Part 7

Tänä aamuna kävi luonani tohtori; nimensä on Werner, mutta hän on Wenäläinen. Mikäs kumma se on? Minä tunsin erään Ivanovin, joka oli Saksalainen.

Werner on monesta syystä merkillinen mies. Hän on skeptikko ja materialisti, kuten melkein kaikki lääkärit, ja samalla runoilija, eikä vain pilanpäiten -- runoilija aina teossa, ja usein sanoissakin, vaikk'ei hän kuuna päivänä ole kahta säettäkään kirjoittanut. Hän on tutkinut ihmissydämen kaikki herkät kielet, niinkuin kuolleen ruumiin suonia tutkitaan, mutta hän ei ole milloinkaan osannut tietojansa hyväkseen käyttää; samoin välistä taitava anatoomikko ei osaa horkkaa parantaa. Tavallisesti Werner salavihkaa nauroi potilailleen, mutta minä näin hänen kerran itkevän kuolevaa sotamiestä... Hän oli köyhä, haaveksi miljooneista, mutta rahan vuoksi ei hän olisi liikaa askelta astunut. Hän puhui minulle kerran, että pikemmin tekisi palveluksen viholliselle, kuin ystävälle, sillä tämä olisi hyväntekeväisyytensä myymistä, silloin kuin viha vain kasvaa suhteellisesti vastustajan jalomielisyyden kanssa. Hänellä oli häijy kieli: monta monituista kelpo miestä mainittiin hänen kompparunojensa kilven alla pahimpana hölmönä; hänen kilpailijansa, kateelliset vesilääkärit, päästivät huhun, että hän muka piirtelee irvikuvia sairaistaan -- sairaat vihastuivat ja melkein kaikki hänet hylkäsivät. Hänen tuttavansa, se on kaikki, todellakin kunnon ihmiset, Kaukaasiassa palvelevaiset, kokivat turhaan nostaa hänen langennutta luottamustaan.

Hänen ulkomuotonsa oli niitä, jotka ensi katsannolta vaikuttavat vastenmielisesti, mutta sittemmin miellyttävät, kun silmä säännöttömissä piirteissä tottuu lukemaan kokeneen ja ylevän sielun leiman. Löytyy esimerkkejä, että naiset ovat hulluuteen asti rakastuneet sellaisiin miehiin, eivätkä olisi vaihtaneet heidän rumuuttansa verevimpien, rusoposkisten endymioonein kauneuteen. Naisille on oikeus annettava, heillä on sielun kauneuden vaisti ja senpä tähden, kukaties, Wernerin tapaiset miehet niin kiihkeästi naisia rakastavatkin.

Werner oli lyhyt kasvultaan, laiha ja heikko kuin lapsi; hänen toinen jalkansa oli toista lyhyempi, niinkuin Byronilla; runkoon verraten näytti hänen päänsä suunnattomalta; hän keritti tukkansa melkein juurta jaksain, ja hänen pääkallonsa sille tavoin paljastuneet epätasaisuudet olisivat hämmästyttäneet frenoloogia vastakkaisten taipumusten kummallisella liitoksellaan. Hänen pienet mustat, aina levottomat silmänsä pyrkivät tunkemaan ajatuksiinne. Hänen pu'ussaan huomattiin aistia ja siisteyttä; hänen laihat, suonikkaat ja pienet kätensä koreilivat heleän keltaisissa sormikkaissa. Takki, kaulahuivi ja liivit olivat aina mustaa painetta. Nuoret kutsuivat häntä Mefistofeleeksi; hän oli suuttuvinaan tästä liikanimestä, mutta toden perästä se liehakoi hänen itserakkauttaan. Me käytimme kohta toinen toisemme ja tulimme tuttaviksi, sillä ystävyyteen minä en kykene; kahdesta ystävästä toinen aina on toisen orja, vaikk'ei kumpikaan usein sitä itselleen tunnusta; orjana en voi olla, ja käskeminen tässä tapauksessa on -- väsyttävä tehtävä, sillä samalla täytyy myöskin olla pettäjänä. Ja muutoin, onhan minulla palvelijoita ja rahaa! Tuttaviksi tulimme me seuraavalla tavalla: minä tapasin Wernerin keskellä suurta, hälisevää nuoriso-parvea; loppupuolella iltaa otti puhe filosoofillis-metofyysillisen suunnan; juteltiin vakuutuksista: jokainen oli vakuutettu, mikä mistäkin.

-- Mitä minuun tulee, niin minä olen vakuutettu ainoastaan yhdestä asiasta... sanoi tohtori.

-- Mistä niin? kysyin minä, haluten tietää miehen mielipidettä, joka tähän asti oli ollut vaiti.

-- Siitä, vastasi hän, että, varemmin tai myöhemmin, jonakin koreana iltana kuolen.

-- Minäpä olen rikkaampi teitä, sanoin minä: minulla, tätä paitse, on vakuutus, se, näette, että eräänä ilkeänä iltana kovaksi onneksi synnyin maailmaan.

Kaikkien mielestä me laskettelimme loruja, mutta todellakaan ei kukaan heistä tätä viisaampaa sanonut. Tästä hetkestä me erotimme toisemme muiden joukossa. Usein me olimme yhdessä ja pakinoimme kahden kesken hyvin vakavasti abstraktillisista aineista, kunnes molemmat huomasimme petkuttelevamme toinen toistamme. Silloin, katsottuamme tarkoittavasti toistemme silmiin, kuten tekivät roomalaiset auguurit, Ciceroonin sanojen mukaan, purskahdimme nauruun ja, naurettuamme suumme puhtaaksi, erosimme iltaamme tyytyväisinä.

Minä loikoin sohvalla, silmät katossa ja kädet niskan takana, kun Werner astui huoneeseni. Pantuaan keppinsä nurkkaan, istui hän nojatuoliin, haukotti ja ilmoitti, että ulkona tulee kuuma. Minä vastasin kärpästen rasittavan minua -- ja molemmat vaikenimme.

-- Huomatkaa, hyvä tohtori, sanoin minä, että ilman tolvanoita olisi maailmassa hyvin ikävä... Nähkääs, meitä tässä on kaksi ymmärtäväistä miestä; me tiedämme edeltä käsin, että kaikesta voipi väitellä, loppumatta, ja sentähden emme väittelekään; me tiedämme toistemme melkein kaikki salaiset ajatukset; yksi sana on meille koko historia; kolmen kertaisen kuoren lävitse näemme jo jokaisen tunteemme siemenen. Surullinen on meille naurettavaa, naurettava -- ikävää, ja, totta puhuen, olemme yleisesti kaikesta jotenkin välinpitämättömät, omaa itseämme lukematta. Niinmuodoin, tunteiden ja ajatusten vaihtoa meidän kesken ei voi olla; me tiedämme toinen toisestamme kaikki, mitä tietää tahdomme; ja enempää emme tahdokaan tietää; jäljellä on siis yksi keino: kertoa uutisia. Sanokaahan joku uutinen.

Pitkästä puheesta väsyneenä, ummistin silmäni ja haukotin...

Mietittyään vastasi hän: teidän galimatiassanne on kumminkin ajatus.

-- Kaksi, vastasin minä.

-- Sanokaa minulle toinen, niin minä sanon teille toisen.

-- Hyvä, alkakaa! sanoin minä, yhä kattoon katsellen ja sisällisesti hymyillen.

-- Te tahdotte tietää joitakin erityisyyksiä, jotka koskevat jotakin terveyslähteille tulleista, ja minäpä jo arvaan, kestä te huolehditte, sillä siellä jo teistä kyseltiin.

-- Tohtori! meidän on aivan mahdoton haastella, sillä me luemme toistemme sielusta.

-- Nyt toinen...

-- Toinen ajatus on tämä: minun teki mieleni saada teitä jotakin kertomaan; ensiksi, sillä kuunteleminen on vähemmin uuvuttavaa; toiseksi, ei tule niitäkään sanoneeksi vahingossa; kolmanneksi, saattaa kuulla toisen salaisuuden; neljänneksi, sillä niin ymmärtäväiset miehet, kuin te, pidätte enemmän kuuntelijoista, kuin kertojista. Nyt asiaan: mitä ruhtinatar Liigovskaja teille minusta sanoi?...

-- Oletteko niin varma, että ruhtinatar minulle puhui... eikä neiti?

-- Olen, aivan varma.

-- Mitenkä niin?

-- Sentähden, että neiti kyseli Grushnitskista.

-- Teillä on suuri aprikoimiskyky. Neiti sanoi olevansa vakuutettu, että tämä nuorukainen sotamies-viitassa on duellin takia alennettu sotamieheksi...

-- Toivon, että jätitte hänet tähän hauskaan hairahdukseen...

-- Tietysti...

-- Solmu on valmis! huudahdin minä ihastuneena; kometiian suorituksesta me kyllä hommaamme. Sallima näkyy selvään pitävän huolta, ett'ei minulla ikävä olisi.

-- Minua ounastaa, sanoi tohtori, että Grushnitski parka joutuu uhriksenne...

-- Etemmä, tohtori.

-- Ruhtinatar sanoi kasvonne olevan hänelle tutut. Minä huomautin hänelle, että hän, luultavasti, on tavannut teitä Pietarissa, seura-elämässä jossakin. Minä sanoin nimenne, ja hän tunsi sen. Näköään, teidän elämänne tapaukset ovat siellä synnyttäneet suurta melua... Hän alkoi kertoa teidän retkistänne, lisäten, luultavasti, omia muistutuksiaan ihmisten laverruksiin... Tytär kuunteli uteliaisuudella. Hänen kuvituksessaan te kävitte uudenaikaisen romaanin urooksi... Minä en ruhtinatarta vastustellut, vaikka tiesin hänen puhuvan perättömiä.

-- Kunnon ystävä! sanoin minä, ojentaen hänelle käteni. Tohtori puristi sitä tunteella ja jatkoi:

-- Jos tahdotte, niin esittelen teidät...

-- Herran tähden! sanoin minä, lyötyäni käteni yhteen; milloinkas uroita esitellään? Eiväthän he tutustu muuten, kuin pelastamalla lemmittynsä varmasta kuolemasta...

-- Ja te tahdotte todellakin armastella neitiä?...

-- Päin vastoin, ihan päin vastoin!... Vihdoinpa riemuitsen, tohtori: te ette minua käsitä!... Tämä minua, sentään, surettaa, tohtori, lisäsin minä kotvasen äänettömyyden perästä; minä en koskaan itse ilmaise salaisuuksiani, mutta kauheasti rakastan, että ne arvataan, sillä siten voin, jos niin sattuu, niitä evätä. Mutta teidän täytyy toki kertoa minulle äidistä ja hänen tyttärestään. Mitäs ihmisiä he ovat?

-- Ensiksi, ruhtinatar on viiden viidettä vanha nainen, vastasi Werner; vatsa hänellä on oivallinen, mutta veri turmeltu; poskilla punaset pilkut. Jälki puoliskon elämästään hän on viettänyt Moskovassa ja on siellä, levossa, turvennut. Hän rakastaa haureita juttuja ja välistä itse puhuu sopimattomia asioita, kun ei tytärtä ole huoneessa. Hän ilmoitti minulle, että hänen tyttärensä on viaton, kuin kyyhky. Mitäs se minuun koskee?... Minä tahdoin hänelle vastata, että hän olisi huoleti, ett'en minä sitä kenellekään sano. Ruhtinatar parantelee säilöstäjää, tytär Jumala ties' mitä. Minä käskin molempia juomaan päiväänsä kaksi lasillista rikkihappo-vettä ja kylpemään kaksi kertaa viikkoonsa sekoitetussa ammeessa. Ruhtinatar ei näy tottuneen valtaa pitämään; hän pitää kunniassa tyttärensä älyä ja tietoja, sillä tämä on lukenu Byronin Englannin kielellä ja osaa algebraa: Moskovassa neidit näyttävät antautuneen oppi-alalle, ja siinä he, tosiaan, hyvin tekevät. Meidän miehet ovat ylipäänsä niin epäkohteliaita, että heidän kanssaan virnaileminen lienee viisaalle naiselle inhottava. Ruhtinatar rakastaa paljon nuoria miehiä: neiti katsoo heihin jonkinmoisella ylenkatseella -- se on moskovalainen tapa! Moskovassa heitä vain elätetäänkin neljäkymmenvuotisilla liukaskielisillä.

-- Oletteko te olleet Moskovassa, tohtori?

-- Olen. Minulla oli siellä muuan virkatoimitus.

-- Jatkakaa.

-- Minäpä jo taisin kaikki sanoa... Niin vainkin: neiti, näköään, rakastaa keskustella tunteista, intohimoista j.n.e. Hän on ollut yhden talven Pietarissa, mutta se ja erittäinkin yhteisö siellä ei ole häntä miellyttänyt: hänet, varmaankin, ottivat kylmästi vastaan.

-- Ettekö nähneet ketäkään heidän luonansa tänään?

-- Näin kyllä, yhden ajutantin, yhden suurellisen kaartilaisupsierin ja erään vasta tulleen rouvasihmisen, ruhtinattaren omaisia miehensä puolelta; hyvin sievä nainen, mutta, näköään, hyvin kivulloinen. Ettekö te ole nähneet häntä kaivolla? -- hän on keskikasvuinen, vaaleanverinen, piirteet säännölliset, kasvojen iho keuhkotautinen, ja oikealla poskella musta luomi; minua hämmästytti hänen kasvojensa kuvailevaisuus.

-- Luomi! mutisin minä hampaiden välitse. -- Oikeinko totta?

Tohtori katsahti minuun ja sanoi juhlallisesti, pantuaan kätensä minun sydämelleni: "te tunnette hänet!..." Sydämeni ikäänkuin sykki tavallista kovemmin.

-- Nyt on teidän vuoronne riemuita! sanoin minä; mutta minä luotan teihin: te ette minua petä. Minä en ole häntä vielä nähnyt, mutta olen vakuutettu tuntevani, kuvassanne naisen, jota muinoin rakastin... Älkää puhuko hänelle minusta sanaakaan; jos hän kysyy, niin todistakaa minusta pahaa.

-- Olkoon menneeksi! sanoi Werner, nyykäyttäen olkapäitään.

Hänen pois mentyä ahdisti hirveä suru sydäntäni. Sallimusko taas toi meitä yhteen Kaukaasiassa, vai vasituisestiko hän oli tänne tullut, tietäen kohtaavansa minut?... ja kuinka me kohtaamme toisiamme?... ja onko se sitten hän?... Aavistukseni eivät minua koskaan petä. Maailmassa ei ole miestä, josta mennyt aika saisi sellaisen vallan, kuin minusta. Jok'ainoa muistutus olleesta surusta tai ilosta iskee tautimaisesti sieluuni ja johtaa siitä esiin yhä samoja ääniä... Minä olen tyhmästi luotu: en osaa mitäkään unhottaa -- en mitäkään!

Päivällisen jälkeen kello kuuden aikaan menin bulevaardille, jossa oli joukko kansaa. Ruhtinatar istui tyttärineen rahilla ja heidän ympärillänsä oli nuoria miehiä, jotka heitä kilvan mielittelivät. Minä asetuin vähän matkan päähän toiselle rahille, seisautin kaksi tuttua rakuunaupsieria ja aloin heille kertoa jotakin, nähtävästi, hupaista, sillä he alkoivat nauraa hahattaa kuin hullut. Uteliaisuus houkutteli luokseni muutamia neidin ympäriltä; ja vähitellen kaikki hänet jättivät ja yhdistyivät seuraani. Minä vain jatkoin kertomistani: juttuni olivat mitä hullunkurisimpia ja ivani omituisista ohitse-kulkijoista oikein raivoisan häijyjä... Siten huvitin minä kuuntelijoitani aina auringonlaskuun asti. Muutamia kertoja kulki neiti käsitysten äitinsä kanssa ohitseni, erään ontuvan vanhuksen seuraamana, ja muutamia kertoja lankesi minuun hänen katseensa, ilmaisten harmia, kokien ilmaista tyynimielisyyttä...

-- Mitä hän teille jutteli? kysyi neiti eräältä nuorelta mieheltä, joka kohteliaisuudesta oli palannut hänen luoksensa, varmaan hyvin huvittavan historian -- urotöistään tappeluissa?... Hän sanoi nämä sanat jotenkin kovaan ja, luultavasti, aikeessa pistellä minua. "Vai niin!" arvelin minä, "te ette vain pilanpäiten suutu, armas neiti ruhtinatar; vartokaahan, ei laulu siihen lopu!"

Grushnitski seurasi hänen perässään kuin raateleva peto, eikä laskenut häntä silmistään; lyön vetoa, että hän huomenna pyytää jonkun esittelemään itseään äidille, joka siitä ihastuu, sillä hänen on ikävä.

16 p. Toukokuuta.

Asiani ovat kahdessa päivässä kauheasti edistyneet. Neiti minua nimenomaan vihaa; olen jo kuullut niskoilleni pari kolme epigrammia, jotka ovat jokseenkin pisteliäitä, mutta samalla hyvin maireellisia. Neiti on hyvin kummissaan siitä, ett'en minä, joka olen tottunut hyvään seuraan ja olin niin hyvä tuttava hänen pietarilaisten serkkujensa ja tätiensä kanssa, pyri hänen kanssaan tutustumaan. Me näemme toisemme joka päivä kaivolla ja bulevaardilla; minä käytän kaikki voimani syrjäyttääkseni hänen jumaloitsijoitaan, loistavia ajutantteja, kalpeita Moskovalaisia ja muita -- ja siinä melkein aina onnistun. Minä olen aina vihannut vieraita luonani, ja nyt on heitä joka päivä talo täynnä, päivällisellä, illallisella ja pelaamassa, ja minun shampanjani se se riemuitsee neiti Maryn tenhoisten silmien voitosta!

Eilen kohtasin minä hänet Tshelahovin puodissa; hän osteli ihmeen kaunista persialaista mattoa. Hän rukoeli äitiään, ett'ei hän olisi itara, kun tuo matto muka niin kaunistaisi hänen kammiotaan!... Minä tarjosin neljäkymmentä ruplaa enemmän ja ostin sen; tästä minut palkittiin katseella, jossa loisti hurmaavin vimma. Päivällisen aikaan käskin vaseti kuljettamaan hänen ikkunainsa ohitse tsherkessiläistä hevostani, tämä peite selässä. Werner oli silloin heillä ja sanoi tämän kohtauksen tehneen mitä draamallisimman vaikutuksen. Neiti tahtoo saarnata minua vastaan sotahankkeita; ja olenpa jo huomannut, että kaksi ajutanttia hänen näkyvissään hyvin kuivasti minua tervehtivät, mutta käyvät kuitenkin joka päivä luonani päivällisellä.

Grushnitski on ottanut salamielisen muodon: kävelee kädet selän takana, eikä tunne ketään. Hänen jalkansa on äkkiä parantunut, hän tuskin ontuukaan. Hän on jo löytänyt tilaisuuden puuttumaan ruhtinattaren kanssa puheisin ja sanomaan neidille jonkun sievistelemisen; tämä, näköään, ei ole varsin arka-aistinen, sillä siitä lähtien vastaa hän Grrushnitskin tervehdykseen mitä hempeimmällä hymyllä.

-- Etkö sitten millään mokomin tahdo tutustua Liigovskien kanssa? sanoi hän minulle eilen.

-- En.

-- Hyvänen aika! mitä miellyttävin perhe kylpylähteillä! Kaikitenkin paras täkäläinen seura...

-- Ystäväni, minua on muuallakin kauheasti kyllästyttänyt. Mutta käytkös sinä heillä?

-- En vielä; pari kertaa olen puhellut neidin kanssa, siinä kaikki, sillä itse, näet, pyrkiä toisen Perheesen ei ole oikein mukava, vaikka se täällä kyllä on tavallista... Toista olisi, jos kantaisin olkaimia...

-- Hyvänen aika! noinhan sinä olet paljoa hauskempi! Suoraan sanoen, sinä et osaa käyttää edullista asematasi hyväksesi... Juuri sotamiehen viitta tekee sinut jokaisen tuntehikkaan neidin silmissä urooksi ja marttyyriksi.

Grushnitski hymähti itseensä tyytyväisenä.

-- Mitä joutavia! sanoi hän.

-- Minä olen vakuutettu, lisäsin minä, että ruhtinatar Mary on jo sinuun rakastunut.

Hän punastui korviaan myöten ja jurostui. Oi, itserakkaus! sinä olet vipu, jolla Archimedes tahtoi kohottaa maapalloa!...

-- Sinä aina pilailet! sanoi hän ollen olevinaan suutuksissa: ensiksikin hän minua vielä niin vähän tuntee...

-- Naiset ne vain rakastavat niitä, joita eivät tunne.

-- Ja eihän minulla ole ensinkään vaatimuksia häntä miellyttääkseni; minä vain tahdoin tutustua miellyttävässä perheessä, ja olisipa oikein naurullista, jos minulla olisi joitakin toivomuksia... Mutta tepä, esimerkiksi, olette toista: te, pietarilaiset voittajat, kun katsahdatte vain -- niin naiset oikein sulautuvat... Mutta tiedätkös, Petshoorin, mitä neiti sinusta puhui?...

-- Mitenkä? onko hän jo sinulle puhunut minusta?...

-- Älä ilakoi sentään. Minä, sattumalta, jouduin hänen kanssaan puheesen kaivolla; kolmas sanansa oli: "kuka tuo herra on, jolla on niin vastenmielinen, raskas katse? hän oli kanssanne, silloin"... Hän punastui, eikä tahtonut mainita päivää, muistaen armasta käytöstään. "Ette tarvitse mainita päivää, vastasin minä hänelle, se on oleva ikuisesti muistossani..." Petshoorin, veliseni! minä en sinua onnittele, sillä sinä olet hänen luonaan mustissa kirjoissa... Sääli, tosiaankin, sillä Mary on oikein sulonen tyttö!...

Huomattava on, että Grushnitski on niitä miehiä, jotka, puhuessaan naisesta, jonka tuskin tuntevat, nimittävät häntä _Marykseni, Sofiakseni_, jos hänellä on ollut onni heitä miellyttää.

Minä olin olevinani hyvin totinen ja vastasin

-- Niin, ei hän ole ruma... Mutta ole varoillasi, Grushnitski! Wenäläiset naiset suuremmaksi osaksi nauttivat platoonilaista rakkautta, sekoittamatta siihen ajatusta aviosta, ja platoonilainen rakkaus se on kaikkein levottomin. Neiti näkyy olevan niitä naisia, jotka tahtovat, että heitä huvitetaan; jos sinun rinnallasi hänen tulee ikävä kaksi minuuttia perättäin -- niin olet auttamatta hukassa: sinun vaiti-olosi tulee herättää hänen uteliaisuuttaan, puheesi se ei saa häntä koskaan täydellisesti tyydyttää; sinun tulee häntä huolettaa vähän väliä; hän halveksii julkisesti senkin seitsemän kertaa yleistä mielipidettä sinun tähtesi ja sanoo sitä uhraukseksi, ja, palkitakseen siitä itseään, alkaa sinua kiusata, mutta sitten sanoo suoraan, ett'ei hän voi kärsiä sinua. Ell'et sinä saa valtaa hänestä, niin ei hänen ensimäinen suutelonsakaan oikeuta sinua toiseen; hän sinun kanssasi virnailee mielin määrin, mutta kahden vuoden kuluttua, niin jo meneekin naimiseen rujokkaan kanssa, kuuliaisuudesta äitiään kohtaan, ja alkaa luulotella olevansa onneton, rakastaneensa vain yhtä miestä, se on sinua, mutta taivaan ei tahtoneen heitä yhdistää, sillä hänellä oli sotamiehen viitta, vaikka tämän paksun, harmaan viitan alla sykki innokas ja jalo sydän...

Grushnitski löi nyrkkinsä pöytään ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa.

Minä nauroin sisällisesti ja kaksi kertaa jo hymyilin, mutta, onneksi, hän ei sitä huomannut. Selvästi näkyy, että hän on rakastunut, sillä hän on käynyt entistään luottosammaksi; hänellä on ilmestynyt täällä tehty, emaljilla varustettu, hopea sormus; minusta tuo näyttää epäilyttävältä. Minä aloin sitä tarkastella, ja mitäs näinkään?... pienillä kirjaimilla oli ulkoreunaan kaiverrettu _Maryn_ nimi ja viereen -- se päivä-määrä, jolloin hän oli nostanut tuon kuuluisan lasin. Minä salasin keksintöäni, sillä en tahdo pakottaa häntä tunnustamaan; minä tahdon, että hän itse valitsee minut uskotukseen -- ja silloinpa vasta minä alan nauttia!

* * * * *

Minä nousin myöhään ylös tänään; tullessani kaivolle, siellä ei ollut enään ketäkään. Ilma kävi kuumaksi; valkoisia, tuuheita hattaroita kiiti nopeaan lumivuorilta, luvaten ukkosta; kuin sammutettu soitsu, savusi Mashukin huippu ja sen ympäri luikerteli ja ryömiskeli, kuni käärmeet, harmaita pilven hetaleita estettyinä kulussaan ja ikäänkuin takertuneina sen okaiseen pensaikkoon. Ilma oli sähköä täynnä. Minä kuljin yhä syvemmälle onkaloon viepää viiniköynnös-käytävää myöten; minun oli ikävä. Minä ajattelin siitä nuoresta naisesta, luomi poskessa, josta tohtori oli minulle kertonut... Mitä hän täällä tekee? Ja hänkö se on? Ja miksikä luulen minä, että se on hän? Ja miksi olen minä vielä niin varma siitä? Vähäkös niitä on naisia, luomi poskessa! -- Sillä tapaa aprikoiden tulin itse luolalle. Sen holvin viileässä siimeksessä istuu kivi-istuimella nainen, olkihattu päässä, mustaan shaaliin käärittynä ja pää rinnalle kumartuneena, hattu peitti hänen kasvonsa. Minä olin jo kääntyä pois, häiritsemättä hänen haaveksimisiaan, kun hän katsahti minuun.

-- Veera! huudahdin minä ehdottomasti. Hän säpsähti ja vaaleni.

-- Minä tiesin teidän olevan täällä, sanoi hän.

Minä istuin hänen viereensä ja tartuin hänen käteensä. Kauan sitten unohtunut väre juoksi suonissani kuullessani tämän arinaan äänen; hän katsoi minuun sinisillä ja rauhallisilla silmillään, joista kuvasti luottamattomuus ja jotakin nuhteen tapaista.

-- Siitä on kauan, kuin emme ole nähneet toisiamme, sanoin minä.

-- Hyvin kauan, ja molemmat olemme paljon muuttuneet!

-- Niinmuodoin sinä et minua enään rakasta?...

-- Minä olen naimisissa!... sanoi hän.

-- Taas? Ja muutamia vuosia sitten oli sama syy olemassa, mutta yhtä kaikki...

Hän tempasi kätensä irti; hänen poskensa kuumottivat.

-- Kukaties rakastat toista miestäsi? Hän kääntyi pois vastaamatta.

-- Tai onko hän hyvin mustasukkainen? Äänettömyys.

-- Mitä sitten? Onko hän nuori, kaunis, varmaan sangen rikas? ja sinä pelkäät... Minä katsahdin häneen ja pelästyin: hänen kasvonsa kuvasivat syvää epätoivoa; silmissä loisti kyyneliä.

-- Sano minulle, kuiskasi hän vihdoin, onko sinusta hyvin hauskaa minua kiusata? Minun tulisi sinua vihata. Siitä asti, kuin tunnemme toinen toisemme, et sinä ole minulle muuta tuottanut, kuin kärsimistä... Hänen äänensä rupesi vapisemaan, hän kumartui minua kohti ja kallisti päänsä rinnalleni.

"Kentiesi", arvelin minä, "sinä juuri siitä syystä minua rakastat; ilot unhottuvat, mutta surut ei koskaan..."

Minä syleilin häntä kovasti, ja siten me olimme kauan aikaa. Vihdoin lähenivät huulemme toinen toisiaan ja yhtyivät kuumaksi, huimaavaksi suudelmaksi; hänen kätensä olivat kylmät, kuin jää, hänen päätänsä kuumotti. Siinä alkoi meidän kesken yksi niitä puheita, joilla paperilla ei ole niitäkään ajatusta, joita ei voi kertoa, eikä muistaa: äänien merkitys korvaa ja täydentää sanojen merkityksen, niinkuin italialaisessa operassa.

Hän ei ensinkään tahdo, että minä tutustuisin hänen miehensä, sen ontuvan vanhuksen, kanssa, jonka vilahukselta näin bulevaardilla; naimiseen tämän kanssa hän on mennyt poikansa tähden: ukko on rikas ja potee säilöstäjää. Minä en ole sallinut itselleni mitäkään pilkantekoa hänestä, sillä Veera kunnioittaa häntä kuin isää. Miehenään hän hänet pettää... Kummallinen kapine se on ihmissydän ylipäänsä, ja naisen erittäinkin!

Veeran mies, Simo Wasiljevitsh G---v, on etäistä sukua ruhtinatar Liigovskajalle. He asuvat vierekkäin. Veera käy usein ruhtinattaren luona: minä annoin hänelle sanani tutustuakseni Liigovskien kanssa ja armastellakseni neitiä, hänestä huomiota kääntääkseni. Sillä tavoin eivät suunnitelmani vähääkään häiriytyneet, ja minun tulee hauska...

Hauska!... Johan minä olen kulkenut sen totisen elämän aikakauden ohi, jolloin vain onnea etsitään, jolloin sydän tuntee välttämättömäksi kovasti ja kiihkeästi rakastaa jotakuta; nyt minä vain tahdon tulla rakastetuksi, ja olla ainoastaan harvojen rakastama; minusta näyttää, kuin olisi minulle kylliksi yhdestä kestävästä alttiudesta: se on sydämen kurjaa tottumusta!...

Yksi seikka minua aina kummastuttaa: minä en ole koskaan joutunut lemmityn naisen orjaksi, päin vastoin olen aina saanut voittamattoman vallan hänen tahdostaan ja sydämestään, laisinkaan sitä harrastamatta. Mikä siihen on syynä? sekö, ett'en ole koskaan mitäkään arvossa pitänyt ja että he joka hetki ovat pelänneet päästää minua käsistään? vai onko se lujan elimistön maneetillinen vaikutustani, pelkästään, en ole sattunut kohtaamaan ynseäluontoista naista?