Part 5

"Niin", sanoi hän vihdoin, kokien ottaa välinpitämättömän muodon, vaikka harmin kyynel ajoittain kiilsi hänen ripsissään, "olimmehan me kyllä tuttavia -- mutta, mitäs ovat tuttavat nykyaikaan!... Mitäpä hänelle minusta? Minä en ole rikas, ei minulla ole virka-arvoja, enkä minä ikäänikään nähden ole lainkaan hänen vertaisensa... Äläs vain, minkälaiseksi teikariksi on käynyt, kun taas oleskeli Pietarissa... Nepäs vaunut!... ja olipas sillä tavaroita!... ja vantti-mies ylpeä, niin että pois tieltä!..." Nämät sanat lausui hän iroonillisella hymyllä. "Sanokaapa", jatkoi hän, kääntyen minuun päin: "no, mitäkäs te tästä ajattelette?... ja mikäs piru hänet nyt Persiaan viepi?... Naurattavaa se on, Jumal' aut', naurattavaa!... Tiesinhän minä sen, että hän on hepakko, johon ei käy luottaminen... Vaan vahinko, yht'hyvin, että hän huonosti päivänsä päättää... mutta mitenkäs muuten voisi käydäkään!... Olenhan minä sen aina sanonut, ett'ei se ole mistään kotoisin, joka vanhat ystävänsä unhottaa!..." Sitten kääntyi hän pois kätkeäkseen mielensä liikutusta ja meni pihalle kävelemään rattaiden ympäri, ikäänkuin katsellakseen pyöriä, sillä välin kuin hänen silmänsä vähän väliä täyttyivät kyynelillä.

-- Maksim Maksiimitsh, sanoin minä, lähestyen häntä, mitä paperia teille Petshoorin jätti?

-- Jumala hänet ties! joitakin muistelmia.

-- Mitä te aiotte niillä tehdä?

-- Mitäkö? Käsken tehdä patruunia.

-- Antakaa ne ennen minulle.

Hän katsoi minuun ihmetyksellä, jupisi jotakin hampaihinsa ja alkoi kaivella remettiään; sieltä otti hän vihon ja heitti sen ylenkatseella maahan; sitten joutuivat toinen, kolmas, ja aina kymmenenteen saakka, samaan kohtaloon. Hänen harmissaan oli jotakin lapsellista, ja se minua nauratti, mutta minun kävi myöskin häntä sääli...

-- Siinä ne ovat kaikki, sanoi hän; onnea löydölle...

-- Ja minä voin tehdä niillä, mitä tahdon?

-- Vaikka sanomiin painattaisitte, se ei minuun koske... Olenkos minä mikä hänen ystävänsä, taikka sukulaisensa?... Kyllähän me elimme yhden katon alla... vaan vähänkös, kenenkä kanssa eletään?...

Minä otin paperit ja vein ne tuota pikaa pois, peläten alakatteinin katuvan. Piakkoin meille ilmoitettiin okaasian lähtevän tunnin päästä, ja minä käskin valjastamaan. Alakatteini astui huoneesen silloin, kuin minä panin lakkia päähäni; hän ei näkynyt tekevän lähtöä. Hänellä oli jonkinmoinen, väkinäinen, kylmä katsanto.

-- Entä te, Maksim Maksiimitsh, ettekö te lähdekään?

-- En.

-- Miksikä ette?

-- En ole vielä nähnyt komendanttia ja minun täytyy jättää hänelle muutamia ruunun tavaroita.

-- Kävittehän te hänen luonansa?

-- Kävin kyllä, sanoi hän. hämmentyen; mutta hän ei ollut kotona... enkä häntä odottanut.

Minä ymmärsin, että ukko-rukka, kentiesi, ensi kerran elämässään, oli heittänyt viralliset tehtävänsä _omien asiainsa_ vuoksi, (käyttääkseni virkakieltä) -- ja kuinka hänet siitä palkittiin!

-- Sangen ikävää, sanoin minä hänelle, sangen ikävää, Maksim Maksiimitsh, että meidän täytyy erota ennen aikojaan.

-- Mitä meistä, sivistymättömistä ukoista, on teidän seuraanne!... Te olette ylpeätä, suuren maailman nuorisoa. Kyllähän, kun ollaan tsherkessien kuulien keskellä, silloin yhdessä vaikka minne mennään -- mutta annapas kun joskus sitten tavataan, niin on häpeä kättäkin lyödä vanhalle veikolle.

-- Minä en ansaitse näitä nuhteita, Maksim Maksiimitsh.

-- Niin minä, näette, vain sanoin sanoakseni, Muutoin, toivotan teille kaikkea hyvää ja hauskaa matkaa.

Me heitimme hyvästi jokseenkin kuivasti. Tuo kelpo Maksim Maksiimitsh kävi itsepäiseksi, toraisaksi alakatteiniksi! Ja minkä tähden? Sen tähden, että Petshoorin, hajamielisyydessään tai muusta syystä, oli ojentanut hänelle kättä, kun tämä tahtoi heittäytyä hänen kaulaansa. Surullista on nähdä, kun nuoriso kadottaa paraimmat toiveensa ja haaveensa, kun sen edestä temmaistaan ruusuinen harso, jonka läpi se katselee ihmisten töitä ja tunteita, vaikka onkin toivoa, että vanhat harhat vaihtuvat yhtä muutteleviin, mutta sen sijaan yhtä suloisiinkin, uusiin... Mutta mihinkäs ne vaihdat Maksim Maksiimitshin iässä? Väkisinkin sydän paatuu, sielu salpautuu...

Minä lähdin yksin.

Petshoorinin Päiväkirja.

Esipuhe.

Äskettäin kuulin, että Petshoorin, palattuaan Persiasta, oli kuollut. Tämä tieto minua varsin ilahutti, sillä se antoi minulle oikeuden painattamaan nämä muistiin panot, ja minä käytin tilaisuutta hyväkseni pannakseni nimeni vieraalle tuotteelle. Suokoon Jumala, ett'eivät lukijat minua rankaise sellaisesta viattomasta väärennyksestä!

Nyt on minun hiukan selittäminen syitä, jotka saivat minut ilmaisemaan yleisölle minulle perin tuntemattoman miehen sydämen salaisuudet. Jospa vielä olisi ollut hänen ystävänsä (totisen ystävän kavalan julkeuden jokainen käsittää), mutta minä näin hänet ainoastaan kerran elämässäni valta-tiellä, niin muodoin en saata kantaa häntä vastaan sitä selittämätöntä vihaa, joka, kätkeytyen ystävyyden naamarin alla, odottaa ainoastaan rakastetun esineen kuolemaa tai onnettomuutta, purkaakseen hänen päänsä päälle soimausten, neuvojen, ivan ja säälin rakeita.

Uudestaan lukiessani näitä muistiin panoja, vakuuttauduin sen todenperäisyydestä, joka näin armahtamatta toi julki omat heikkoutensa ja paheensa. Ihmis-sielun, vaikkapa vähäisimmänkin, historia lie melkein huvittavampi ja hyödyllisempi, kuin kokonaisen kansan historia olletikin kun se on tulos kypsen älyn havainnoista itsestään Ja kun se on kirjoitettu ilman turhamaista halua herättämään osan-ottoa tai ihmettelemistä. Rousseau'n Tunnustuksella on jo se vika, että hän luki sen ystävilleen.

Siis, ainoastaan hyödyn halu sai minut painattamaan katkelmat päiväkirjasta, joka satunnaisesti joutui käsiini. Vaikka olen muuttanut kaikki nimet, niin luultavasti ne, joista siinä puhutaan, kuitenkin tuntevat itsensä, ja, kentiesi, löytävät he oikeuttamista menetyksille, joista tähän asti ovat syyttäneet miestä, jolla enään vast'edes ei ole mitäkään yhteistä tämän maailman kanssa. Annammehan me melkein aina anteeksi sen, minkä ymmärrämme.

Minä olen pannut tähän kirjaan ainoastaan sen, mikä koski Petshoorinin oloon Kaukaasiassa. Huostaani jäi vielä paksu vihko, jossa hän kertoo koko elämänsä. Joskus sekin ilmestyy maailman tuomittavaksi, mutta nyt en raatsi ottaa omakseni tätä vastuutta monesta tärkeästä syystä.

Kentiesi jotkut lukijat tahtovat tietää minun mielipiteeni Petshoorinin luonteesta. Vastaukseni on tämän kirjan nimikirjoitus. "Se on pahaa ivaa!" sanovat he. -- En tiedä.

I.

Taman.

Taman on viheliäisin kaikista Wenäjän rantakaupungeista. Minä olin siellä vähällä kuolla nälkään ja päälliseksi vielä tahdottiin minut hukuttaa. Minä saavuin sinne kyyti-rattailla myöhään yöllä. Kyyditsijä seisatti uupuneen kolmivaljakon ainoan, kaupunkiin tultaessa olevan, kivitalon portille. Vartija, Mustanmeren kasakka, kuultuaan kellon helinän, huusi unen horroksissa ynseällä äänellä: "kuka siellä?" Alaupsieri ja kymmenys-mies astuivat ulos. Minä selitin heille olevani upsieri, matkustavani ruunun asioilla toimivaan osastoon ja aloin pyytää ruunun asuntoa. Kymmenys-mies kuljetti meitä kaupungilla. Joka ainoassa tuvassa, johon vain tultiin, oli asukkaita. Oli kylmä; minä rasituin ja tuskastuin, sillä en ollut maannut kolmeen yöhön. -- "Vie minut vaikka hiiteen, lurjus! kunhan johonkin paikkaan!" huusin minä. -- "Tiedän minä vielä yhden kyysän", vastasi kymmenys-mies, silitellen korvallistaan, "mutta se ei ole teidän arvonne mieleen, siellä ei ole kaikki kunnossa!" Käsittämättä viimeisen sanan oikeata merkitystä, käskin hänen käydä edeltä ja pitkän matkustuksen perästä pitkin likaisia kujia, joiden molemmilla puolin huomasin vain rappeutuneita aitoja, tulimme pieneen hökkeliin aivan meren rannalla.

Täysikuu valaisi uuden asuntoni kaislakaton ja valkeat seinät; limsiö-vallituksella ympäröidyllä pihalla seisoi, pönkistellen, toinen, edellistä pienempi ja vanhempi mökki. Ranta kaltoi jyrkkäyksenä mereen melkein sen seinuksilta ja alaalla loistivat, lakkaamatta solisten, tumman siniset aallot. Kuu katseli hiljaa levotonta, mutta sille kuuliaista aljetta, ja sen valossa saatoin eroittaa, kaukana rannasta, kaksi laivaa, joiden mustat purjeneuvot seittinä kuvautuivat himmeällä taivaan äärellä. "Onpa laivoja valkamassa", ajattelin minä, "huomenna lähden Gelendshikkiin".

Käskylään virkaa toimitti minulla linjakasakka. Käskettyäni häntä irroittamaan remettini ja laittamaan kyyditsijät pois, kävin isäntää kutsumaan -- mutta ei kuulu mitään, koputin -- ei hiiskaustakaan... mitäs tämä on? Viimein kömpi eteisestä noin neljäntoista vuotias poika.

-- "Missä on isäntä?" -- Ei ole, vastasi poika Vähän Wenäjän murteella. -- "Mitä, eikö ollenkaan?" -- Ei ollenkaan. -- "Entä emäntä?" -- Hän hätkähti kauppalaan. -- "Kukas sitten oven aukaisee?" sanoin minä, potkaisten siihen jalallani. Ovi aukeni itsestään ja hökkelistä puhalsi kostealta. Minä sytytin virittimen ja kohotin sen pojan nenän eteen. Se valaisi kaksi valkeata silmää. Hän oli sokea, umpisokea syntymästään, ja hän seisoi liikkumattomana edessäni. Minä aloin katsastaa; hänen kasvojensa piirteitä.

Tunnustan, että minulla on kova taikaluulo... kaikkia sokeita, kiero-silmiä, kuuroja, mykkiä, jalattomia, käsittömiä, kyttyrä-selkäisiä j.m.s. vastaan. Minä olen huomannut, että aina on joku kummallinen suhde ihmisen ulkomuodon ja sielun välillä, ikäänkuin jäsenen häviöllä sielukin menettää jonkun aistimen.

Minäpä aloinkin katsastaa sokean kasvoja, mutta mitäpäs saattaa lukea kasvoista, joilla ei ole silmiä. Kauan katselin minä häntä ehdottomalla säälillä, kun äkkiä hänen ohuilla huulillaan vivahti tuskin huomattava hymy, enkä tiedä miksi, mutta se teki minuun mitä ilkeimmän vaikutuksen. Mielessäni syntyi epäilys, ett'ei tämä sokea ollutkaan niin sokea, miltä hän näytti; turhaan ko'in itseäni vakuuttaa, että kaihta on mahdoton jäljitellä, ja missäkä tarkoituksessa? Mutta mitäs sille saa? -- olen usein taipuva taika-luuloihini...

-- "Oletko isännän poika?" kysyin häneltä viimein. -- En. -- "Kukas sinä olet?" -- Köyhä orpo. -- "Onkos emännällä lapsia?" -- Ei; tytär oli, mutta hän karkasi meren taakse tataariilaisen kanssa. -- "Minkä tataarilaisen kanssa?" -- Piru hänet tietää! olihan Krimin tataarilainen, soutaja Kertshistä.

Minä menin hökkeliin. Kaksi rahia ja pöytä ynnä kauhea arkku takan vieressä olivat sen koko kalusto. Seinällä ei ollut yhtäkään Jumalan kuvaa -- paha merkki! Särjetystä ikkunasta tunki merituuli sisään. Minä vedin remetistä esille vahapätkän ja, sytytettyäni sen, aloin purkaa tavaroitani, panin nurkkaan miekkani ja pyssyni, pöydälle pistuolit, levitin burkkani rahille, ja kasakka omansa toiselle; kymmenen minuutin kuluttua alkoi hän jo kuorsata, mutta minä en voinut nukkua, sillä pimeässä pyöri yhä edessäni valkosilmäinen poika.

Siten kului tunnin verta. Kuu paistoi ikkunaan ja sen valo päilyi hökkelin maa-permannolla. Äkkiä vilahti varjo kirkkaalla juovalla, joka halkaisi permannon. Minä kohoittauduin ja katsoin ikkunaan. Toistamiseen juoksi joku sivutse ja katosi, Jumala tiesi minne. Minä en voinut olettaa tuon olennon juosneen alas jyrkkäydestä, mutta yhtä kaikki muualle se ei olisi voinut joutua. Minä nousin, pu'in ylleni beshmetin, pistin tikarini vyöhön ja menin hyvin hiljaa ulos hökkelistä. Sokea poika tuli vastaani. Minä piileilin aidan viereen, ja hän kulki ohitseni varmalla, mutta varovalla käynnillä. Kainalossa kantoi hän jotakin myttyä ja, käännyttyään valkamaan, alkoi laskeutua kapeata jyrkkää polkua myöten. "Sinä päivänä mykät puhuvat ja sokeat saavat näkönsä jälleen", ajattelin minä, seuraten häntä semmoisen matkan päässä, ett'en kadottaisi häntä nä'ystäni.

Sillä välin alkoi kuu pukeutua pilviin ja merelle kohosi sumu; sen läpi tuskin paistoi lyhty likeisen laivan perä-keulalta. Rannalla kimalteli somer-kuohu, joka tuon tuostakin uhkasi sen upottaa. Vaivalla laskeutuen kuljin alas jyrkkäyttä myöten, kun ihmeekseni näin sokean, hiukan pysähdyttyään, kääntyvän oikealle ja käyvän niin likeltä vettä, että näytti, kuin aalto heti hänet tempaisisi ja huuhtoisi pois. Mutta, näköään, se ei ollut hänen ensimäinen kävelynsä, päättäen varmuudesta, jolla hän astui kiveltä kivelle ja karttoi halkeamia. Viimein hän seisattui, ikäänkuin jotakin kuunnellakseen, istautui maahan ja pani mytyn viereensä. Minä otin vaarin hänen liikkeistään ja kätkeydyin rannalta esiin pistävän kallion taakse. Muutaman minuutin kuluttua näkyi vastaiselta puolelta valkea haahmo, joka lähestyi sokeata ja istui hänen viereensä. Tuuli kantoi ajoittain korviini heidän puhettaan.

-- No, sokea? sanoi naisen ääni, nyt käy raju myrsky ja Jankko ei tulekaan. -- Jankko ei pelkää myrskyä, vastasi tämä. -- Sumu paksunee, sanoi taas naisen ääni surullisesti.

-- Sumussa on parempi päästä vartija-laivojen ohitse, oli vastaus. -- Mutta jos hän hukkuu? -- Niin menet ilman uutta nauhaa pyhänä kirkkoon.

Seurasi äänettömyys. Minua kummastutti yhtä kaikki se, että sokea oli puhunut minun kanssani Wähän Wenäjän murteella, mutta nyt puhui selvää Wenättä.

-- Käethän, minä olin oikeassa, sanoi taas sokea, lyöden kämmeniään yhteen. -- Jankko ei pelkää merta, eikä tuulta, ei sumua, eikä ranta-vartijoita. Kuuntelehan: se ei ole vesi, joka loiskii; minäpäs en petykään -- se on hänen pitkät aironsa.

Nainen hyppäsi ylös ja alkoi levottoman näköisenä tähystää kaukaisuuteen.

-- Hourailet, sokea! sanoi hän, minä en näe mitään.

Tunnustan, että vaikka kuinka ko'in eroittaa kaukaisuudessa jotakin veneen tapaista, niin en onnistunut. Siten kului noin kymmenen minuuttia, ja nyt näkyi vaahtoharjojen välistä musta piste; se ei suurentunut, eikä pienentynyt. Hitaasti kohoten aaltojen harjoille ja jälleen laskeutuen, lähestyi rantaa vene. "Uskalias oli kulkija, joka oli päättänyt lähteäkseen moisena yönä lahden poikki kahden kymmenen virstan matkalle, ja tähdellinen mahtoi olla syykin, joka oli hänet siihen saanut", arvelin minä ja sydämeni tykytteli kovasti, katsellessani tuota vene-rukkaa. Vaan se sukelsi, kuin sorsa, ja sitten, huiskahuttaen nopeasti airoja, ikäänkuin siipiä, hyppi syvänteestä kuohu-pirskeesen; ja tuossa paikassa, ajattelin minä, tölmähtää se vauhdilla vasten rantaa ja ritkahtaa pirstoiksi, mutta se kääntyi sievästi syrjittäin ja puikahti vahingoittumatta pieneen poukamaan. Siitä astui keskikasvuinen mies, tataarilainen lampaannahka-lakki päässä, viittasi kädellään ja kaikki kolme kävivät vetämään jotakin veneestä. Paino oli niin suuri, ett'en vieläkään ymmärrä, kuinka vene ei uponnut. Otettuaan kukin mytyn hartioilleen, lähtivät he pitkin rantaa ja kohta kadotin heidät näkyvistä. Minun oli palaaminen kotia; mutta tunnustan, että kaikki nämä kummallisuudet huolettivat minua, jotta töin tuskin odotin aamua.

Kasakkani oli kovin ihmeessään, kun hän, herättyään, näki minut täydessä puvussa; mutta minä en sanonut, yhtä kaikki, hänelle syytä siihen. Ihanneltuani tuokion ikkunasta pilvi-hetaleilla kylvettyä taivasta ja Krimin kaukaista rantaa, joka ulottuu sinipunertavana juovana ja päättyy kallioon, jonka kärjellä vaalastaa tulitorni, lähdin minä Fanagoorian linnoitukseen kuulustelemaan komendantilta, milloinka voisin lähteä Greledshikkiin.

Mutta -- harmikseni, ei komendantti tietänyt antaa minulle mitäkään ratkaisevaa vastausta. Laivat, jotka seisoivat valkamassa, olivat joko vartija- tai kauppa-laivoja, joita ei edes vielä oltu ruvettu kuormittamaan. -- "Kentiesi kolmen, neljän päivän perästä tulee posti-laiva", sanoi komendantti, "niin silloin kuullaan". Minä palasin kotia synkeänä ja vihoissani. Ovessa tuli minua vastaan kasakka pelästyneen näköisenä.

-- Pahojako kuulumisia, teidän armonne? sanoi hän minulle.

-- Niin, veikkoinen, Jumala ties', milloin täältä päästään.

Tästä hän kävi vieläkin levottomammaksi ja, kumartuen puoleeni, kuiskasi minulle: -- täällä ei ole kaikki kunnossa! Minä tapasin tänään erään Mustanmeren kasakan, joka on minulle tuttu -- me, näette, olimme viime vuonna samassa osastossa -- ja, kuultuaan, minne olimme pysähtyneet, sanoi hän: täällä ei ole kaikki kunnossa, veliseni, ihmiset ovat huonoja!... Ja mikäs, oikeastaan, tuo sokea lie!... yksin käy hän joka paikassa, torillakin, noutaa leipää, kantaa vettä... on, näköään, tässä siihen tottunut.

-- Kuules! Onkos edes emäntää näkynyt?

-- Tänään poissa ollessanne tuli ämmä tyttärineen.

-- Mikä tytär? Eihän hänellä ole tytärtä. -- Jumala hänet sitten ties', mikä hän on, joll'ei tytär; tuollahan tuo ämmä istuu mökissään.

Minä menin hökkeliin. Takassa paloi kova valkea, jolla kiehui päivällinen, jotenkin komea köyhimyksille. Ämmä vastasi jokaiseen kysymykseeni, että hän on kuuro, eikä kuule mitään. Mitä hänen kanssaan oli tehtävä? Minä käännyin sokean puoleen, joka istui takan ääressä, pannen risuja tuleen: "Kuulepas, turkasen poika", sanoin minä nipistäen häntä korvasta, "sanohan, minne sinä yöllä myttyä kuljetit -- hä?" Äkkiä rupesi sokea itkemään, parkui ja oihki: "Minne minä olen mennyt?... En minä ole minnekään mennyt... myttyä?... mitä myttyä?" -- Tällä kertaa ämmä kuuli ja alkoi jupista: "noin syyttelevät, ja vielä köyhää! Mitä te hänestä? Mitä hän teille on tehnyt?" Tämä minua kyllästytti ja minä lähdin pois, varmaan päättäneenä hankkiakseni selityksen tähän arvoitukseen.

Minä kääriydyin burkkaan ja istuin aidan viereen kivelle, katsellen kaukaisuuteen; edessäni levisi yöllisen myrskyn velloma meri ja sen yksitoikkoinen, nukkuvan kaupungin tohun kaltainen kohina muistutteli minulle menneitä vuosia, vei ajatukseni pohjoiseen, meidän kylmään pääkaupunkiimme, ja muistojen kuohuttamana minä unohdin itseni... Siten kului tunnin verta, ehkä enemmänkin... Äkkiä koski jotakin lauluntapaista korviini. Se oli, todellakin, laulua, ja raikas ääni -- mutta mistä?... Minä kuuntelin. Sävelmä oli sievä, milloin verkallinen ja surullinen, milloin nopea ja vireä. Minä katselin, mutta en nähnyt ketäkään ympäristöllä, kuuntelin taas ja sävelet lankesivat ikäänkuin taivaasta. Minä nostin silmäni ja näin mökin katolla seisovan tytön juovikkaassa hameessa, hiukset hajallaan -- oikee keiju. Suojellen kämmenellään silmiään auringon, säteitä vastaan, tähysteli hän tarkkaan kaukaisuuteen, milloin itsekseen nauroi ja aprikoi, milloin alkoi taas laulaa lauluaan.

Minä muistan tämän laulun sanasta sanaan:

Vapahassa vallassaan Sini-ulapalla Kulkee yhä laivuet Valkopurjehiset.

Noiden laivain keskitse Kiitää venosen', Vene ilman purjeitta, Yksihankainen.

Myrskykin kun myllertää -- Vanhat laivuet Siipensä kohottavat, Merelle hajoavat.

Minä silloin merelle Syvään kumarran: "Älä koske, paha meri, Minun venostan'!

Venoseni kuljettaa Kalliit' aarteita, Sitä yössä synkässä Ohjaa poika hurja-pää".

Ehdottomasti johtui mieleeni, ettäs yöllä olin kuullut saman äänen. Minä mietistyin kotvaksi ja kun jälleen katsoin katolle, ei tyttöä siellä enään ollutkaan. Äkkiä juoksi hän minun ohitseni, hyräillen jotakin muuta, näpsytteli sormiaan ja meni ämmän luo. Heidän keskenään syntyi siinä kiista, ämmä vihastui ja tyttö nauraa rehotti ääneensä. Eikä aikaakaan, aallottareni juosta hypiskelee ja tulee minuun päin; hän seisattui, katsoi terävästi silmiini, ikäänkuin hämmästyneenä läsnä-olostani, kääntyi sitten välinpitämättömästi pois ja meni hiljalleen valkamaa kohti. Mutta ei se siihen loppunut. Koko päivän hyöri hän asuntoni ympärillä, eikä laulu ja hyppy la'annut kotvaksikaan. Kummallinen olento! Hänen kasvoissaan ei ollut mitäkään mielettömyyden merkkiä; päin vastoin pysähtelivät hänen vilkkaat, tunkeutuvat silmänsä minuun, ja nuo silmät näyttivät jollakin maneettivoimalla varustetuilta; joka kerta ne ikäänkuin odottivat kysymystä. Mutta kun vain aloin häntä puhutella, juoksi hän pois, viekkaasti hymyillen.

Toden totta, minä en ollut ikänäni nähnyt moista naista. Hän oli kaukana kaunottaresta, mutta minulla on omat vakuutukseni myöskin kauneudesta. Hänessä oli paljo rodun merkkiä... ja naisissa, kuin hevosissakin, on rotu suuri asia -- keksintö, joka on lähtenyt nuoresta Ranskasta. Se, se on rotu, eikä nuori Ranska, näytäkse käynnissä, käsissä ja jaloissa; erittäinkin nenä merkitsee paljon. Säännöllinen nenä on Wenäjällä harvinaisempi pientä jalkaa.

Laulajattareni näytti olevan noin 18 vuoden vanha. Hänen vartalonsa tavaton nuorteus, hänen päänsä erinomainen, hänelle yksistään omituinen kallistaminen, hänen pitkät ruskeat hiuksensa, hänen hiukan päivettyneen ihonsa kullanmoinen läike kaulassa ja hartioilla ja erittäin säännöllinen nenänsä -- kaikki tämä oli minusta hurmaavaa. Vaikka hänen viistoissa silmänluonnissaan saattoi lukea jotakin kesytöntä ja epäiltävää, vaikka hänen hymyssään oli jotakin epämääräistä, niin voitti kuitenkin ennakkoluuloni: säännöllinen nenä sai minut mielettömäksi; minä kuvittelin löytäneeni Goethen Minjoonin -- tuon hänen saksalaisen kuvituksensa oikullisen olennon! ja, todellakin, oli heidän välillänsä paljon yhtäläisyyttä: samat äkilliset käänteet rajuimmasta levottomuudesta täydelliseen tyynyyteen, samat ongelmoiset puheet, samat hypyt ja kummalliset laulut...

Iltapuolella seisatin minä hänet ovella ja alotin hänen kanssaan seuraavan puheen:

-- Sanopas, kaunottareni, kysyin minä: -- mitä sinä tänään katolla teit? -- Katselin, mistä päin tuuli kävi. -- Mitä sinulla siitä on? -- Mistä tuuli, sieltä onnikin. -- Vai niin! laulullako sinä onnea kutsuit? -- Missä laulua on, siellä on onneakin. -- Mutta jospa laulatkin itsellesi surua? -- Niin mikä sitten? Missä ei käy hyvin, siellä käypi pahoin, ja pahasta hyvään taas ei ole pitkältä. -- Kuka sinulle opetti tuon laulun? -- Ei kukaan opettanut; laulan, mitä päähäni pistää, ja kenen on kuultava, kuulee, vaan kenen ei, se sitä ei ymmärrä. -- Mikäs nimesi on, lintuni? -- Joka risti, se tietää. -- Kuka sinut risti? -- Mistä minä tiedän. -- Sinuapa luihu on! Mutta minäpä tiedän sinusta jotakin (hänen kasvonsa eivät muuttuneet, eikä hän liikahuttanut huuliaan, aivan kuin ei asia olisi häntä koskenut). Minä tiedän, että sinä viime yönä kävit rannalla. -- Ja sitten minä kerroin hänelle hyvin vakavana kaikki, mitä olin nähnyt, luullen häntä hämmästyttäväni. Eikö mitä! Hän purskahti nauramaan täyttä kurkkua ja sanoi: Paljon näitte, mutta vähän tiedätte, ja minkä tiedätte, pitäkää lukon takana. -- Mutta jospa, esimerkiksi, mielisin ilmoittaa komendantille, sanoin minä, katsoen hyvin vakavasti, jopa ankarastikin. Hän hypähti äkkiä, alkoi laulaa ja piiloutui, kuin pensaikosta peloitettu lintu. Viimeiset sanani eivät olleet ollenkaan paikallaan; silloin minä en arvannut niiden tärkeyttä, mutta sittemmin sain tilaisuuden niitä katuakseni.