Part 4

-- Me aloimme häntä lohduttaa, sanoen, että lääkäri lupasi välttämättä parantaa hänet. Hän pudisti päätään ja kääntyi seinään päin. Hän ei tahtonut kuolla!...

-- Yöllä rupesi hän hourailemaan; hänen päätään kuumotti ja toisinaan juoksi pitkin koko ruumista vilukaisen väreet. Hän puheli johdottomia puheita isästä ja veljestä, ja hänen teki mielensä vuorille, kotia... Sitten puhui hän myöskin Petshoorinista, antaen hänelle joukon helliä nimiä, ja soimasi häntä siitä, että hän oli lakannut rakastamasta dshjanetskaansa.

-- Petshoorin kuunteli häntä äänetönnä, pää käsille laskettana; mutta minä en huomannut koko ajalla yhtäkään kyyneltä hänen ripsissään; en tiedä, eikö hän todellakaan voinut itkeä, vai pidättikö hän itseään? Mitä minuun tulee, niin en ole nähnyt mitäkään surkeampaa.

-- Aamu-puoleen katosi hourailu. Tunnin ajan makasi hän liikkumatonna, kelmeänä ja niin heikkona, että tuskin saattoi huomata hänen hengittävän; sitten tuli hänen parempi olla, ja hän alkoi puhua, mutta, mistä, luulette?... Eihän tuommoinen ajatus voi syntyä muussa, kuin kuolevassa!... Alkoi surra sitä, ett'ei hän ollut kristitty, ett'ei hänen sielunsa toisessa maailmassa koskaan tapaa Gregorius Aleksandrovitshin sielua, ja että paraatiisissa toinen nainen on oleva hänen lemmittynsä. Minun pisti mieleeni ristiä hänet ennen kuolemaa, ja minä esittelin sen hänelle. Hän katseli minua päättämättömänä, eikä voinut pitkään aikaan lausua sanaakaan, mutta sitten vastasi kuolevansa siinä uskossa, jossa oli syntynytkin. Siten kului kokonainen päivä. Kuinka hän muuttui sinä päivänä! Kalpeat posket vajosivat; silmät kävivät hyvin suuriksi ja hänen huulensa hehkuivat; hän tunsi sisällisen kuumeen, aivan kuin olisi hänellä ollut rinnassa tulistettu rauta.

-- Tuli toinen yö; me emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet hänen vuoteensa luota. Hänellä oli kauheat vaivat, hän oihki, ja tuskin alkoi kipu lievetä, kun hän koki vakuuttaa Gregorius Aleksandrovitshille olevansa parempi, kehoitti häntä menemään levolle, suuteli hänen kättänsä, eikä laskenut sitä käsistään. Ennen aamua alkoi hän tuntea kuoleman ahdistusta, rupesi viskelemään itseään, tempasi pois siteen ja veri juoksi jälleen. Kun haava sidottiin, rauhoittui hän kotvaksi ja alkoi pyytää Petshoorinia häntä suutelemaan. Petshoorin kävi polvilleen vuoteen ääreen, kohotti hänen päätään päänalaiselta ja painoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen. Beela kiersi kovasti vapisevat kätensä hänen kaulansa ympäri, ikäänkuin tahtoi hän tässä suudelmassa antaa hänelle sielunsa... Ei, hän teki hyvin, jotta kuoli! Mitenkäs hänen olisi käynyt, jos Gregorius Aleksandrovitsh olisi hänet hylännyt? Ja se olisi tapahtunut varhemmin tai myöhemmin.

-- Puolet seuraavasta päivästä oli hän levollisena, äänetönnä ja kuuliaisena, vaikka lääkäri häntä kovin vaivasi hauteilla ja rohdoilla. -- Hyvänen aika! sanoin minä hänelle, sanoittehan te itse, että hän välttämättä kuolee; mitä sitten noin paljon yrittelette? -- On parempi, yhtä kaikki. Maksim Maksiimitsh, vastasi hän: jotta omatunto olisi levossa. -- Mokoma omatunto!

-- Jälestä puolenpäivän alkoi hän nääntyä janoon. Me aukasimme ikkunan, mutta pihalla oli kuumempi, kuin huoneessa, panimme jäätä vuoteen ympäri -- vaan ei mikään auttanut. Minä tiesin, että tuommoinen sietämätön jano on lopun lähenemisen merkki ja minä sanoin siitä Petshoorinille.

-- Vettä! vettä!... sanoi Beela käheällä äänellä, kohoittaituaan vuoteella.

-- Petshoorin kävi vaaleaksi, kuin palttina, otti lasin, täytti sen ja antoi hänelle. Minä peitin kasvoni käsilläni ja aloin lukea rukousta -- en muista mitä... Niin, hyvä mies, olenhan usein nähnyt ihmisiä kuolevan sairaaloissa ja tappelutantereella, mutta ei se ole samaa, ei ensinkään samaa!... Lisäksi tunnustan, että minua murhehdutti se, ett'ei hän kertaakaan ennen kuolemaansa muistellut minua, ja minä kyllä häntä rakastin, kuin isä... Ja, totta puhuen, olenkos minä mikään, että minua muisteltaisiin ennen kuolemaa?...

-- Tuskin oli hän juonut veden, kun hänen tuli helpompi olla, mutta kolmen minuutin perästä heitti hän henkensä. Me panimme kuvastimen hänen huulilleen -- se oli kirkas!...

Minä vein Petshoorinin ulos huoneesta ja me menimme linnoituksen vallille: kauan kävelimme me rinnan edes takasin, kädet selän takana ja sanaakaan virkkamatta. Hänen kasvonsa eivät kuvanneet niitäkään erinomaista, ja tämä minua harmitti; minä olisin, hänen sijassaan, kuollut suruun. Viimein kävi hän istumaan maahan, siimekseen, ja alkoi piirtää hiekkaan jotakin kepillään. Minä tahdoin, näette, enemmän säädyllisyydestä, häntä lohduttaa ja aloin puhella; hän kohotti päätään ja nauroi... Vilu karsi ihoani tästä naurusta... Minä lähdin teettämään arkkua.

-- Tunnustan, että puuhailin tätä osaksi ratokseni. Minulla oli pala termalaamia [kaukaasialaista kangasta]; sillä verhosin minä arkun ja koristin sen tsherkessiläisillä hopea-kalunneilla, joita Gregorius Aleksandrovitsh juuri Beelaa varten oli ostanut.

-- Varhain seuraavan päivän aamuna hautasimme me hänet linnoituksen taakse, puron luo, lähelle sitä paikkaa, missä hän oli istunut viimeisen kerran. Hänen hautansa ympärillä rehoittaa nyt valkeita akaasioita ja selja-pensaita. Minä tahdoin asettaa siihen ristin, mutta, näette, se ei käynyt... sillä, yhtä kaikki, hän ei ollut kristitty...

-- Entä Petshoorin? kysyin minä.

-- Petshoorin raukka huononi ja raihnasteli kauan; vaan sen koommin me emme koskaan puhelleet Beelasta. Minä näin, ett'ei se ollut hänelle mieluista, niin mitäpä siitä puhuisinkaan! -- Kolmen kuukauden kuluttua hänet määrättiin X-rykmenttiin ja hän lähti Gruusiaan. Siitä saakka emme ole tavanneet toisiamme... Niin, muistaakseni, taannoin minulle joku mainitsi, että hän olisi palannut Wenäjälle, mutta sotajoukon määräyksissä ei siitä ole näkynyt. -- Muutoinhan meidän miehelle sanomat myöhään saapuvat.

Sitten kävi hän pitämään pitkää esitelmää siitä, kuinka ei ole hauskaa saada uutisia vuotta myöhemmin -- luultavasti tukehduttaakseen surullisia muistoja.

Minä en häntä keskeyttänyt, vaan en kuunnellutkaan.

Tunnin kuluttua saatoimme jo matkustaakin. Tuisku asettui, taivas kirkastui ja me lähdimme matkaan. Tiellä johdin ehdottomasti taas puheeni Beelaan ja Petshooriniin.

-- Ettekö ole kuulleet, kuinka Kasbitshin kävi? kysyin minä.

-- Kasbitshin? En, todellakaan tiedä... Kuulin minä, että Shansuugien oikealla siivellä on eräs uskalikko, Kasbitsh, joka punaisessa beshmetissä ajelee käyntijalkaa hiljakseen meidän laukaustemme alla ja kumartelee hyvin kohteliaasti, kun kuula läheltä suhisee; vaan tuskinpa se lienee sama!...

Koobissa erosin minä Maksim Maksiimitshista. Minä ajoin posti-hevosilla, ja hän ei voinut, raskaan kuorman tähden, minua seurata. Me emme luulleet koskaan enään tapaavamme toisiamme, mutta tapasimme yhtä kaikki, ja jos tahdotte, niin minä siitä kerron, sillä se on koko historia... Myöntänette, kuitenkin, että Maksim Maksiimitsh on kunnioitusta ansaitseva mies?... Jos sen teette, niin olen täydellisesti palkittu, kentiesi, jo liiaksi pitkästä kertomuksestani.

II.

Maksim Maksiimitsh.

Erottuani Maksim Maksiimitshista, kuljin nopeaan Teerekin ja Darjalskin notkot, murkinoin Kasbekissa, join teetä Larsissa, ja riensin iltaseksi Vladikaukaasiaan. Vapautan teidät vuori-kertomuksista, -- ihastushuudahduksista, jotka eivät kuvaa mitään, olletikin niille, jotka siellä eivät ole käyneet, ja tilastollisista huomautuksista, joita varmaankaan ei kukaan käy lukemaan.

Minä pysähdyin ravintolaan, johon pysähtyvät kaikki matkustavaiset, ja jossa yhtä kaikki ei ole ketäkään, jota voisi käskeä paistamaan fasaania tai keittämään kaalia, sillä ne kolme invaliidia, joiden hoteissa ravintola on, ovat joko niin typeriä, tai niin päissään, ett'ei heistä saa mitäkään selkoa.

Minulle ilmoitettiin, että minun oli jääminen siihen vielä kolmeksi päiväksi, sillä "okaasia" ei ollut vielä saapunut Jekaterinograadista eikä seuraavasti voinut kääntyä takasin. Mikäpä occasio (onnettomuus)!... Vaan huono sanaleikki ei ole Wenäläiselle lohdutus. Pistipä mieleeni ajanvietokseni kirjottaa Maksim Maksiimitshin kertomus Beelasta, enkä silloin aavistanut sen tulevan olemaan ensi nivelenä pitkässä kertomussarjassa. Nähkää, kuinka vähäpätöisellä tapauksella välisti on tähdellisiä seurauksia!... Mutta te ehkä ette tiedä, mitä "okaasia" on? Se on saattovartijasto, joka käsittää puolen ruotua jalkaväkeä ja tykin, ja jonka seurassa kuormastot kulkevat Kabardin kautta Vladikaukaasiasta Jekaterinograadiin.

Ensimäisen päivän kulutin hyvin ikävästi; seuravana päivänä, varhain aamusella, ajoi pihaan rattaat... Kas Maksim Maksiimitsh!... Me tervehdimme toisiamme vanhoina tuttavina. Minä tarjosin hänelle huoneeni; hän ei kursaillut, vieläpä löi minua olalle ja väänsi suunsa ikäänkuin hymyyn. Semmoinen omituinen!...

Maksim Maksiimitshilla oli syvät tiedot keitto-taidossa: ihmeellisen hyvin paistoi hän fasaanin, valeli sen onnellisesti kurkku-vedellä, ja tunnustaa täytyy, että ilman häntä olisimme jääneet kuivin ruo'in. Pullo kahetiinilaista viiniä auttoi meitä unhottamaan ruo'aksien maltillisen lu'un, joita oli kaikkiaan yksi. Sytytettyämme piippumme kävimme istumaan -- minä ikkunan, hän lämmitetyn uunin luo, sillä ilma oli kostea ja kylmä. Me olimme ääneti. Mistä oli meidän puhuminen?... Hän oli jo kertonut itsestään kaikki, mikä oli huvittavaa, eikä minulla ollut mitäkään kertomista. Minä katselin ikkunaan. Siellä täällä Teerekin rannalla, joka levenee levenemistään juoksussaan, häämötti puiden takaa joukko mataloita taloja, ja etempänä siinsivät hammas-seinäiset vuoret, joiden takaa pilkisti Kasbek valkoisessa piispan-hiipassaan. Minä keitin niille hyvästi ajatuksissani: minun kävi niitä sääli...

Siten istuimme kauan. Aurinko piiloittui kylmien huippujen taakse, ja vaaleahko sumu alkoi kuljeskella laaksoissa, kun kadulta kuului porokellon helinää ja kyyditsijäin huutoa. Muutamia rattaita likaisine Armeenialaisineen ajoi ravintolan pihaan ja niiden perässä tyhjät matka-vaunut, joiden keveä kulku, mukava laitos ja veikeä muoto kantoi jonkinmoisen ulkomaalaisen leiman. Näiden takana kävi pitkäviiksinen mies, unkarilaisessa takissa, kyllin hyvin puettuna ollakseen palvelija. Hänen arvostaan ei voinut erehtyä, nähdessään hänen uljasta tapaansa karistaa tuhkaa piipustaan ja huutaa kyyditsijöille. Hän oli, selvään, laiskan herran turmeltu palvelija. -- "Sanopa, hyvä mies", huusin hänelle ikkunasta, "okaasiako siinä tuli, vai mitä?" -- Hän katsoi minuun jokseenkin julkeasti, korjasi kaulahuiviaan ja kääntyi pois; hänen vieressään kävi Armeenialainen ja tämä vastasi, hymyillen, hänen puolestaan, että okaasia todella tuli ja palajaa huomenn' aamuna takasin. -- "Jumalan kiitos!" sanoi Maksim Maksiimitsh, astuttuaan silloin ikkunan luo. "Kas mitkä ihmeelliset vaunut!" lisäsi hän, "varmaankin joku virkamies matkustaa tarkastuksille Tifliseen. Eipä hän näy tuntevan vuoriamme! Mutta ampukaa hiljaa, veli kulta, ne ei ole pilan asia, murskaksi siinä menevät vaikka englantilaisetkin rattaat! -- Oli ken olikin -- niin lähtekäämmehän kuulustelemaan"... Me menimme käytävään. Sen päässä oli ovi auki sivuhuoneeseen. Palvelija ja kyyditsijä kuljettivat sinne remettiä.

-- Kuule, veikkoiseni, kysyi alakatteini palvelijalta, kenen nuo ihmeelliset vaunut ovat? häh... Koreat vaunut!... Kääntymättä jupisi palvelija jotakin itsekseen au'aistessaan remettiä. Maksim Maksiimitsh vihastui; hän survasi juroa olkapäähän ja sanoi: sinua minä puhuttelen, hyvä mies...

-- Kenenkäkö vaunut?... Minun herrani...

-- Kukas sinun herrasi on?

-- Petshoorin...

-- Mitäkö? Mitäkö? Petshoorin?... Noh, Herranen aika!... Eikös hän palvellut Kaukaasiassa?... huudahti Maksim Maksiimitsh nyästen minua hihasta. Hänen silmistään loisti ilo.

-- Taisi palvella -- minä en ole vielä kauan ollut hänen luonaan.

-- No, vai niin!... niin vai!... Gregorius Aleksandrovitsh?... Niinhän on hänen nimensä?... Me olimme tuttavia, minä ja herrasi, lisäsi hän, lyöden ystävällisesti palvelijaa olalle, niin että hän horjahti...

-- Suvaitkaahan, herra; te minua estätte, sanoi tämä, rypistäen kulmiaan.

-- Sinuapa vasta, veliseni!... tiedätkös, että minä ja herrasi olimme hartaimpia ystäviä, me asuimmekin yhdessä?... Mut minnekäs hän itse jäi?...

Palvelija ilmoitti Petshoorinin jääneen illalliselle ja yöksi eversti N--in luo.

-- Eikö hän käy täällä iltasella? sanoi Maksim Maksiimitsh; tai etkö sinä, hyvä mies, mene jotakin varten hänen luokseen?... Jos menet, niin sano, että täällä on Maksim Maksiimitsh -- sano niin -- kyllä hän tietää... Minä annan sulle kahdeksan kymmen-kopekkaisen juomarahaa... Palvelija mursi ylenkatseellisesti kasvojaan kuullessaan niin kainon lupauksen, mutta sanoi Maksim Maksiimitshille yhtä kaikki täyttävänsä toimen.

-- Tuossa paikassa hän tänne juoksee!... sanoi Maksim Maksiimitsh riemuitsevalla katsannolla. Menen portille häntä odottamaan... Paha vain, ett'en tunne N--iä...

Maksim Maksiimitsh istui portin pieleen rahille, ja minä menin huoneeseni. Tunnustan, että minäkin odotin jonkinmoisella kärsimättömyydellä tuon Petshoorinin ilmestymistä. Vaikka alakatteinin kertomuksen mukaan en muodostanut varsin oivaa käsitettä itselleni hänestä, niin näyttivät kuitenkin muutamat piirteet hänen luonteessaan merkillisiltä. Tunnin perästä toi invaliidi kiehuvan tee-keittiön ja -kannun. "Maksim Maksiimitsh, ettekö halua teetä?" huusin minä ikkunasta.

-- Suur' kiitos; eipä juuri haluta.

-- Juokaa toki! Onhan, näette, jo myöhä, ja kylmä.

-- Mitäs siitä; suur' kiitos...

-- No, kuinka haluatte! Minä kävin juomaan yksin, mutta noin kymmenen minuutin perästä jo ukko tuleekin.

-- Te olette oikeassa; ainahan on parempi juoda teetäkin, -- varroin vain vartomistani. Mies jo kauan sitten meni hänen luoksensa, mutta jokin näkyy häntä pidättäneen.

Hän särppäsi tuota pikaa kupillisen teetä, eikä huolinut toista, vaan meni uudelleen portille jonkinmoisessa levottomuudessa. Ukkoa näkyi harmittavan Petshoorinin välinpitämättömyys, semminkin, koska hän vast'ikään puhui minulle heidän ystävyydestään ja vielä tunti sitten oli varma, että hän tulee juosten, kun vain kuulee hänen nimensä.

Oli jo myöhä ja pimeä, kun aukaisin jälleen ikkunan ja aloin kutsua Maksim Maksiimitshia, sanoen olevan aika mennä levolle; hän jupisi jotakin hampaiden lomitse; minä toistin kutsumukseni -- vaan hän ei vastannut mitään.

Minä heittäydyin pitkälleni sohvalle, kääriytyneenä viittaan ja jätettyäni kynttilän pankolle minä nukahdin heti ja olisin rauhassa maannut joll'ei, jo hyvin myöhään, Maksim Maksiimitsh, astuessaan huoneesen, olisi minua herättänyt. Hän viskasi piippunsa pöydälle, alkoi kävellä huoneessa, kärhensi valkeata, pani vihdoin maata, mutta kauan ryki, syljeskeli ja kääntelihe...

-- Syökö teitä luteet? kysyin minä.

-- Syövät, luteet... vastasi hän, raskaasti huo'ahtaen.

Minä heräsin varhain seuraavana aamuna, mutta Maksim Maksiimitsh oli kerinnyt ennen minua. Minä löysin hänet istumasta portin luona rahilla. "Minun täytyy mennä komendantin luo", sanoi hän, "niin tehkää hyvin, jos Petshoorin tulee, ja lähettäkää minua noutamaan..."

Minä lupasin. Hän juoksi, ikäänkuin olisivat hänen jäsenensä saaneet uudelleen nuoruuden voimaa ja nuorteutta.

Aamu oli raitis ja kaunis. Kultapilvet lateilivat vuorille, ikäänkuin uusi jono ilmavuoria; portin edustalla levisi laaja tori ja sen takana oleva kauppa-paikka vilisi kansaa, sillä oli sunnuntai. Avo-jalkaset osetiini-pojat, pussit kakku-hunajaa selässä, pyörivät ympärilläni; minä heitä kiroilin, sillä minulla ei ollut aikaa heitä varten -- ja aloin jo jakaa levottomuutta hyvän alakatteinin kanssa.

Ei mennyt kymmentä minuuttia, kun torin päässä näkyi se, jota odotimme. Hän kävi eversti N--in seurassa, joka, saatettuaan hänet ravintolaan, heitti hänelle hyvästi ja palasi linnoitukseen Minä laitoin heti invaliidin Maksim Maksiimitshin perään.

Petshoorinin vastaan tuli ulos hänen palvelijansa ja ilmoitti, että heti käydään valjastamaan, antoi hänelle sikari-laatikon, ja, saatuaan muutamia käskyjä, lähti askareilleen. Hänen herransa, sytytettyään sikarin, haukotti pari kertaa ja istui rahille toiselle puolelle porttia. Nyt minun tulee kuvata teille hänet.

Hän oli keski-korkuinen mies. Hänen solakka, hieno vartalonsa ja leveät hartijansa todistivat lujaa ruumiin rakennusta, joka voi kestää kaikkia kiertolais-elämän vaivaloisuuksia ja ilman-alan muutoksia, ja jota ei kukista pääkaupungin elämän irstaisuus eivätkä sielun myrskyt. Hänen pölyisestä sametti takistaan, joka vain oli suljettu kahdella alanapilla, pisti näkyviin sokaisevan valkoiset liina-vaatteet, joka seikka todisti kelpo miehen tapoja. Hänen likaiset käsineensä näkyivät olevan vaseti ommellut hänen pientä ylimyksellistä kättänsä varten, ja, kun hän oli riisunut toisen käsineen, ihmetytti minua hänen vaaleat, laihat sormensa. Hänen käyntinsä oli huolimatoin ja vitkainen, ja minä huomasin, ett'ei hän heilutellut käsiään, -- joka on jonkinmoisen salamielisen luonteen merkki. Muutoin ovat nämä vain minun huomautuksiani, jotka perustuvat omiin havaintoihini, enkä minä tahdo ollenkaan pakoittaa teitä niitä umpimähkään uskomaan. Kun hän kävi rahille, taipui hänen suora vartalonsa aivan, kuin hänellä ei olisi ollut yhtäkään nikamaa selässä; hänen koko ruumiinsa asema todisti jotakin hermojen heikkoutta ja hän istui, kuten Balsakkilainen kolmekymmen vuotias virnakka höyhen-tuolissaan väsyttävien tanssijaisten jälkeen. Ensi silmäykseltä hänen kasvoihinsa en olisi lukenut hänelle enempää kuin kolmekolmatta vuotta, vaikka sittemmin olin valmis lukemaan kolmekymmentä. Hänen hymyssään oli jotakin lapsellista, hänen ihossaan jotakin naisellista lienteyttä. Hänen vaaleat, luonnosta kiharat hiuksensa reunustivat hyvin somasti hänen kalpean aatelis-otsansa, jossa ainoasti pitkäin havaintojen perästä saattoi huomata toisiaan risteileväin ryppyjen jäljet, jotka, luultavasti, kuvautuivat paljoa selvemmin vihan tahi sisällisen levottomuuden hetkenä. Vaikka hänen hiuksensa olivatkin vaalean väriset, olivat hänen viiksensä ja kulmakarvansa mustat -- ja se on rodun merkki ihmisellä, samoin kuin musta harja ja musta häntä valkealla hevosella. Lopettaakseni kuvani sanon, että hänellä oli nenä hiukan pystyssä, sokaisevan valkoiset hampaat ja ruskeat silmät. Silmistä on minun vielä sanominen muutama sana.

Ensiksikin, ne eivät nauraneet, kun hän nauroi! -- Ettekö ole sattuneet huomaamaan sellaista kummaa toisilla ihmisillä?... Se on joko pahan luonnon tahi syvän, alituisen surun merkki. Puoli-avonaisten luomien takaa ne kiiluivat eräällä, jos niin käy sanominen, valkoimen tapaisella loistolla. Se ei ollut sielun innostuksen, eikä vilkkaan, kuvituksen heijastusta, vaan sokaiseva, kylmä, sileän teräksen tapainen loiste. Hänen katseensa ei ollut pitkällinen, vaan tunkeutuva ja raskas; se jätti jälkeensä säädyttömän kysymyksen tukalan vaikutuksen ja olisi saattanut näyttää röyhkeältä, jollei se olisi ollut niin välinpitämättömän rauhallinen. Kaikki nämä huomautukset johtuivat mieleeni, kentiesi, vain siitä syystä, että minä tunsin muutamia erityiskohtia hänen elämästään, ja ehkäpä hänen muotonsa olisi tehnyt aivan vastaisen vaikutuksen johonkin toiseen. Mutta, koska ette kuule hänestä muilta, kuin minulta, niin on ehdottomastikin tähän kuvaukseen tyytyminen. Lopuksi; sanon, että hän, yleensä, oli jokseenkin kaunis ja että hänellä oli sellaiset kasvot, jotka erittäin miellyttävät naisia.

Hevoset olivat jo valjaissa. Tuon tuostakin helähteli kello vempelessä ja palvelija kävi jo kahdesti ilmoittamassa Petshoorinille, että kaikki oli valmista; mutta Maksim Maksiimitshia ei vielä kuulunut. Onneksi oli Petshoorin vaipunut ajatuksiinsa katsellessaan Kaukaasian sinisiä harjanteita, eikä hän näkynyt ensinkään tekevän kiirutta matkalle. Minä astuin hänen luokseen. "Jos tahdotte vielä odottaa vähäsen", sanoin minä, "niin saatte ilon nähdä vanhan tuttavanne..."

-- Niin, oikein! vastasi hän sukkelaan; minulle siitä eilen puhuttiin. Missäs hän on? -- Minä käännyin torille päin ja näin Maksim Maksiimitshin juoksevan minkä jaksoi... Muutamain minuuttien perästä oli hän jo vieressämme: hän voi tuskin hengittää ja hiki valui helminä hänen kasvoilleen. Märät, harmaat hiustupsut, jotka törröttivät lakin alta, olivat takertuneet hänen otsaansa, ja hänen polvensa vapisivat... Hän tahtoi heittäytyä Petshoorinin kaulaan, mutta tämä, hymyillen ja kyllin kylmästi, vaikka kohteliaasti, ojensi hänelle kätensä. Alakatteini ällämystyi kotvaksi, mutta tarttui sitten molemmin käsin himoisesti hänen käteensä. Hän ei voinut vielä puhua.

-- Kuinka hauskaa, kallis Maksim Maksiimitsh! No, mitenkä jaksatte? sanoi Petshoorin.

-- Ja... sinä?... ja te?... sammalsi ukko, kyynelet silmissä. Kuinka monta vuotta... kuinka monta päivää... ja minne nyt matka pitää?

-- Lähden Persiaan -- ja etemmäksi...

-- Tokko nyt jo heti?... Odottakaahan, kallis ystäväni! -- Tokko nyt heti erkanemme?... Emmehän ole moniin aikoihin nähneet toisiamme...

-- Täytyy, Maksim Maksiimitsh, -- oli vastaus.

-- Herranen aika! minnekä teillä on semmoinen kiire? Minulla olisi paljon kertomista... ja kyselemistä... No, mitä? oletteko eronneet virasta?... kuinka?... mitenkä teidän on laita?

-- Olen ikävöinyt! vastasi Petshoorin hymyillen.

-- Muistattekos, kun linnoituksessa oltiin ja eleltiin?... Sepä oli mainio metsästys-paikka!... Olittehan te kova ampuja... Entä Beela?...

Petshoorin kalpeni hiukkaisen ja kääntyi pois.

Kyllä, muistan! sanoi hän, melkein heti väkinäisesti haukoitettuaan.

Maksim Maksiimitsh alkoi rukoilla häntä jäämään vielä kahdeksi tunniksi. "Syödään oiva päivällinen", sanoi hän, "minulla on kaksi fasaania; ja kahetiini on täällä mainiota, ei, tietysti, semmoista, kuin Gruusiassa, mutta yhtä hyvin parempaa laatua... Sitten pakinoidaan... Te kerrotte minulle olostanne Pietarissa... Hä?"...

-- Tosiaankin, ei minulla ole mitään kertomista, kallis Maksim Maksiimitsh... Hyvästi sitten, minun täytyy... minun on kiiruhtaminen... Kiitoksia, ett'ette unhottaneet... lisäsi hän tarttuen hänen käteensä.

Ukko rypisteli kulmiaan... Hän oli pahoillaan ja vihoissaan, vaikka hän koki sitä salata. "Unhottaa!" mutisi hän: "minäpä en ole unhottanut mitään... No, Jumalan nimeen sitten!... Enpä minä luullut siten teitä kohtaavani..."

-- No, heittäkää sikseen! sanoi Petshoorin, syleiltyään häntä ystävällisesti. Olenhan minä sama kuin ennenkin!... mutta mitäs tehdä?... kullakin on tiensä... Jumala ties, satummeko vielä kohtaamaan toisiamme!... Tätä puhuessaan istui hän jo vaunuissa ja kyyditsijä alkoi selvittää ohjaksia.

-- Seis', seis'! huusi äkkiä Maksim Maksiimitsh tarttuen vaunujen oviin: -- olin ihan unhottaa, että minulle jäivät teidän paperinne, Gregorius Aleksandrovitsh... minä olen niitä kuljetellut muassani... sillä luulin teidät tapaavani Gruusiassa, mutta tässähän Jumala soikin nähdä... Mitä minun niillä on tehtävä?...

-- Mitä tahdotte! vastasi Petshoorin. -- Hyvästi...

-- Siis te Persiaan?... milloinka palajatte? huusi hänen jälkeensä Maksim Maksiimitsh.

Vaunut olivat jo kaukana, mutta Petshoorin teki kädellään merkin, jota voi kääntää seuraavalla tavalla: tuskinpa koskaan! ja miksikä!

Pitkään aikaan ei enään kuulunut kellon helinää, eikä pyörien rätinää limsiötieltä, mutta ukkorukka yhä seisoi samalla paikalla syvissä mietteissä...