Part 6

Heti kun hämärsi, käskin kasakkaani lämmittämään teekannun, kuten on tapa sotaretkillä, sytytin kynttilän ja kävin pöydän ääreen istumaan, poltellen matkapiippuani. Olin lopettamassa toisen lasin teetä, kun ovi äkkiä narisi ja takanani kuului vaatteen ja askelten vieno kohina; minä säpsähdin ja käännyin -- siinä tuli aallottareni. Hiljaa ja äänetöinnä kävi hän istumaan vastapäätä minua ja loi minuun silmänsä, enkä tiedä minkä tähden, mutta tuo katse näytti minusta ihmeellisen hellältä: se muistutti yhtä niitä silmäilyjä, jotka muinoin niin omavaltaisesti ilvehtivät elämäni kanssa. Se näkyi odottavan kysymystä, mutta minä olin vaiti, täynnä selittämätöntä hämmekkiä. Hänen kasvojaan peitti himmeä kalpeus, joka ilmaisi levottomuutta sielussa; hänen kätensä harhaeli pöydällä omin valloin ja minä huomasin siinä hienon väristyksen; hänen rintansa kohosi toisinaan korkealle, toisinaan näkyi hän pidättävän huokumistaan. Tämä kometiia kävi minusta pitkälliseksi ja minä olin valmis keskeyttämään äänettömyyden mitä proosallisimmalla tavalla, se on esittämällä hänelle lasin teetä, kun hän äkkiä hypähti seisoalle, kiersi kätensä kaulaani, ja märkä, tulinen suudelma kajahti huulillani. Silmissäni musteni, päätäni huikaisi ja minä pusersin hänet syliini nuoruuden innon kaikista voimista, mutta hän luikahti, kuin käärme, käsistäni, kuiskutettuaan korvaani: "ensi yönä, kaikkien maatessa, tule rannalle!" ja nuolena kiiti hän ulos huoneesta. Etehisessä kaatoi hän kumoon teekannun ja kynttilän, joka seisoi permannolla. "Hiton tyttö!" huusi kasakka, joka oli sijoittunut oljille ja toivoi lämmittäikseen teen jäännöksillä. Ja silloin vasta minä toivuin.

Kahden tunnin kuluttua, kun kaikki oli valkamassa hiljennyt, herätin kasakkani, sanoen: "Jos kuulet minun ampuvan pistuolilla, niin juokse alas rantaan". Hän siiristi silmänsä ja vastasi koneentapaisesti: "tottelen, teidän arvonne!" Minä pistin pistuolin vyöhöni ja lähdin. Tyttö odotti minua äyräällä. Hän oli puettu mitä suinkin ohukaisesti; pieni huivi vyötti hänen nuortean vartalonsa.

-- Käykää jäljessäni! sanoi hän tarttuen käteeni, ja me aloimme laskeutua, enkä minä ymmärrä, kuinka minä pääsin alas niskaani taittamatta. Alaalta me käännyimme oikealle ja kuljimme samaa tietä, jota myöten aattona olin seurannut sokeata. Kuu ei ollut vielä noussut ja ainoastaan kaksi tähtöstä, kuni kaksi pelastuksen tulitornia, tuikki tummansinisellä la'ella. Raskaat laineet vyörivat toinen toisensa perään täsmälleen ja tasaisesti hiljaa keikutellen venettä, joka köydestä oli kiinni rannassa. "Käydään veneesen". sanoi kumppanini. Minä epäröin, sillä minä en rakasta sentimentaalisia venematkoja merellä, mutta myöhäistä oli enään peräytyä. Hän hyppäsi veneesen, minä jäljessä, enkä kerinnyt vielä selviytyä, kun jo huomasin olevamme liikkeessä. "Mitä tämä merkitsee?" sanoin minä vihaisesti. -- "Se merkitsee", vastasi hän, asettaen minut laudalle ja kiertäen kätensä vyötäiseni ympäri, "se merkitsee, että minä sinua rakastan"... Ja hänen poskensa painui poskelleni, ja kasvoillani tunsin minä hänen kuuman kuohumisensa. Samassa kohahti jotakin veteen; minä tartuin vyöhöni -- pistuoli oli poissa. Oi! silloin pälkähti mieleeni kauhea epäily, veri pulppusi päähäni! Katsottuani, huomasin olevamme noin viisikymmentä syltä rannasta, uida minä en osannut! Minä tahdoin survaista hänet luotani -- mutta, kuin kissa, takertui hän vaatteisini, ja äkillinen kova tuuppaus oli vähällä syöstä minut mereen. Vene keikahti, vaan minä korjaannuin ja meidän kesken syntyi tuima taistelu; vimma lisäsi minulle voimia, mutta kohta huomasin, ett'en vetänyt vertoja vastustajalleni sukkeluudessa... "Mitä sinä tahdot!" huusin minä, puristaen kovasti hänen pieniä käsiään, niin että hänen sormensa ruskahtelivat. Mutta hän ei huudahtanut, hänen käärme-luontonsa kesti tämän koetuksen.

-- "Sinä olet nähnyt", vastasi hän, "sinä ilmoitat!" ja ylenluonnollisella ponnistuksella kaatoi hän minut laidalle; molemmat riipuimme me vyötäisistä ulos veneestä; hänen hiuksensa koskivat veteen; hetki oli ratkaiseva. Minä ponnistin polvellani veneen pohjaan, tartuin toisella kädellä hänen palmikkoonsa, toisella kaulaan; hän laski vaatteeni ja silmänräpäyksessä heitin minä hänet laineisin.

Oli jo jotenkin pimeä; hänen päänsä vilkkui pari kertaa kuohun keskeltä, vaan enempää minä en nähnyt.

Veneen pohjalta löysin minä puolen vanhaa airoa, ja niin ja näin pääsin valkamaan, pitkien ponnistusten perästä. Kulkiessani pitkin rantaa hökkeliini, katsahdin ehdottomasti sinne päin, missä sokea edellisenä iltana oli odottanut yöllistä kulkijaa. Kuu jo vyöri taivaalle, ja jotakin valkoista näytti minusta istuvan rannalla; uteliaisuudesta hiivin, minä lähemmäksi ja kävin jyrkkäydelle pitkälleni ruohikkoon. Kurottaen hiukan päätäni, saatoin minä kalliolta hyvin nähdä kaikki, mitä alaalla tehtiin; en varsin kummakseni, vaan melkeinpä ilokseni, hoksasin siellä aallottareni. Hän puserteli merivaahtoa pitkistä hiuksistaan, märkä paita muotoili hänen nuortean vartalonsa ja korkean rintansa. Vähän ajan perästä näkyi kaukaa vene; se läheni nopeasti, ja siitä, kuten aattonakin, astui mies tataarilaisessa lakissa; keritty oli hän kasakkojen tapaan ja hänen hihna-vyöstään törrötti iso puukko. "Jankko", sanoi tyttö, "kaikki on hukassa!" Sitten jatkui heidän puheensa, mutta niin hiljaa, ett'en voinut niitäkään eroittaa. -- "Missä sokea on?" sanoi vihdoin Jankko, korottaen äänensä. "Minä lähetin hänet asioille", oli vastaus. Muutamain minuuttien kuluttua ilmestyi sokea, kantaen selässään säkkiä, jonka hän laski veneesen.

-- Kuule, sokea! sanoi Jankko, vartioi sitä paikkaa... tiedäthän?... siellä on kalliita tavaroita... sano (nimeä en kuullut), ett'en minä ole enään hänen palvelijansa. Asiat ovat käyneet huonosti ja minua ei hän enään näe, sillä nyt on vaarallista, ja siksipä minä lähden muualle työtä etsimään; mutta tämmöistä uskaliasta ei hän toista löydäkään. Sano niin, että jos hän olisi paremmin vaivat maksanut, niin ei Jankkokaan olisi häntä hylännyt; ja tie on minulla, missä vain tuuli käy ja meri kohisee! -- Kotvan äänettömyyden perästä jatkoi Jankko: tyttö lähtee kanssani: hän ei voi tänne jäädä; ja sano ämmälle, että, muka, on aika jo kuolla, sillä hän on kylliksi elellyt, ja kohtuus on kaikissa paras. Meitä hän ei näe enään.

-- Entä minä? sanoi sokea vaikeroivalla äänellä.

-- Mitä hyötyä minulle sinusta on? oli vastaus.

Sillä välin oli aallotar astunut veneesen ja viittasi kädellään kumppanilleen; hän antoi sokealle jotakin käteen, sanoen: "Seh, osta itsellesi renikoita". -- Vainko? sanoi sokea. "No, seh, tuossa sulle vielä", ja raha putosi helisten vasten kiveä. Sokea ei sitä nostanut. Jankko istui veneesen. Tuuli kävi rannalta päin, he kohottivat pienen purjeen ja kiitivät nopeasti pois. Kauan vilkkui valkea purje kuutamossa tummien aaltojen keskeltä; sokea istui yhä rannalla, ja minusta kuului jotakin itkulta. Sokea poika itki tosiaankin, ja hyvin kauan. Minun tuli häntä sääli... Ja miksi toi minut sallima rehellisten salakuljettajain rauhalliseen keskuuteen? Kun tyyneen lähteesen viskattu kivi, häiritsin minä heidän rauhansa, ja olin vähällä itse, kuin kivi, vajota pohjaan!

Minä palasin kotia. Etehisessä ratisi puulautasella loppuun palanut kynttilä, ja kasakkani makasi, huolimatta käskystäni, sikeässä unessa, molemmin käsin pidellen pyssyä. Minä jätin hänet rauhaan, otin kynttilän ja menin hökkeliin. Oi! lippaani, hopeahelainen miekkani, dagestaanilainen, ystäväni lahjoittama tikarini -- kaikki olivat hävinneet. Silloin minä arvasin, mitä tavaroita kirottu sokea kuljetti. Herätettyäni kasakkani jotenkin epäkohteliaalla survauksella, toruin häntä, vihastuin, mutta en sille mitään saanut! Ja eikö olisi ollut naurattavaa valittaa hallitukselle, että sokea poika minut oli rosvonnut ja kahdeksantoista vuotias tyttö oli vähällä hukuttaa minut? Jumalan kiitos saatoin aamulla jo lähteä ja minä jätin Tamanin. Miten ämmän ja sokea-raukan kävi -- en tiedä. Ja mitäpä minuun kuuluu ihmiselliset ilot ja murheet, minuun, ruunun asioilla ja vapaalla kyydillä kuljeskelevaan upsieriin!

II.

Ruhtinatar Mary.

11 p. Toukokuuta.

Eilen tulin minä Pjätigorskiin ja vuokrasin asunnon kaupungin laidalla, kaikkein korkeimmalla paikalla, Maskukin juurella. Raju-ilman aikana pilvet varmaan koskevat kattooni. Kun kello viisi tänä aamuna aukaisin ikkunani, niin huoneeni täyttyi sievässä aituudessa kasvavien kukkain tuoksulla. Kukkivien tuomien oksat katselevat ikkunaani ja tuuli karistelee toisinaan kirjoituspöydälleni niiden valkoisia terälehtiä. Kolmelle haaralle on minulla ihana näkö-ala. Lännessä siintää viisihuippuinen Beshtu, kuni "laanneen myrskyn viimeinen hattara"; pohjosessa kohoaa Mashuk, Persialaisen karvalakin näköisenä, ja peittää koko sen puolen taivaan rantaa; idässä on näky iloisempi: alaalla kirjavoi edessäni siistikäs, uutukainen kaupunki, sorisevat parannuslähteet ja hälisee erikielistä kansaa, -- ja tuolla, etempänä, läjittyvät portaittain vuoret yhä sinisempinä ja utuisempina, ja taivaan rannalla venyy hopeainen jono lumihuippuja, alkaen Kasbekista ja päättyen kaksipäiseen Elboruseen... Hauskaa on elää tämmöisessä maassa! Kaikissa suonissani valuu omituinen mielihyvän tunne. Ilma on puhdas ja raitis, kuin lapsosen suudelma, aurinko on kirkas, taivas sininen -- mitäpä luulisi enään puuttuvan? Mitä varten sitten vielä intohimot, toiveet, kaipaukset?... Vaan jopa onkin aika mennä Elisabethan lähteelle. Sinne sanotaan koko kylpy-yleisön aamusin kokoontuvan. -- --

* * * * *

Tultuani keskikaupunkiin ja kulkiessani pitkin bulevaardia kohtasin muutamia joukkoja surullisia kävelijöitä, jotka verkalleen nousivat vuorta ylös. He olivat suurimmaksi osaksi tilanhaltijoiden perheitä stepeiltä, jonka voi kohta arvata miesten kuluneista, vanhanaikaisista takeista ja vaimojen ja tyttärien tavoitelluista koristuksista. He tunsivat nähtävästi koko _kylpy-nuorison_ perin pohjin, sillä minuun he katsoivat hellällä uteliaisuudella; takkini Pietarilainen kuosi vei heidät petyksiin, mutta, nähtyään jalkaväen olkaimet, kääntyivät he heti pois nurpeissaan.

Paikkakunnan hallitusmiesten vaimot, niin sanoakseni terveyslähteiden emännät, olivat suosiollisempia; he kantavat lornjettia ja kääntävät vähemmin huomiotansa pukuun, sillä he ovat tottuneet Kaukaasiassa tapaamaan numeronappien alta hehkuvan sydämen ja valkoisen lakin alta sivistyneen älyn. Nämä naiset ovat sangen armaita, ja sitä kestää kauan! Joka vuosi tulee heidän jumaloitsijainsa sijaan uusia, ja siinäpä ehkä onkin heidän väsymättömän herttaisuutensa salaisuus. Noustessani kapeata polkua Elisabethein lähteelle ennätin minä lauman sivutse, jossa oli siviilimiehiä ja sotilaita. Nämä, niinkuin jälestäpäin kuulin, tekevät eri ihmisluokan _veden liikutusta odottavien_ joukossa. He juovat -- vaan eivät vettä, kävelevät vähäsen, armastelevat vain sivumennen, lyövät korttia ja valittavat ikävää. He ovat keikaria; vajottaessaan palmikoidulla kotelolla varustetun lasinsa rikkihappo-kaivoon, käyvät he akatemiallisiin asentoihin; siviilit kantavat heleän sinisiä kaulaliinoja, sotilaat antavat röyhelökauluksensa pistää takin alta näkyviin. He saarnaavat syvää halveksimista maaseudun naisia kohtaan ja kaipaavat pääkaupungin aristokraatillisia salonkeja, joihin heillä ei ole pääsyä.

Ja nyt viimein kaivokin... Lähelle sitä on kentälle rakennettu pieni punakattoinen suojue vesi-altaan yli, ja etempänä on käytävä jaloittelemista varten sateen aikana. Penkillä istui muutamia haavoitettuja upsiereja, vaaleina ja surullisina, kainalosauvat yhdessä kullakin vieressään. Muutamia naisia käveli edestakaisin kentällä, odottaen vetten vaikutusta. Heidän joukossansa oli pari, kolme suloista kasvuetta. Maskukin rinteellä olevassa viiniköynnös-kujassa vilkahteli silloin tällöin kahdenkeskistä yksinäisyyttä rakastavan kirjava hattu, sillä tuommoisen hatun vieressä huomasin aina joko sotilaslakin, tahi ruman, pyöreän hatun. Jyrkällä kalliolla, johon oli rakennettu huvisuoja, Eolin Harpuksi nimitetty, seisoa tojotti näkyjen harrastajia suunnaten kaukoputkiaan Elborusta kohti; näiden parissa oli kaksi maaherraa kasvattinensa, jotka olivat tulleet risatautiansa parantamaan.

Minä seisatuin hengästyneenä vuoren partaalle ja, nojautuen pienen huoneuksen nurkkaan, aloin tarkastella ihanaa ympäristöä, kun takanani äkkiä kuului tuttu ääni:

-- Petshoorin! milloin sinä olet tänne tullut?

Minä käännyin: Grushnitski! Ja me syleilimme toisiamme. Minä tutustuin hänen kanssaan toimivassa väestössä. Häntä oli ammuttu jalkaan, ja hän oli lähtenyt terveyslähteille noin viikkoa ennen minua.

Grushnitski on alaupsieri ja on vasta vuoden ollut palveluksessa. Hän kantaa erinomaisella teikarimaisuudella paksua sotamies-viittaa, ja hänellä on sotamiehen Yrjönristi. Hän on komeavartaloinen, ruskeaverinen ja mustatukkainen; näöltään luulisi hänen olevan 25 vanha, vaikka hänellä tuskin lie 21 vuotta. Puhuessaan heittelee hän päätään taaksepäin ja hypistelee yhtä mittaa viiksiään vasemmalla kädellään, oikealla kädellään nojautuu hän kainalosauvaansa. Hän puhuu nopeasti ja koristellusti; hän on niitä ihmisiä, joilla kaikkia tilaisuuksia varten elämässä on korskeita lauselmia, joita yksinkertainen kauneus ei liikuta ja jotka mahtavina pukeutuvat tavattomien tunteiden, ylevien mielenintojen ja omituisten kärsimysten verhoon. Heidän hauskuutensa on herättää mahtivaikutusta, ja he miellyttävät hulluuteen asti romantillisia maaseudun neitiä. Vanhoilla päivillään heistä tulee joko rauhallisia tilanhaltioita tahi juomaria; välisti kumpiakin. Heillä on usein paljon hyviä ominaisuuksia, mutta ei rahtuakaan runollisuutta Grushnitski on innokas sanelemaan. Kun vain puhe poikkeaa tavallisten käsitteiden piiristä, niin ei hänen sanatulvansa anna kenellekään suunvuoroa Minä en koskaan voi väitellä hänen kanssaan; vastaväitteisin hän ei vastaa kellekään, eikä hän ketään kuuntele. Heti kun toinen seisattuu, alkaa hän pitkän katkelman, joka on olevinaan jossakin yhteydessä edellisen puhujan sanojen kanssa, mutta joka todellisuudessa onkin vain jatkoa hänen omaan puheesensa.

Hän on hyvin sukkela sanoissaan; hänen epigramminsa ovat huvittavia, mutta eivät koskaan sattuvia ja häijyjä, eikä hän koskaan kumoo yhdellä sanalla. Hän ei tunne ihmisiä ja heidän heikkoja puoliansa, sillä koko ikänsä hän on vain puuhannut itsensä kanssa. Hänen tarkoitusperänsä on ruveta romaani-urooksi ja hän on niin usein kokenut vakuuttaa muille, ett'ei hän ole maailmaa varten luotu olento ja että hän on määrätty salaisten kärsimysten uhriksi, jotta itsekin on melkein siihen luuloon vakaantunut. Senpä tähden hän kantaakin niin ylpeästi sotamies-viittaansa. Minä hänet ymmärsin ja siksi hän ei minua rakastakaan, vaikka ulkonaisesti kyllä ollaan hyvinkin ystävällisissä suhteissa. Grrushnitskia pidetään erittäin urhoollisena. Minä olen hänet nähnyt taistelussa. Hän huiskii miekalla, huutaa ja syöksyy eteenpäin, silmät ummessa. Se on jotakin epä-venäläistä urhollisuutta!...

Minä en häntä myöskään rakasta. Minua aavistuttaa, että me joskus töytäisemme yhteen kapealla tiellä -- ja toiselle tai toiselle ei ole käypä hyvin.

Hänen tulonsa Kaukaasiaan on myöskin seuraus hänen romantillisesta fanatismistaan. Minä olen varma, että hän aattona ennen lähtöään kotikylästä synkeän näköisenä sanoi jollekin sievälle naapurittarelle ei vain ilman aikojaan lähtevänsä palvelukseen, vaan etsivänsä kuolemaa, sillä... ja sitten, peitettyään silmänsä kädellään, jatkoi hän, varmaan, näin: "ei! teidän (tahi sinun) ei tule sitä tietää! Teidän puhdas sielunne kauhistuisi! Ja mitä siitä lähtisi apua? Mikä minä teille olen? Ja tekö minua ymmärtäisitte?..." ja niin edespäin.

Hän sanoi itse minulle, että syy hänen astumiseensa K---rykmenttiin on oleva ikuinen salaisuus hänen ja taivaiden kesken.

Muutoin on Grushnitski, kun hän heittää traagillisen vaippansa, jotenkin miellyttävä ja hauska. Olen utelias näkemään häntä naisten parissa: siinäpä, luullakseni, koettaa parastaan!

Kohtelumme oli kuin vanhojen tuttavien ainakin. Minä aloin kysellä häneltä elintavasta terveyslähteillä ja mainittavista henkilöistä.

-- Me vietämme jokseenkin proosallista elämää, sanoi hän huo'ahdettuaan. Ne, jotka aamusin juovat vettä, ovat velttoja, kuin kaikki sairaat, ja ne, jotka iltasin juovat viiniä, ovat tuskastuttavia, kuin terveet ainakin. Nais-seuroja löytyy, mutta teistä suurta lohdutusta ei ole, sillä he pelaavat whistiä, rumasti vaatehtivat itsensä ja puhuvat kauhean huonosti Ranskaa! Tänä vuonna on Moskovasta vain ruhtinatar Liigovskaja tyttärilleen, mutta minä en ole tuttu heille. Minun sotamies-viittani on selvä hylkäämisen sinetti. Osan-otto, jonka se herättää, on raskas, kuin almu.

Samassa kulki ohitsemme kaivolle päin kaksi naista, toinen keski-ikäinen, toinen nuori ja solea. Heidän hattunsa estivät minua näkemästä heidän kasvojaan, mutta puetut olivat he paraimman aistin ankarimpain sääntöjen mukaan, ilman mitäkään liikanaista. Jälkimäisellä oli umpinainen puku _gris-de-perles_: ohut silkkikaatti ympäröi hänen hoikan kaulansa. Kengät _couleur puce_ pingottivat nilkasta hänen laihakkaa pientä jalkaansa niin somasti, että kauneuden salaisuuksia tuntematonkin olisi välttämättä ällistynyt, jos ei muusta, niin ihmettelemisestä. Hänen kepeässä, mutta ylimyksellisessä käyneissään oli jotakin tyttömäistä, jota ei käy määritteleminen, mutta jonka silmä käsittää. Kun hän kulki ohitsemme, niin löyhähti hänestä samallainen selittämätön tuoksu, jolle hajahtaa lemmityn naisen kirje.

-- Siinä oli ruhtinatar Liigovskaja, sanoi Grushnitski, ja hänen tyttärensä Mary (Meeri), niinkuin hän häntä kutsuu Englannin kielen mukaan. He ovat olleet täällä vasta kolme päivää.

-- Ja sinä jo tiedät hänen nimensä?

-- Niin, minä sattumalta kuulin, vastasi hän punastuen. -- Tunnustan, ett'en ollenkaan halua tutustua heidän kanssaan, sillä nuo ylpeät ylimykset katsovat meihin, jalkaväkeläisiin, kuin kesyttömiin raakalaisiin. Ja mitä he siitä huolivat, onko numeroitun lakin alla älyä ja sydäntä paksun viitan alla?

-- Onneton viitta! sanoin minä naurahtaen, Mut kukas tuo herra on, joka lähestyy heitä ja niin avuliaasti tarjoo heille lasia?

-- Se on Moskovalainen keikari Rajeevitsh. Hän on kortin lyöjä, joka heti näkyy kauheista kultavitjoista, jotka riippuvat hänen sinisillä liivillään. Kylläpä sillä on paksu sauva -- aivan kuin Robinson Krusoëlla; entä parta, huomaapas, ja hiukset -- _à la moujik_.

-- Sinä taidat olla äkeissäsi koko ihmiskunnalle?

-- Ja, syystä...

-- Vai, todellakin?

Tällä hetkellä lähtivät naiset kaivolta ja saapuivat meidän lähelle. Grushnitski ennätti ottaa draamallisen asennon kainalosauvansa avulla ja vastasi minulle kovasti ranskaksi:

-- Mon cher, je hais les hommes pour ne pasles mépriser, car autrement la vie serait une farce trop dégoûtante.

Sievä neiti kääntyi ja lahjoitti puhujalle pitkän, uteliaan katseen. Tämän katseen kuvaus oli hyvin epämääräinen, mutta ei ilkkuinen, josta sisällisesti Grushnitskia sydämestäni onnittelin.

-- Tuo ruhtinatar Mary on erittäin suloinen, sanoin minä hänelle. -- Hänellä on tuommoiset sametti-silmät -- juuri samettiset, ja minä neuvon sinua omistamaan tämän sanan, kun tulee puhe hänen silmistään. Ala- ja ylä-ripset ovat niin pitkät, ett'eivät auringon säteet voi kuvastaa hänen silmäterissään. Minä rakastan tuommoisia loisteettomia silmiä: ne ovat niin lauhkeat, ne ikäänkuin hyväilevät katseillaan. Muutoin, näköään, ei hänen kasvoissaan olekaan muuta kuin suloista... Mutta onkos hänellä valkoiset hampaat? Se on hyvin tärkeätä! Vahinko, ett'ei hän hymyillyt sinun kolealle fraasillesi.

-- Sinä puhut sievästä naisesta, kuin englantilaisesta hevosesta, sanoi Grushnitski nurpeissaan.

-- Mon cher, vastasin minä hänelle, kokien jäljitellä hänen tapaansa, je méprise les femmes pour ne pas les aimer, car autrement la vie serait un mélodrame trop ridicule.

Minä käännyin ja menin pois. Puolen tuntia astuskelin minä viiniköynnös-käytävässä, kalkkikallioilla ja niiden välisissä pensaikoissa. Tuli helle, ja minä lähdin käymään kotia. Kulkiessani rikkihappo-lähteen sivutse, seisatuin katetun kalleriian luo huo'atakseni sen siimeksessä, ja siinä sain minä tilaisuuden olla todistajana jokseenkin hauskassa kohtauksessa. Toimivat henkilöt olivat seuraavassa asemassa: Penkillä kalleriian sisällä istui ruhtinatar Liigovskaja ja Moskovalainen keikari, näköään, innokkaasti ja vakavasti puhellen keskenään. Neiti Mary, lopetettuaan, luultavasti, viimeisen lasinsa, käveli miettiväisenä kaivon lähestöllä. Grushnitski seisoi aivan kaivon vieressä, ja muita ei ollut kentällä.

Minä astuin lähemmäksi ja piilouduin kalleriian nurkan taakse. Samassa pudotti Grushnitski lasinsa hiekkaan ja ponnisteli kumartuakseen, mutta kipeä jalkansa esti häntä sitä nostamasta. Raukkaa! kuinka hän keinotteli, nojaten kainalo-sauvaansa, mutta kaikki turhaan! Hänen kuvailevat kasvonsa ilmaisivat todellakin kärsimistä.

Ruhtinatar Mary näki kaiken tämän paremmin, kuin minä.

Kepeämmin, kuin lintu, hyppäsi hän Grushnitskin luo, kumartui, nosti lasin ja antoi sen hänelle ruumiin liikkeellä, täynnä sanomatonta suloa; sitten hän punastui kauheasti, katsahti kalleriiaan ja varmana, ett'ei hänen äitinsä ollut mitään nähnyt, näköään, heti rauhoittui. Kun Grushnitski aukasi suunsa häntä kiittääkseen, oli hän jo kaukana. Kotvasen kuluttua lähti hän pois kalleriiasta äitinsä ja keikarin kanssa, ja, kulkiessaan Grushnitskin sivutse, teki hän itsensä niin juhlallisen ja mahtavan näköiseksi -- ei kääntynytkään, eikä edes huomannut Grushnitskin intoista silmäilyä, joka häntä seurasi kunnes hän, vuoren alla, katosi bulevaardin lehmusten taakse... Ja kohta vilahti hänen hattunsa kadun poikki; hän juoksi portista yhteen Pjätigorskin paraimpia taloja. Hänen jäljessään tuli ruhtinatar ja heitti portilla hyvästi Rajeevitshille.

Silloin vasta huomasi junkkari-raiska minun läsnä-oloni.

-- Näitkö? sanoi hän, puristaen kovasti kättäni -- hän on oikea enkeli!

-- Miksikä? kysyin minä mitä suurimmalla avosydämisyydellä.

-- Etkös sinä nähnyt?

-- En; näin, että hän nosti lasisi. Jos siinä olisi ollut vartija, olisi hän tehnyt saman, ja vielä sukkelammin, toivossa saavansa juomarahaa. Ja onhan, muutoin, selvä, että hänen kävi sinua sääli, sillä sinä irvistelit niin pahasti, astuessasi ammutulle jalallesi...

-- Etkä sinä ollut vähintäkään liikutettu, katsellessasi häntä, kun hänen sielunsa loisti hänen kasvoissaan?

-- En.

Minä valehtelin, mutta mieleni teki häntä vihoittaa. Minussa on synnynnäinen himo vastustelemaan, ja elämäni on vain jono surullisia vastustelemisia sydäntä tai järkeä kohtaan. Entusiastin läsnä-olo jäädyttää minut, kuin kirmeä pakkanen, ja minä luulen, että, jos usein seurustelisin flegmaatikon kanssa, minusta tulisi kiihkeä haaveksija. Tunnustan vielä, että ilkeä, mutta tuttu tunne siinä silmänräpäyksessä pikimmältään lehahti sydämessäni; tämä tunne oli kateus, sanon suoraan "kateus", sillä olen tottunut aina sanomaan itselleni totuuden. Ja tuskin löytynee nuorta miestä, johon, hänen kohdatessaan sievän naisen, joka kiinnittää hänen joutilaan huomionsa ja äkkiä hänen edessään ilmeisesti etuuttaa toisen, yhtä tuntemattoman, tuskin, sanon minä, löytynee nuorta miestä (sellaista, tietysti, joka on elänyt suuressa maailmassa ja on tottunut lellittelemään itserakkauttaan), johon tämä ei ilkeästi sattuisi.

Äänettöminä astuimme me, Grushnitski ja minä, vuorta alas ja kuljimme pitkin bulevaardia sen talon ikkunojen ohitse, jonne kaunottaremme oli kätkeytynyt. Hän istui ikkunan ääressä. Nykäisten minua kädestä, heitti Grushnitski häneen yhden noita tumman-hempeitä katseita, jotka niin vähän naisiin vaikuttavat. Minä tähtäsin häneen lornjettini ja huomasin, että hän hymyili tälle katseelle ja ett'ei julkea lornjettini vain turhanpäiväisesti häntä suututtanut. Ja, todellakin, kuinka uskaltaa kaukaasialainen jalkaväkeläinen tähdätä lasi-sirun moskovalaiseen ruhtinattareen?...

13 p. Toukokuuta.