevostani raipalla ja ajoin esiin pensaan takaa...

-- Mon Dieu, un circassien!... kiljahti neiti kauhistuneena.

Poistaakseni täydellisesti hänen arvelunsa vastasin ranskaksi, hiukan kumartaen:

-- Ne craignez rien, madame, je ne suis pas plus dangereux que votre cavalier...

Hän joutui hämille -- mutta mistä syystä? erehdyksestäänkö, vaiko siitä, että vastaukseni hänestä näytti röyhkeältä? Olisin mielissäni, jos jälkimäinen oletukseni olisi oikea. Grushnitski heitti minuun tyytymättömän katseen.

Myöhään iltasella, oliko noin kahtatoista käydessä, menin bulevaardin lehmuskujaan kävelemään. Kaupunki nukkui; muutamissa ikkunoissa vain välkähteli tulia. Kolmelta puolen häämöttivät kallioiden harjanteet, Mashukin haarotukset, jonka huipulla lepäsi paha-enteinen pilvi; idässä nousi kuu, ja kaukaa kimaltelivat lumivuorien hopeaheltut. Vartijoiden huudot sekaantuivat yöksi avattujen kuumain lähteiden solinaan. Aika ajoin kuului kadulla hevosen kajahtava kopina, nagaiskilaisten rattaiden vikinän ja alakuloisen tataarilais-sävelen säestämänä.

Minä istuin rahille ja mietistyin. Välttämättömältä tuntui minusta vuodattaa ajatukseni ystävällisessä puhelussa... mutta kenen kanssa?... "Mitähän nyt Veera tekee?" arvelin minä. Paljon maksaisin minä tällä hetkellä saadakseni puristaa hänen kättään.

Äkkiä kuuluu nopeita, epätasasia askelia... Grushnitski varmaankin... On kun onkin hän!

-- Mistä nyt?

-- Ruhtinatar Liigovskajalta, sanoi hän hyvin mahtavasti... Mary se vasta laulaa!...

-- Kuulepas! sanoin minä hänelle, minä lyön vetoa, ett'ei hän tiedä sinun olevan junkkarin; hän luulee sinun olevan alennetun...

-- Kentiesi. Minä siitä viis'!... sanoi hän hajamielisesti.

-- Ei muuta, minä vain sanon...

-- Mut tiedätkös, sinä hänet tänään vasta kauheasti suututit? Hän piti sen suunnattomana röyhkeytenä, ja minä tuskin sain häntä vakuutetuksi, että sinä olet niin hyvin kasvatettu ja niin hyvin tunnet käytöstavat, ett'et voinut tarkoittaa häntä loukataksesi. Hän sanoo, että sinulla on julkea katse ja että, varmaankin, luulet hyvin paljon itsestäsi.

-- Hän ei erehdy... Mut etköhän tahdo ottaa häntä puolustaaksesi?

-- Kovaksi onneksi ei minulla siihen ole vielä oikeutta...

-- "Kas, kas!" arvelin minä: "hänellä on, näköään, jo toiveita".

-- Muutoin, sinun on laitasi huonompi, lisäsi Grushnitski: sinun on nyt hankala tutustua heidän kanssaan -- sääli kyllä! se on mitä miellyttävimpiä perheitä, joita tunnen...

Minä hymyilin sisällisesti.

-- Miellyttävin minulle on nyt oma taloni, sanoin minä haukottaen, ja nousin lähteäkseni.

-- Myönnäthän toki katuvasi?...

-- Kylläpä käskis! Jos tahdon vain, niin menen huomenn' iltana ruhtinattaren luo...

-- Se sitten nähdään...

-- Ja tehdäkseni sinulle oikein mieliin, rupean neitiä hempimään...

-- Niin, jos hän tahtoo kanssasi puhella...

-- Minä odotan vain sitä hetkeä, kuin sinun puheesi hänelle käypi pitkäksi... Hyvästi!

-- Minäpä lähden vielä maleksimaan; unta nyt en saa mitenkään... Kuule, mennäänhän ennen ravintolaan, siellä pelataan... minä tarvitsen tänään kovaa kiihtymistä...

-- Onnea häviöön...

Minä menin kotia.

21 p. Toukokuuta.

Lähes viikko on kulunut, enkä vieläkään ole tutustunut Liigovskien kanssa. Odotan sopivaa tilaisuutta. Grushnitski seuraa, kuin varjo, neitiä kaikkialla; heidän puheensa ovat loppumattomia; milloinkas hän neitiä kyllästyttää?... Äiti tätä ei ota huomatakseen, koska muka Grushnitskista ei ole _sulhaseksi_. Kas sepä äitien logiikkaa! Olen havainnut pari kolme hempeätä katsetta -- siitä on tehtävä loppu.

Eilen ilmestyi Veera ensi kerran kaivolle... Sen kovemmin, kuin tapasimme toisemme onkalossa, ei hän ole käynyt talosta ulkona. Me upotimme samalla kertaa lasimme veteen ja, kumartuessaan, sanoi hän minulle korvaan:

-- Etkös tahdo tutustua Liigovskien kanssa?... Siellä vain voimme me nähdä toisemme...

Nuhde!... tämä käy ikäväksi! Mutta olenhan minä sen ansainnut...

Onneksi: huomenna on tanssijaiset kirjoituslistalla ravintolan salissa, ja minä menen masurkkaa tanssimaan ruhtinatar Maryn kanssa.

29 p. Toukokuuta.

Ravintolan sali oli muuttunut aateliskokouksen saliksi. Kello yhdeksän kaikki kokoontuivat. Ruhtinatar tyttärilleen oli viimeisiä; monet naiset katselivat neitiä kateudella ja pahanelkisyydelle, sillä hän vaatehti itseään aistilla. Ne, jotka lukevat itseään täkäläisiksi ylimyksiksi, kätkivät kateutensa ja liittyivät häneen. Minkäs sille saat: Missä naisseuraa on, siellä heti ilmestyvät ylä- ja ala-piirit. Ikkunan ääressä, väen joukossa, seisoi Grushnitski, kasvot lasia vasten ja lakkaamatta katsellen jumalatartaan; ohitse kulkiessaan nyykäytti tämä tuskin huomattavasti hänelle päätään. Grushnitski säteili, kuin aurinko...

Tanssit alettiin polonääsillä; sitten soitettiin valssia. Kannukset ne alkoivat helistä, liepeet ne pyöriä lennähtelivät.

Minä seisoin erään paksun naisen takana, jota varjostivat ruusunpunaset höyhenet; hänen pukunsa korkeus muistutti vannehameiden aikoja, ja kolea, kirjava ihonsa -- mustataftisten mushshien onnellisia päiviä. Suuren suuri syylä hänen kaulassaan oli termuaarilla peitetty. Hän puheli kavaljeerilleen, rakuunakatteinille:

-- Sitäpä koko herja kutale, tuo neiti Liigovskaja! Hän, ajatelkaahan. survaisi minua, eikä pyytänyt anteeksi, mutta ei sillä hyvä, vielä kääntyi ja katsoi minuun lornjetillaan... C'est impayable... Ja mistä sitten mokoma ylpeilee? Kyllä minä sen opettaisin...

-- Älkäähän huoliko! vastasi kohtelias kavaljeeri ja läksi toiseen huoneesen.

Minä astuin heti neiti Maryn luo ja kutsuin hänet valssaamaan, käyttäen täkäläisten tapojen vapautta, jotka sallivat tanssia tuntemattoman kanssa.

Hän voi tuskin pidättää itseään hymyilemästä ja olla näyttämättä riemuaan; mutta, yhtä kaikki onnistui hänen jotenkin pian ottaa aivan välinpitämätön, jopa ankara muoto. Huolimattomasti laski hän kätensä olalleni, kallisti hiukan päätään -- ja sitten sitä mentiin. Hekumallisempia ja nuorteampia vyötäisiä en ole ikäpäivinä nähnyt! Hänen raitis huokumisensa koski kasvoihini; kihara, joka valssin ryöpyessä oli siskoistaan irtautunut, lipueli toisinaan hehkuvalla poskellani... Minä tein kolme piiriä (hän valssaa ihmeen hyvin). Hän hengästyi, hänen silmänsä himmentyivät, tuskin voivat puoli-avonaiset huulensa kuiskata välttämättömän: merci, monsieur.

Muutamain minuuttien äänettömyyden perästä sanoin minä hänelle, ollen mitä nöyrimmän näköisenä:

-- Olen kuullut, että minua, vaikka olen teille perin tuntematon, on jo kohdannut onnettomuus ansaita teidän epäsuosionne... että te olette pitäneet minua röyhkeänä... Lieneeköhän se oikein totta?

-- Tahtoisitteko nyt sitten vahvistaa tämän luuloni? vastasi hän pilkallisella irmalla, joka, muutoin, hyvin sopii hänen muuttelehtaville kasvoilleen.

-- Jos minussa on ollut röyhkeyttä teitä jossakin solvaisemaan, niin suvaitkaahan minulle vielä suurempi röyhkeys: pyytämään teiltä anteeksi... Ja, todellakin, tekisi minun hyvin mieleni näyttää teille toteen erehtyneenne siitä, mitä minuun tulee...

-- Se on teille hyvin vaikea...

-- Miksikä niin?

-- Siksi, ett'ette te käy meillä, ja nämä tanssijaiset eivät, luultavasti, tule usein uudistumaan.

"Se merkitsee", arvelin minä, "että heidän ovensa ovat minulta iäksi suljetut".

-- Kuulkaapas, neiti, sanoin minä hiukan harmissani, -- katuvaa rikollista ei pidä koskaan hylätä; epätoivosta voi hän ruveta kahta rikollisemmaksi...ja silloin...

Ympärillämme olevien nauru ja kuiske pakotti minua kääntymään ja lopettamaan fraasini. Muutaman askelen päässä minusta seisoi joukko miehiä, ja heidän keskellänsä rakuuna-katteini, joka oli julistanut vihamielisiä hankkeita armasta neitiä vastaan; hän näytti olevan erittäin tyytyväinen, hykersi käsiään, nauroi ja iski silmää tovereille... Yht'äkkiä läksi heidän joukostaan pitkäviiksinen ja punanaamanen herra hännystakissa, suunnaten neitiä kohden horjuvat askelensa: hän oli, näet, juovuksissa. Tultuaan hämmästyneen neidin eteen, pani hän kätensä selän taakse, loi häneen sumean harmaat silmänsä ja lausui käheällä diskantilla:

-- Permettez... noh, ja vielä mitä!... suoraan sanoen; minä angasheeraan teidät masurkkaan...

-- Mitä te haluatte? sanoi neiti vapisevalla äänellä, heittäen ympärilleen rukoilevan katseen. Voi toki! kaukana oli hänen äitinsä, eikä lähellä ollut yhtäkään hänen tuttavia kavaljeeriaan; eräs ajutantti taisi nähdä kaikki, mutta hän piiloutui väen joukkoon päästäksensä pois juttuun joutumatta.

Mitä siis? sanoi juopunut herra, iskettyään silmää rakuuna-katteinille, joka rohkaisi häntä viittauksillaan: -- vai ettekö suvaitse? -- Vaan minullapa taas on kunnia angasheerata teitä pour mazure... Luulette, ehkä, minun olevan juovuksissa? Se ei tee niin mitään!... paljoa paremmin se käypi vain, saatan teitä vakuuttaa...

Minä näin, että neiti oli langeta tainnuksiin pelosta ja harmista.

Minä menin juopuneen herran luo, tartuin jotenkin kovasti hänen käteensä ja, katsottuani terävästi hänen silmiinsä, pyysin poistumaan -- sillä, lisäsin minä, neiti lupasi jo kauan sitten tanssia masurkkaa minun kanssani.

-- No, mitäs sille voin?... toisen kerran sitten! sanoi hän naurahtaen ja vetäytyi häväistyjen toveriensa luo, jotka veivät hänet toiseen huoneesen.

Palkinnoksi sain syvän, lumoavan katseen.

Neiti meni äitinsä luo ja kertoi hänelle kaikki: tämä haki minut muiden joukosta ja kiitti. Hän sanoi minulle tunteneensa äitini ja olleensa hyvä ystävä puolelle tusinalle tätiäni.

-- En tiedä, kuinka on käynyt, ett'emme ole ennen tutustuneet, jatkoi hän; -- mutta tunnustan, että te olette siihen yksin syynä! te vierastatte kaikkia niin, ett'ei moista missään. Toivon, että vierashuoneeni ilma on karkottava teidän sairasmielisyytenne... Eikö niin?

Minä sanoin yhden niitä fraaseja, joita jokaisella täytyy olla varalla tällaisia tilaisuuksia varten.

Fransääsit kestivät kauhean kauan.

Vihdoin kaikui lavalta soitanto; neiti ja minä kävimme istumaan.

Minä en puhunut sanaakaan juopuneesta herrasta, en menneestä käytöksestäni, enkä Grushnitsista. Tuon inhottavan kohtauksen häneen tekemä vaikutus katosi vähitellen; hänen kasvuensa alkoivat loistaa; piloja laski hän oikein sievästi; hänen puheensa oli sukkela, ilman mitäkään sukkeluuden vaatimuksia, vilkas ja vapaa; hänen huomautuksensa välistä syviä... Hyvin epäselvillä sanoilla annoin hänen tietää, että hän jo kauan on minua miellyttänyt. Hän kallisti päätään ja punastui hiukan.

-- Te olette oikein kummallinen, sanoi hän sitten, kohotettuaan minuun sametti-silmänsä ja teeskennellysti nauraen.

-- Minä en tahtonut teidän kanssanne tutustua, pitkitin minä: -- sillä teitä ympäröi liian tiheä joukko ihailijoita ja minä pelkäsin tykkänään siihen katoavani.

-- Turhaan pelkäsitte: he ovat kaikki sangen ikäviä.

-- Kaikki! todellako kaikki?

Hän katsoi minuun terävästi, ikäänkuin kokien maistella jotakin, punastui sitten taas vähäsen ja lausui viimein varmasti: kaikki!

-- Myöskin ystäväni Grushnitski?

-- Vai on hän ystävänne? sanoi hän, näyttäen hiukan epäilevältä.

-- On.

-- Hän tietysti ei kuulu ikävien luokkaan...

-- Vaan onnettomien luokkaan, sanoin minä nauraen.

-- Tietysti! Vai teitä naurattaa? Tahtoisin, että te olisitte hänen sijassaan...

-- Noh, mikä sitten? Olenhan minäkin ennen ollut junkkarina ja, toden totta, se olikin elämäni parahin aika.

-- Onkos hän junkkari? sanoi hän nopeasti ja sitten lisäsi: ja minä luulin...

-- Mitä te luulitte?...

-- En mitään!... Kuka tuo nainen tuolla?

Nyt käänsi puhe suunnan, eikä siihen enään palannutkaan.

Sitten loppui masurkka, ja me erosimme -- näkemään asti. Naiset lähtivät pois. Minä menin syömään illallista ja tapasin Wernerin.

-- Ahaa! sanoi hän: vai sillä tapaa! Te, kun ette muuten tahtoneet neidin kanssa tutustua, kuin pelastamalla hänet varmasta kuolemasta.

-- Minä tein vielä paremmin, vastasin hänelle, minä pelastin hänet pyörtymästä tanssijaisissa...

-- Miten se kävi? kertokaa.

-- En; arvatkaahan -- te, joka arvaatte kaikki maailmassa!

30 p. Toukokuuta.

Kello seitsemän aikaan iltasella kävelin minä bulevaardilla. Grushnitski, nähtyään minut kaukaa, tuli luokseni; naurettava riemu loisti hänen silmistään. Hän puristi kovasti kättäni ja sanoi traagillisella äänellä:

-- Minä kiitän sinua, Petshoorin... Ymmärräthän minua?...

-- En; vaan kaikissa tapauksissa ei kestä kiittää, vastasin minä, sillä en omannut tunnollani juuri mitäkään hyväntekoa.

-- Kuinka? entä eilen? vai joko olet unhottanut?... Mary on minulle kaikki kertonut...

-- Mitä? Onkos teillä nyt jo kaikki yhteistä? yksin kiitollisuuskin?

-- Kuule, sanoi Grushnitski hyvin vakavasti: -- ole niin hyvä, äläkä tee pilkkaa rakkaudestani, jos tahdot vastakin olla tuttavani... Näethän, minä rakastan häntä hulluuteen asti...ja minä luulen, minä toivon, että hän kanssa minua rakastaa... Minulla on sinulle pyyntö: tulethan sinä tänä iltana heille; lupaa minulle ottaaksesi vaarin kaikki: minä tiedän sinun olevan kokenut näissä asioissa ja tuntevan naiset paremmin kuin minä... Naiset! naiset! kuka heitä käsittää? Heidän hymynsä lausuu aivan toista, kuin heidän katseensa, sanansa lupaavat ja houkuttelevat, mutta äänensä sysää pois... Välistä he paikalla käsittävät ja arvaavat kaikkein salaisimman ajatuksemme, välistä taas eivät ymmärrä mitä selvimpiä viittauksia... Niinpä neiti Marykin: eilen hänen silmänsä hehkuivat rakkautta, minua katsellessaan, tänään ne ovat sumeat ja kylmät...

-- Se on, kukaties, seurausta veden vaikutuksesta, vastasin minä.

-- Kaikessa sinä näet pahan puolen... materialisti! lisäsi hän ylenkatseella. -- Mutta, puhukaamme muista asioista, -- ja huonosta kalambuurista kävi hän iloiseksi.

Yhdeksättä käydessä menimme yhdessä ruhtinattaren luo.

Kulkiessamme Veeran ikkunoiden sivu, näin hänet ikkunassa. Me heitimme toinen toisellemme pikaisen katseen. Kohta meidän perästämme astui hän Liigovskien vierashuoneesen. Ruhtinatar esitteli minut hänelle, kuin omaiselleen. Juotiin teetä; vieraita oli paljo; puhe oli yleinen. Minä ko'in olla ruhtinattaren mieleen, pilailin ja sain hänet monta kertaa sydämen pohjasta nauramaan; neitiäkin useasti nauratti, vaan hän pidätti nauruaan pysyäkseen otetussa roolissaan; hän luulee, että raukea muoto sopii hänelle hyvin, ja, kentiesi, hän ei erehdykään. Grushnitski on, näköään, hyvin mielissään, ett'ei iloni tartu neitiin.

Teen juotua menimme kaikki saliin.

-- Oletko tyytyväinen kuuliaisuuteeni, Veera? Sanoin kulkiessani hänen ohitsensa.

Hän heitti minuun katseen, täynnä lempeä ja kiitollisuutta. Minä olen tottunut niihin katseisin, mutta muinoin ne olivat autuuteni. Ruhtinatar istutti tyttärensä pianon ääreen; kaikki pyysivät häntä laulamaan jotakin -- minä olin vaiti, ja käyttäen hyväkseni häiriötä, menin ikkunan luo Veeran kanssa, joka tahtoi sanoa minulle jotakin meille molemmille hyvin tärkeätä... Sepä olikin -- joutavaa!...

Sillä välin harmitti neitiä välinpitämättömyyteni, jonka arvasin eräästä vihaisesta, säkenöivästä katseesta... Oi! minä ymmärrän ihmeen hyvin tuota mykkää, vaan lausehikasta, lyhyttä, vaan pontevaa puhetta!...

Hän rupesi laulamaan; äänensä ei ole ruma, vaan hän laulaa huonosti... muutoin, en minä kuunnellutkaan. Grushnitski taas, nojaten kyynärpäillään pianoon, oikein hautoi häntä silmillään ja tuon tuostakin sanoi puolikovaan: charmant! délicieux!

-- Kuulehan, sanoi Veera minulle: -- minä en tahdo, että sinä tutustuisit mieheni kanssa, vaan sinun täytyy pyrkiä välttämättä ruhtinattaren suosioon; sinulle se on helppoa, sillä sinä voit kaikki, mitä tahdot. Täällä vain tulemme me näkemään toisemme...

-- Vain?...

Hän punastui ja jatkoi: -- sinä tiedät, että minä olen orjasi; en koskaan ole osannut sinua vastustaa... ja siitä minua rangaistaan, sillä sinä lakkaat minua rakastamasta! Ainakin tahdon minä säilyttää mainettani... en itseäni varten -- sen sinä tiedät varsin hyvin!... Oi! minä pyydän sinua: älä kiusaa, niinkuin ennen, minua tyhjillä epäilyillä ja teeskennellyllä kylmyydellä; minä, ehkä, kohta kuolen, sillä tunnen päivä päivältä heikontuvani... ja, tästä huolimatta, en voi ajatella tulevaa elämätäni, minä ajattelen ainoastaan sinusta... Te, miehet, ette ymmärrä katseen nautintoa, käden puserrusta... vaan minä, minä sen vannon sinulle, minä, ääntäsi kuunnellessani, tunnen sellaista syvää, kummallista autuutta, ett'eivät kuumimmat suutelot voi korvata sitä.

Sillä välin herkesi ruhtinatar Mary laulamasta. Ylistysten hyminää sateli hänelle satelemistaan: minä menin hänen luokseen muiden perästä ja sanoin jotakin hänen äänestään hyvin huolimattomasti.

Hän nyrpisti suutaan, ulotti ala-huulensa ja kävi istumaan hyvin pilkallisen näköisenä.

-- Minä olen tästä varsin mielissäni, sanoi hän, semminkin kuin te ette laisinkaan minua kuunnelleet; mutta te, kentiesi, ette rakastakaan musiikkia?...

-- Päin vastoin... päivällisen jälkeen erittäinkin.

-- Grushnitski on oikeassa; hän sanoo teillä olevan mitä proosallisimman aistin... ja minä huomaan, että te rakastatte musiikkia gastronoomilliselta kannalta.

-- Te erehdytte taaskin, sillä minä en ole ollenkaan herkkusuu; minulla on sangen kurja vatsa. Vaan musiikki päivällisen jälkeen nukuttaa, ja ruokalepo on hyvin terveellistä; niinmuodoin rakastan minä musiikkia lääketieteelliseltä kannalta. Iltasella se taas, päin vastoin, liiaksi hermoja kiihdyttää: joko käyn minä liian surulliseksi tahi liian iloiseksi. Kumpikin on rasittavaa, kun ei ole varsinaista syytä suremaan tai iloitsemaan, ja sitä paitsi seurassa suru on naurettava, liiallinen ilo taas sopimaton...

Hän ei kuunnellut loppuun, vaan meni pois ja istui Grushnitskin viereen; he alkoivat puhella keskenään jotakin sentimenttaalista; neiti näkyi vastaavan hänen viisaisin fraaseihinsa jotenkin hajamielisesti ja menestyksettä, vaikka hän kyllä koki olla häntä tarkasti kuulevinaan, sillä Grushnitski katsoi häneen välistä ihmetellen ja tahtoen arvata hänen sisällisen mielenliikutuksensa syytä, joka silloin tällöin kuvastiihen hänen levottomassa katseessaan...

Mutta minäpä sen kyllä arvaan, armas neiti. Varokaapa vain! Te tahdotte maksaa minulle samalla mitalla, itserakkauttani haavoittamalla -- siitä ei lähde mitään! ja jos te tahdotte julistaa minua vastaan sotaa, niin silloinpa en minä annakaan armoa.